"Pahiten orjuutettuja ovat ne, jotka ovat vapaita.” Tällä Goethen sanonnalla alkaa Brady Corbetin iso eeppinen elokuva The Brutalist (2024) Buchenwaldista hengissä selvinneen arkkitehdin László Tóthin loppuelämästä Amerikassa. Ensimmäisenä hän näkee laivalta Vapaudenpatsaan alassuin oltuaan itse jotenkin huonossa asennossa, sitten hän saa tervetuliaistoivotuksena 25 dollaria, josta hän ainakin osan tuhlaa heti huoratalossa. Vuosi on 1947 ja Tóth lukee ja kuulee, että Amerikka on ratkaisujen maa. Vaikka dollarit menevät huoriin, Jeesus pelastaa, kuten seurakunnan ruuanjakopisteen kyltissä sanotaan. Ruoka kyllä loppuu kesken jonotuksen, mutta Amerikassa selviää aina ja kaikesta. Jo aiemmin kultamaahan tullut Attila Molnarkin on kuivilla keksittyään ratkaisuja; nimensä hän on vaihtanut ja perustanut huonekaluliikkeen Miller & Sons, vaikka hänellä ei lapsia olekaan, mutta näin pitää olla, koska Amerikassa pidetään perheyrityksistä.
László Tóthin keskitysleiritaustan ja brutalistisen betoniarkkitehtuurin lisäksi elokuvan nimi sisältää monitasoisesti symboliikkaa, joka ulottuu tämän arkkitehtuurisuuntauksen ohella raakaan, koruttomaan yhteiskuntaan ja siinä vain rahalla mitattaviin valtasuhteisiin. Tässä julmassa maailmassa Tothia näyttelevä Adrien Brody on Buchenwaldin jälkeen taas syrjittynä kurjuudessa, kunnes onnistuu kohtaamaan Pennsylvaniassa raharikkaan teollisuuspohatan Harrison Lee Van Burenin (Guy Pearce), joka oli nähnyt Look-lehdessä jutun Bauhausin arkkitehtuuri- ja taidekoulusta ennen sotia valmistuneesta Tothista. Näin Toth saa valtavan työprojektin: pitää suunnitella miljonäärin edesmenneen äidin kunniaksi Van Buren -keskus, joka käsittää kirjaston, teatterin, kuntosalin, uima-altaan ja kappelin. Rakennuspaikka on Philadelphian pohjoispuolella Doylestownissa, jossa netistä katsottuani onkin nykyisin useita komeita rakennuksia, mm. The Mercer Museum ja The Fountain House.
Jossain tässä kohtaa elokuvassa on minuutin väliaika ja siirrytään toiseen osaan, jonka nimi on "Kauneuden syvin ydin". Täsmällistä merkitystä tälle sanonnalle ei anneta, mutta elokuvan epilogissa Tóthin siskontytär Zsofia sanoo, että enon arkkitehtuurissa keskeinen piste oli aina jokin ”pysyvä”. Van Buren -kappelissa se oli katossa olevasta ristinmuotoisesta kuviosta alas heijastuva auringonvaloristi. Kappelista tuli myös heijastus Tóthin selviytymistä traumaattisessa ja vihamielisissä ympäristössä.
Zsofia sanoo tämän puheessaan 1980 Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa, jossa on Tóthin rakennusten retrospektiivinen valokuvanäyttely. László Tóth on paikalla pyörätuolissa ja Zsófia sanoo, että László suunnitteli Doylestownin rakennuksen tilat muistuttamaan sekä Buchenwaldin että Dachaun keskitysleirejä. Tóthin vaimo Erzsebet (Felicity Jones) ja Zsófia (Raffey Cassidy) olivat tulleet Amerikkaan 1950. Erzsebet istui pyörätuolissa sairastuttuaan Dachaussa huonon ravinnon osteoporoosiin, ja aika pian Amerikkaan tultuaan hän sanoi, että ”tämäkin maa on mätä”.
