Julkinen talous järjestyksen kourissa – kunnat maksajiksi

Otsikko on Etelä-Suomen Sanomista vuodelta 1983. Saman otsikon voisi tehdä nyt 30 vuotta myöhemmin. Mikään ei ole muuttunut valtion ja kuntien suhteessa, kuten käy ilmi Tampereen yliopiston dosentin Heikki Helinin lähihistoriallisesta katsauksesta kuntatalouteen.

”Kunnallistalous on näytelmä, jossa roolijako muuttuu maan hallituksen vaihtuessa, mutta käsikirjoitus säilyy ennallaan. Poliitikot voivat puhua melkein mitä tahansa hallituksen kuntiin kohdistuneista toimenpiteistä ilman, että kukaan kyseenalaistaisi heidän puheitaan. Mikään ei ole siten, miltä se näyttää”, kirjoittaa Helin, joka ennen äskettäistä eläkkeelle siirtymistään toimi erikoistutkijana Helsingin kaupungin tietokeskuksessa.

Tietokeskus on julkaissut Helinin kirjoituksista 1980 - 2013 yli 700-sivuisen kirjan. Kirjoitukset osoittavat, että onhan toki 30 vuodessa paljon muuttunutkin, mutta yksi asia on pysynyt: kuntatalouden osaksi on jäänyt olla valtiontalouden jakojäännös, joka on useimmiten joutunut joustamaan.

Kunnallistalouden tutkijat kirjoittavat ylensä vain akateemiselle lukijakunnalle, harvat suurelle yleisölle, joille kirjoittaminen on jäänyt toimittajille. Helin on onnistunut yhdistämään nämä näkökulmat. Selvästi hän onkin oman tiensä kulkija kuntien taloushallinnon ja yliopistojen välissä.

Helinin  kirjakaan ei ole mikään akateeminen artikkelikokoelma, vaan nimenomaan kokoelma ”tavallisille ihmisille” suunnatuista lehtikirjoituksia. Ulkoasultaankin julkaisu muistuttaa enemmän aikakauslehteä kuin yliopistollista artikkelikokoelmaa. Eniten kokoelmassa on Kuntalehdessä ja sen edeltäjässä Suomen Kunnallislehdessä sekä Lahdessa ilmestyvässä Etelä-Suomen Sanomissa julkaistuja kirjoituksia.

30 VUOTTA SITTEN – JA TAAS NYT

Kun nyt lukee Helinin kirjoituksia 30 vuoden takaa, on kuin lukisi tämän päivän asioista, nimet vain ovat toisia ja markat muuttuneet euroiksi:

”Kunnallistalouden synkät näkymät johtuvat hallituksen vaikeuksista valtion budjetin tasapainottamisessa. Valtion velkakierre pitäisi pystyä katkaisemaan.”

”Ainoaksi keinoksi jää lykätä jo päätettyjä uudistuksia ja jaksottaa niitä suunniteltua pitemmälle aikavälille.”

”Esitetyt toimenpiteet vievät pohjan monien kuntien taloudelta. Rahaa valtiolta tulee lähivuosina suhteessa nykyistä vähemmän. Ei siis ihme, että Kaupunkiliiton puheenjohtaja Raimo Ilaskivi jyrisee kuntien ajamisesta talouskriisiin.”

”Erityisenä silmätikkuna valtion talousmiehillä on ollut viime aikoina valtionosuusjärjestelmä. Valtiosihteeri Teemu Hiltunen totesi kuntainliittojen puheenjohtajien tilaisuudessa viime viikolla, että pitkällä aikavälillä on voitava purkaa valtionapuihin liittyvä automatiikka, joka on omiaan kannustamaan kuntia menolisäyksiin.”

”Lahden kaupunkisuunnittelupäällikkö Pauli Ihamäki ilmaisi valtuuston tiedotustilaisuudessa, ettei kokonaismenoja ole suunnittelukaudella varaa kasvattaa tuloperusteisiin kajoamatta. Valtion säästötoimet muuttavat tuloperusteita monilla miljoonilla markoilla.”

”Niin Lahden kuin muidenkin kuntien kuntasuunnitelmien hankkeiden ajoituksilta vievät valtionvarainministeriön kaavailut pohjan täysin pois.”

”Nyt alkaa maistua siltä, että valtionvarainministeriön lääkkeissä on yhtäläisyyksiä Margaret Thatcherin reseptien kanssa.”

Sitten tähän päivään, jossa on uutta 30 vuoden takaiseen verrattuna kuntauudistushanke. Asiasta viimeksi kirjoittaessaan Helin totesi, että mitään tutkimukseen perustuvaa näyttöä suurkuntien paremmuudelle ei löydy. Helin siteeraa Tuntemattoman sotilaan Honkajokea, joka rakensi ikiliikkujaa: ”Minä olen kadottanut johtoajatuksen”. Saman voisivat nyt sanoa Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen.

Helin kirjoittaa nykyisestä hallituksesta, että se markkinoi näyttävästi sitä hyvää, mitä se on saanut aikaan. Kansalaisille tarjotaan lisää palveluja, mutta laskun maksaminen jää taas kerran kunnille. Myös likainen työ jää kunnille, koska niiden on karsittava palveluja, kun hallitus leikkaa valtionosuuksia. Verotustakin hallitus keventää, mutta ottaa vastaavasti kuntalaisten toisesta taskusta, koska kuntien on kiristettävä omaa verotustaan.

kari.naskinen@gmail.com

Kolme tärkeintä sanaa politiikassa?

Amerikkalaisessa elokuvassa Echelon – salaliitto (2009) antaa vastauksen kysymykseen Kansallisen turvallisuuspalvelun (NSA) johtaja, jota esittää Martin Sheen: ”Älä jää kiinni”. Nyt Barack Obama ei tässä onnistunut, vaan jäi kiinni.

Suomessa dvd:nä saatava elokuvajännäri lähtee siitä, kun lakiesitys NSA:n toiminnan laajentamisesta koko maailmaan kaatuu yhdellä äänellä. Nyt kaikki tietävät, että ei tuohon toimintaan mitään lainsäädäntöä tarvita.

Vuoden 2001 WTC-iskun jälkeen USA:n tiedustelukoneisto on moninkertaistunut. Kun tiedustelubudjetti oli ennen sitä 3,5 miljardia dollaria, on se nyt noin 75 miljardia. Washington Postissa kolme vuotta sitten julkaistun jutun mukaan Yhdysvalloissa oli tuolloin 854 000 sellaista ihmistä, jotka olivat saaneet salaiseen toimintaan oikeuttavan turvaluokituksen. Tiedustelupalvelussa oli mukana noin 1300 valtiollista organisaatiota ja 2000 yritystä.

Helsingin Sanomien lainaaman jutun mukaan NSA sieppasi ja varastoi tuolloin päivittäin 1,7 miljardia puhelua, sähköpostia ja muuta viestiä (HS 20.7.2010). Muutaman viime vuoden aikana on ihmisten sähköinen viestintä lisääntynyt valtavasti, joten varmaan tuo 1,7 miljardin määräkin on nykyisin paljon suurempi.

Kaikkia siepattuja viestejä ei tietenkään pystytä kunnolla tarkastamaan, mutta niin paljon kuitenkin, että vuosittain julkaistaan ainakin 50 000 tiedusteluraporttia. Angela Merkelin tiedetään nyt joutuneen raportteihin, ja eiköhän joku vuotaja kohta kerro lisää nimiä.

