Perussuomalaiset puolueena ei hyväksy modernia taidetta. Timo Soinin suosikkiurheilujoukkue on englantilainen
jalkapalloseura, jonka kannattajat pitävät sinivalkoista kaulaliinaa. Entä
mielisäveltäjä? Se voisi olla perusranskalainen Claude
Debussy (1862 - 1918), joka ei hyväksynyt vieraita vaikutteita ranskalaisessa
musiikissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Debussy ilmaisi kantanaan, että
nyt siitä on tultava loppu – ”Olemme olleet puolentoista vuosisadan ajan uskottomia
rotumme musiikkiperinteelle - - - loiskasvillisuus on peittänyt oman
kasvillisuutemme hienoja oksia.”
Ranskan musiikkielämän tilanteesta maailmansodan aikana luennoi Suomen Wagner-seuran tilaisuudessa Helsingin yliopiston tutkija Helena Tyrväinen. Wagner-seurassa asia oli esillä siksi, että Debussyn kritiikki kohdistui erityisesti saksalaiseen Richard Wagneriin (1813 - 1883), vaikka Debussy ei Wagneria nimeltä maininnutkaan. Wagner oli saanut Pariisin musiikkipiireissä suurta suosiota ja hänen sävellyksensä edustivat ”tulevaisuuden musiikkia”. Ranskasta käytiin myös suurin joukoin Bayreuthissa katsomassa Wagnerin komeita oopperoita.
Maailmansodassa Ranska ja Saksa olivat kuitenkin vastapuolilla, ja tämä heijastui myös muille elämänaloille. Debussy iloitsikin 11.3.1915 julkaistussa tekstissään, että nyt oli vieras aines saatu pois Ranskasta. Näitä vieraita, kaikenmaailman kauppamatkustajia olikin jo tarpeeksi nähty. Näiltä kauppamatkustajilta ranskalaisetkin säveltäjät olivat ostaneet tarjolla olleita kauppatavaroita, millä Debussy tarkoitti, että ulkomaalaisilta säveltäjiltä oli otettu vaikutteita. Näin oli tosin tehnyt Debussy itsekin.
Nyt Debussy oli kuitenkin sitä mieltä, että Ranskassa ei ole musiikissa noudatettu puhtaasti ranskalaista traditiota Jean-Philippe Rameaun (1683 - 1764) jälkeen.
Wagnerin musiikista – nimeltä mainitsematta – Debussy kirjoitti, että se on muotojen kidutusta, paksua yltäkylläisyyttä ja räikeää väritystä. Lisäksi Wagnerin teosten esittäminen ylikuormittaa orkestereita.
Samaa mieltä oli kirjailija Jean Cocteau (1889 - 1963): ”Wagnerin sumussa sairastuu.” Cocteaun mielestä ranskalaisesta musiikista oli tullut sekarotuista, kun siihen oli saatu vaikutteita saksalaisesta ja venäläisestä musiikista.
Säveltäjä Darius Milhaud (1892 - 1974) puolestaan sanoi, että Wagnerin ”sotilasfanfaarit edustivat luonnotonta mahtipontisuutta ja röyhkeyttä”.
Niin ankaraksi tilanne oli sodan syttyessä muodostunut, että Wagnerin musiikin esittäminen Ranskassa kiellettiin kokonaan. Kun sota oli ohi, tekivät Pariisin neljä suurinta orkesteriyhdistystä mielipidekyselyn ihmisten musiikkitoivomuksista, ja 80 prosenttia vastaajista toivoi ohjelmistoon Wagneria. Vuonna 1920 oltiinkin sitten palattu vanhaan: näiden neljän yhdistyksen konserteissa soitettiin säveltäjiä seuraavassa järjestyksessä: 1) Wagner, 2) Beethoven, 3) Franck, 4) Berlioz, 5) Debussy, 6) Mozart, 7) Schumann, 8) Rimski-Korsakov.
Mikään uusia asia yltiönationalismi ei tietenkään ole. Perussuomalaisilla on tällä hetkellä hengenheimolaisia sielläsuntäällä Euroopassa. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla sanotaan tänään, että ”kansallisesta itsevarmuudestaan tunnetussa Ranskassa keskustellaan nyt ennennäkemättömän vilkkaasti – ranskalaisuudesta”.
