Hullu Herzog, hullumpi Kinski

Kuvassa on Walter Steiner, joka hyppäsi lentomäen maailmanmestariksi 1972 ja 1977. Tämä juttu käsittelee kuitenkin saksalaista elokuvaohjaajaa Werner Herzogia ja näyttelijä Klaus Kinskiä, mutta kuva siksi, että Steinerin kautta Herzogilla on yhteys Suomeenkin: Steiner voitti Salpausselällä kolme kertaa 1970-luvulla ja Herzog teki 1974 dokumenttielokuvan Steinerista, jota hän piti ilmeisesti itseäänkin hullumpana tämän hypättyä Planicassa maailmanennätyspituudeksi 169 metriä.

Jonkinlaisena hulluna Herzogia on tosiaan pidetty hänen kummallisten, hurjien elokuviensa takia. Kun mukaan vielä otetaan Kinski, joka näytteli Herzogin viidessä elokuvassa, niin luonnekuva saa lisää vahvistusta, vaikka Herzog itse näyttää esimerkiksi haastatteluissa kovin tavalliselta ja oikeastaan aralta ihmiseltä. Katsoin nyt nämä viisi elokuvaa:

Aguirre (1972)
Nosferatu (1979)
Woyzeck (1979)
Fitzcarraldo (1982)
Cobra Verde (1987)

Lisäksi katsoin Herzogin tekemän dokumenttielokuvan Mein liebster Feind - Klaus Kinski (1999). Tämä satsi ei tietenkään ole koko totuus yli 70 elokuvaa tehneestä Herzogista, jonka tuotanto yhä jatkuu, mutta kyllä nämä elokuvat paljon antavat pohjaa Herzogin maineelle. Kinskiin hän tutustui jo 13-vuotiaana, kun perhe oli muuttanut vuokrataloon Münchenissä, ja siellä asui myös teatterinäyttelijä Kinski. Talo oli osittain jonkinlainen taiteilijatalo, jonka omistaja antoi nuorten ja köyhien taiteilijoiden asua siellä. Dokumenttielokuvassa Herzog kertoo Kinskin olleen hysteerinen raivopää, joka terrorisoi talon muita asukkaita.

Kinski oli jo tuolloin päässyt muutamiin elokuviinkin avustajaksi, mutta nimeä ei vielä henkilöluetteloissa ollut. Herzog puolestaan kertoo kirjoittaneensa siellä asuessaan ensimmäisen elokuvakäsikirjoituksensa. ”Hulluus” tarttui ja myöhemmin Herzog varasti Münchenin elokuvakoulusta 35 mm:n kameran, jolla teki ensimmäiset filmiotoksensa.

”Elokuvien tekeminen on tarinoiden väsäämistä pakkohalusta, unelman ja hulluuden välisen rajan tarkentamista ja ylittämistä”, sanoo Herzog.

Werner Herzog kuuluu siihen uuden saksalaisen elokuvan sukupolveen, joka palautti Saksan kansainväliseen elokuvatietoisuuteen. Oli kulunut muutama vuosikymmen siitä, kun saksankieliset Fritz Lang, Ernst Lubitsch, F.W. Murnau ja G.W. Pabst olivat nostaneet saksalaisen elokuvan pinnalle. Heidän jälkeensä oli tietenkin natsien suosikki Leni Riefenstahl, mutta vasta 1930-40-lukujen vaihteen molemmin puolin syntyneet Werner Herzog, Volker Schlöndorf, Rainer Werner Fassbinder ja Wim Wenders osasivat tehdä elokuvia muuksikin kuin unohdusviihteen tarpeisiin.

Herzog lähti lukion jälkeen Los Angelesiin, ei kuitenkaan päässyt elokuvantekoa opiskelemaan. Muuten hän oli kuitenkin vaikuttunut, kuten on kertonut Die Zeit -lehdelle: ”Kaikki, mikä on muokannut maailmaani puolen vuosisadan ajan, syntyi Kaliforniassa: sananvapausliike, tietokoneet, erilaisuuden hyväksyminen, maailman kollektiiviset unelmat. Toisaalta kaikki tyhmätkin asiat tulevat sieltä: hippiliike, uuden aikakauden idiootit, aerobic-studiot, astrologia, joogatunnit.”

Sieltä palattuaan Herzog pääsi kiinni elokuvantekoon. Muutaman lyhytfilmin jälkeen syntyi kokoillanelokuva Lebenszeichen (1968), joka sai kaksi merkittävää palkintoakin. Sitten alkoi Herzogin hurjuus elokuvasta Maasta se kääpiökin ponnistaa (1970), joka on surrealistinen analogia maailman surkeasta tilasta.

Seuraava pitkä elokuva oli Aguirre – Jumalan viha yhdessä Klaus Kinskin kanssa. Se kuvattiin Perussa, jossa lähestyttiin pimeyden ydintä – tai varsinaisesti pimeys tuli, kun Kinskin roolihenkilö sen mukanaan vei. Kinskin kaikkea alleen jyräävä maanisuus tulee esille, kun hänen esittämänsä roolihenkilö uusia alueita valloittaessaan nostaa itsensä Johtajaksi ja julistautuu Jumalan vihan välikappaleeksi.

Samaa teemaa on Fitzcarraldossa, jossa iso laiva hinataan Amazonin ja sen sivujoen välissä olevan harjanteen yli. Valtava urakka ja valtava elokuva. Sen tekemisestä kerrotaan paljon siinä dokumenttielokuvassa, ja katsojan on paikoin vaikea erottaa, milloin Kinskin raivokohtaukset ovat itse elokuvasta ja milloin jostakin muusta. Kinski itse ei tuntunut erottavan näitä asioita, vaan huusi ja antoi tappouhkauksia sekä roolihenkilönä että omana itsenään joillekin kuvausryhmän jäsenille. Täysi sekopää, Jouko Turkka oli pientä Kinskin rinnalla. Käsittämättömältä tuntuu, että Herzog jaksoi tehdä Kinskin kanssa viisi elokuvaa.

