Eilen tuli televisiosta toinen jakso maailmanmestari Jarno Saarisen elämästä ja kuolemasta kertovasta sarjaelokuvasta. Kun ajajat olivat 1969 menossa DDR:n tullin läpi kohti Karl-Marx-Stadtia, jonka lähellä ajettiin MM-osakilpailu Sachsenringin radalla, tullimies ihmetteli, miksi yhdellä ajajalla oli mukana viisi kypärää. Ajaja vastasi, että niitä tarvitaan, kun hän on aika hurja kuski.
Kypärät
tietenkin menivät itäsaksalaisille ajajille, mutta tällaisissa
bisnestouhuissa oli aina sellainen ongelma, että tullissa merkittiin
kirjoihin, mitä tavaroita oli mukana, ja sama määrä niitä oli
oltava tullessa. Jotenkin keplottelemalla asiat kuitenkin yleensä
hoituivat.
Kokemusta on. Kerran 60-luvulla lähdin isäni
kanssa Malmön isoon moottoriurheilunäyttelyyn ostamaan uutta
englantilaista mikroauton runkoa. Piti kuitenkin järjestää asia
niin, ettei tullia tarvitsisi maksaa. Niinpä otimme vanhan
omatekemän ja käyttämättömäksi jääneen rungon auton
kattotelineelle, ja Naantalin sataman tullimies merkitsi
lomakkeeseensa, että mikroauton runko 1 kpl. Heti Kapellskäriin
tultuamme hävitimme rungon johonkin ja lähdimme kohti Malmötä.
Takaisin tullessamme tullimies Naantalissa näki, että asia
kunnossa, katolla taas mikroauton runko 1 kpl.
Toisella
kertaa olimme Naantalin tullissa paluumatkalla Saksa-maaottelusta
Lars Rosbergin ja Lars Jaatisen kanssa. Jaatisella ja
minulla oli Rosbergin Valiantin takakontissa isot korit palkinnoiksi
saamiamme alkoholijuomia. Tullimies pyysi latomaan ne siihen
asvaltille, mutta kun erilaisille juomille piti etsiä tullausmäärien
perusteet, tullimies katsoi kelloa ja sanoi, että tässä alkaa nyt
ruokatunti ja lähtekää te menemään. Se häneltä vain jäi
huomaamatta, että Jaatisen Lasse oli vielä alle
18-vuotias.
Neuvostoliittoon moottoriurheilumiehet menivät
aina uusien tavaroiden kanssa tuttujen ajajien luo. Joskus 70-luvulla
Esko Koponen meni ajamaan jääspeedwayta Leningradiin ja
meitä oli mukana mekatsuja ja muita, ainakin Esko ”Huima”
Halonen, Esko Känkänen, Jouko Malminheimo, minä
ja muutama muu, joiden nimet ovat unohtuneet. Ainakin Vladimir
Smirnoville vietiin jotakin, eikä ongelmia syntynyt. Tuliaisiksi
kotiin tuli 50 litran muovisessa bensakanisterissa votkaa, josta
Neuvostoliiton tullimiehet Nuijamaalla vain naureskelivat, että
”teillä pitkä mukava kotona”. Suomen tullissa tätä
votkapänikkää ei tarkastettu. Malminheimon Joken luona
Katajakadulla mukavaa olikin.
Vähän pelottavampi tapaus oli, kun jouduin Viipurissa putkaan. Taas oltiin Leningradista tulossa ja ajoimme Druzhban parkkipaikalle käydäksemme baarissa ja vessassa. Minulla kuitenkin niin kova hätä, että piti heti mennä kuselle pikkubussimme viereen. Sattui vain miliisi näkemään ja vei UAZ-poliisiautoon. Matkatoimistomies Reijo Hoikkanen huusi perään, että yritä päästä pian pois, sillä tulli rajalla menee kiinni kahden tunnin kuluttua. Täpärästi ehdimme, sillä pääsin putkasta tunnin päästä ja sain 10 ruplan sakon.
Moskovasta toin 80-luvulla Mossen. Ei kuitenkaan tarvinnut tullia maksaa, sillä se oli vain polkuauto.
Vieläköhän enää koskaan pääsee tällaisille värikkäille idänmatkoille Myöhempien aikojen pyhien Venäjälle?
kari.naskinen@gmail.com