Greg Marcksin ohjaamassa elokuvassa sieppauksen kohteena on puolestaan NSA:n päätietokone Echelon. Nimi on oikein, mutta todellisuudessa Echelon on nimi kokonaiselle sähköiselle valvontajärjestelmälle, johon NSA:n johdolla osallistuvat myös Britannian, Kanadan, Australian ja Uuden-Seelannin vastaavat organisaatiot.

Niin salamyhkäisenä on Echelonia pidetty, että vuoteen 2000 asti Yhdysvallat oli kieltänyt Echelonin ja jopa NSA:n olemassaolon väittäen sitä pelkäksi salaliittoteoriaksi. NSA muuttuikin kansan suussa muotoon ”No Such Agency” (suom. ”ei ole sellaista virastoa”).

NSA:n toiminnalla on ollut sekä poliittisia että taloudellisia tarkoitusperiä. Jälkimmäisistä on todistettu tapahtuneen ainakin sellaisia salakuuntelu- ja viestiensieppaustapauksia, joissa kohteina ovat olleet mm. Airbusin ja saudiarabialaisen lentokoneenostajan viestien sieppaus, Volkswagen ja Opel, Boeing, NEC Corp.:n satelliittitekniikkaan liittyvä kauppa Indonesian kanssa sekä Vietnamin energialaitoshankkeet.

kari.naskinen gmail.com

Haluan filmin takaisin

Elokuvien tekeminen digitaalisilla vehkeillä on muuttanut elokuvia. Digitaalinen kuvaus ja kuvankäsittely ovat tehneet kuvasta kirkkaan ja näennäisesti virheettömän, mutta henki on hävinnyt. Kuva on usein keinotekoisen terävä, ja sävyt puuttuvat. Antti Alanen kirjoitti Filmihullu-lehdessä 2/2011, että ”fotokemiallinen filmi tavoittaa luonnostaan tunteen ilmapiiristä, siitä, että ilma ei ole tyhjyyttä, vaan täynnä hiukkasten värähtelyjä, kosteutta ja lämpöä. Digitaalinen kuva on lähtökohtaisesti luonnottoman terävä, koska se korjaa näkökyvyn rajalla olevat häiriöt. Siksi digitaalinen kuva näyttää siltä kuin se olisi kuvattu ulkoavaruudessa, jossa ilmakehää ei ole. Siksi se näyttää kuolleelta.”

Otsikossa ilmaisemaani haluani ei kuitenkaan enää pystytä täyttämään, koska filmielokuvia ei voi teattereissa esittää, vaikka joku sellaisia tekisikin. Valtaosassa teattereita ei enää filmiprojektoreita ole. Tätä muutosta on auttanut taloudellisesti Suomen elokuvasäätiö tukemalla teattereiden digitoimista.

Toinen iso muutos on kuvauskaluston pieneneminen. Nykyisin elokuvia tehdään olkapäällä pidettävillä kevyillä kameroilla. Kun tähän lisätään tarve saada elokuvaan todellisuudentuntua, dokumentaarisuutta, päädytään heiluvaan ja tärisevään kuvaan. Jotkut tavoittelevat tällä ”taiteellista” vaikutelmaa.

Televisioilmaisun siirtyminen elokuviin on puolestaan tehnyt sen, että lähikuvien määrä on lisääntynyt. Ihmisen kasvoja kuvataan nykyisin niin, että kuva rajaa pois otsan yläosan ja leuastakin lohkaistaan pala pois.

Kun ihminen vanhoissa elokuvissa käveli kadulla, hänet kuvattiin kokonaisena ja näkyi myös, millaisessa ympäristössä hän käveli. Nyt heiluvalla käsivarakameralla kuvataan vain kävelijän päätä.

Televisiosta muutama päivä sitten tullut Michael Haneken Valkoinen nauha (2009) sai kaipaamaan myös lisää mustavalkoisia elokuvia. Muutamia niitä vuosittain tehdäänkin, ja tunnetuin tapaus viime ajoilta on Michel Hazanaviciusin The Artist (2011), joka voitti viisi Oscaria.

Mustavalkoinen kuva on hieno. Musta on mustaa ja valkoinen valkoista, ja kaikki harmaan sävyt erottuvat. Mustavalkoinen elokuva hyvin tehtynä on kuvamaailmaltaan yksinkertaisen tyylikäs. Digitaalisessa värielokuvassa värejä ja sävyjä on miljoona, ja kokonaisuus on puuroa.

Vaikea onkin nykymuotoisten elokuvien koskaan nousta suuriksi. Omalla sadan parhaan elokuvan listallani on 29 elokuvaa 1960-luvulta ja 17 elokuvaa 1970-luvulta. Niin moderni listani kuitenkin on, että mukana on myös kymmenen 2000-luvun elokuvaa.

Brittiläisen Sight & Sound -lehden uusimmalla parhaiden elokuvien listalla olivat tuoreimpina elokuvina kymmenen parhaan joukossa Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt (1979) ja Martin Scorsesen Taksikuski (1980). Kriitikkojen mielestä kaikkien aikojen paras elokuva oli tällä kertaa Alfred Hitchcockin Vertigo (1958) ja ohjaajien mielestä Jasujiro Ozun Tokyo Story (1953).

Tämän jutun kirjoitin katsottuani vähän yli puolen välin Paul Greengrassin elokuvaa Captain Phillips (2013).

kari.naskinen@gmail.com

Nato, Nato, Nato

Nato on aviomiehen sisar. Osa suomalaisista toivoo, että Nato isolla kirjoitettuna olisi Suomen lähisukulainen.

Turvallisuuspolitiikan toimittaja Kari Huhta otsikoi juttunsa viimeksi, että ”Nato-keskustelu lähtee uudelle kierrokselle” (HS 11.9.2013). Kun asiaa tarkastelee nimenomaan Helsingin Sanomia seuraamalla, ei tarvitse puhua mistään uudesta kierroksesta, sillä lehti pitää yllä koko ajan yhtä ja samaa kierrosta teemalla ”Suomi Natoon”. Tilanne on sama kuin aikoinaan Suomen EU-jäsenyyden kanssa: Hesari otti johtavan aseman Suomen jäsenyyden ajamisessa. Lehden entinen päätoimittaja Janne Virkkunen on nyt sanonut, että Nato-asiassa ollaan liikkeellä vastaavalla tavalla.

Kun HS teki sivun haastattelun puolustusvoimien komentajasta Ari Puheloisesta, jutun otsikossa oli jouduttu nöyrtymään muotoon ”Puheloinen: Nato ei pelasta” (HS 19.10.2013). Puheloinen tarkoitti, että Suomen puolustusbudjettia Nato ei pelastaisi. Sitä komentaja ei suoraan sanonut, mutta tosiasiassa kävisi niin, että Nato-jäsenyys kasvattaisi Suomen puolustusmenoja, koska Nato edellyttäisi jäsenmaaltaan voimakkaita panostuksia ollakseen Nato-kelvollinen.

Helsingin Sanomissa Nato-asiaa pitää toistuvasti yllä myös eläkkeellä oleva toimittaja Olli Kivinen pääkirjoitussivun oikeassa laidassa julkaistavissa kirjoituksissaan. Tämä on sitä, mistä ulkoministeri Erkki Tuomioja sanoi Paasikivi-seurassa pitämässään esitelmässä 4.9.2013: ”Kun Suomella ei ole aietta tai aihetta eikä suomalaisten vankalla valtaenemmistöllä halua muuttaa nykyistä olotilaa, luo jatkuva asian esilläpito tietynlaista epävarmuutta ja perusteettomia odotuksia siitä, että jotain muutosta kuitenkin valmisteltaisiin.”

