Jalmari Lankinen, yksi Viipuria eniten rakentaneista arkkitehdeista

Kuvassa on asunto-osuuskunta Pantsarin rakennuttama talo Viipurissa. Se on arkkitehti Jalmari Lankisen (1894 - 1970) ensimmäinen Viipuriin suunnittelema kerrostalo. Kun arkkitehtuuri- ja kaupunkitutkija Riitta Niskanen kevättalvella heijasti kuvia rakennuksesta Viipurin perintö -seminaarissa, piti lähteä tutkimaan asiaa. Sieltähän se talo helposti löytyi Pontuksenkadun ja Pormestarinkadun (ent. Kaarlonkatu) kulmasta Pantsarlahden kaupunginosasta. Samalla reissulla kävin katsomassa Lankisen muitakin Viipuriin suunnittelemia rakennuksia.

Viipurin tunnetuin arkkitehti oli Uno Ullberg, mutta Lankinenkin oli niin merkittävä tekijä, että Viipurin asemakaava-arkkitehtina toiminut Otto-Iivari Meurman sanoi Lankisen olleen yksi Viipuria eniten rakentaneista arkkitehdeista. Ennen oman toimistonsa perustamista Lankinen oli työskennellyt apulaisena Ullbergin toimistossa ja kaupungin rakennustoimistossa. Evakkomatka toi Lankisen Lahteen, jossa hän jatkoi Viipurissa 1927 perustamaansa arkkitehtitoimistoa.

Pormestarinkatu 30:n talo valmistui 1924. Jalmari ja Elina Lankinen muuttivat siihen itsekin. Talossa oli 55 asuntoa sekä J.A. Koskisen sekatavarakauppa, Valion myymälä ja Vankeusyhdistyksen esitutkintatoimisto.

Talvisodan aikana talossa oli paha tulipalo, mutta kun Viipuri saatiin jatkosodan alussa takaisin, päästiin taloa korjaamaan. Siihen muutti sekä entisiä ja uusia asukkaita, ja samalla osuuskunta muutettiin Asunto Oy Pantsarlinnaksi vuonna 1943.

Lankiset eivät kuitenkaan enää talvisodan syttyessä asuneet tässä talossa, vaan olivat muuttaneet Punaisenlähteentorin pohjoisreunaan 1932 valmistuneeseen Viipurin maalaiskunnan taloon. Senkin oli Lankinen suunnitellut, ja se on edelleen yksi Viipurin komeimmista kerrostaloista siinä Leninin patsaan takana. Maalaiskunnan omistaman talon katutasossa olivat mm. Viipurin osuusliikkeen ravintola, Heikki Helkaman polkupyöräliike ja Torvisen veljesten kultasepänliike.

Isoja, hienoja Lankisen piirtämiä kerrostaloja ovat myös Viipurin Suomalaisen säästöpankin talo Repolankatu 13:ssa, Tuomiokirkkoseurakunnan talo Maununkatu 5:ssä ja asuinkerrostalo Suonionkatu 7:ssä. Havinkadulle hän suunnitteli Oy Starckjohann Ab:n varasto- ja toimistorakennuksen. Viipurin maistraatin arkistossa (nykyisin Mikkelissä) on Lankisen piirustuksia noin 30 tontille.

Viipurin ulkopuolelle Lankinen suunnitteli mm. Rauhan mielisairaalan, Ruokolahden kunnanviraston, Hiitolan säästöpankin talon, Tammisuon siunauskappelin, Enson kansakoulun, Hotelli Vuoksenhovin Käkisalmeen, Tiuranniemen keuhkotautiparantolan Joutsenoon sekä kansanopiston ja maamieskoulun Jaakkimaan.