Tämä ei kuitenkaan ollut kokonaiskuva Kinskistä. Dokumentissa Claudia Cardinale ja Eva Mattes kertovat Kinskin räiskyvästä ja arvaamattomasta persoonasta, joka sisälsi myös taiteilijan herkkyyttä ja sydämellisyyttä. Kinskin oman elämäkertakirjan nimikin on Tarvitsen rakkautta (Kirjayhtymä, 1991). Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1988, mutta vedettiin pois myynnistä, kun Kinskin tytär Nastassja Kinski ja Marlene Dietrich uhkasivat nostaa haasteet kunnianloukkauksesta. Kirja julkaistiin Saksassa uudelleen ja nimien osalta varovaisemmin käännettynä vasta Kinskin kuoleman jälkeen 1996. Myöhemmin Kinskin toinen tytär Pola Kinski väitti elämäkertakirjassaan isänsä raiskanneen hänet monta kertaa, kun tyttö oli 5-15 vuoden ikäinen.

Werner Herzog, Claudia Cardinale, Klaus Kinski

Totta tai ei, niin Kinskin älyttömyys näkyy elokuvissakin, joihin Herzog hänet valitsi juuri sopiviin luonnerooleihin. Woyzeck on uusi filmatisointi Georg Büchnerin antimilitaristisesta näytelmäklassikosta, jossa Kinski esittää tappokoneeksi kasvatettua sotilasta. Cobra Verdessä Kinski on orjakuriiri Afrikassa, jossa puolialastomat alkuasukasnunnat veisaavat kuin huorakuoro. Nosferatu – yön valtias on vampyyrielokuvien parhaimmistoa ja on hieno kunnianosoitus Murnaun elokuvalle Nosferatu, kauhun sinfonia (1922). Vampyyrin rooli luonnollisesti sopii Kinskille loistavasti, ja hän myös esittää aivan upeasti sen surullisen lopun, minkä vampyyri jo ennalta tietää edessään olevan – Wagnerin Reininkulta soi ja kohtalo on määrätty.

Elokuvassa Stroszek (1977) ei Kinskiä ole, mutta se onkin henkilökohtaisempi elokuva nimenomaan Herzogin kannalta. Päähenkilö Bruno S. on entinen mielisairaalan potilas, joka uneksii Amerikasta ”luvattuna maana”. Kun elämä Berliinissä on ankeaa ja vaarallista, hän onnistuu keplottelemaan itsensä valtameren toiselle puolelle. Siellä se Ameriikan ihmemaa sitten on, mutta unelma onnesta jää täyttymättä niin kuin kotona Saksan liittotasavallassakin. Elokuvan pääroolissa on Bruno Schleinstein, jota Herzog pitää parhaana näyttelijänä, jonka kanssa on työskennellyt, ”hänessä on syvyyttä, karismaa, yksinäisyyttä ja totuutta”, on Herzog sanonut.

MÄKIKOTKA

Klaus Kinski ja Bruno Schleinstein ovat Herzogin elokuvissa hahmoja, joiden kautta Herzog on välittänyt poikkeuksellisen tehokkaita ja ahdistavia kuvia ja tunnelmia. Heidän avullaan Herzog on käsitellyt perustavaa laatua olevia kysymyksiä luonnosta, itsekkyydestä, vääryyksistä, historiasta – ja mäkihypystä: "Hän [Walter Steiner] on kuin lintu, kuin petolintu. Häntä ei pitäisi nähdä urheilijana. Hän on taiteilija. Hän elää mielikuvituksessa. ”

Päiväkirjassaan 1981 hän vielä palasi Steineriin: "Ajattelin mäkihypyn kiehtovuutta, joka säilyy minussa kuin unelma ilman loppua. Onko halu lentää luontaista kaikille olennoille? On tarkasteltava lähemmin lehmiä, koiria, liskoja. Eikö strutsi siipineen, jotka eivät kykene kantamaan sitä, ole lunastamattomin kaikista elävistä olennoista? Luulen, että olemme jotenkin kateellisia linnuille."

Mäkihyppääjä on jo lintu, mäkikotka. Salpausselän maisemissa asuva kulttuurintutkija Markku Koski on kirjoittanut, että mäkihyppääjä on eräänlainen kentauri. Esseekokoelmassa Mäkihypyn muoto-oppi (1997) Koski lainaa tekstiä ruotsalaisesta Idrottsbladetista vuodelta 1959: ”Kun Veikko Kankkonen lensi ilman halki, saimme tunteen, että hän voi hypätä kuinka kauas tahansa, aina Hammarbyn lahteen saakka. Vaikutti siltä, että hänellä olisi ollut suihkumoottori. Hänen aerodynaaminen ruumiinhallintansa oli huipputäydellistä.”

Mäkihyppääjä on onnistuneempi olento kuin strutsi. Stefan Kraftin maailmanennätys on Vikersundissa lentämä 253,5 metriä

kari.naskinen@gmail.com

Ahvenanmaa valmistautuu 100-vuotisjuhlaansa ohittamalla Suomen perustuslain

Ahvenanmaan itsehallinto täyttää ensi vuonna sata vuotta. Ahvenanmaa on yksi Suomen maakunnista, mutta nyt näyttää, että siellä halutaan olla enemmän. Ahvenanmaan maakuntahallitus on tehnyt listan tärkeistä ihmisistä, joiden pitää päästä koronarokotusjärjestyksessä tavallisempien ihmisten edelle sen jälkeen, kun riskiryhmäläiset on rokotettu. Ahvenanmaan sairaanhoitopiiri sai tämän listan, jolla mukana ovat myös maakuntahallituksen jäsenet. Kun eduskunnan oikeusasiamies teki asiasta selvityspyynnön, siihen kieltäydyttiin vastaamasta.

Oikeusasiamiehen toimistosta ilmoitettiin, että ylintä laillisuusvalvontaa koskevat perustuslain säännökset ovat voimassa myös Ahvenanmaalla, mutta Ahvenanmaan maakuntahallituksen varapuheenjohtaja Harry Jansson sanoi lehtihaastatteluissa, että Ahvenanmaan itsehallintolaki menee kaiken muun edelle, myös perustuslain. Ninpä rokotuslistan kärjessä ovat hänen lisäkseen myös maakuntahallituksen johtaja Veronica Thörnroos ja maakunnan hallintojohtaja John Eriksson.

