Hullu Herzog, hullumpi Kinski

Kuvassa on Walter Steiner, joka hyppäsi lentomäen maailmanmestariksi 1972 ja 1977. Tämä juttu käsittelee kuitenkin saksalaista elokuvaohjaajaa Werner Herzogia ja näyttelijä Klaus Kinskiä, mutta kuva siksi, että Steinerin kautta Herzogilla on yhteys Suomeenkin: Steiner voitti Salpausselällä kolme kertaa 1970-luvulla ja Herzog teki 1974 dokumenttielokuvan Steinerista, jota hän piti ilmeisesti itseäänkin hullumpana tämän hypättyä Planicassa maailmanennätyspituudeksi 169 metriä.

Jonkinlaisena hulluna Herzogia on tosiaan pidetty hänen kummallisten, hurjien elokuviensa takia. Kun mukaan vielä otetaan Kinski, joka näytteli Herzogin viidessä elokuvassa, niin luonnekuva saa lisää vahvistusta, vaikka Herzog itse näyttää esimerkiksi haastatteluissa kovin tavalliselta ja oikeastaan aralta ihmiseltä. Katsoin nyt nämä viisi elokuvaa:

Aguirre (1972)
Nosferatu (1979)
Woyzeck (1979)
Fitzcarraldo (1982)
Cobra Verde (1987)

Lisäksi katsoin Herzogin tekemän dokumenttielokuvan Mein liebster Feind - Klaus Kinski (1999). Tämä satsi ei tietenkään ole koko totuus yli 70 elokuvaa tehneestä Herzogista, jonka tuotanto yhä jatkuu, mutta kyllä nämä elokuvat paljon antavat pohjaa Herzogin maineelle. Kinskiin hän tutustui jo 13-vuotiaana, kun perhe oli muuttanut vuokrataloon Münchenissä, ja siellä asui myös teatterinäyttelijä Kinski. Talo oli osittain jonkinlainen taiteilijatalo, jonka omistaja antoi nuorten ja köyhien taiteilijoiden asua siellä. Dokumenttielokuvassa Herzog kertoo Kinskin olleen hysteerinen raivopää, joka terrorisoi talon muita asukkaita.

Kinski oli jo tuolloin päässyt muutamiin elokuviinkin avustajaksi, mutta nimeä ei vielä henkilöluetteloissa ollut. Herzog puolestaan kertoo kirjoittaneensa siellä asuessaan ensimmäisen elokuvakäsikirjoituksensa. ”Hulluus” tarttui ja myöhemmin Herzog varasti Münchenin elokuvakoulusta 35 mm:n kameran, jolla teki ensimmäiset filmiotoksensa.

”Elokuvien tekeminen on tarinoiden väsäämistä pakkohalusta, unelman ja hulluuden välisen rajan tarkentamista ja ylittämistä”, sanoo Herzog.

Werner Herzog kuuluu siihen uuden saksalaisen elokuvan sukupolveen, joka palautti Saksan kansainväliseen elokuvatietoisuuteen. Oli kulunut muutama vuosikymmen siitä, kun saksankieliset Fritz Lang, Ernst Lubitsch, F.W. Murnau ja G.W. Pabst olivat nostaneet saksalaisen elokuvan pinnalle. Heidän jälkeensä oli tietenkin natsien suosikki Leni Riefenstahl, mutta vasta 1930-40-lukujen vaihteen molemmin puolin syntyneet Werner Herzog, Volker Schlöndorf, Rainer Werner Fassbinder ja Wim Wenders osasivat tehdä elokuvia muuksikin kuin unohdusviihteen tarpeisiin.

Herzog lähti lukion jälkeen Los Angelesiin, ei kuitenkaan päässyt elokuvantekoa opiskelemaan. Muuten hän oli kuitenkin vaikuttunut, kuten on kertonut Die Zeit -lehdelle: ”Kaikki, mikä on muokannut maailmaani puolen vuosisadan ajan, syntyi Kaliforniassa: sananvapausliike, tietokoneet, erilaisuuden hyväksyminen, maailman kollektiiviset unelmat. Toisaalta kaikki tyhmätkin asiat tulevat sieltä: hippiliike, uuden aikakauden idiootit, aerobic-studiot, astrologia, joogatunnit.”

Sieltä palattuaan Herzog pääsi kiinni elokuvantekoon. Muutaman lyhytfilmin jälkeen syntyi kokoillanelokuva Lebenszeichen (1968), joka sai kaksi merkittävää palkintoakin. Sitten alkoi Herzogin hurjuus elokuvasta Maasta se kääpiökin ponnistaa (1970), joka on surrealistinen analogia maailman surkeasta tilasta.

Seuraava pitkä elokuva oli Aguirre – Jumalan viha yhdessä Klaus Kinskin kanssa. Se kuvattiin Perussa, jossa lähestyttiin pimeyden ydintä – tai varsinaisesti pimeys tuli, kun Kinskin roolihenkilö sen mukanaan vei. Kinskin kaikkea alleen jyräävä maanisuus tulee esille, kun hänen esittämänsä roolihenkilö uusia alueita valloittaessaan nostaa itsensä Johtajaksi ja julistautuu Jumalan vihan välikappaleeksi.

