Hajoava maailma

Helsingin kirjamessujen runsaudessa lokakuussa osui silmiin kirja, jonka kirjoittaja näytti tutulta, Amin Maalouf, joka teki libretot kolmeen Kaija Saariahon oopperaan. Kun tällaisten löytöjen kanssa nyt illat askartelee, niin riittää tähän blogiinkin kirjallisuusaiheita vielä pitkään. Niistä oopperoista ensimmäisessä Kaukaisessa rakkaudessa (2001) liikutaan veden yli Lännestä Orienttiin ja takaisin. Yhdistävänä henkilönä on Pyhiinvaeltaja, joka kulkee lännen ja idän välillä. Kansallisoopperan ohjelmavihkossa Maalouf kirjoitti, että ”elämme maailmassa, jossa kaikki tuntuu käsinkosketeltavalta, mutta silti meidän ja näkemiemme asioiden välillä on verhoja.”

Oopperassa yritetään päästä verhojen lomitse etsimään yhteenkuuluvuutta. Nyt kirjassaan (2019) Maalouf on pessimistinen. Itse hän on jo siirtynyt Orientista Länteen, synnyinmaastaan Libanonista Ranskaan, ja kirjan nimikin on Sivisaatioiden haaksirikko (Niin & näin, 2021). Kirjan viimeinen lukukaan ei anna toivoa: ”Hajoava maailma”. Syntymästään Beirutissa 1949 hän sanoo, että syntyi terveenä, mutta kuolevan sivilisaation käsivarsille. Koko elämänsä ajan toimittajana ja kirjailija hän on selviytynyt hengissä, vaikka monet asiat ympärillä ovat raunioituneet ja jälkeen on jäänyt vain purkujätettä.

”Pimeys on levinnyt koko maailmaan”, hän kirjoittaa, vaikka meillä on kaikkien aikojen teknologinen edistys; kun ulottuvillamme on ihmisten kaikki tieto paremmin kuin koskaan. Ihmiset elävät terveempinä ja pitempään kuin ennen, mutta mikään ei riitä. On vaikea ymmärtää tätä paradoksia, että ensimmäistä kertaa historiassa meillä on keinot vapauttaa ihmiskunta pahimmista vitsauksista, jotka sitä vaivaavat, ja johdattaa se rauhallisesti vapauden, tahrattoman edistyksen, maailmanlaajuisen solidaarisuuden ja jaetun rikkauden aikakaudelle, mutta ei – olemmekin lähteneet täyttä karkua päinvastaiseen suuntaan.

Titanicin tavoin maapallon matkustajajoukko kaikista maista ja luokista etenee fanfaarit soiden kohti tuhoaan. Tätä tilaa kuvaamaan Maalouf lainaa Ranskan vallankumouksen aikana elänyttä rojalistikirjailijaa Antoine de Rivarolia:

Kaikkein sivistyneimmät valtakunnat ovat yhtä
lähellä barbariaa kuin kiillotetuin rauta on
ruostetta; kansakunnat, kuten metallitkin,
kiiltävät vain pinnalta.

EUROOPPA OLISI
VOINUT OLLA ESIKUVA

Amin Maaloufin äiti oli turkkilaista syntyperää, mutta kotoisin Egyptistä, isä oli libanonilainen. Kotikieli oli eniten arabiaa. Amin varttui Badaron kosmopoliittisessa kaupunginosassa, opiskeli sosiologiaa ja taloustiedettä Beirutin yliopistossa ja työskenteli sen jälkeen Beirutissa ilmestyvässä An-Nahar-päivälehdessä Libanonin sisällisotaan asti, kunnes muutti Pariisiin 1975. Hänen näkemyksensä Lähi-idän politiikkaan ja elämään on sekä koettua että tutkittua – Egypti, Persia, Israel, Libanon, Syyria... Kirja onkin kuin tietoteos tästä ennen Levantin nimellä tunnetusta alueesta Välimeren itäpäässä. (STT:n uuutisista luin juuri, että Erottajalla Helsingissä avataan tämän kuun lopulla persialais-levantilainen ravintola Nefer Nefer.)