SUOJALINNA JA SILTASEN
AUTOKORJAAMO

Viipurin jälkeen Lankiset olivat asuneet Kotkassa, Jyväskylässä ja Nastolassa. Ratkaisu Lahteen päätymisestä syntyi, kun viipurilainen Vakuutusyhtiö Suoja siirtyi Lahteen. Riitta Niskasen historiaselvitysten mukaan Suojan toimitusjohtaja Julius Klami ja Lankinen päätyivät yhteisellä saunaretkellään, että valitaan Lahti, josta Suoja sitten osti tontin ja palkkasi Lankisen suunnittelemaa ison kerrostalon Paasikivenaukion reunaan. Se valmistui 1947. Myös Jalmari Lankinen yhdessä toisen vaimonsa Siirin ja heidän poikansa Juhan kanssa muutti taloon.

Lahti-lehti kirjoitti: ”Syyskuinen Lahti kylpee kirkkaassa auringossa ja Vesijärvi heijastuu silmään Välimeren vihreänä. Lämmin kodikkuus valtaa katselijan, joka on päässyt ihailemaan näköaloja arkkitehti Lankisen suunnitteleman ´Suoja´ osakeyhtiön 9. kerroksen terassilta. Lahti nousee, Lahti yrittää ja tekee työtä.”

Suojalinnan lisäksi Lankinen suunnitteli Lahteen Diakonissalaitoksen sairaalan ja Paavo Siltasen autokorjaamon.

Lankisen toimistossa työskenteli myöhemmin hyvin tunnetuiksi tulleita arkkitehteja Erik Liljeblad ja Jorma Vuorelma. Viipurista oli mukaan tullut Juhani Antonoff, jonka puoliso Jenny Antonoff toimi laulunopettajana musiikkiopistossa.

Antonoff oli aloittanut Lankisen toimistossa Viipurissa 1933. Hän oli syntyisin Viipurista, mutta oli saavuttanut suurta huomiota Neuvostoliitossa, jossa toimi salaisen poliisin GPU:n suunnittelijaryhmän johtajana. Hänen päätyönsä oli GPU:n korkeille virkailijoille tarkoitettu asuin- ja vapaa-ajankompleksi hevosenkengän muotoisine torneineen Sverdlovskin pääkadun varrella. Se on nykyisin nimensä taas Jekaterinburgiksi muuttaneen kaupungin tunnus.

Stalinin vainojen alkaessa suomalaista Antonoffia alettiin epäillä vakoilijaksi, mutta Antonoff pääsi pakenemaan Viipuriin. Hänen ainoa suunnittelutyönsä Lahdessa on Ahtialan työväentalo. Ahtialaan hän rakensi myös kesämökkinsä maalaten sen GPU:n väreihin mustaan ja oranssiin. Voitonpäivänä 9.5. liehuvat Venäjällä taas oranssimustat viirit.

kari.naskinen@gmail.com

Kalliita vaalilupauksia ja muita ”pakkotarpeita”

Uusiin hävittäjiin 10 miljardia euroa.

Miljardin euron veronkevennykset (Kokoomuksen vaalilupaus).

Miljardi euroa lisää koulutukseen (Vihreiden vaalilupaus).

Miljardi euroa lisää sosiaalietuuksiin (Vasemmistoliiton vaalilupaus).

800 miljoonaa euroa lisää perusväylänpitoon ja liikenteen kehittämishankkeisiin.

700 miljoonaa euroa ”vappusatasina” pieniä eläkkeitä saaville (SDP:n vaalilupaus).

600 miljoonan euron lovi valtion budjettiin, kun sähkövero puolitetaan (Perussuomalaisten vaalilupaus).

500 miljoonaa euroa/vuosi perustulon kustannuksiin (Vihreiden vaalilupaus).

250 miljoonaa euroa vanhustenhoidon ongelmien korjaamiseksi.

200 miljoonaa euroa hoitotakuun parantamiseen lääkäreitä ja hoitajia lisäämällä (SDP:n vaalilupaus).

80 miljoonaa euroa uusien poliisien palkkaamiseen.