Tuomioja jatkoi, että samaa kuvaa luovat myös tiedotusvälineet, jotka jokaisen amerikkalaisen tai venäläisen tavattua Suomen valtiojohtoon kuuluvia esittävät ensimmäisenä kysymyksenään, miten vieras suhtautuu Suomen Nato-jäsenyyteen. Kun hän sitten vastaa ennakoidunmukaisesti – amerikkalaiset että Suomi on tervetullut ja venäläiset että eivät pidä ajatuksesta – niin vierailu otsikoidaan niin kuin asianomaiset olisivat tulleet Suomeen vain tällä sanomalla, vaikka asiasta ei olisi puhuttu sanaakaan heidän tapaamisissaan suomalaisten kanssa.

Samanlaisesta tilanteesta on kysymys joka kerta myös silloin, kun tiedotusvälineet tekevät tikusta asiaa kysyäkseen presidentti Sauli Niinistöltä Natosta. Niinistö on Nato-mies, mutta hän ei nykyisessä asemassaan voi suinpäin lähteä julistamaan kantaansa kovin jyrkästi. Jotakin hänen tietenkin on aina vastattava, ja taas saadaan Niinistöstä Nato-otsikko.

Tosiasia joka tapauksessa on, että Suomen Nato-yhteensopivuus on jo pitkällä ainakin teknisesti, ja lisää yhteensopivuutta on tulossa. Suomi on tarjonnut ilmavoimiamme Naton käytettäväksi vuoden 2014 alusta alkaen; kyseessä on ns. NRF-osasto, joka lähtee hyökkäystoimiin kautta maailman erittäin lyhyellä varoitusajalla. Maavoimien nopean toiminnan NRF-osasto liittyi Naton systeemiin jo vuoden 2013 alusta. Osastojen taistelijat ovat Naton palkkasotilaita.

Verkkomedia.org-sivuston päätoimittaja Janus Putkonen on kysynyt, miksi Suomen näin voimakas Nato-sitoutuminen on tehty ja mihin sillä pyritään?

”Venäjän asevoimien komentaja, kenraali Nikolai Makarov otti kesällä 2012 esille Venäjän huolen lännen sotilaallisista tavoitteista lähialueillaan. Vaikka hän ei osoittanut suoraan kohti Suomen ylintä johtoa, varoitus pohjoisten alueiden aiheuttamista jännitteistä on osuva ja erittäin ajankohtainen - USA:n ohjukset ovat vyörymässä Venäjän rajoille ja Venäjä on voimistanut rajaturvallisuutta varsinkin arktisilla alueilla samaan aikaan kun kiistat alueen luonnonvaroista ovat kiristyneet", kirjoittaa Putkonen.

Ydinaseiden avaruuteen siirtämistä vastustavan tarkkailuneuvoston jäsen Agneta Nordberg on sitä mieltä, että Naton hankkeista todistavat jokavuotiset Skandinavian alueella järjestettävät sotaharjoitukset, joihin osallistuu useita valtioita ja ennen kaikkea USA.

Putkonen kysyy: ”Onko Suomi kansalaistensa tietämättä sitoutunut Venäjän saartamiseen tähtäävään ohjushankkeeseen ja samalla arktisen alueen militarisoimiseen? Mikä on Helsingin USA:n suurlähetystön rakenteilla olevan CIA-vakoilukeskuksen vaikutus armeijamme toimiin?”

kari.naskinen@gmail.com

Perussuomalaisten suosikkisäveltäjä voisi olla Debussy

Perussuomalaiset puolueena ei hyväksy modernia taidetta. Timo Soinin suosikkiurheilujoukkue on englantilainen jalkapalloseura, jonka kannattajat pitävät sinivalkoista kaulaliinaa. Entä mielisäveltäjä? Se voisi olla perusranskalainen Claude Debussy (1862 - 1918), joka ei hyväksynyt vieraita vaikutteita ranskalaisessa musiikissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Debussy ilmaisi kantanaan, että nyt siitä on tultava loppu – ”Olemme olleet puolentoista vuosisadan ajan uskottomia rotumme musiikkiperinteelle - - - loiskasvillisuus on peittänyt oman kasvillisuutemme hienoja oksia.”

Ranskan musiikkielämän tilanteesta maailmansodan aikana luennoi Suomen Wagner-seuran tilaisuudessa Helsingin yliopiston tutkija Helena Tyrväinen. Wagner-seurassa asia oli esillä siksi, että Debussyn kritiikki kohdistui erityisesti saksalaiseen Richard Wagneriin (1813 - 1883), vaikka Debussy ei Wagneria nimeltä maininnutkaan. Wagner oli saanut Pariisin musiikkipiireissä suurta suosiota ja hänen sävellyksensä edustivat ”tulevaisuuden musiikkia”. Ranskasta käytiin myös suurin joukoin Bayreuthissa katsomassa Wagnerin komeita oopperoita.

Maailmansodassa Ranska ja Saksa olivat kuitenkin vastapuolilla, ja tämä heijastui myös muille elämänaloille. Debussy iloitsikin 11.3.1915 julkaistussa tekstissään, että nyt oli vieras aines saatu pois Ranskasta. Näitä vieraita, kaikenmaailman kauppamatkustajia olikin jo tarpeeksi nähty. Näiltä kauppamatkustajilta ranskalaisetkin säveltäjät olivat ostaneet tarjolla olleita kauppatavaroita, millä Debussy tarkoitti, että ulkomaalaisilta säveltäjiltä oli otettu vaikutteita. Näin oli tosin tehnyt Debussy itsekin.

Nyt Debussy oli kuitenkin sitä mieltä, että Ranskassa ei ole musiikissa noudatettu puhtaasti ranskalaista traditiota Jean-Philippe Rameaun (1683 - 1764) jälkeen.

Wagnerin musiikista – nimeltä mainitsematta – Debussy kirjoitti, että se on muotojen kidutusta, paksua yltäkylläisyyttä ja räikeää väritystä. Lisäksi Wagnerin teosten esittäminen ylikuormittaa orkestereita.

Samaa mieltä oli kirjailija Jean Cocteau (1889 - 1963): ”Wagnerin sumussa sairastuu.” Cocteaun mielestä ranskalaisesta musiikista oli tullut sekarotuista, kun siihen oli saatu vaikutteita saksalaisesta ja venäläisestä musiikista.

Säveltäjä Darius Milhaud (1892 - 1974) puolestaan sanoi, että Wagnerin ”sotilasfanfaarit edustivat luonnotonta mahtipontisuutta ja röyhkeyttä”.

Niin ankaraksi tilanne oli sodan syttyessä muodostunut, että Wagnerin musiikin esittäminen Ranskassa kiellettiin kokonaan. Kun sota oli ohi, tekivät Pariisin neljä suurinta orkesteriyhdistystä mielipidekyselyn ihmisten musiikkitoivomuksista, ja 80 prosenttia vastaajista toivoi ohjelmistoon Wagneria. Vuonna 1920 oltiinkin sitten palattu vanhaan: näiden neljän yhdistyksen konserteissa soitettiin säveltäjiä seuraavassa järjestyksessä: 1) Wagner, 2) Beethoven, 3) Franck, 4) Berlioz, 5) Debussy, 6) Mozart, 7) Schumann, 8) Rimski-Korsakov.

Mikään uusia asia yltiönationalismi ei tietenkään ole. Perussuomalaisilla on tällä hetkellä hengenheimolaisia sielläsuntäällä Euroopassa. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla sanotaan tänään, että ”kansallisesta itsevarmuudestaan tunnetussa Ranskassa keskustellaan nyt ennennäkemättömän vilkkaasti – ranskalaisuudesta”.