Samaa teemaa on Fitzcarraldossa, jossa iso laiva hinataan Amazonin ja sen sivujoen välissä olevan harjanteen yli. Valtava urakka ja valtava elokuva. Sen tekemisestä kerrotaan paljon siinä dokumenttielokuvassa, ja katsojan on paikoin vaikea erottaa, milloin Kinskin raivokohtaukset ovat itse elokuvasta ja milloin jostakin muusta. Kinski itse ei tuntunut erottavan näitä asioita, vaan huusi ja antoi tappouhkauksia sekä roolihenkilönä että omana itsenään joillekin kuvausryhmän jäsenille. Täysi sekopää, Jouko Turkka oli pientä Kinskin rinnalla. Käsittämättömältä tuntuu, että Herzog jaksoi tehdä Kinskin kanssa viisi elokuvaa.

Tämä ei kuitenkaan ollut kokonaiskuva Kinskistä. Dokumentissa Claudia Cardinale ja Eva Mattes kertovat Kinskin räiskyvästä ja arvaamattomasta persoonasta, joka sisälsi myös taiteilijan herkkyyttä ja sydämellisyyttä. Kinskin oman elämäkertakirjan nimikin on Tarvitsen rakkautta (Kirjayhtymä, 1991). Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1988, mutta vedettiin pois myynnistä, kun Kinskin tytär Nastassja Kinski ja Marlene Dietrich uhkasivat nostaa haasteet kunnianloukkauksesta. Kirja julkaistiin Saksassa uudelleen ja nimien osalta varovaisemmin käännettynä vasta Kinskin kuoleman jälkeen 1996. Myöhemmin Kinskin toinen tytär Pola Kinski väitti elämäkertakirjassaan isänsä raiskanneen hänet monta kertaa, kun tyttö oli 5-15 vuoden ikäinen.

Werner Herzog, Claudia Cardinale, Klaus Kinski

Totta tai ei, niin Kinskin älyttömyys näkyy elokuvissakin, joihin Herzog hänet valitsi juuri sopiviin luonnerooleihin. Woyzeck on uusi filmatisointi Georg Büchnerin antimilitaristisesta näytelmäklassikosta, jossa Kinski esittää tappokoneeksi kasvatettua sotilasta. Cobra Verdessä Kinski on orjakuriiri Afrikassa, jossa puolialastomat alkuasukasnunnat veisaavat kuin huorakuoro. Nosferatu – yön valtias on vampyyrielokuvien parhaimmistoa ja on hieno kunnianosoitus Murnaun elokuvalle Nosferatu, kauhun sinfonia (1922). Vampyyrin rooli luonnollisesti sopii Kinskille loistavasti, ja hän myös esittää aivan upeasti sen surullisen lopun, minkä vampyyri jo ennalta tietää edessään olevan – Wagnerin Reininkulta soi ja kohtalo on määrätty.

Elokuvassa Stroszek (1977) ei Kinskiä ole, mutta se onkin henkilökohtaisempi elokuva nimenomaan Herzogin kannalta. Päähenkilö Bruno S. on entinen mielisairaalan potilas, joka uneksii Amerikasta ”luvattuna maana”. Kun elämä Berliinissä on ankeaa ja vaarallista, hän onnistuu keplottelemaan itsensä valtameren toiselle puolelle. Siellä se Ameriikan ihmemaa sitten on, mutta unelma onnesta jää täyttymättä niin kuin kotona Saksan liittotasavallassakin. Elokuvan pääroolissa on Bruno Schleinstein, jota Herzog pitää parhaana näyttelijänä, jonka kanssa on työskennellyt, ”hänessä on syvyyttä, karismaa, yksinäisyyttä ja totuutta”, on Herzog sanonut.

MÄKIKOTKA

Klaus Kinski ja Bruno Schleinstein ovat Herzogin elokuvissa hahmoja, joiden kautta Herzog on välittänyt poikkeuksellisen tehokkaita ja ahdistavia kuvia ja tunnelmia. Heidän avullaan Herzog on käsitellyt perustavaa laatua olevia kysymyksiä luonnosta, itsekkyydestä, vääryyksistä, historiasta – ja mäkihypystä: "Hän [Walter Steiner] on kuin lintu, kuin petolintu. Häntä ei pitäisi nähdä urheilijana. Hän on taiteilija. Hän elää mielikuvituksessa. ”

Päiväkirjassaan 1981 hän vielä palasi Steineriin: "Ajattelin mäkihypyn kiehtovuutta, joka säilyy minussa kuin unelma ilman loppua. Onko halu lentää luontaista kaikille olennoille? On tarkasteltava lähemmin lehmiä, koiria, liskoja. Eikö strutsi siipineen, jotka eivät kykene kantamaan sitä, ole lunastamattomin kaikista elävistä olennoista? Luulen, että olemme jotenkin kateellisia linnuille."

Mäkihyppääjä on jo lintu, mäkikotka. Salpausselän maisemissa asuva kulttuurintutkija Markku Koski on kirjoittanut, että mäkihyppääjä on eräänlainen kentauri. Esseekokoelmassa Mäkihypyn muoto-oppi (1997) Koski lainaa tekstiä ruotsalaisesta Idrottsbladetista vuodelta 1959: ”Kun Veikko Kankkonen lensi ilman halki, saimme tunteen, että hän voi hypätä kuinka kauas tahansa, aina Hammarbyn lahteen saakka. Vaikutti siltä, että hänellä olisi ollut suihkumoottori. Hänen aerodynaaminen ruumiinhallintansa oli huipputäydellistä.”

Mäkihyppääjä on onnistuneempi olento kuin strutsi. Stefan Kraftin maailmanennätys on Vikersundissa lentämä 253,5 metriä

kari.naskinen@gmail.com