Tällaisen listan julkaisi SDP:n Demokraatti-lehti tällä viikolla. Näistä kaikista koostuu 8 miljardin potti (esim. hornettimiljardeista vain osa tulee hetikohta maksettavaksi). Valtion tämän vuoden budjetin loppusumma on toistaiseksi 55,3 miljardia euroa.

kari.naskinen@gmail.com

Auton käyttökulut 47 senttiä/km

Ajoin autolla vuodessa 8801 kilometriä. Tasan vuoden ajan pidin tarkkaa kirjaa kaikista autoon liittyvistä menoista, ne olivat 4096,48 euroa. Jakolasku näistä ja tulokseksi tuli, että auton käyttökulut olivat 47 senttiä/km.

Ajomääräni oli pieni, sillä viime vuonna yksityiskäytössä olleiden henkilöautojen keskimääräinen ajosuorite oli 13 800 km.

Auto vei minulta viime vuonna rahaa seuraavasti:

bensa 952 euroa
vakuutukset 620 euroa
huolto 523 euroa
autotalli 472,80
peurakolari 322,70
parkkimaksut 244,50
ajoneuvovero 216,08
renkaat 199,90
ylinopeussakko 170
pesut 135
alkometri 69
katsastus 49
ampeerimittari 18
harja 4,50

Auton arvonalenema on sitten toinen asia, mutta sitä en osaa arvioida, joitakin tonneja, mutta olkoon. Autorahoitusyhtiö Santander Consumer Finance tutki näitä asioita viime vuonna ja päätyi siihen, että kun käyttökustannusten lisäksi ynnätään mukaan auton arvon aleneminen, ovat autoilun kustannukset vuositasolla 5400 – 7200 euroa riippuen autosta, polttoaineesta ja ajomäärästä.

Kilometrikustannukset tietenkin vähenevät, kun ajaa enemmän, koska kiinteät kulut pysyvät samoina. Nyt lähdenkin iltapäiväkahville parin kilometrin päässä olevalle suosikkihuoltoasemalleni.

kari.naskinen@gmail.com

Herjanheitto netissä ei sinänsä ole uusi asia

Ranskalaisessa elokuvassa Rivien välissä keskustellaan tunti ja kolme varttia kirjallisuuden tulevaisuudesta digitalisoituneessa maailmassa. Intelligentit istuskelevat baareissa ja toistensa kotisohvilla, ja puhuvat. Tuttu juttu 1960-70-lukujen ranskalaisista ”taide-elokuvista”. Vakavia ollaan nytkin, mutta ohjaaja Olivier Assayasin ote ei kuitenkin ole liian raskas, joten konsepti toimii kaikesta staattisuudestaan huolimatta, ja lopussa sentään ajetaan skootterilla päähenkilöiden kesämökille.

Kustannustoimittaja Alain on tiukassa paikassa. Kirjojenmyynti menee alamäkeä, pitäisi panostaa digitaaliseen julkaisemiseen, mutta luonto ei anna periksi. Kovakantisella kirjalla on kulttuurisestikin suurempi arvo kuin nykyajan e-kirjoilla ja äänikirjoilla, mutta huonolta näyttää. Kirjailijatkin kirjoittavat jo enemmän blogitekstejä kuin käsikirjoitusliuskoja.

Alain ei silti väheksy nettiä, jossa totuus ja valhe ja fantasia ovat yhtenä mylläkkänä. Lyhyistä Twitter-viesteistä hän sanoo, että ne ovat vain uudella tekniikalla harjoitettavaa herjanheittoa, joka vertautuu totuuden ja valheen sekamelskaan siinä vaiheessa, kun kuningasvalta alkoi murentua. Twitter-lohkaisut ovat nykyajan haikuja.

Keskusteluissa viitataan moniin vanhempiin elokuviin. Alain kokee olevansa kuin pastori Ingmar Bergmanin elokuvassa Talven valoa (1963), pastori saarnaa tyhjälle kirkolle ja omakin usko horjuu. Eikä ihme, maailmassa on jo 20 miljoonasta kirjasta tehty digitaalinen e-kirja. Kriitikoitakaan ei enää tarvita, koska heidän vaikutuksensa kuluttajiin on vähäisempi kuin ihmisten datatietojen kanssa operoivien algoritmien, jotka ”tietävät”, mikä kirja lukijan on seuraavaksi luettava.

