Olen kirjoittanut näitä blogijuttuja keskimäärin kolme viikossa, usein tiheämminkin. Näillä kuumuuksilla on kuitenkin lämpöhalvaus iskenyt, ainakin henkinen. Mitään ei ole jaksanut puoleentoista viikkoon. Koko ajan on tuuletin pyörinyt vieressä, mutta veto on ollut pois. Nyt kuitenkin tuntuu vähän hellittävän ja viikon puolivälistä alkaen säätiedotuskuvissa on jo pisaroitakin, joten jatkan nyt kirjoittamista kevyesti. Koska elokuvien katselun lisäksi on voimia riittänyt vähän lukemiseenkin, niin sopivasti osui kohdalle ranskalaisen André Bretonin Unen hiekkarannoilla (Sammakko, 2020), johon on koottu iso pino Bretonin runoja vuosilta 1919-61. Passeli kirja nyt, koska yhdessä runossa käsitellään kuutamoa (clair de lune), ja sieltä taivaaltahan nämä ahdistavat sääolotkin ovat peräisin.
Runojen suomentaja Janne Salo on kääntänyt ranskankielisen sanan kuutamoksi, mutta Salo sanoo, että sen olisi yhtä hyvin voinut suomentaa maatamoksi; koska Kuu heijastaa meille tänne Maapallolle kuutamon, niin jos olisi Kuussa, siellä tällainen vastaava maan kajo olisi tietenkin maatamo.
Olen itsekin harrastanut tällaista. Aina kun ajan valtatie 12:ta kohti Tamperetta, on Pälkäneen kohdalla tienviitta Kuisemaan. Joka ainut kerta tulee mieleen, että Kuussa ajaessani vastaava kylän nimi olisi tietenkin Maisema.
Jos Sari Essayah ja Päivi Räsänen karkoitettaisiin Kuuhun, he olisivat Palestiinan asiasta ihan maatamolla. Jos he siellä kuuntelisivat aamuisin Muistojen bulevardia, siellä joku laulaisi Täysimaan ja seuraavana aamuna Hopeisen maan. Enää heillä ei olisi maakautisia, ja he voisivat ihailla taivaalla näkyvää maansirppiä.
Huomaatte varmaan, että lämpöhalvaus ei aivan vielä ole mennyt ohi. En kuitenkaan ole ainoa surrealismista innostunut. Pari viikkoa sitten katsoin amerikkalaisen elokuvan Kill Your Darlings (2013), jossa runoilija Allen Ginsberg ilmoitti nimekseen merivoimien kutsunta- tai jossakin vastaavassa tilaisuudessa Arthur Rimbaudin. Kannatti sanoa jo kuolleen ranskalaisen runoilijan nimi, sillä joku merivoimien virkailija olisi voinut ollut vaikka McCarthyn pikkuserkku ja muistanut kuulleensa hullun Bretonin nimen.
Ginsbergin kaverit elokuvassa olivat Bretonin tavoin samanlaisia surrealisteja William S. Burroughs, Jack Kerouac ja tähän Beat-sukopolven alkuisien joukkoon varhaisessa vaiheessa kuulunut Lucien Carr. Puuttui vain Anselm Hollo.
Eikä tuostakaan porukasta nyt enempää, mutta yhtä hyvin heidänkin teksteistään voisi löytyä sitä samaa bretonilaista, dadaistista surrealismia: ”Muistathan sinä nousit paikaltasi sitten astuit junaan vilkaisemattakaan suunnattomien barometristen juurien täyttämään veturiin” jne. ym. evp.
Tärkeämpi asia Bretonille oli kuitenkin surrealismin manifesti, jonka hän kirjoitti 1924. Siinä kävi ilmi tämän Valitut runot -kokoelman nimikin, sillä Breton kirjoitti unen ja todellisuuden yhdistyvän tulevaisuudessa muodostaen uuden absoluuttisen realiteetin, surrealiteetin. Väinö Kirstinän suomentamana manifestissa on 95 sivua, joten paljon on asiaa, joita sitten käytti myös Sigmund Freud tehdessään potilailleen unianalyyseja sekä käsitellessään marxismia ja freudilaisuutta yhdistellen kirjassaan Yhtyvät astiat (1932).
Tiesittekö muuten, että kuu alkaa siitä mihin kirsikka loppuu sitruunan kera?
Jos Päivi Räsäsen ja Sari Essayahin uudella kotiplaneetalla on maakaudet jaettu samalla tavalla kuin meillä kuukaudet, alkoi sielläkin viionvaihteessa elomaa, sitten tulevat syysmaa, lokamaa, marrasmaa ja lopulta hieno joulumaa, josta Katri Helena laulaa Muistojen bulevardissa.
kari.naskinen@gmail.com