(Helena Tyrväinen on oopperalaulaja Veikko Tyrväisen tytär, joka 16.12.2013 väittelee tohtoriksi aiheesta ”Identiteetti, eklektismi ja Ranskan jälki Uuno Klamin musiikissa").

kari.naskinen@gmail.com

Catherine Deneuven liian pitkä matka

Melkein kaksi tuntia on liikaa Bettien matkaksi. Catherine Deneuven sooloksi tehty elokuva ei kanna pelkän ranskalaistähden karisman (?) varassa. Kysymysmerkki siksi, että Catherine Deneuve ei lopultakaan ole sellainen filmitähti kuin ovat olleet maailman suurimmat tähdet. Hän on esiintynyt huippuohjaajien elokuvissa (Luis Bunuel, Jacques Demy, Roman Polanski, Francois Truffaut), mutta varsinkin nuorempana hänen näyttelijäntaitonsa olivat sen verran yksioikoiset, että jäivät hänen viileän, sävyttömän kauneutensa varjoon.

Oikeastaan vasta vanhempana Catherine Deneuve (s. 1943) on näyttelijänä saanut itsestään irti luonnetta. Läheskään kaikkia hänen yli sadasta elokuvastaan ei Suomessa ole nähty, mutta muutamassa viimeisessä hän on ollut jo hyvä: Eräs joulutarina (2008) ja Potiche – aivovaimo (2010). Niin nytkin, mutta Bettien tarina vain on liian pitkä.

Bettie on ravintolanpitäjä pienessä kaupungissa, jossa hänet on vuonna 1969 valittu Miss Bretagneksi. Elokuva lähtee liikkeelle, kun leskirouva kuulee miesystävänsä lähteneen nuoremman naisen kelkkaan. Eikä ravintolabisneskään kunnolla luista. Niinpä Bettietä ottaa päähän, hän hyppää auton rattiin ja lähtee ostamaan tupakkaa. Reissu kuitenkin venähtää.

Mikään varsinainen ”road movie” tämä ei silti ole. Todellisten ”tie-elokuvien” lähtökohtana on, että henkilöt päättävät tietoisesti paeta olemassa olevaa tilannetta. Road movien ominaisuuksiin kuuluu yleensä myös se, että lähdetään kapinoimaan ja otetaan samalla kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Bettie ei protestoi eikä kapinoi, kunhan vain lähtee ajelemaan sydänsuruissaan. Bettiekin ajaa ja ajaa, ja matkan varrelle osuu erilaisia tapahtumia. Rahatkin loppuvat, kun pankkikortti on ilmeisesti pantu lukkoon. Sattuu ja tapahtuu, mutta kovin heppoista on meininki.

Toinenkin konkari on mukana. Kun vanhat missit tapaavat yhteisen kuvakalenterin teon merkeissä, yhtä aluemisseistä näyttelee Mylene Demongeot (s. 1935), joka myös on ollut mukana noin sadassa elokuvassa. Ranskalaisille nämä kaksi supertähteä ovat varmaan riittävästi, mutta kokonaisuudessaan Emmanuelle Bercotin ohjaama elokuva jää kovin pinnalliseksi.

(Vuonna 1969 Miss Suomeksi valittiin Harriet Eriksson).

kari.naskinen@gmail.com

Argentiinalaiset Satumaassa

Mukavin, sympaattisin, hyväntuulisin elokuva pitkiin aikoihin: saksalainen Poski poskea vasten (Mittsommernachtstango), joka kertoo kolmen argentiinalaisen muusikon tangonetsintämatkasta Suomeen.

Viviane Blumenscheinin ohjaama dokumenttielokuva alkaa Aki Kaurismäen haastattelulla, jossa tämä omaan vakavaan tyyliinsä kertoo, että tango keksittiin Suomen Itä-Karjalassa 1850-luvulla, ja myöhemmin tango löysi tiensä Argentiinaan suomalaisten merimiesten kautta. Ohimennen Kaurismäki sanoo myös valssin olevan alunperin suomalainen, mutta itävaltalaiset varastivat sen. Buenos Airesissa kolme tangomuusikkoa kuulevat tästä Kaurismäen teoriasta ja ovat huvittuneen vihaisia – ”se varmaan sanoo, että Maradonakin on suomalainen”.

Miehet joka tapauksessa päättävät lähteä ottamaan selvää, mistä on kysymys. Pakkaavat mukaansa soittimensakin. Suomessa he tapaavat tangoasiantuntijoita, mm. M.A. Nummisen, Pedro Hietasen, Riku Niemen ja Reijo Taipaleen. Tangon syvimmässä olemuksessa ollaan, kun Reijo Taipaleen kesämökin rannassa, auringon laskiessa järven ja metsän taakse Taipale selvittää vuolaasti suomeksi, mitä Satumaa-tango pitää sisällään. Tulkki tietenkin yrittää pysyä perässä. Hieno kohtaus on, kun Taipale pitää kättä yhden argentiinalaisen olalla ja laulaa hanurin säestyksellä Satumaan. Aurinko on oranssinen, järvi sininen, metsä tummaa vihreää.

Argentiinalaiset ovat silmät pyöreinä ihmetyksestä melkein koko ajan. Onko tämä Suomi oikeasti Satumaa? Tiet ovat leveitä ja hyviä, järviä on joka paikassa, metsää koko ajan, vaikka ajaa satoja kilometrejä, ihmiset rauhallisempia kuin Buenos Airesissa, vähän ne ovat hiljaisia, eikä niillä ole kiire. Ennen kokematonta on miehille myös luonnon ja koko ympäristön hiljaisuus. Yksi miehistä istuu laiturilla ja panee oikein kädet korviensa taakse kuullakseen edes jotakin. Ei mitään. Onko tämä totta?

Koska Kaurismäki selvästi on ollut konsultoimassa elokuvantekijöitä, on argentiinalaisille annettu käytettäväksi Lada, jolla he tekevät matkaa pohjoiseen. Joskus pitää ottaa mäkistartti, kun auto ei lähde virta-avaimella käyntiin. Napapiirin tuolta puolen he löytävät tanssilavankin, johon pääsevät vierailijoina esiintymään. Katsovat tanssijoita, jotka eivät heidän mielestään koko illan aikana osanneet ottaa yhtään tangon askelta. – ”Ja miten ne ovat niin vanhoja, 100-vuotiaita?” – ”Oli nuorempiakin, joku 90-vuotias.” Lisäksi he ihmettelevät, että suomalaiset tanssivat niin lähellä toisiaan, ihan kiinni.

Numminen selittää: koska suomalainen mies on hiljainen, eikä osaa maailmanmiesten tavoin leperrellä naiselle, pitää olla tangolaulaja, mieluiten mies, joka laulaa kauniita sanoja naisesta ja tanssiessa nämä sanat ikään kuin muuttuvat sen tanssittajan sanoiksi.

Elokuvan kuvaukset argentiinalaisten kanssa tehtiin Suomessa kahdessa viikossa. Lyhyeen aikatauluun nähden sisältöä on runsaasti. Argentiinalaistrion laulusolisti saa tango-opetusta Sanna Pietiäiseltä, käyvät katsomassa Nummisen ja Hietasen Kissa ja jänis -esitystä lapsille, tapaavat maantiellä yhden hengen saunaa mopon perässä vetävän miehen jne.

Buenos Airesiin palattuaan miehet palaavat kulmabaariinsa, vievät sinne pienen Suomen lipun.