Tämä on kuitenkin pieni kina verrattuna Ahvenanmaan koko historiaan. Kun Kansainliitto kesällä 1921 antoi ratkaisunsa Ahvenanmaan kuulumisesta Suomeen, se ei tyydyttänyt ahvenanmaalaisia. Åbo Akademin väitöskirjatutkija Susann Simolinin raportissa käydään läpi Kansainliiton pöytäkirjoja, joista ilmenee, että Ahvenanmaan edustajat vastustivat päätöstä. koska ahvenanmaalaiset ovat ”ruotsalaista rotua”, ei suomalaista.

Tilanne oli kriittinen, sillä Ruotsi oli halukas liittämään Ahvenanmaan itseensä. Ennen Kansainliiton lopullista päätöstä Suomi tuomitsi ahvenanmaalaiset itsenäisyysaktivistit Carl Björkmanin ja Julius Sundblomin vankeuteen maanpetoksesta, mutta heidät armahdettiin lyhyen vankilareissun jälkeen.

Ahvenanmaa määrättiin demilitarisoiduksi alueeksi jo Krimin sodan jälkeen 1856, vahvistettiin Kansainliiton päätöksen yhteydessä ja vielä kertaalleen Pariisin rauhansopimuksessa 1947. Määräykset eivät ole kuitenkaan täysin päteneet, sillä 1918 Ahvenanmaalla liikkui suojeluskuntien ja punakaartien joukkoja sekä venäläisiä, ruotsalaisia ja saksalaisia vapaaehtoisia. Taisteluja ei kuitenkaan käyty. Talvi- ja jatkosotien aikana Suomi linnoitti Ahvenanmaata ja sen merialueilla käytiin jonkin verran tausteluja.

Ahvenanmaan itsehallinto antaa sille oikeuden säätää lakeja sisäisistä asioistaan ja käyttää budjettivaltaa. Maakuntahallituksen säätämät lait voivat koskea esimerkiksi terveyttä, ympäristöä, koulutusta, kulttuuriperinnön vaalimista ja muistomerkkien suojelua, yritystoiminnan edistämistä, sisäistä liikennettä, kunnallishallintoa, poliisia, postipalveluja sekä radiota ja televisiota. Ahvenanmaan ainoa virallinen kieli on ruotsi. Lisäksi siellä on voimassa erityinen kotiseutuoikeus, joka mahdollistaa vain paikallisen väestön omistaa maata ja kiinteistöjä saarilla. Eivätkä ulkopuoliset voi mennä sinne liiketoimintaakaan harjoittamaan. Kotiseutuoikeuden saa, jos osaa ruotsia ja on asunut Ahvenanmaalla vähintään viisi vuotta.

Susann Simolinin raportin julkaisi Ahvenanmaan rauhaninstituutti muutama vuosi sitten. Rauhanasioissa Ahvenanmaata ovat käyttäneet tapausesimerkkinä ainakin Martti Ahtisaari ja Juha Christensen, jotka 2000-luvun alussa Acehin onnistuneissa rauhanneuvotteluissa Indonesiassa toivat esille tällaisen rauhanomaisen suomalaisen ratkaisumallin. Myös Harri Holkeri piti Ahvenanmaata esillä neuvotellessaan rauhan saamisesta Pohjois-Irlantiin.

Paljonkohan muuten Ruotsi maksaisi Ahvenanmaasta?

kari.naskinen@gmail.com

EU:n maatalous yritetään saada uuteen uskoon

Yksi kateuslista julkaistiin taas tällä viikolla. Maataloustukia maksettiin Suomessa viime vuonna runsaat kaksi miljardia euroa, joista 814 miljoonaa euroa tuli EU:lta. Tuensaajia oli yhteensä noin 58 000, joista maatiloja 51 000. Suurimmat yksittäiset viljelijätuet olivat reippaasti yli miljoona euroa. Viljelijäväestön sisäistä kateutta vähentää kuitenkin se, että eniten tukea saavat muut kuin yksityiset maataloudenharjoittajat. Viime vuonna suurimmat tuettavat olivat Luonnonvarakeskus (Luke), 3,5 milj. euroa, Suomen metsäkeskus 3,1 milj. euroa ja Jyväskylän ammattikorkeakoulu 1,9 milj. euroa.

Luke on valtiollinen tutkimuslaitos, joka muodostettiin yhdistämällä Maa- ja elintarviketeollisuuden tutkimuskeskuksesta, Metsäntutkimuslaitos Metlasta, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksesta sekä Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskuksesta. Luke tekee sitä työtä, mikä nimenomaan tukee EU:n uudistuvaa maatalouspolitiikkaa. Se tutkii uusiutuvien luonnonvarojen kestävää käyttöä tieteellisesti ja kaikkea sitä, millä myös kansainvälistä yhteistyötä voitaisiin kehittää. Tämä liittyy siihen EU:n vihreän kehityksen ohjelmaan, jota Ursula von der Leyenin johtama komissio pitää yhtenä kärkihankkeista.

Maatalous on iso asia EU:ssa. Rahaa siihen jaetaan 55 miljardia euroa vuodessa. Ulkopolitiikka-lehden uusimmassa numerossa on lueteltu EU:n suorien maataloustukien suurimmat saajat 2018 (miljardeja euroja):

Ranska 7,2
Espanja 5,1
Saksa 4,8
Italia 3,7
Puola 3,4
Britannia 3,1
Kreikka 2,0
Romania 1,8
Unkari 1,3
Irlanti 1,2

Lehdessä haastatellut asiantuntijat eivät ole kovin luottavaisia EU:n vihreän siirtymän näkymiin maataloudessa. Luken tutkimusprofessori Jyrki Niemi sanoo, että komission esitys ei sisällä sellaisia työkaluja, joilla maatalouden ilmastopäästöjä voidaan vähentää merkittävästi. Asia on tärkeä, sillä komission laskelmien mukaan maatalous aiheuttaa 10 prosenttia kaikista EU-alueen päästöistä. Tämä ei kuitenkaan sisällä epäsuoria päästöjä, jotka mukaan laskien nostavat maatalouden päästöosuuden 17 prosenttiin. Suomessa tämä on vielä paljon suurempikin, UP-lehden hankkimien tietojen mukaan 25 prosenttia. Tähän vertailuksi, että tieliikenteen päästöt ovat 17 prosenttia Suomen kokonaispäästöistä.