Maaloufin kirjasta selviää sekin, että Frank Sinatran tunnetuksi tekemä iskelmä My Way on alunperin egyptinranskalaisen Claude Francoisen säveltämä ja esittämä. Ennen Sinatraa sitä lauloivat monet muutkin, mm. syyrilaislibanonilaista syntyperää oleva Paul Anka. Giuseppe Verdin Aida-ooppera puolestaan oli Kairon Khedival-oopperatalon tilaustyö, joka sai siellä kantaesityksensä jouluaattona 1871. Egyptistä Maalouf mainitsee Gamal Abdel Nasserin ohella myös ”runoruhtinas” Ahmed Chawkin, jonka patsaalla Villa Borghesen puistossa Roomassa Maalouf joskus käy, sekä egyptinlibanonilaisen näyttelijän Omar Sharifin.

Kirjasta 95 prosenttia käsittelee kuitenkin sitä, mikä maailmassa on viime vuosikymmeninä mennyt pieleen, kun ihmiskunta on ajautunut väkivallan, epätasa-arvon ja ympäristökatastrofien kaaokseen. Maalouf yrittää ymmärtää vaarojen ja uhkien syitä, ja toivoo, että keskenään nahistelevat ryhmät oppisivat elämään yhdessä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Hajoava maailma -luvussa käydään läpi Euroopan yhteiskunnallisia ja geopoliittisia huolenaiheita. EU:sta kirjoittajalla vain on meidän mielestämme huono ajatus, jonka mukaan Euroopan unioni olisi pitänyt heti alkuun muodostaa liittovaltioksi. Tämän olisivat kuusi perustajavaltiota voineet tehdä, mutta enää se ei ole mahdollista nykyisensuuruisessa unionissa, koska epädemokraattiseen yksimielisyyteen on mahdotonta päästä.

Hajanaisesta Levantista tulleena Maalouf ajattelee, että EU olisi voinut järjestäytyä esikuvaksi maailmalle. Tämä olisi edellyttänyt liittovaltiota, jolla olisi ollut kaikki ison globaalivallan piirteet niin politiikan, armeijan kuin taloudenkin alalla. Maalouf pitää tämän valttikortin jättämistä hihaan tragediana: ”Jos säälimättömässä maailmassa ei ryhdy muskelivallaksi, päätyy muiden tönittäväksi, pahoinpideltäväksi ja kiristettäväksi. Ei tule kunnioitetuksi erotuomariksi, vaan potentiaaliseksi uhriksi ja tulevaksi panttivangiksi.”

Eurooppalaiset johtajat eivät kuitenkaan ole tahtoneet luopua suvereenisuuden rippeistään. Onhan Maalouf näissä päätelmissään oikeassakin, kuten tällä hetkellä nähdään. EU on ilman kunnon muskeleita hauras rakennelma, keskeneräinen ja sekamuotoinen, jota Donald Trump nyt ravistelee kuin James Bond vodkamartinia tehdessään.

Kaukaisen rakkauden loppukohtauksessa Tripolin kreivitär rukoilee polvillaan, mutta katsojat eivät varmuudella tiedä, rukoileeko hän kaukaista jumalaansa vai kaukaista rakastettuaan, ranskalaista ruhtinasta, joka juuri on kuollut. Rakkaus ei saavuttanut täyttymystään. Eikä Eurooppa.

Euroopalla on kuitenkin vielä mahdollisuus nöyrtyä, kuten Japanillakin. Siellä maan suurimman yhtiön Toyotan toimitusjohtaja Akio Toyoda veti Yhdysvaltain-vierailullaan ylleen Trump-paidan ja päähänsä MAGA-lätsän.

kari.naskinen@gmail.com