Melkein koko elokuvan ajan hymyilin itsekseni. Kun sen jälkeen astuin kadulle, ilta oli pimennyt, ohutta räntää satoi. Tunsin taas kerran lottovoittajan olon. Saan elää ja olla Satumaassa.

kari.naskinen@gmail.com

Teatteri ei enää luota normaaliin näyttelemiseen

Venäläisen teatteriohjaajan ja -teoreetikon Konstantin Stanislavskin yksi kuuluisa opetus oli, että jos ensimmäisessä näytöksessä kivääri roikkuu seinällä, sillä on ammuttava kolmannessa näytöksessä. Nykyisessä suomalaisessa modernissa teatterissa noudatetaan uudenlaista versiota tästä Stanislavskin opista. Jussi Huhtala muotoili tämän uuden opin Teatterikorkeakoulun lehdessä 1/2012: "Jos ensimmäisessä näytöksessä miesnäyttelijällä on housut jalassa, on ne vedettävä alas ja pyllistettävä kolmannessa näytöksessä."

Aina ei tarvitse odottaa kolmatta näytöstäkään, sillä nykyisin housut heitetään pois heti kättelyssä. Eikä enää pyllistäminenkään riitä, vaan nyt seisotaan suoraan yleisön edessä munia retkottamassa. Aina keksitään jokin tekosyy. Mies pannaan näytelmässä suihkuun tai mies tulee rankan työpäivän jälkeen kotiin, jossa heti on riisuuduttava ja puettava kotiasu päälle.

Yleensä näillä riisuutumisilla ei ole mitään loogista yhteyttä näytelmän juoneen, ovatpahan vain nuorten ohjaajien temppuja, joilla yritetään saada huomiota ja nimeä itselleen.

Jalkapallohuligaanit juoksevat joskus kännissä pelikentälle ja pyllistävät paljaan takapuolensa kohti tuomareita tai jotakin, pääasia että pääsee viuhahtamaan. Vastaavanlaisesta hölmöydestä on kysymys teatterialastomuudessa.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden kaupunki ei osaa tiedottaa – eivätkä lehdetkään enää

Tiedottaminen Lahden kaupunginvaltuuston päätöksistä on nykyisin ala-arvoista. On pelit ja vehkeet, mutta kaupungin omalla nettisivulla kerrotaan edellisen kokouksen tekemistä päätöksistä vain, että ”päätösehdotukset hyväksyttiin” Jos haluaisi tietää, mitä ne kaupunginhallitukselta tulleet päätösehdotukset ovat olleet, olisi mentävä kaupunginhallituksen päätöksiä koskevaan kohtaan, jossa sitten sanotaan kh:n edellisen kokouksen päätöksistä, että ”asiat päätettiin esityslistan mukaisesti”. Sitten pitäisi lähteä seikkailemaan kh:n esityslistan etsintään. Vaikka olen melko kokenut ja aktiivinen internetinkäyttäjä, on koko tuo järjestelmä niin monimutkainen, että enpä viitsi. Vielä pari vuotta sitten järjestelmä oli hieman helpompi, mutta sitten tehtiin jokin muutos, jolla koko systeemi hankaloitui. Kummallisten kiemuroiden taakse on piilotettu myös eri lautakuntien päätökset.

Oleellisesti huonompaan suuntaan on mennyt myös lehtien uutisointi. Kun aikoinaan työskentelin Etelä-Suomen Sanomien kaupunkiosastolla, oli automaatio, että esimerkiksi valtuuston jokaisesta päätöksestä oli juttu tai ainakin jonkinlainen maininta tiistain lehdessä. Tätä työtä teki maanantaisin kolme toimittajaa.

Nykyisin ESS kertoo vain yhdestä tai kahdesta suurimmasta asiasta, jotka maanantai-iltana ovat olleet päätettävinä. Uusi Lahti jonkin verran täydentää, mutta nimenomaan niistä samoista isoista asioista. Uuden Lahden täydennykset ovat hyviä ainakin siltä osin, että kerrotaan joidenkin päätösten jälkeen, ketkä valtuutetut ovat mitenkin äänestäneet.

Kaupunginvaltuusto päättää meidän lahtelaisten monista asioista. Jokainen päätös koskettaa jotakuta. Siksi tiedottamista olisi parannettava, ja parannettavaa on rutkasti, kun lähes nollatasolla ollaan.

kari.naskinen@gmail.com

Rakkautta yli rajojen 1962

Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII maailmankonferenssi järjestettiin kesällä 1962 Helsingissä. Taru Mäkelän ohjaama elokuva Mieletön elokuu ajoittuu noihin kauniisiin kesäpäiviin. Kysymyksessä on kepeä komedia rakkaudesta kylmän sodan varjossa. Käsikirjoitus on löperö ja henkilöhahmot lähes pellemäisiä.

Ideaa sinänsä olisi kunnolliseenkin elokuvaan, sillä tilanne oli noihin aikoihin vaikea. Sotien jälkeen syntynyt uusi itäblokki eli omaa elämäänsä ja länsi omaansa. Tällaisissa festivaaleissa ihmiset sitten kohtasivat ja kaikenlaista ”hauskaa” kehittyi. Elokuvassa hauskuutta lisätään tuomalla esiin tuttuja henkilöitä, sillä esimerkiksi Neuvostoliiton avaruussankari Juri Gagarin vieraili puhumassa festivaaleilla, ja Lee Harvey Oswaldkin pannaan juttelemaan suomalaistytöt kanssa Marilyn Monroesta, jonka kuoleman Oswald aikoo lähteä kostamaan. Sen verran siteeksi totta, että Oswald yöpyi Helsingissä 10.-15.10.1959 Tornissa ja Klaus Kurjessa, mistä matka jatkui junalla Moskovaan.

Koska ollaan 60-luvulla, on mukaan pitänyt ängetä myös Urho Kekkonen, jolle selvänäkijä ennustaa, että Viro itsenäistyy ja liittyy Natoon, ja että Suomi voitta Eurovision laulukilpailun.

Vaikeinta on kuitenkin rakkauden kanssa, koska se ei tunne rajoja, mutta rajoja kuitenkin on. Helsinkiläinen hattukauppias saa yllätysvieraakseen festivaaleille tulleen tshekkiläisen muusikon, jonka kanssa oli riiustellut 1938, kun heppu oli ollut tanssiorkesterissa soittamassa Helsingissä. Hattukauppiaan siskontytär puolestaan rakastuu festivaalien aikana tshekkiyhtyeen valvojana toimivaan nuoreen mieheen. Näistä kommervenkeistä elokuva koostuu.

Elokuvassa festivaalit näyttäytyvät kovin mitättömältä tapahtumalta. Eri tilaisuuksissa ei paljon väkeä ole. Avustajia ei ole isoja kohtauksia tekemään hankittu. Kuitenkin festivaaleille osallistui arviolta noin 14 000 virallista edustajaa yli sadasta maasta. Päätöstapahtumassa Kaivostapahtumassa yleisöä oli lehtitietojen mukaan ainakin 40 000.

Kaiken pohjana eli tässä tapauksessa pohjattomuutena on kuitenkin köyhä käsikirjoitus, jonka on tehnyt Raija Talvio, käsikirjoittamisen opettaja Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun elokuvataiteen osastolla! Tuli taas mieleen Matti Kassilan kirjoitus Helsingin Sanomissa (21.7.2013), jossa hän sanoi, että elokuvanteossa käsikirjoitus on kaiken a ja o, se on 80 prosenttia koko hommasta. Suomalaisessa elokuvatuotannossa ei tätä haluta ymmärtää. Eikä hyvältä näytä tulevaisuuskaan, kun yliopistotason opettaja itse on surkea käsikirjoittaja.