Toinen asia sitten on, tarvitaanko maataloustukia ollenkaan. Esimerkiksi Uusi-Seelanti on lopettanut ne, eikä se ole aiheuttanut ongelmia viljelijöille. Maaseudun Tulevaisuudessa olleen jutun mukaan näin on, sillä tuet valuivat ruokaketjussa pääosin muille osapuolille kuin viljelijöille. Aurinkoinen Uusi-Seelanti on tietenkin toista kuin luminen Suomi, ja Ruotsikin on meitä paremmassa asemassa. Ruotsissa viljeltävistä pelloista 80 prosenttia on Hangon tasoa etelämpänä, jonka ansiosta siellä on jo luovuttu kansallisista maataloustuista. EU-tuet tietenkin otetaan.

Erikoista EU-tuissa on se, että maatilat saavat niitä eniten Keski-Euroopassa, jossa viljelijöiden keskitulot ylittäisivät EU-alueen mediaanitulot ilman tukiakin. Lisäksi pinta-alaan sidottu tukijärjestelmä suosii isoja maanomistajia, kuten Britanniassa ennen brexitiä kuningatar Elisabethiä.

Luken ja Pellervon taloustutkimuksen (PTT) tuoreesta tutkimusraportissa sanotaan, että Suomen maatalouden EU-rahoitus kasvaa kaudella 2021-27 nimellisin hinnoin 2,5 prosenttia kauteen 2014-20 verrattuna.

Luken tutkimusprofessorin sanoo tuen merkityksen maataloudelle on Suomessa selvästi suurempi kuin muissa EU-maissa, sillä tuotantokustannukset Suomessa ovat luonnonolosuhteiden vuoksi selvästi markkinahintoja korkeammat. Koska EU:n maksamat tuet säilyvät hyvinä, pysyy maataloustuotannon taso Suomessa edelleen lähellä nykyistä tasoa.

EU:n vihreän kehityksen ohjelman kaikista yksityiskohdista ei kuitenkaan vielä kaikkea tiedetä. Jyrki Niemi sanoo Luken nettisivulla kuitenkin, että kiristyvät vaatimukset edellyttävät sitoutumista lisäkustannuksia aiheuttaviin ympäristö- ja ilmastokuormitusta vähentäviin toimenpiteisiin, jos haluaa tukia saada, ja tämä vaikuttaa tilojen talouteen ja lisäävät todennäköisesti viljelijöiden hallinnollista taakkaa.

kari.naskinen@gmail.com

Kylmä sota täällä taas

USA:n presidentti Joe Biden on palauttanut maailman kylmään sotaan. Asetelma on USA vastaan Kiina ja Venäjä. Näennäisesti syyksi sanotaan Kiinan ja Venäjän ihmisoikeusrikkomukset, mutta enemmästäkin on kysymys.

Tänään ja huomenna pidetään Brysselissä Naton ulkoministerikokous, jossa aiheena on Venäjä. Mukana ovat myös Suomi ja Ruotsi. Tästä näkee, että tilanne on Suomen kannalta toisenlainen kuin edellisen kylmän sodan vuosikymmeninä, jolloin Suomi oli puolueeton maa.

Bidenille tämä on keskeinen politiikan alue. Pitkällä poliittisella urallaan hän on keskittynyt nimenomaan ulkopolitiikkaan ja on suhtautunut siihen selvästi haukkamaisemmin kuin kaksi edellistä presidenttiä. Irakin sotaan Biden suhtautui myönteisesti, ja hän on muutenkin herkempi käyttämään väkivaltaa kuin oli Barack Obama. Harwardin yliopiston professori Matthew Baum on luonnehtinut Bideniä liberaaliksi internationalistiksi, joka uskoo voimankäyttöön liberaalien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Tätä kuvaava henkilövalinta oli, että Biden otti puolustusministeriksi entisen neljän tähden kenraalin Lloyd Austinin, joka johti Obaman kaudella Yhdysvaltain Lähi-idän joukkoja. Myöhemmin hän oli suunnittelemassa sotilaskampanjaa Isisin tuhoamiseksi Irakissa ja Syyriassa. Austin toimi myös johtajana Centcom-virastossa, joka oli keskeisesti vastuussa USA:n sotilaallisista operaatioista Afganistanissa ja Jemenissä. Vuonna 2016 Austinista tuli myös asevarustelukonserni Raytheonin hallintoneuvoston jäsen.

Donald Trump irtisanoi Iranin kanssa aikaansaadun ydinsopimuksen, mutta Biden ei lupauksistaan huolimatta olekaan jatkanut sopimusta, vaan sen sijaan esitti Iranille useita ennakkoehtoja ja vaatimuksia. Lisäksi Biden on jatkanut myös B-52-pommittajien voimannäyttölentoja Iranin uhkailussa.

Tuore asia on, että Biden/Nato on sijoittanut neljä valtavaa B-1-pommikonetta Norjaan Trondheimin lähelle, jossa niiden kanssa harjoitellaan hyökkäämistä. Näin Norja on rikkonut sopimuksensa, jonka se Natoon liittyesään teki sotilasliiton kanssa (ettei siellä olisi pysyvästi Naton joukkoja).

Helsingin Sanomissa todettiin viime viikolla, että Biden on vienyt Yhdysvallat "kahden rintaman sanasotaan Kiinan ja Venäjän kanssa". Sanasotaa se oli silloinkin, kun Neuvostoliitto vielä oli olemassa, mutta sormet olivat muutaman kerran jo lähellä ydinasenappuloita.