Alainin vastapeluri on vaimo Selena, joka on tullut kaikkien tuntemaksi näyttelijäksi television suositussa poliisisarjassa. Selenaa esittää aina kaunis Juliette Binoche (kuvassa). Hauska yksityiskohta on, kun Alain kaikesta huolimatta suunnittelee yhden romaanin tekemistä myös äänikirjaksi: Alain sanoo Selenalle, että voisiko tämä kysyä lukijaksi Juliette Binochea, kun ovat saman alan ihmisiä.

Koska Ranskassa ollaan ja kulttuuripiirien intelligentit ovat kuvassa, on seksikin pelissä. Syrjähypyt on kuitenkin hoidettava niin kuin aina ennenkin, niistä ei selviä digitaalisesti.

Tämän päivän politiikkakin on sidoksissa uudenlaiseen maailmaan. Asiat voivat olla mitä vain, mutta imagon on oltava kunnossa. Yhden kirjailijan vaimo on poliitikon avustaja, ja hän tuntuu olevan kiireisin koko porukasta. Hän yrittää vielä puolustella tekojen ensisijaisuutta, mutta hyvät teotkaan eivät auta, jos pienikin lipsahdus aiheuttaa särön imagoon. Totta tai valetta, tärkeintä on julkisuus, joka on hallittava.

Kokonaisuudessaan sujuva, viihdyttävä elokuva. Assayasin aikaisemmin Suomessa nähdyistä elokuvista Rivien välissä poikkeaa siinä, että sen kuvallinen anti on köyhä. Koko elokuvan voisi oikeastaan toteuttaa yhdessä paikassa pitkänä keskusteluna. Tässä elokuvassa ei ole samaa kuvallista hohtoa kuin Kesähetkissä (2008), Sils Marian pilvissä (2014) ja Personal Shopperissa (2016), puhumattakaan kolmiosaisesta tv-elokuvasta Carlos, shakaali (2010). Toisaalta asiaa on niin paljon, että Rivien välissä ei olisi toteutunut tällaisena intelligentsijakuvauksena, jos niitä keskusteluja olisi vähennetty elokuvallisen ilmaisun kustannuksella. Kassamenestys ei Rivien välissä kuitenkaan ole.

kari.naskinen@gmail.com

Siihen aikaan kun isä singlen osti

Kuusikymmentä vuotta sitten keväällä 1959 nousi levynmyyntitilaston kärkipaikoille Juha Eirton laulama Venezuela. Se oli merkittävä tapaus noihin aikoihin, jolloin suosikkilistoja olivat hallinneet lähinnä Olavi Virta, Laila Kinnunen ja Metrotytöt sekä yksittäisenä huippuna Mauno Kuusiston Kertokaa se hänelle, joka nousi listaykköseksi syksyllä 1959.  

Silloin myytiin singlelevyjä, 45 kierrosta minuutissa. A-puolella oli myyntihitiksi ajateltu kappale, mutta välillä kävi niin, että B-puolen levystä tulikin suositumpi. Tulivat nämä mieleen, kun yhden Erkki Junkkarisen levyn esittelyteksteistä huomasin hänen syntymästään olevan tänään 90 vuotta (22.4.1929).

Junkkarinen oli yksi iskelmätilastojen suuruuksista. Ruusuja hopeamaljassa (1975) hän sai ensin kultalevyn, sitten platinalevyn 100 000 myydyn levyn jälkeen ja lopulta tuplaplatinankin, kun myynti oli ylittänyt 115 000:n rajan. Yhden julkisuushuipun Junkkarinen oli saavuttanut jo aiemmin, kun hän lauloi Akselin ja Elinan häävalssin Edvin Laineen toisessa Pohjantähti-elokuvassa 1970. Kultalevyjä Junkkarinen sai kaikkiaan yksitoista.

Syntyisin Erkki Junkkarinen oli Suonenjoelta Iisveden sahataajamasta. Naapurissa asui neljä vuotta vanhempi Lauri Jauhiainen, josta niin ikään tuli suomalaisen viihteen suuri nimi. Jauhiainen myös sanoitti Ruusuja hopeamaljassa ja kirjoitti Junkkarisen elämäkertakirjan 1977.