Ainoa aitoutta Mielettömään elokuuhun  tuova elementti on, että Tshekkoslovakiasta tulleen bändin jäsenet ovat tshekkiläisiä näyttelijöitä/muusikoita. Suomalaisina osapuolina rakkausseikkailuissa ovat Kati Outinen ja Elena Leeve, mutta kummankaan roolihistoriaan tämä elokuva ei jää järin isona merkintänä.

kari.naskinen@gmail.com

Speedway loppui Lahdesta

Lahtelaisen moottoriurheilun menestyksekkäin laji on ollut speedway. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksellä lajin harrastaminen Lahdessa on kuitenkin nyt loppu. Pipon radalta kuuluu liikaa melua. Päätöksen perusteina olivat vanhat melumittaukset, joiden jälkeen speedwaypyöriin on asennettu aikaisempaa tehokkaammat äänenvaimentimet, mutta tämä tosiasia ei tilannetta enää muuksi muuta, vaan speedwayharrastus Lahdessa loppuu. Jos haluaa speedwayta ajaa, lähin rata löytyy Hyvinkäältä.

Toiminta Pipon 340 metriä pitkällä speedwayradalla alkoi 1980 sen jälkeen, kun ajajat oli häädetty Kärpäsen koulun kentältä. Lähtö Kärpäsestä oli kuitenkin jo iso muutos, sillä vaikka harrastus jatkui, niin kilpailujen katsojamäärät romahtivat. Salpausselän Moottorikerhon ajajat silti jatkoivat entiseen malliin ja suomenmestaruuksia tuli edelleen.

Lahtelaisten SM-tilastot ovatkin komeat. Matti Olin voitti henkilökohtaiset SM-kullat 1967, 1968, 1971, 1972, 1973 sekä Ari Koponen 1983, 1985 ja 1987. Parispeedwayn mestarit ovat 1974 Matti Olin – Markku Helminen, 1981 Ari Koponen – Veijo Tuoriniemi, 1988 Roy Malminheimo – Janne Moksunen, 1996 Roy Malminheimo – Marko Hyyryläinen – Esa Reijo. Muut SsMK:n mitalistit ovat Aulis Tuominen, Ilkka Helminen, Esko Koponen, Hannu Känkänen, Heikki Ahonen, Veli-Pekka Kunelius, Olli Tyrväinen ja Janne Koivula.

Tänä vuonna oli SsMK:n Jiri Nieminen SM-speedwayssa seitsemäs.

Joukkueena Lahden Haukat oli Suomen paras heti 1954, kun joukkuemestaruudesta ensimmäisen kerran ajettiin.

Merkittävä tapaus oli myös, kun Matti Olin ensimmäisenä suomalaisena pääsi ajamaan Englannin kovaan ammattilaisliigaan Coventry Bees -joukkueessa vuonna 1974. Joukkuekaverina oli mm. ruotsalainen Olle Nygren, viisinkertainen MM-finalisti (pronssilla 1954).

Talvella ajettiin tietenkin jääspeedwayta. Huippuvuosi oli 1968, jolloin SsMK otti kolmoisvoiton: 1) Juhani Taipale, 2) Matti Olin, 3) Esko Koponen.

Piposta huolimatta speedway elää Suomessa muuten hyvin, mistä on todisteena se, että Ratinan stadionilla Tampereella järjestetään toukokuussa 2014 speedwayn GP-sarjan osakilpailu.

Speedwayn ”lähisukulainen” maarata-ajo puolestaan on edelleen Joonas Kylmäkorven heiniä, sillä nyt hän on voittanut maailmanmestaruuden neljänä vuonna peräkkäin. Maarataa ajetaan noin kilometrin pituisilla radoilla, Suomessa lähinnä raviradoilla.

kari.naskinen@gmail.com

On hetkiä, kun usko loppuu (Kristian Smeds)

Torstaina ajelin kohti Helsinkiä katsomaan Kristian Smedsin monologinäytelmää Nainen ja Karhu. Autoradiosta kuuntelin uutisia Oulusta, jossa 16-vuotias poika oli koulussa riehunut hengenvaarallisesti puukon kanssa. Koko-teatterin näytelmässä pieni tyttö saa esikoulussa parhaan eskarilaisen palkintona ison puukon. Voisi se olla katkaistu haulikkokin. Hymypoikapatsailla ei enää tee mitään. Elämässä on oltava ”munaa”. Keski-ikäisenä näytelmän tyttö huutaakin Cinderella-risteilyllä, saako mistään isoa munaa. Nimenomaan Cinderellalla, sillä eräänlaisesta Tuhkimo-sadun versiosta Smedsin näytelmässäkin on kysymys.

Monologin esittävä Salla Kozma ei kuitenkaan ole Tuhkimo. Hänkin kyllä saa tuttujen ryysyjensä tilalle kauniin keltaisen mekon, mutta prinssiä ei mistään ilmaannu.

Puukko on Smedsin näytelmistä ennestään tuttu symboli. On ollut myös kirveitä ja sirkkelinteriä. Ei kuitenkaan lasikenkiä eikä hymypoikia. Aseilla saa nykymaailmassa paremmin valtaa ja huomiota, kun maailma ei ole entisensä. Tärkeintä on voittaa ja saada mainetta. Näytelmässä ollaan myös yrityksen järjestämässä rekrytointitilaisuudessa, jossa työnhakijat pannaan paremmuusjärjestykseen, tai oikeammin huonommuusjärjestykseen, kuten joissakin tv-ohjelmissa. Ei parasta olekaan, on vain vähiten huono.

Erikoista tällaisessa tilanteessa on, että oleellista on todellakin huomion herättäminen. Ei väliä, onko paras vai huonoin, kunhan tulee esille, huomataan. Narsismi. Minä. Pinnan alla ei kaikki silti ole hyvin. Ihmisen nöyryyttäminen jättää lopulta jälkensä. Puukko voi auttaa, tai kivääri.

Sitten vielä se, että kaikki tapahtuu nyt julkisuudessa. Tuomioitakaan ei enää anneta oikeussaleissa, vaan tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa. Anneli Auer ja Heidi Hautalakin ovat jo tuomionsa saaneet.

Näytelmän yksinhuoltajaäidin ruumiin ja mielen läpi virtaavat ajat ja paikat, kaikki hänen elämäänsä vaikuttaneet ihmiset omassa tajunnassa, joka yrittää saada naisen elämää ymmärrykseen ja hallintaan. Eikä saa. Käsiohjelmassa Smeds täsmentää:

”Tiedätkö, on hetkiä kun usko loppuu, kun usko loppuu ja rakkaus kaikkeen siihen mitä on oppinu pitämään oikeana ja arvokkaana taistelun ja kärsimyksen väärtinä jonka puolesta on pannu kaikkensa likoon jonka puolesta voisi vaikka kuolla samoin tein, tää on sellainen hetki, paitsi että mä en halua kuolla, mä haluan elää.”

Tapansa mukaan Smeds jättää aina paljon katsojien omienkin tulkintojen varaan. Mikä esimerkiksi on se Karhu? Ehkä ensin pienen tytön nalle, myöhemmin jotain isompaa ja pelottavampaa, ja lopulta aivokasvain.

Nainen ja Karhu on nyt Smedsin toinen näytelmä, joka tapahtuu hyvin pienessä näyttämötilassa. Katsojat istuvat kuin leirinuotiolla, jossa näyttelijä kertoo tarinaa. Tälläkin kertaa surullista tarinaa maailman sydämestä.

Tarinankertojana on Salla Kozma, joka viime vuodet on näytellyt European theatre collectivessa. Roolissaan hän on loistava. Tuo aivan katsojien lähellä esille kaiken sen tuskan, mikä ihmistä piinaa. Yksi huutava ääni korpeen lisää. Tai Woyzeck. Oulu.