USA:n sotilasmenot ovat nykyisin noin 750 miljardia dollaria vuodessa, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siis pari miljardia päivää kohti.

kari.naskinen@gmail.com

Henrik VIII nosti englantilaisen elokuvan huipulle

London Film Productions on unkarilaissyntyisen Alexander Kordan 1932 perustama elokuvayhtiö. Seuraavana vuonna Korda itse ohjasi elokuvan Henrik VIII:n yksityiselämä ja siitä tuli suurmenestys. Koska alaa hallitsi tuolloin Hollywood, päätti Kordakin viedä elokuvansa ensi-illan New Yorkiin, jossa se teki heti ensimmäisellä viikollaan lokakuussa 1933 kassaennätyksen. Marraskuussa sama toistui Lontoossa, ja kun vielä Charles Laughton sai kuningasroolistaan Oscarin, olivat englantilainen elokuva ja myös Laughton nousseet huipulle.

Vuosia myöhemmin Sir Alexander Korda ja Lordi Rupert Guinness vertailivat huvijahtejaan ja niiden ylläpitokustannuksia. Guinness sanoi, että hänen aluksensa purjehtii oluen voimalla, mihin Korda vastasi: ”Niin, sinulla on olut, minulla on Henrik VIII ja hänen kuusi vaimoaan, jotka kustantavat jahtini.”

Eikä siitäkään isoa harmia ollut, ettei Korda ollut hankkinut filmausoikeuksia Francis Hackettilta, jolta neljä vuotta aiemmin oli ilmestynyt elämäkertakirja Henrik VIII:sta. Oikeusjuttu tuli, mutta Korda maksoi tietenkin.

Elokuva on hyvä. Se on komediallinen kertomus Henrikistä ja hänen ongelmistaan kuuden puolisonsa kanssa. Kaksi hän teloituttaa, ja kuudennen kanssakin on ongelmia, kun Katariina Parr alkaa pitää kotona jöötä. Siinä vaiheessa Henrik on kuitenkin jo muuttunut leppoisaksi ukoksi ja tottelee Katariinaa kiltisti. Näin Laughton tekee tyrannista lopulta suorastaan sympaattisen hahmon. Lopulta Henrikki sanookin latinaksi: mea culpa, mea maximun culpa, anteeksi, paljon anteeksi.

Kuvallisesti elokuva on hyvin tavanomainen. Se muistuttaa lähinnä filmattua teatteria. Teloituksia ei näytetä, eikä ulkokuvia muutenkaan. Studiolavastuksissa pyöritään. Laughtonille tämä sopi, tuttu rooli, sillä hän oli juuri ennen kuvausten alkamista näytellyt roolia lontoolaisessa teatterissa. Olemukseltaan hän sopii Henrikiksi hyvin, sillä mitenkään komeaksi naistenmieheksi häntä ei voi sanoa. Pituutta on vain 173 senttiä ja sellainen pyöreä pullukka. Mutta ei kuninkaan tietenkään miltään tarvitse näyttääkään, kyllä kunkulle aina naisia järjestetään. Tämän jutun kuvassa Laughton on viidettä vaimoa Katariina Howardia esittäneen Binnie Barnesin kanssa.

Tässäkään elokuvassa ei kerrota Henrik VIII:n hallitsemisesta eli työnteosta. Hän sentään oli kuninkaana 1500-luvulla lähes 40 vuotta, joten kyllä siinä muutakian touhua oli kuin naisten kanssa pelehtiminen. Yhdessä repliikissä sentään sanotaan, että Henrik kasvattaa sotalaivaston viidestä 55:een. Englannin laivaston isänä häntä pidetäänkin. Hänen ensimmäinen avioeronsa johti Englannin ja katolisen kirkon välirikkoon, itsenäisen Englannin kirkon perustamiseen ja oli siten ensimmäinen vaihe Englannin uskonpuhdistuksessa.

Charles Laughton on elokuvan suvereeni tähti. Hän oli jo muutaman vuoden ajan tehnyt Hollywoodissa elokuvia Paramountille, MGM:lle ja Universalille, oli niiden ansiosta tunnettu nimi, mutta tämä Henrik VIII:n rooli kotimaassaan teki Laughtonista supertähden.

Charles Laughton oli naimisissa Anna Kleveläisen roolin esittäneen Elsa Lanchesterin kanssa ja Alexander Korda meni myöhemmin naimisiin Anne Boleynin roolin esittäneen Merle Oberonin kanssa.

kari.naskinen@gmail.com

Liian onnellisen kansan liian suosittu pääministeri

Pääministeri Sanna Marinilla on nyt niin paljon kavereita ja kannattajia, että tulee ruuhkaa, kun kaikki haluavat samaan pyöräoven lokeroon. Yleisradion pyöröovi meni tämän takia hetkeksi jumiin. Siitä selviydyttyä Ylen joku päällikkö kysyi Sanna Marinilta, että “päivät ovat täysiä?”, johon tämä vastasi: “On.” Näin niukasti ei saisi vastata, vaan pitäisi olla leppoisampi, julistettiin somessa.

Tilanne on hankala. Suomalaisista 63 prosenttia on tyytyväisiä pääministerin toimintaan koronakriisiin liittyvissä asioissa. Kaiken lisäksi tuli uutta harmitusta, kun jälleen kerran kansainvälisessä selvityksessä kävi ilmi, että suomalaiset ovat keskimäärin maailman onnellisin kansa. Näin ei saisi olla, koska pääministeri on paska viherpunikki, sosialisti, eikä tuo onnellisuus voi mitenkään pitää paikkaansa.

Eikä tässä kaikki. Ensin BBC ja Forbes nostivat Sanna Marinin huipulle ja sitten vielä Time-lehti pani kuvan etusivulleen. Lohtua peruskatkerille toi kuitenkin se, että kuva ei ollut Timen paperilehdessä, vaan nettilehdessä.

Suomessakin jopa porvarilehdissä on syyllistytty luokkapetturuuteen. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa todettiin jo viime vuoden puolella, että talouselämänkin pitäisi olla tyytyväinen Sanna Marinin hallitukseen, joka on jakanut yrityksille suuria koronatukia, on pudottanut nollaan teollisuuden sähköveron, kannustanut työttömiä töihin aktiivimallilla ja poistanut eläkeputken. Viikko sitten Helsingin Sanomat täydensi vielä, että ”Suomella on ollut hyvä johtajaonni, kun Sanna Marin on pitänyt ohjat käsissään ja johtanut maata taitavasti vaikeassa tilanteessa”.

