Lahden kaupunginorkesteri aloitti keväällä 2025 Einojuhani Rautavaaran sinfonioiden kokonaislevytyksen. Viime viikolla oli vuorossa 6. sinfonia Vincentiana, joka kuultiin torstain konsertissa Sibeliustalossa. Jo aikaisemmin Osmo Vänskän aikana levytettiin sinfoniat 7 ja 8 sekä viulukonsertto, mutta kokonaisprojekti jäi kesken Vänskän siirryttyä Minnesotan orkesterin pääkapellimestariksi. Nyt Hannu Linnun johtamana levytetään kaikki sinfoniat sekä parikymmentä minuuttia pitkät orkesteriteokset Cantus Arcticus ja Angels and Visitations. Levyt tuottaa orkesterin vanha tuttu ruotsalainen BIS.
Nyt kuitenkin muuta aihetta Einojuhani Rautavaaraan (1928 - 2016) liittyen, koska löytyy toisenlaisiakin yhtymäkohtia Lahteen. Rautavaara ryhtyi 80-luvun alussa suunnittelemaan oopperaa Suomessa 1200-luvulla eläneestä Tuomas-piispasta. Tuomas eli Thomas oli ensimmäinen Suomen piispa, joka mainitaan asiakirjassa nimeltä, ja hän oli täällä piispana ehkä 25 vuotta. Thomas oli syntyisin Englannista ja oli ennen piispaksi tulemistaan toiminut kaniikkina Uppsalassa. Rautavaara ajattteli tästä Thomas-oopperasta tulevan kolmas osa hänen Kalevala-trilogiaansa, jota ennen olivat syntyneet ”mysteerinäytelmä” Marjatta matala neiti (1975) ja mieskuoroteos Sammon ryöstö (1982). Rautavaara oli neuvotellut uudesta oopperasta Lahden urkuviikkojen perustajan Aimo Känkäsen kanssa – vanhat tutut: uuden Ristinkirkon vihkiäistilaisuudessa 1979 kuultiin Rautavaaran säveltämä kantaatti ja myöhemmin Rautavaara oli raadissa arvioimassa urkuviikon sävellyskilpailujen palkintojärjestystä.
Jostain syystä oopperahanke ei kuitenkaan edennyt. Mahtoiko syynä olla, että oopperassa Ristinkirkossa olisi tarvittu Lahden kaupunginorkesteria, jota noihin aikoihin johti Rautavaaran kanssa huonoissa väleissä ollut Ulf Söderblom? Kantaesitys oli lopulta Joensuun laulujuhlilla 1985. Nimiroolin lauloi Jorma Hynninen, joka myöhemmin oli Rautavaaran oopperoissa myös Vincent van Gogh ja Aleksis Kivi.
”Koska huonon maun, alakulttuurin ja kaupallisen tyylin hyväksyminen, edistäminen ja julkinen palkitseminen tulkitaan Kalevalaseuran tehtäväksi, olen sen pyrkimyksistä erehtynyt, enkä sovi seuran jäseneksi.”
Thomasin kuuntelin radiosta, mutta sen hyvän kokemuksen jälkeen näin Vincentin 1990 Kansallisoopperassa ja Aleksis Kiven uusintaensi-illassa 2009 uuden oopperatalon Alminsalissa, jossa sain nimikirjoituksenkin takarivissä istuneelta säveltäjältä.
VEITSELLÄ SELKÄÄN
Vincentin kanssa oli iso hässäkkä Savonlinnassa. Oopperajuhlat oli kutsunut sävellyskilpailuun Rautavaaran, Kalevi Ahon ja Paavo Heinisen. Voitto oli kuitenkin pedattu Sibelius-akatemian pitkäaikaiselle professorille, Suómen Leijonan Pro Finlandia -mitalinkin saaneelle Heiniselle ja niin myös tehtiin kesken kilpailun sääntöjäkin muuttelemalla. Tuomaristossa olivat Walton Grönroos, Aulis Sallinen, Ralf Långbacka ja Ulf Söderblom.
Samuli Tiikkajan hyvässä elämäkertakirjassa Rautavaara kertoo tapahtumista perusteellisesti (Tulisaarna, 2014). Kun tulosten julkistamistilaisuus talvella 1988 järjestettiin, Rautavaara tiesi jo Heinisen voittavan, eikä mennyt tilaisuuteen, eikä myöskään Veitsi-oopperan ensi-iltaan kesällä 1989. Minä menin ensi-iltaan, mutta esitys oli karmea pettymys varsinkin, kun sitä myöhemmin vertasi Vincentiin.
Tiikkajan kirjan nimi on ilmeisen hyvä. Rautavaara osasi tulisuuden ja saarnaamisen. Kun Tiikkaja oli kertonut kirjan nimestä, joka oli sama kuin Rautavaaran toisen pianosonaatin nimi, Rautavaara nyökkäsi hyväksyvästi, sillä sonaatin lopussa on hurjan klusterin sisällä kirkas D-duurisointu.
Kovan klusterin muodostivat myös ne 43 taiteilijaa, jotka 1990 lähettivät Helsingin Sanomille julkilausumansa musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimon kykenemättömyydestä arvioimaan asiallisesti musiikkia ja sen esittämistä. Allekirjoittajina olivat Rautavaaran ja Vänskän lisäksi mm. Ralf Gothóni, Seppo Kimanen, Magnus Lindberg, Karita Mattila, Jorma Panula, Kaija Saariaho, Esa-Pekka Salonen, Leif Segerstam ja Olli Mustonen, joka protestiksi lopetti konsertoimisen Helsingissä moneksi vuodeksi.
Panin tämän jutun otsikkokuvaksi Thomas-levyn kannen, jossa on Jorma Hynninen. Tämän oopperan jälkeen jossain vaiheessa oli Hynninen näyttänyt lentokentällä Rautavaaralle valokuvaa itsestään ja sanonut: ”Enkös näytäkin Vincent van Goghilta?” Aleksis Kivi -ooppera taas sai alkunsa, kun Hynninen oli näyttänyt taas kuvaansa säveltäjälle: ”Enkös näytäkin Aleksis Kiveltä?”
Levy-yhtiö Toccata Classicsin johtajan Martin Andersonin blogista löysin myös van Gogh -oopperaan liittyvän tarinan. Rautavaara oli jotenkin jumissa oopperan viimeisen näytöksen kanssa. Hynninen tiesi tämän ja ollessaan Metropolitanissa laulamassa Wagneria hän kirjoitti Rautavaaralle Metropolitan-museossa olevasta van Gogh -näyttelystä, jossa oli esillä van Goghin viimeisiä maalauksia. ”Jos tulet tänne, löydät viimeisen näytöksesi”, kirjoitti Hynninen.
”Niinpä vaimoni ja minä menimme heti New Yorkiin. Olimme siellä vain muutaman päivän, mutta näimme näyttelyn monta kertaa. Ja se oli ratkaisevaa. Museossa ratkaisin viimeisen näytöksen ongelman”, sanoi Rautavaara Andersonille.
Oopperansa loppukohtauksen Rautavaara sijoitti sairaalaan, jossa Vincent näyttää viimeisen maalauksensa lääkärille. Lopuksi Vincent lausuu monologin, jossa hän liikkuu pettymyksestä rakkauteen elämän kauneutta ja luontoa kohtaan, ylistäen aurinkoa ja kesää.
Rautavaaran seuraava ooppera oli Auringon talo (1991) ja siinä lauloi Eleanorin roolin Lahdessa 1957 syntynyt Sini Rautavaara (o.s. Koivisto) joka oli mukana New Yorkin -matkallakin.
kari.naskinen@gmail.com