Näytelmän ovat ohjanneet Kristian Smeds ja Marjo-Riikka Mäkelä, joka on Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Etelä-Amerikassa työskentelevä ohjaaja, näyttelijä, näyttelijätyön opettaja ja Los Angelesiin perustamansa Chekhov Studio Internationalin taiteellinen johtaja. Nainen ja Karhu on Mäkelän debyyttiohjaus Suomessa. Näytelmän ovat tuottaneet European theatre collective, Koko-teatteri, Smeds Ensemble ja Los Angeles Chekhov Studio International. Aikaisemmin se on esitetty Berliinin Schaubuhne-teatterissa.

kari.naskinen@gmail.com

Valtio lisännyt kuntien menoja 10 vuodessa yli miljardilla eurolla

Valtiovarainministeriö on laskenut, että kunnille viimeisten kymmenen vuoden aikana lisätyt velvoitteet ovat kasvattaneet kuntien menoja yli miljardilla eurolla. Tämän päivän Helsingin Sanomissa asia on hyvin esitelty. Enää eivät kuntien tulot riitäkään menojen kattamiseen, vaan velkaa on tehtävä lisää ja lisää. Niinpä hallitus nyt määrää, että kuntien on säästettävä menojaan miljardilla. Tilanne on mahdoton. Säästää ei voi muuten kuin palveluja karsimalla.

Toisaalta hallitus on kuitenkin taas lisäämässä kuntien menoja: lastensuojelulakiin suunniteltu muutos vaatii lisää sosiaalityöntekijöitä, oppilas- ja opiskelijahuollon kehittäminen samoin, erikoissairaanhoidossa olevien oppilaiden opetuksen laajentaminen, koulujen ja oppilaitosten työrauhan edistäminen, uusi vanhuspalvelulaki lisää myös paineita ja nuorisotakuun käyttöönottokin edellyttää lisää rahankäyttöä kunnissa.

Ei mitään järkeä. Kuitenkin näistä asioista ovat hallituksessa ja eduskunnassa päättämässä samat ihmiset, jotka sitten omissa kunnissaan joutuvat voivottelemaan kuntatalouden karmeaa tilannetta.

Hallituksen säästövaatimusten taustalla on väite, että kunnat toimivat tehottomasti. Mutta mitä ihmettä: kunnissa on nyt jokseenkin yhtä paljon työntekijöitä kuin 1990-luvulla, vaikka kuntien tehtäviä on lisätty merkittävästi. Kuntatyötä on siis tehty hyvinkin tehokkaasti.

Kuntaliiton apulaisjohtaja Reijo Vuorento kirjoitti asiasta Helsingin Sanomissa kysyen, että kun kuntien tehtäviä lisätään, niin mistä niitä säästöjä pitäisi tehdä, kun konkreettiset esitykset kuitenkin puuttuvat.

Hölmöläisten peitonjatkamisoperaatio. Kunnille työnnetään lisää hommia ja samanaikaisesti kuntien pitää leikata olemassa olevia palveluitaan. Kuka kunnilta pois siirrettävät tehtävät vastedes hoitaa? Jyrki Kataisen (Kok) hallituksen vastaus on tietenkin selvä: yksityinen bisnes hoitaa.

Kaikesta huolimatta kunnat ovat selvinneet kasvaneiden velvoitteidensa kanssa hyvin, kuten Vuorento sanoo: ”Suomen kuntasektori kestää tehokkuus- ja tuottavuusvertailun minkä tahansa maan kanssa. Kuntapalveluiden kansantuoteosuus ei ole kasvanut 20 vuoteen ja on edelleen noin viidennes, kun vaikkapa Ruotsissa vastaaviin palveluihin menee taloudesta ja työllisyydestä noin neljännes.” (HS 26.9.2013)

Suomen ja Ruotsin välinen ero selittyy sillä, että Ruotsissa työvoimasta viitisen prosenttiyksikköä enemmän on nimenomaan kuntapalveluissa, ja määrä kasvaa.

Esimerkiksi sairaalat ovat Suomessa tehokkaampia kuin muissa Pohjoismaissa. Päiväkirurgiaa on Suomessa kehitetty niin, että sairaalajakson pituus on keskimäärin alle neljä vuorokautta. Lienee maailmanennätys. Mutta mikään ei hallitukselle riitä, vaatimus on varmaan alle kaksi vuorokautta.

Panen tähän loppuun vielä Hesarin listauksen niistä uusista tehtävistä, joita kuntien niskaan on 2000-luvulla sälytetty (ainakin osa niistä):

2002 Verovaroin tuettu hammashuolto joka iikalle.
2004 Koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminta.
2004 Palvelusetelinkäyttö sosiaali- ja terveydenhuollossa
2005 Hoitotakuu
2006 Omaishoidontuki
2008 Lastensuojelulaki
2008 Asevelvollisten terveystarkastukset
2008 Toimentulotuen käsittely säädetyssä määräajassa.
2009 Vaikeavammaisille järjestettävä henkilökohtainen apu.
2009 Romuautojen siirto ja varastointi.
2009 Tupakkatuotteiden valvonta ja myyntiluvat.
2010 Terveydenhuoltolain uusia velvoitteita.
2011 Pelastuslain uusia velvoitteita.
2012 Adoptiolain uusia velvoitteita.
2013 Uusia määräyksiä ikääntyneiden palvelutarpeiden kartoittamisesta.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden Urheilutalo 1957 – 2013

Lahden Sampo, Sampo-Basket ja Namika ovat voittaneet yhteensä kymmenen koripallon SM-kultaa vuodesta 1966 lähtien. Kotiottelunsa ne pelasivat Lahden Urheilutalossa. Kimmon miehet voittivat 1960-luvulla kolme lentopallomestaruutta ja naiset seuraavan vuosikymmenen molemmin puolin toiset kolme mestaruutta. Urheilutalo on ollut monien muidenkin menestyslajien kotiareena lahtelaisille, mm. keilaajille, nyrkkeilijöille ja naisvoimistelijoille. Nyt rakennuksen ympärille on pystytetty aidat ja niiden sisäpuolella alkaa Urheilutalon purkaminen.

Puretaan, vaikka Lahden yleiskaavassa vuodelta 1966 varsinkin Urheilutalon vanha osa (1957) mainitaan arvokkaana kohteena. Uudella osalla (1967) ei olekaan väliä, sillä se liitettiin vanhaan osaan vähän törpösti. Vanhan funkistyylisen osan suunnitteli maineikas lahtelainen arkkitehti Unto Ojonen ja uuden osan helsinkiläiset rakennusarkkitehdit Ossi Rajala ja Ilpo Hälvä.

Kun Urheilutaloa alettiin heti sotien jälkeen suunnitella, oli sijoituspaikkavaihtoehtoja useita: Hevosmiehenkadun (nyk. Hollolankatu) varrella oleva maa-alue Työväenopiston ja Suojalinnan välissä, Hevosmiehenkadun ja Vuorikadun kulmassa oleva kolmiotontti, Tarinakadun varrella oleva tontti, Lyseon ja linja-autoaseman välinen alue ja Reunanpalstan tontti Aleksanterinkadun ja Savonkadun (nyk. Kauppakatu) kulmassa. Kaupunginvaltuusto valitsi 1948 paikaksi Reunanpalstan, mutta kun hanketta ei heti saatu vauhtiin, meni Reunanpalsta muihin tarkoituksiin; nyt paikalla on Trio. Vuonna 1955 asia liikahti vihdoin eteenpäin, kun kaupunki osoitti Urheilutaloa varten tontin Jalkarannantien ja Pormestarinkadun (nyk. Kyösti Kallion katu) välistä.