Tällä viikolla peruskonservatiivit saivat kuitenkin tyydytystä, kun Sanna Marin sanoi Nesteen todennäköisesti tulevasta Rotterdam-päätöksestä, että se ”menee harmillisesti Rotterdamiin, mutta se on osa tätä vihreää siirtymää, ja sitä on syytä tukea”. Tämän ääneen sanominen oli ehkä virhe, ja saattoi mennä kovan paineen piikkiin. Mutta pienetkin lipsahdukset lasketaan, kun on tarpeen. Tämäkin lausunto tullaan vielä satoja kertoja ottamaan esille, kun punavihreään politiikkaan ja naisvihaan keskittyvää Sanna Marin -kritiikkiä esitetään.

The Politico -lehdessä tämä aihe jo otettiinkin esille, kun uutisoitiin Naton strategisen viestinnän Stratcom-yksikön uudesta raportista, jossa käsiteltiin Suomen hallituksen naisministereihin kohdistuvaa Twitter-häirintä. Pääosa analysoiduista törkyviesteistä on peräisin oikeistolaisilta. Tutkimuksessa todetaan, että tällainen vihapuhe ja alatyylinen palaute ovat uhka Suomen demokratialle. Tällä Stratcom viittaa aikaisemmin tekemäänsä selvitykseen, jonka mukaan 28 prosenttia vihapuheen kohteeksi joutuneista päätöksentekijöistä kokee halunsa osallistua poliittiseen päätöksentekoon vähentyneen.

Onneksi Sanna Marin ei luultavasti kuulu tähän luovuttajien joukkoon. Jotkut ovat ennenaikaisesti puhuneet hänestä seuraavana tasavallan presidenttinä, mutta mitä sitä näin vaatimattomiin tavoitteisiin kannattaa jäädä? Voitaisiinhan YK:n pääsihteeriksi 2026 valita maailman onnellisimman kansan pääministeri.

kari.naskinen@gmail.com

Gustav II Adolf den store

Oli Aleksanteri Suuri, Pietari Suuri ja Gustav II Adolf den store. Ruotsin kuninkaana 1611-32 toiminut Kustaa II Aadolf on ainoa, jolle Ruotsin valtiopäivät on antanut tämän suuruutta koskevan arvonimen, kaksi vuotta kuninkaan kuoleman jälkeen. Muita komeita nimityksiä Kustaa II Aadolf sai jo eläessään: Pohjolan leijona ja Lumikuningas. Oman leivoksen hän sai nimiinsä 1909, kun göteborgilainen kondiittori halusi sillä kunnioittaa kaupungin perustajan muistoa. Parhaiten leivosta myydään aina Kustaa Aadolfin kuolinpäivänä marraskuun kuudentena. Suomessa 6.11. on Svenska dagen, jolloin ainakin Ekbergin kahvilassa Bulevardilla saa tätä leivosta.

Kun seurasin Helsingin työväenopistosta kirjailija Esa Mäkijärven kahta luentoa Kustaa II Aadolfista, palautui taas mieleen tämän Ruotsin merkittävimmän hallitsijan suuri vaikutus Suomeenkin. Hän teki tänne valtakuntansa itäosaan monta pitkää matkaakin, ja hänen valtakaudellaan ja sen jälkeenkin hänen alullepaneminaan uudistuksina yhteiskunnalliset olot Suomessa uudistuivat suuresti. Hallinto, verotus ja oikeudenkäynti täsmentyivät asiallisiksi, teitä ja siltoja alettiin rakentaa ja postilaitoskin sai lopulta alkunsa 1636. Olot vakiintuivat ja suomalaiset ilahtuivat erityisesti, kun virkamiesten omavaltaisuutta saatiin kuriin.

Toinen hyvä hallitsija ennen Suomen itsenäistymistä oli Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II, jonka komea patsaskokonaisuus on Senaatintorilla. Kustaa II Aadolfin muistokivi obeliskin yhteydessä Helsingin Vanhankaupungin Kellomäellä paljastettiin 1932, kun hänen kuolemasta Lützenin taistelussa tuli kuluneeksi 300 vuotta. Kivessä ovat Vaasa-suvun vaakuna, Helsingin kaupungin vaakuna ja teksti: ”Täällä vanhassa Helsingissä Kustaa II Aadolf piti kokousta Suomen säätyjen kanssa [1616] turvattuaan uuden itärajamme.”

Noihin aikoihin Suomen tärkein kaupunki oli kuitenkin Turku, jossa Kustaa II Aadolfin näköispatsas on kuninkaan 1623 perustaman Turun hovioikeuden edustalla. Kokkolassa on erikoinen, moottorisahalla tehty puuveistos kuninkaasta, joka määräsi kaupungin perustettavaksi 1620.

Suomalaiset pitivät Kustaa Aadolfista kovin, mutta ei hän silti mitenkään voimallisesti Suomea suomalaistanut. Tämä näkyi mm. siinä, ettei kuningas Suomen tärkeimpiin virkoihin täkäläisiä miehiä nimittänyt, vaan virat menivät hänen lähimmän miehensä, valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan lähipiiriin kuuluville. Linnoitusten käskynhaltijoiksikaan ei suomalaisia uskallettu panna, etteivät he vain tilaisuuden tullen siirtyisi vihollisen puolelle. Puola ja Venäjä olivat lähellä, ja varsinkin sitä Kustaa Aadolf pelkäsi, että Puolan Sigismund yrittäisi Baltian kautta tulla valloitusretkelle Suomeen.

Luultavasti tämä Suomen geopoliittinen asema oli yksi syy, miksi Kustaa Aadolf useaan kertaan vieraili Suomessa 1610-luvulla. Ensimmäisen kerran hän tuli tänne maaliskuussa 1614 Tornion kautta. Teitä ei juurikaan ollut, mutta kelkoilla pääsi öiseen aikaan ja aikaisin aamulla ajamaan pitkin hankikantoja. Tällä matkalla hän viipyi Turussa toista kuukautta. Vuonna 1616 kuningas matkusti Helsingin maapäivien jälkeen taas Turkuun, jossa viipyi peräti kolme kuukautta.