Suonenjoelta Junkkariset muuttivat isän töiden perässä Lauritsalaan, kun Erkki oli 11-vuotias. Isän kuoltua muutaman vuoden kuluttua piti Erkin alkaa hankkia elantoa perheelle. Jo pienenä poikana Suonenjoella hän oli kovasti lauleskellut ja soittanut mandoliinia, joten siitähän sitä elämänuraa tekemään, ja 14-vuotiaana hänellä olikin jo oma yhtye Lappeenrannassa. Helsinkiin Junkkarinen muutti 1957 saaden työpaikan jostakin tukkuliikkeestä.

"Kavereitten kanssa mentiin juniin ja laulettiin ja soitettiin sotilaille. Kun Henry Theeliltä tuli uusia kappaleita, opeteltiin ne heti ulkoa", muisteli Junkkarinen.

Erkki Junkkarisen oma lempikappale oli Nuoruusmuistoja. Muistiin Junkkarinen jäi hienojen laulujensa lisäksi taitavana viheltäjänä – Pakilan satakieli – ja paitatyylistään, jossa kaulukset olivat leveällä ja ilman solmiota. Kymmenen vuotta sitten Junkkarisen vanhoista äänitteistä tehdyn cd:n esittelytekstissä Salix-levy-yhtiössä silloin toiminut lahtelainen Hannu Saarinen kertoo tarkasti Junkkarisen urasta. Vauhtiin se pääsi, kun Junkkarinen voitti laulukilpailut ravintola Canjonissa Helsingissä 1948 (tuomaristossa mm. Olavi Virta ja Eero Väre) sekä Iskelmäkuninkuuskilpailut Helsingin työväentalossa 1950. Hänen ensimmäinen laulunopettajansa oli näyttelijä Rauha Rentolan äiti Suoma Rentola.

Kuninkuuskilpailun jälkeen Junkkarinen pääsi koelauluun Toivo Kärjen luokse Munkkiniemeen ja ensimmäinen levy Ysinäinen harmonikka tehtiin keväällä 1950. Junkkarisen vakiopaikaksi muodostui ravintola Mikado, jossa hän esiintyi Unto Saarisen yhtyeen solistina lähes joka ilta. Vasta 1960-lopulla hän jätti Mikadon lähtiessään keikkailemaan ympäri maan Matti Väkeväisen yhtyeen kanssa.

Erkki Junkkarinen levytti lähes 400 kappaletta. Yhdellä niistä hän muisti vanhaa kotikaupunkiaan: kun Heikki Hietamies oli pannut alulle Lappeenrannan humppafestivaalit, levytti Junkkarinen 1977 Reino Markkulan ja Juha Vainion vetävän humpan Lappeenrantaan.
Kovaan tangobuumiin Junkkarinen ei lähtenyt. Esimerkiksi hänen albumillaan 20 suosikkia (Fazer, 1996) on 9 valssia, 7 humppaa, 3 tangoa ja 1 jenkka.


Helsingin jälkeen Erkki Junkkarinen asui Riihimäellä ja sen jälkeen Hämeenlinnassa, jossa kuoli sairauskohtaukseen keväällä 2008.

Enää ei isä singlejä osta, mutta kun riittävän paljon kuuntelee kappaleita netistä, voivat tekijät edelleen saada kulta- ja platinalevypalkintoja. Näitä "striimauksia", latauksia tai imurointeja vai mitä ne termit ovat tarvitaan kultalevyyn kaksi miljoonaa ja platinalevyyn neljä miljoonaa. Minä panen kuitenkin soimaan kokoelmalevyn Unelma onnesta, jonka levytykset ovat vuosilta 1950-54.

kari.naskinen@gmail.com

Punikki-Joan halusi kauhun tasapainon

Vakoilu vieraan valtion hyväksi on aina kova juttu. Aiheesta tehdyt elokuvat ovat mielenkiintoisia, niin myös uusi englantilainen Red Joan, joka muutetuin nimin kertoo Melita Stedman Norwoodista (1912 - 2005), joka vuodesta 1937 alkaen vuoti 40 vuoden ajan valtiosalaisuuksia Englannista KGB:lle. Tämä elokuva ei kuitenkaan ole kovin vetävä, vaan jää tasapaksuksi tarinaksi ottaen huomioon vakoilutoimintaan aina liittyvät vaaramomentit ja muut erikoisuudet.