MAAHANMUUTTAJAN SUURI TARINA
Elokuvateatterissa esiintyvien häiriöilmiöiden takia katson elokuvat nykyisin dvd:ltä. Joissakin tapauksissa tämä on tietenkin harmillista, koska nytkään en kokenut elokuvaa VistaVision-laajakangasesityksenä. Tämän 70 mm:n laajakuvaformaatin kehitti 1954 Paramount Pictures, mutta tämä malli häipyi pois 60-luvulla. Tavallisissa teattereissa tällainen 70 mm:n filmi olisi nyt kylläkin kopioitu kapeammaksi versioksi. Dvd:n etuna on kuitenkin se, että tämänkin 3,5 tuntia kestävän elokuvan voi pissa- ym. taukojen ajaksi pysäyttää. Nyt oli yksi tauko pidettävä, koska László Tóthin henkilöllisyys piti selvittää. Nopeasti tietenkin selvisi, että kysymys ei ole todellisen elämän arkkitehdista, mutta oli kuitenkin monta oikeaa arkkitehtia, jotka holokaustista selvisivät lopulta Amerikkaan. Yhtenä esimerkkinä mainitaan Tóthin tavoin Unkarissa syntynyt ja Bauhaus-koulutuksen saanut Marcel Brauer, joka suunnitteli jonkin ison rakennuskokonaisuuden Collegevilleen Minnesotaan.
Elokuvan mestarillisesti ohjaama Brady Corbet on maininnut kirjallisiksi lähteikseen W.G. Sebaldin ja V.S. Naipaulin teokset. Elokuvan ensimmäisen osan nimeksi Corbet otti Naipaulin omaelämäkerrallisen kirjan nimen Saapumisen arvoitus (1987). Naipaul syntyi intialaiseen hinduperheeseen Trinidadin saarella, josta hän stipendillä pääsi Oxfordin yliopistoon ja jäi Englantiin. Maahanmuuton ja vierauden ongelmiin puututaan myös The Brutalistissa, mutta juutalaisuudestaan huolimatta Tóth selviää, kun ei tietoisesti tee liikaa ongelmia elämäänsä, kun niitä on muutenkin. Antisemitismi ei elokuvassa tule esille, mutta on kuitenkin sitä arjen rasismia, joka viime aikoina on yllättäen taas muuttunut myös julkirasismiksi, meilläkin.
Tóth näkee kuitenkin valoakin, vaikka hänessä on brutaalia surua ja melankoliaa. Hänen suunnittelemassaan rakennuksessa komealla kukkulalla valon merkitys korostuu, se luo kontrastin materiaalien raskaudelle (pahuudelle?). Valo on vertauskuva toivolle ja henkisyydelle, joka laskeutuu maanpinnalle pimeyttä ja kärsimystä helpottamaan.
Maahanmuuttajiin kohdistuvaa hyljeksintää Corbet siis käsittelee hillitysti. Selväksi joka tapuksessa tulee, että Harrison Lee Van Buren edustaa elokuvassa trumpilaisen kapitalistista ja imperialistista voimaa, joka pelkästään hyödyntää Tóthin kaltaista lahjakasta maahanmuuttajaa. Van Burenin vallankäyttö on brutaalia alistamista, esimerkiksi lähes tiedottomassa känni- ja huumetilassa olleen Tóthin raiskaus.
Joillekin tämä koko julma iso maa ei vain käy. Zsófia ja puolisonsa Binyam sanovat 1950-luvun lopulla muuttavansa Israeliin, mutta siellä on tietenkin oma pahuutensa, pahempikin, kuten nyt varsinkin tiedämme.
Minä sen sijaan lähden kohta kirjastoon, ja Lahden kaupunginteatterin ohi kävellessäni katson brutalistista betonirakennusta uusin silmin. Pekka Salmisen suunnittelema teatteritalo valmistui 1983, eikä se paljon yleisiä kehuja saanut. Nyttemmin me kuitenkin olemme oppineet sitä suorastaan ihailemaan, ja seuraavalla kerralla italialaisen Elena Ferranten Loistavaa ystävää katsomaan mennessäni tarkastelen väliaikakahveilla erityisesti valon tulemista aulatiloihin.
kari.naskinen@gmail.com