Kun olin kuunnellut Esa Mäkijärven kaksi luentoa, piti heti lähteä kirjastoon lainaamaan Pohjoismaiden historian dosentin Mirkka Lappalaisen kirja Pohjolan leijona (Siltala, 2014) ja sen jälkeen on otettava iltalukemiseksi 1600-luvun Eurooppaa tutkivan Olli Bäckströmin Lumikuningas (Gaudeamus, 2020). Pohjolan leijona -nimitys on peräisin Paracelsuksen ennustuksesta, jonka mukaan Pohjolan leijona "kukistaisi jumalattomat viholliset ja perustaisi uuden valtakunnan". Paracelsus oli sveitsiläinen lääkäri, astrologi ja okkultisti. Lumikuninkaaksi Kustaa Aadolfia puolestaan kutsuivat keskieurooppalaiset 30-vuotisen sodan aikana. Se oli alkuun vähättelevä nimitys, mutta tosipaikan tullen nähtiin, että Lumikuningas ei sulanut, vaan oli sotataktikkona ylivertainen. Myöhemmin myös Napoleon ja sotateoreetikko von Clausewitz arvostivat Kustaa Aadolfin strategiat ja taktiikat korkealle. Suurvalta Ruotsista Kustaa Aadolfin aikana tulikin.

Kustaa Aadolf uudisti sodankäyntiä. Hän pani tykistön, ratsuväen ja jalkaväen sillä tavalla yhteen, että ne pystyivät tukemaan toisiaan. Tähän liittyi sekin, että joukkojen liikkuvuutta lisättiin, myös tykistön. Samalla kuningas muutti armeijan eri joukko-osastot samapalkkaisuuden alle. Enää ei ratsumies ollut arvokkaampi kuin jalkamies. Lisäksi Kustaa Aadolf loi modernin laivaston, joka Itämerta seilaten toi joukoille ruokaa, juomaa ja varusteita. Surkeasti vain kävi, kun Vasa-laiva liian painavana ja painopisteeltään epäonnistuneena upposi heti alkuunsa 10.8.1628. Laivan keulassa oli hieno patsas loikkaavasta leijonasta.

”Tämä Kustaa II Aadolfin kuninkuusvaihe oli Ruotsin valtiollista kulta-aikaa. Hänen ansiostaan säädettiin uusi valtiopäiväjärjestyskin ja se oli ensimmäinen askel kohti demokraattista kansankotia. Ruotsi muuttui keskusjohtoiseksi kuningaskunnaksi, joka oli perusolemukseltaan monessa suhteessa jo oikeusvaltio. Jos ruotsalaisia nykyisin pidetään hieman ylpeinä, niin tämän mielenlaadun juuret ovat Kustaa Aadolfin ajassa”, sanoi Mäkijärvi.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen kielessä maailma nähdään parhaiten

Kun englanninkielinen puhuu maapallosta, hän käyttää sanaa earth, saksalaiselle se on Welt, ranskalaiselle monde, ruotsalaiselle värld, venäläiselle svet, espanjalaiselle mundo ja latinaksi maapallo on mundus. Kaikki vajaita ilmaisuja. En maailman kaikkia kieliä tarkistanut, mutta ainakin suomen kielessä maapallo ja maailma ilmaistaan paremmin. Suomessa ikivanha sana maailma on yhdistelmä sanoista maa ja ilma, maailma. Täällä tiedetään, että maapallolla ei voisi elää, jos ei olisi ilmaa.

Tuli tämä suomen kielen erinomaisuus esille, kun löytyi akateemikko Ilkka Niiniluodon avauspuhe Suomen filosofisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa Jyväskylässä 2009. Yhdistys pitää vuosittain tapahtuman, jossa paneudutaan johonkin yksittäiseen asiaan, tuolloin ”Maailmaa” tarkoittaviin sanoihin.

”Suomalaisten muinaisen ajattelutavan mukaan vaakatasossa levittyvä maa lisättynä taivasta kohti ulottuvalla ilmalla antaa meille koko maailman”, sanoi Niiniluoto. Suppeammassa englannin kielessä earth viittasi aluksi sekä maan pintaan (”pudota maahan”) että aineeseen (”maasta olet sinä tullut”) ja myöhemmin myös koko maapalloon. Monissa muissakin kielissä maapalloon ja maailmaan voidaan viitata samalla sanalla. Kreikan maa-termin ge pohjalta puhutaan geometriasta, geofysiikasta, geologiasta, geografiasta (maantieteestä) ja geopolitiikasta. Palloa merkitsevästä latinan globus-termistä on johdettu laatusana ”globaali” ja maapalloistumista merkitsevä nykyinen muotisana ”globalisaatio”.

Meille tämä koko juttu on täysin selvä. Johan Kalevalassa kerrotaan, että vaikka maailma ei vielä ollut edes syntynyt, niin ilmaa oli. Toisaalta ei ollut maata, koska oli vain vettä, ja ilmassa liihotteli Ilmatar, ilman impi. Toinen liihottelija oli sotka, jonka seitsemästä munasta Ilmatar hautoi maan, taivaan, auringon, kuun, tähdet ja pilvet, niin syntyi maailma (kuvassa).

Niiniluotokin käsitteli sitä sana-asiaa, että jotkut muutkin yrittävät omilla sanoillaan selittää maailmaa kokonaisvaltaisemmin, ”lainomaisena järjestyneenä kokonaisuutena (kaaoksen vastakohtana)”. Tähän viittaavat kreikan kosmos ja latinan universum. Muinaisgermaaninen werold taas on pohjana maailmaa merkitseville sanoille Welt, world ja värld.

