Pyynikin kesäteatterin 70-vuotisen historian kolmas Tuntematon sotilas on hyvin perinteinen tulkinta Väinö Linnan romaanista, josta Edvin Laine ohjasi ensin elokuvan (1955) ja sen jälkeen Pyynikille näytelmän (1961). Tällä viikolla uusimman ensi-iltansa saanut Tuntematon sotilas noudattaa tätä Laineen tutuksi tekemää jatkumoa. Vaikka dramaturgian nyt Pyynikille tehnyt Sami Keski-Vähälä kirjoittaa ohjelmavihkossa pasifismistakin, esitys on tälläkin kertaa ennallaan: yleisö nauraa sotilaiden sutkautuksille ja varsinkin herroille vastaanpanemiselle. Alikersantti Rokka on taas tämän kummallisen huumoriesityksen keskipisteenä. Asia on, kuten Keski-Vähälä sanoo: ”Ihminen on sotaisa laji. Taipumus väkivaltaan, joukkohurmokseen ja pimeyteen on ja pysyy meissä. Sota on kuin hissin napit – niitä on siksi, että ihmiset tykkäävät painaa niistä.”
Näytelmän on nyt ohjannut tamperelainen Heikki Mikkola (47), joka on tehnyt esityksestä jämäkän, sujuvasti etenevän kertomuksen tutuista aineksista. Toimii erinomaisesti. Ainoa persoonallisesti poikkeava kohtaus on alikersantti Lehdon kuolema, jossa hän saa apua musta-asuiselta naiselta. Lehto haavoittuu vihollisen konekivääritulituksessa ja tajuaa virottuaan, että hänen alaruumiinsa on halvaantunut. Silloin näyttämölle tulee ehkä mustaa enkeliä kuvaava hahmo, joka ojentaa Lehdolle kiväärin itsemurhan tekemistä varten. Erikoinen ratkaisu, mitä tarkoittanee?
Esityksen kantava voima on majuri Sarastie, jota esittää kokenut näyttelijä Aimo Räsänen. Hän toimii muutamin paikoin myös kertojana. Räsänen oli mukana jo 1997 sotamies Sihvosen roolissa Tuntemattoman toisessa Pyynikki-produktiossa Kalle Holmbergin ohjaamana. Sarastie on muiden yläpuolella, sillä hän ymmärtää asioiden suuret linjat, eikä hötkyile hosuen päivänkohtaisten taistelu- ja muiden tilanteiden kanssa. Räsäsellä on jopa humaania karismaa roolissaan. Muutenkin näyttelijät kauttaaltaan tekevät osuutensa mainiosti.
Sodasta on nyt kulunut 80 vuotta. Hissin nappi on kuitenkin painettuna. Uudet sukupolvet eivät omakohtaisesti muista sotaa, eivätkä sodan vammat ja traumat paina raskaina. Tällaisessa nykytilanteessa ”sodasta tulee helposti valtaa pitävän kontrolloima narratiivi [kertomus] ja se murtautuu uudelleen esiin”, kuten Keski-Vähälä kirjoittaa.
Tätä kertomusta yritetään usein myös väännellä muuksi kuin mitä se todellisuudessa on. Esimerkiksi Edvin Laine jätti elokuvasta pois sen kohtauksen, jossa sotamies Viirilä kesällä 1944 sotatappion ollessa jo käsillä jättää noudattamatta everstiluutnantti Karjulan käskyä. Karjula kysyy pois kävelevältä Viirilältä, mihin tämä on menossa, Viirilä vastaa, että ”Inariin susia naimaan”, jolloin Karjula ampuu Viirilän siihen paikkaan. Pyynikillä tämä kohtaus on mukana.
Laineen elokuvaan ei tällainen sopinut, eikä se kovin ylentävää edelleenkään olisi joka itsenäisyyspäivä televisiossa esitettynä. Kaksi kenttäoikeuden määräämää teloitustakin Pyynikillä näytetään. Näiden teloitusten takana oli painostettuna kenttäoikeuden puheenjohtaja, jonka esikuvana Linnalla oli Santeri Alkion poika, oikeustieteen tohtori Paavo Alkio, joka joutui riitoihin sotakomentajien kanssa, koska piti tällaisia tuomioita väärinä. Vuosina 1939-46 määrättiin kuolemaantuomiot pelkuruudesta ja karkuruudesta 76 sotilaalle.
Tästäkin huolimatta suomalaiset pitävät sodasta – kun se tarjoaa tällaista hauskuuttakin, kuten Pyynikillä. Itsenäisyyspäivänäkin muistellaan ensisijaisesti sotaa ja kouluissa lapset opetetaan laulamaan: ”Isät, veljet verellään vihki sinut viiriksi vapaan maan. Ilomiellä sun jäljessäs käymme teit isäin astumaan”.
kari.naskinen@gmail.com
