Oppipoika on murheellinen tarina Ahvenanmeren karulta majakkasaarelta. Käsikirjoitus on yksinkertaisen köyhä, juoni etenee hyvin arvattavasti. Täysin vailla mahdollisuuksia ei-englanninkielisten elokuvien Oscariin – raati tuskin jaksaa katsoa elokuvaa loppuun.
Aivan kuin Filmikamari olisi väkisin halunnut juuri tämän elokuvan Suomen edustajaksi. Se kiirehdittiin ensi-iltaan kolme päivää ennen määräaikaa, sillä Oscar-ehdokkaiden teatteriensi-iltojen on pitänyt olla aikavälillä 1.10.2012 - 30.9.2013. Valintansa Filmikamari teki ennen ensi-iltaa.
Elokuvan on tuottanut Mats Långbackan ja Jan Nymanin Långfilm Productions Finland Oy. Sen edellinen pitkä elokuva, Ulrika Bengtsin esikoispitkä Iris (2011) sijoittuu myös saaristoon, jonne pikkutyttö joutuu kaukaisten sukulaistensa hoidettavaksi. Oppipoika on elokuvana rajumpi, kuvaa sitä synkkää puolta skandinaavisesta elämäntavasta, mistä amerikkalaisilla varmaan on jonkinlainen käsitys muutenkin, vaikka se ei oikea käsitys olekaan. Jos Skandinavia olisi tätä, ei Guggenheimkaan tänne haluaisi. Tietenkin elokuvassa on pari saunakohtaustakin tuomassa alleviivatusti mukaan pohjoista ulottuvuutta. Ihme vain, ettei elokuvan tapahtumia ole sijoitettu talveen, jolloin synkkämielinen arktisuus olisi saanut vieläkin kovemman sävyn.
Oppipoika on kuvattu Lågskärin majakkasaarella, ja tapahtumat sijoittuvat kauniiseen kesään 1939. Tulevasta sodasta ei ole vielä tietoa, mutta pelkkää ”sotaa” elokuvan henkilöt käyvät. Majakkamestari Hasselbond on täys mulkku, jonka oppipojaksi 13-vuotias Karl saapuu. Hasselbond asuu saarella vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Hasselbond on tyranni, mutta Karl on tottunut tällaiseen, siitä kertovat lastenkodissa saatujen selkäsaunojen arvet. Hasselbondin oma poika, niin ikään 13-vuotias Gustaf ei ole yhtä fiksu kuin Karl, ja kun Hasselbond tämän aika nopeasti huomaa, hän ottaakin Karlin suojatikseen. Vaimokaan ei ole tiskirättiä kummemmassa asemassa. Lisäksi käy ilmi, että Hasselbondin esikoispoika on kuollut, ja katsoja arvaa heti, että kuolemaan liittyy jotain ilkeää. Mitään iloa ei ole, vaimo sentään soittaa pianoa vintillä, muttan pianonkin Hasselbond polttaa. Tilannetta saarella symboloi rantakalliolle kuolemaan noussut hylje.
Parasta elokuvassa on Robert Nordströmin kuvaus. Karu mutta kaunis maisema tulee komeasti esille, mutta ei kuitenkaan pelasta elokuvaa, jonka käsikirjoitus on kovin yksiviivainen. Sen ovat tehneet saksalainen Roland Fauser ja ruotsalainen Jimmy Karlsson. Fauserin filmografiasta löytyvät vanhastaan saksalaisen tv-sarjan muutaman jakson käsikirjoitukset; Suomessa työskentelevä Karlsson on tutumpi, teki käsikirjoituksen mm. Kjell Westö -elokuvaan Missä kuljimme kerran (2011).
Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä, varsinkin Niklas Groundström Hasselbondina on loistava, vähäeleinen sadisti, joka jakaa tuomioita, armoa ja oikeutta niin kuin hallitsija omassa valtakunnassaan voi.
Suomen Filmikamari on samanlainen. Sen tarkoituksena on toimia suomalaisen elokuva-alan terveen kehityksen hyväksi ja valvoa alan etua valmisteltaessa elokuvapoliittisia ratkaisuja. Oscar-valinnassaan se kuitenkin on epäonnistunut. Ilmeisenä tarkoituksena on ollut nostaa pinnalle suomenruotsalaista elokuvatuotantoa.
kari.naskinen@gmail.com