"Elämme unohtamista varten.” (Eeva-Liisa Manner)
”Luovu Jumalasta pyhän tähden.” (Pirkko Saisio)
Kun Eeva-Liisa Mannerin näytelmä Eros ja Psykhe (1959) on runonäytelmä, niin Pirkko Saision kirjoittama ja Pirjo Honkasalon elokuva Orenda (2025) on esseenäytelmä. Tuo vanha näytelmä tuli esille nyt siksi, että pari päivää sitten katsoin Timo Linnasalon siitä tekemän elokuvan (1998), joka kertoo onnettoman tarinan rakkaudesta ja sen loppumisesta. Elokuva pilaa näytelmän, jonka näin 90-luvulla Espoon Teatterissa, sen sijaan Orenda on mestariteos, jossa tutkitaan syyllisyyden, armon ja henkimaailman teemoja. Hienoja elokuvia näistä aiheista tekee myös Rax Rinnekangas.
Päähenkilö Orendassa on jostain kaupunkiseurakunnasta pois lähtenyt pappi Natalia, joka nyt on pienellä Utön majakkasaarella - ”en ole virkakiellossa”, hän sanoo, mutta on tarkkailun alla. Nytkin yhdessä kirkkotilaisuudessa useamman saaren muodostaman seurakunnan kirkkoherra käy kyyläämässä ja tekee myös kantelun piispalle.
Heti elokuvan päätyttyä piti ruveta tarkistamaan, mitä elokuvan nimi tarkoittaa, koska Nataliaa näyttelevä Pirkko Saisio vain sanoo sen merkitsevän jumaluutta. Tämä yksinkertaistaminen osuu hyvin, sillä nettiselvitykseni tulos oli, että orenda on irokeesi-intiaanien erikoislaatuinen näkymätön voima, joka on läsnä vaihtelevina määrinä kaikissa luonnon kohteissa ja ihmisissä. Tätä voimaa pidetään siirrettävänä henkisenä energiana, jota sen haltija voi käyttää tahtonsa mukaan, esimerkiksi metsästäjä voi voittaa saaliinsa orendan avulla. Äärimmäisen tulkinnan mukaan kaikilla luonnossa on orenda, kasveilla ja kivilläkin, ihmisillä sielu, joka jää jäljelle kuoleman jälkeenkin.
 |
| Irokeesit pohtivat leirinuotiolla orendaa |
Natalia sanoo siunauspuheessaan kirkossa kuin irokeesi, että orenda on kaikki, myös kuolema, ja että ihmisen elämä on vain mitätön poikkeukstila ikuisuudessa, eikä mainitse Jumalasta sanaakaan, ja Lauri Maijalan näyttelemä kirkkoherra kirkon takarivissä tekee heti muistiinpanoja.
Saarelle tuleva oopperalaula Nora (Alma Pöysti) näkee myös heti, että Natalian pöytätietokoneen kanteen on liimattuna kuva jostain maalauksesta, jossa on valkopukuisia nunnia ja luostari. Maalaus kuvaa selvästi Mestari Eckhartin elämää 700 vuotta sitten, jolloin tämä toimi Saksan dominikaaniluostareissa nunnien hengellisenä ohjaajana. Natalia siteeraa Eckhartia useissa kohtauksissa, sillä myös Eckhart puhui siitä, että Jumalaa itsenäisenä toimijana ei ole, vaan Jumala on pelkkää olemassaoloa, josta Natalia käyttää termiä jumaluus. Eckhart sanoi ja kirjoitti, että Jumala on "ei-mikään". Jumala on kyllä olemassaolevien asioiden perusta, mutta on perusolemukseltaan "ei-asia". Eikä ihme, että piispakin (Hannu-Pekka Björkman) on ihmeissään.
Sen sijaan jumaluutta kannattelevia voimia on. Esimerkiksi Johann Sebastian Bach, jonka Matteus-passiosta Natalia ja Nora laulavat elokuvan loppuvaiheissa alttoaariaa Erbarme dich:
Armahda, Jumalani,
kyynelteni takia!
Katso tänne, katso tänne,
sydän ja silmät itkevät
edessäsi katkerasti.
Muissa musiikkikohdissa kuullaan ainakin Vivaldia ja Händeliä, jota Nora laulaa konsertissa. Jotkut elokuva-arvostelijat kuitenkin pitävät tällaista ”brassailuna”, jolla elokuvantekijät pyrkivät ulkokohtaiseen syvällisyyteen. Samaa he tietenkin ajattelevat Eckhartin, Baudelairen ja Dostojevskin lainaamisesta. Saision - Honkasalon teos on kuitenkin paljon enemmän, se on ylevää taidetta, ja onneksi tämä laji ei vielä kokonaan ole joutunut väistymään kaupallisen viihteen tieltä. Kuten Kirsikka Moring kirjoitti blogissaan elokuvan kiirastorstaina olleen ensi-illan jälkeen, ”Orenda on mykistävä hengennostatus aaltojen vaahdottamassa Jurmon kivipeltojen maisemassa, johon syöpyy meren mittaamana elämän ja kuoleman raja”.
Kuolema onkin Orendassa merkittävällä tavalla esillä. Noran kuvataiteilijamies oli tehnyt itsemurhan ja Noran omatunto on pirstaleina, kun hän kokee olleensa osasyyllinen tilanteen kehittymisessä siihen pisteeseen. Saarella hän haluaa tehdä synnintunnustuksen Natalialle, joka panee sitä varten valkoisen papinkauluksen kaulaansa. Natalia sanoo näin olevansa jumaluuden välikappale, ei Jumalan.
Eeva-Liisa Mannerin näytelmässä sanoo Eros, että elämme vain unohtamista varten. Suuri osa meistä kuitenkin muistaa, että se oletettu Jumala kostaa isien pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Ei kai meidänkään sitten tarvitse unohtaa, ja kylläkin mekin osaamme kostaa. Tällaisesta on juuri nyt konkreettinenkin esimerkiksi Pyhällä maalla Palestiinassa.
Jurmon karulla saarella on myös Natalian nuori ottolapsi (Luca Leino). Hän rakentaa, veistää ja maalaa toteemipaaluja, mutta lopulta huomaa kaiken turhaksi, harhaksi. Eikä hyvältä näytä loppukaan, kun poika näyttää melkein hautavaan itseään hiekkaan. En muista, oliko poika ollut kuulemassa Natalian sanomista, ettei mitään jumalia tai toteemeita tarvita.
Kaiken tämän kokoaa yhteen Max Smedsin (s. 1990) kuvaus. En ole hänen aikaisempia tv- ja muita pienimuotoisia kuvaustöitään nähnyt, mutta Orenda on joka tapauksessa huippua. Yhdessäkin merimaiseman auringinlaskukohdassa tein muistiinpanon ”kuin William Turner”.
kari.naskinen@gmail.com