Elokuva alkaa, kun viimeksi kirjastonhoitajana toiminut 87-vuotias Joan tullaan pidättämään kotoaan. Käry on vihdoin käynyt. Punikki-Joania esittää Judi Dench, jonka maneerit ovat aina samat, olipa hän KGB:n vakooja tai kaksikerrosbussin rahastaja. Onneksi elokuva kuitenkin koostuu valtaosaltaan takaumista, joissa Joania esittää herttainen Sophie Cookson (kuvassa). Hänet joku ehkä muistaa Kingsman-elokuvista, joista viimeisessä on mukana pienessä roolissa myös hollolalainen Juha Pihanen.

Joan, siis Melita, opiskeli Cambridgessa fysiikkaa, pärjäsi hyvin ja pääsi sodan kestäessä töihin Englannin ydinaseprojektiin. Tämä osoitti MI5:ltä huonoa kontrollia, sillä Melita oli jo tuolloin Englannin kommunistipuolueen jäsen. Vakoilijaksi hän heräsi kuitenkin vasta Hiroshiman ja Nagasakin jälkeen.

Elokuvassa mutkia vedetään suoriksi, mutta loppukohtaus on erityisen mielenkiintoinen, kun Melita kertoo motiivinsa häntä piirittäville lehtimiehille. Hän sanoo halunneensa, että muillakin kuin Yhdysvalloilla oli atomipommi, koska tämä tasapainottaisi tilannetta ja estäisi atomipommien käyttämisen. Melita siis tarkoitti kylmän sodan ajalta tuttua ”kauhun tasapainoa”, vaikka ei tätä termiä ainakaan elokuvassa käytä.

Näin kävikin. USA oli saanut atomipomminsa valmiiksi 1945, Neuvostoliitto tuli perässä 1949 ja Englanti 1952. Melitalla oli merkittävä rooli siinä, että Neuvostoliitto pystyi rakentamaan oman ydinaseensa. Toinen tärkeä henkilö vakoilurenkaassa oli Ursula Kuczynski, joka elokuvassa esiintyy Sonja-nimellä.

Norwood was able to pass to her Soviet handlers a rich range of secrets from the files of the British atomic weapons project, known at the time by the relatively innocuous name of Tube Alloys , because her position as secretary to the project director meant that the files in question all passed across her desk.Britannian turvallisuuspalvelut tunnistivat Melitan turvallisuusriskiksi vasta 1965, mutta jostakin syystä jättivät asian siihen. Vasta 1999 Melitan tapaus otettiin varsinaisesti esille, mutta lopulta häntä ei kuitenkaan rangaistu hänen korkean ikänsä takia.

Elokuvassa Joanin/Melitan kommunistisuus vielä vanhanakin ilmaistaan lapsellisesti niin, että Joan juo teetä Che Guevara -mukista. Itse vakoilutoiminnasta elokuvassa on kovin vähän, yhdet kopioimansa paperit Joan antaa kirjekuoressa eteenpäin ja kerran hän ottaa asiakirjoista kuvia taskukamerallaan, siinä se.

Elokuvan on ohjannut Trevor Nunn. Pitkiä elokuvia hän ei ole paljon tehnyt, vaan tunnetaan paremmin teatteriohjaajana. Hänet on palkittu monesti mm. musikaaliohjauksistaan Lontoossa, ja kiitosta on tullut myös Shakespeare-ohjauksista.

kari.naskinen@gmail.com

Jumalan vyöhyke vai vyöhyke ilman Jumalaa?