Urheilutalon rakentamista varten oli jo 1950 perustettu säätiö, jonka edustajistoon valittiin jäsenet kaupungilta (10), elinkeinoelämältä (5) ja urheiluseuroilta (5). Ensimmäisenä puheenjohtajana toimi voimistelunlehtori Yrjö Kaloniemi. Hanketta varten säätiö järjesti julkisen rahankeräyksen, minkä lisäksi avustusta tuli kaupungilta, opetusministeriöltä ja veikkausvoittovaroista. Rakennustyöt alkoivat kesällä 1956 ja valmista tuli huhtikuussa 1957.

Ilman ongelmia tällaisesta uudenlaisessa rakennushankkeessa ei selvitty. Esimerkiksi voimailusalin piirustukset oli tehty liian matalan huonetilan mukaan, ja arkkitehdit joutuivat muuttamaan piirustuksia. Rahoitusvaikeuksiakin oli, ja joulukuussa 1956 säätiön hallitus jopa harkitsi rakennustöiden keskeyttämistä. Talon valmistumisen jälkeen raha-aukkoa paikattiin mm. järjestämällä urheilutalolla tansseja huvitoimikunnan puheenjohtajan Reino Sillanpään johdolla. Ensimmäiseksi talonmieheksi oli 55 hakijasta valittu Veikko Kakkonen. Keräyksiäkin järjestettiin lisää velkojen maksamiseksi – tuttu kuvio Lahden urheiluhommissa oli, että erityisesti pyrittiin maksamaan pois niitä lainoja, joissa oli henkilötakauksia.

Niin vain asiat hoidettiin ja 1966 tehtiin päätös Urheilutalon laajentamisesta. Uuden osan vihkiäispuheen piti opetusministeri Reino Oittinen syksyllä 1967. Kaupungin tervehdyksen esitti kaupunginjohtaja Teemu Hiltunen, josta sittemmin tuli säätiön hallituksen puheenjohtaja.

Kaupunginmuseo olisi halunnut säilyttää Urheilutalon, mutta kaupunginvaltuusto oli toista mieltä. Rakennus oli huonossa kunnossa ja talousongelmia aiheuttivat urheiluseurojen vuokranmaksuvaikeudet. Ainakin osa Urheilutalon toiminnoista on nyt siirtynyt uudistuneeseen Suurhalliin. Salibandyottelun kävinkin siellä jo katsomassa ja hyvältä näytti. Namika pelaa uudessa, paremmassa pelipaikassaan ensimmäisen sarjakotiottelunsa keskiviikkona 9.10. vastustajanaan Loimaan Bisons, kahden edelliskauden mestari.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaista synkkyyttä maailmalle

Suomen Oscar-elokuvaehdokas on Ulrika Bengtsin ohjaama ruotsinkielinen Lärjungen (Oppipoika). Valinnan teki Suomen Filmikamari ry, joka on elokuva-alan yhdistysten keskusjärjestö. Kumma valinta. Selvästi parempia valintoja olisivat olleet ainakin Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella, Simo Halisen Kerron sinulle kaiken ja ilmeisesti myös Peter Franzénin Tumman veden päällä, jota en vielä ole nähnyt.

Oppipoika on murheellinen tarina Ahvenanmeren karulta majakkasaarelta. Käsikirjoitus on yksinkertaisen köyhä, juoni etenee hyvin arvattavasti. Täysin vailla mahdollisuuksia ei-englanninkielisten elokuvien Oscariin – raati tuskin jaksaa katsoa elokuvaa loppuun.

Aivan kuin Filmikamari olisi väkisin halunnut juuri tämän elokuvan Suomen edustajaksi. Se kiirehdittiin ensi-iltaan kolme päivää ennen määräaikaa, sillä Oscar-ehdokkaiden teatteriensi-iltojen on pitänyt olla aikavälillä 1.10.2012 - 30.9.2013. Valintansa Filmikamari teki ennen ensi-iltaa.

Elokuvan on tuottanut Mats Långbackan ja Jan Nymanin Långfilm Productions Finland Oy. Sen edellinen pitkä elokuva, Ulrika Bengtsin esikoispitkä Iris (2011) sijoittuu myös saaristoon, jonne pikkutyttö joutuu kaukaisten sukulaistensa hoidettavaksi. Oppipoika on elokuvana rajumpi, kuvaa sitä synkkää puolta skandinaavisesta elämäntavasta, mistä amerikkalaisilla varmaan on jonkinlainen käsitys muutenkin, vaikka se ei oikea käsitys olekaan. Jos Skandinavia olisi tätä, ei Guggenheimkaan tänne haluaisi. Tietenkin elokuvassa on pari saunakohtaustakin tuomassa alleviivatusti mukaan pohjoista ulottuvuutta. Ihme vain, ettei elokuvan tapahtumia ole sijoitettu talveen, jolloin synkkämielinen arktisuus olisi saanut vieläkin kovemman sävyn.

Oppipoika on kuvattu Lågskärin majakkasaarella, ja tapahtumat sijoittuvat kauniiseen kesään 1939. Tulevasta sodasta ei ole vielä tietoa, mutta pelkkää ”sotaa” elokuvan henkilöt käyvät. Majakkamestari Hasselbond on täys mulkku, jonka oppipojaksi 13-vuotias Karl saapuu. Hasselbond asuu saarella vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Hasselbond on tyranni, mutta Karl on tottunut tällaiseen, siitä kertovat lastenkodissa saatujen selkäsaunojen arvet. Hasselbondin oma poika, niin ikään 13-vuotias Gustaf ei ole yhtä fiksu kuin Karl, ja kun Hasselbond tämän aika nopeasti huomaa, hän ottaakin Karlin suojatikseen. Vaimokaan ei ole tiskirättiä kummemmassa asemassa. Lisäksi käy ilmi, että Hasselbondin esikoispoika on kuollut, ja katsoja arvaa heti, että kuolemaan liittyy jotain ilkeää. Mitään iloa ei ole, vaimo sentään soittaa pianoa vintillä, muttan pianonkin Hasselbond polttaa. Tilannetta saarella symboloi rantakalliolle kuolemaan noussut hylje.

Parasta elokuvassa on Robert Nordströmin kuvaus. Karu mutta kaunis maisema tulee komeasti esille, mutta ei kuitenkaan pelasta elokuvaa, jonka käsikirjoitus on kovin yksiviivainen. Sen ovat tehneet saksalainen Roland Fauser ja ruotsalainen Jimmy Karlsson. Fauserin filmografiasta löytyvät vanhastaan saksalaisen tv-sarjan muutaman jakson käsikirjoitukset; Suomessa työskentelevä Karlsson on tutumpi, teki käsikirjoituksen mm. Kjell Westö -elokuvaan Missä kuljimme kerran (2011).

Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä, varsinkin Niklas Groundström Hasselbondina on loistava, vähäeleinen sadisti, joka jakaa tuomioita, armoa ja oikeutta niin kuin hallitsija omassa valtakunnassaan voi.

Suomen Filmikamari on samanlainen. Sen tarkoituksena on toimia suomalaisen elokuva-alan terveen kehityksen hyväksi ja valvoa alan etua valmisteltaessa elokuvapoliittisia ratkaisuja. Oscar-valinnassaan se kuitenkin on epäonnistunut. Ilmeisenä tarkoituksena on ollut nostaa pinnalle suomenruotsalaista elokuvatuotantoa.

kari.naskinen@gmail.com