(Helena Tyrväinen on oopperalaulaja Veikko Tyrväisen tytär, joka 16.12.2013 väittelee tohtoriksi aiheesta ”Identiteetti, eklektismi ja Ranskan jälki Uuno Klamin musiikissa").
kari.naskinen@gmail.com
Ranskan musiikkielämän tilanteesta maailmansodan aikana luennoi Suomen Wagner-seuran tilaisuudessa Helsingin yliopiston tutkija Helena Tyrväinen. Wagner-seurassa asia oli esillä siksi, että Debussyn kritiikki kohdistui erityisesti saksalaiseen Richard Wagneriin (1813 - 1883), vaikka Debussy ei Wagneria nimeltä maininnutkaan. Wagner oli saanut Pariisin musiikkipiireissä suurta suosiota ja hänen sävellyksensä edustivat ”tulevaisuuden musiikkia”. Ranskasta käytiin myös suurin joukoin Bayreuthissa katsomassa Wagnerin komeita oopperoita.
Maailmansodassa Ranska ja Saksa olivat kuitenkin vastapuolilla, ja tämä heijastui myös muille elämänaloille. Debussy iloitsikin 11.3.1915 julkaistussa tekstissään, että nyt oli vieras aines saatu pois Ranskasta. Näitä vieraita, kaikenmaailman kauppamatkustajia olikin jo tarpeeksi nähty. Näiltä kauppamatkustajilta ranskalaisetkin säveltäjät olivat ostaneet tarjolla olleita kauppatavaroita, millä Debussy tarkoitti, että ulkomaalaisilta säveltäjiltä oli otettu vaikutteita. Näin oli tosin tehnyt Debussy itsekin.
Nyt Debussy oli kuitenkin sitä mieltä, että Ranskassa ei ole musiikissa noudatettu puhtaasti ranskalaista traditiota Jean-Philippe Rameaun (1683 - 1764) jälkeen.
Wagnerin musiikista – nimeltä mainitsematta – Debussy kirjoitti, että se on muotojen kidutusta, paksua yltäkylläisyyttä ja räikeää väritystä. Lisäksi Wagnerin teosten esittäminen ylikuormittaa orkestereita.
Samaa mieltä oli kirjailija Jean Cocteau (1889 - 1963): ”Wagnerin sumussa sairastuu.” Cocteaun mielestä ranskalaisesta musiikista oli tullut sekarotuista, kun siihen oli saatu vaikutteita saksalaisesta ja venäläisestä musiikista.
Säveltäjä Darius Milhaud (1892 - 1974) puolestaan sanoi, että Wagnerin ”sotilasfanfaarit edustivat luonnotonta mahtipontisuutta ja röyhkeyttä”.
Niin ankaraksi tilanne oli sodan syttyessä muodostunut, että Wagnerin musiikin esittäminen Ranskassa kiellettiin kokonaan. Kun sota oli ohi, tekivät Pariisin neljä suurinta orkesteriyhdistystä mielipidekyselyn ihmisten musiikkitoivomuksista, ja 80 prosenttia vastaajista toivoi ohjelmistoon Wagneria. Vuonna 1920 oltiinkin sitten palattu vanhaan: näiden neljän yhdistyksen konserteissa soitettiin säveltäjiä seuraavassa järjestyksessä: 1) Wagner, 2) Beethoven, 3) Franck, 4) Berlioz, 5) Debussy, 6) Mozart, 7) Schumann, 8) Rimski-Korsakov.
Mikään uusia asia yltiönationalismi ei tietenkään ole. Perussuomalaisilla on tällä hetkellä hengenheimolaisia sielläsuntäällä Euroopassa. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla sanotaan tänään, että ”kansallisesta itsevarmuudestaan tunnetussa Ranskassa keskustellaan nyt ennennäkemättömän vilkkaasti – ranskalaisuudesta”.
(Helena Tyrväinen on oopperalaulaja Veikko Tyrväisen tytär, joka 16.12.2013 väittelee tohtoriksi aiheesta ”Identiteetti, eklektismi ja Ranskan jälki Uuno Klamin musiikissa").
kari.naskinen@gmail.com