Venäjän kielessä on sellainen erikoisuus, että svet-sanan lisäksi maailmasta käytetään myös sana mir, joka tarkoittaa myös rauhaa. Kun Neuvostoliitto 1986 rakensi avaruuteen miehitetyn Mir-avaruusaseman, nimi oli looginen tässäkin mielessä.

kari.naskinen@gmail.com

Maapallo, loputtoman pitkä hautausmaa kaatumatautiselle ihmiskunnalle

Parhaiten Günter Grassin kirjojen suomentajana tunnettu Oili Suominen sanoi 80-vuotishaastattelussaan ihailevansa W.G. Sebaldia ”ehkä vieläkin enemmän kuin Grassia” (HeSa 24.2.2021). Piti siis perehtyä, ja Aleksis K -antikvariaatista löytyikin Sebaldin teos Saturnuksen renkaat (Tammi, 2010). Eikä ihme, että Oili Suominen on innoissaan, vaikka en Sebaldia ainakaan tämän yhden kirjan perusteella nosta Grassin ohi viimeisten sadan vuoden parhaaksi kirjailijaksi.

Winfried Georg Maximilian Sebald syntyi 1944 Wertachissa Saksassa, muutti 1970 pysyvästi Englantiin, jossa toimi eurooppalaisen kirjallisuuden professorina Itä-Englannin yliopistossa Norwichissa. Vuonna 2001 hän kuoli auto-onnettomuudessa. Niissä maisemissa Sebald liikkuu myös Saturnuksen renkaissa – kävely- ja muita retkiä Pohjanmeren rannikkoalueilla, tutkielmia historiasta, kulttuurista ja lopulta kaiken katoavaisuudesta. Romaani tämä ei ole, vaan eräänlainen esseekokoelma ilman väliotsikoita. Niin syvälle menevää kerrontaa ja pohdiskelua, että Sebaldin kaikki suomeksi ilmestyneet kirjat kääntäneen Oili Suomisen sanonta pitää paikkansa: ”Hän on vaativa mutta lumoava kirjailija; kun pääsee sisään hänen kirjaansa, sieltä ei pääse enää pois.”

Kirjan aihemaailma on laaja, Rembrandtin Nicolas Tulpin anatomialuennosta silkkiäistoukkien kasvatukseen ja Kiinan historiasta Jerusalemin temppelin pienoismalliin, jonka hän oli löytänyt Yoxfordista. Pimeyden ytimissä Sebald viipyy perusteellisesti Joseph Conradin yhteydessä, ja sitten laajemminkin, kun hän käy läpi maailmanhistorian surkeutta sotien kautta: ”Yön varjo kulkee maan yli kuin laahus - - - laskevaa aurinkoa seuraamalla voisi nähdä maapallolla vain riveittäin oikosenaan makaavia, kuin Saturnuksen viikatteen niittämiä ja korjaamia ruumiita – loputtoman pitkän hautausmaan kaatumatautiselle ihmiskunnalle.”

Tämä lainaus on tosin Sir Thomas Brownelta, 1600-luvulla eläneeltä oppineelta, joka kulkee Sebaldin kirjassa tiiviisti mukana. Daily Expressin numerosta vuodelta 1933 Sebald oli löytänyt laajan jutun sotien aiheuttamista kärsimyksistä varoitukseksi tulossa olevista. Oli kuvia hävitetyistä kaupungeista, raiskatuista ja silvotuista ruumiista, loputtomista pakolaisvirroista. Eikä tulevaisuus paremmaksi muuttunut.

Toisesta maailmansodasta kirjoittaessaan Sebald ottaa esille Armeijaryhmä E:n, joka 1942-44 teloitti Jugoslaviassa tuhansia partisaaneja ja siviilejä sekä vei tuhansia Kreikan juutalaisia kuolemanleireille. Tässä kohdin Sebald huomauttaa, että Armeijaryhmä E:n tiedustelupalvelussa toimi tuohon aikaan nuori wieniläinen juristi, jonka pääasiallisena tehtävänä oli laatia muistioita väestönsiirroista. Näistä perusteellisesti tekemistään muistioista tämä luutnantti sai Kroatian fasistijohtajalta Ante Pavelicilta hopeisen urhoollisuusmitalin. Sebald ei tämän fasistiluutnantin nimeä mainitse, mutta kaikki tietävät, että kyseessä oli Kurt Waldheim.

Sebald jatkaa: ”Sodan jälkeen tämä jo uransa alussa lupaavaksi todettu ja hallintotoimissaan erittäin pätevä upseeri pääsi hyvinkin korkeisiin virkoihin, muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeriksi. Tässä ominaisuudessa hän kuulemma sai myös lukea nauhalle tervehdyksen mahdollisille maapallon ulkopuolisille universumin asukkaille, ja nyt tämä hänen tervehdyksensä kulkee muiden ihmiskunnan kallisarvoisten muistojen mukana avaruusluotain Voyager II:n matkassa kohti aurinkokuntamme äärirajoja.”

Jos ulkoavaruuden väki joskus pääsee kuulemaan Voyagerin viestin, siinä he saavat heti tuntuman oman planeettamme natsirikollisuuteen. En tunne viestin sisältöä, mutta varmaan se on jotain kaunista ja ylentävää. Waldheimin nykyiset perusseuraajat ovat taas vaihteeksi suorapuheisempia. Onneksi vaaleissa Saksassa saivat eilen takapakkia, siis AfD.

Sebald itsekin sivuaa nykyaikaa muutamissa kohdissa. Haagissa käydessään hän etsii ravintolaa ja ohittaa siinä kävellessään Bristol Barin, Yuksels Cafén ja Euro-Sex-Shopin. Ohi ajaa krominkiiltävä avolimusiini, jossa istuu sutenööri valkoisessa puvussa, nenällä kultasankaiset aurinkolasit ja päässä naurettava tirolilaishattu. Lopulta Sebald menee McDonaldsiin, jonka tiskin ääressä seisoessaan tuntee olevansa kuin kaikista maista jo pitkään etsitty rikollinen, ostaa pussillisen ranskalaisia, jotka syö pikkuhiljaa kävellessään takaisin hotellille.

En ole kirjallisuusarvostelija, mutta kyllä Oili Suominen oli oikeassa sanoessaan Sebaldista, ettei tästä enää pääse pois. Seuraavaksi pitää etsiä Sebaldin kirja pahaenteisellä nimellä Austerlitz (2001).

kari.naskinen@gmail.com