Näin pääsiäisviikolla oli taas hyvä katsoa Andrei Tarkovskin mestariteos Stalker (1979), jota hän itsekin piti parhaanaan ja joka antoi hänelle ohjaajana itsevarmuutta. Se on ikään kuin kolmen miehen seikkailuretki salaperäiselle Vyöhykkeelle, mutta yhtä hyvin sen voi nähdä moraalifilosofisena pohdiskeluna ilman minkäänlaista retkeä. Siihen osallistuvat opas Zhena Stalker sekä opastettavina kirjailija ja fysiikan professori.

Miehet tapaavat baarissa ja lähtevät matkaan. Paluuta ei näytetä, mutta elokuvan lopussa miehet ovat samassa baarissa olutta juoden. Stalkerin vaimo on motkottanut alussa, että mitä sinne taas pitää lähteä, ja lopussa hän tulee hakemaan miehensä baarista kotiin. Ovatko miehet vain keskustelleet elämän suurista kysymyksistä? Totta vai unta? Elokuva on muodoltaankin sellainen, että siinä on kahta todellisuutta: suurin osa on kuvattu värifilmillä, osa mustavalkoisella (tarkemmin sanoen ruskeavalkoisella).

Venäjän kielen sana stalker tarkoittaa ahdistelijaa. Stalker onkin ahdistelija. Hän ei hyväksy kirjailijan mielipidettä siitä, että taide on ainoa epäitsekäs asia maailmassa, vaan Stalker sanoo, että taiteen- ja tieteentekijät ovat ammateissaan vain itsekkäistä syistä. Kirjailijan roolissa puolestaan on näyttelijä Anatoli Solonitsyn (kuvassa), josta heti tulee mieleen Aleksandr Solzhenitsyn. Eli tarkoittaako Vyöhyke Neuvostoliiton vankileirijärjestelmää Gulagia, josta Solzhenitsyn käytti nimitystä ”vankileirien saaristo”?

Monenlaisiin tulkintoihin elokuva tarjoaa mahdollisuuden. Jotain erikoista Vyöhykkeellä joka tapauksessa on. Orjantappurakruunukin sieltä löytyy, ja keskeinen paikka Vyöhykkeellä on Huone, joka tarjoaa sinne astuvalle kaiken hyvän. Huoneessa ihmisen kaikki toiveet täyttyvät, mutta kukaan ei kuitenkaan uskalla Huoneeseen mennä. Anatoli Solonitsyn on selittänyt ideaa:

”Suurin osa ihmisistä haluaisi astua sellaiseen huoneeseen, mutta hyvin harvat siihen pystyvät. Jokainen, jolle tämä mahdollisuus avautuu, käsittää myös, että siellä täyttyvät todelliset toiveet, eivät näennäiset. Toivot itsellesi terveyttä, mutta Huoneeseen mennessäsi saisit läjän rahaa.”

Tämän Solonitsyn sanoi virolaisessa Sirp ja vasar -lehdessä 1980. Virossa elokuva oli näkyvästi esillä, sillä sen ulkokuvat oli suureksi osaksi kuvattu siellä. Tarkovski itse ei elokuviaan yleensä selitellyt, mutta hänen päiväkirjastaan löytyy vuodelta 1978 yksi kohta, jossa hän kirjoittaa hänelle uudenlaisesta, muodoltaan yksinkertaisesta elokuvasta. Hän halusi romuttaa perinteisen suhtautumisen elokuvan tehtäviin ja funktioihin:

”Haluan Stalkerissa räjäyttää rikki suhteen nykypäivään ja kääntyä menneisyyden puoleen, sillä menneisyydessä ihmiskunta on tehnyt ne lukuisat erehdykset, joiden vuoksi sen on tänään pakko kulkea kuin sumussa. Se on elokuva Jumalan olemassaolosta ihmisessä ja henkisyyden tuhoutumisesta väärän tiedon hallitsemisen vuoksi.”

Mutta missä Jumala on? Onko Vyöhyke Jumalan erityinen alue vai onko Jumala nimenomaan hylännyt sen – vain orjantappurakruunu on jäänyt? Bermudan kolmiostakin miehet ohimennen puhuvat, vai onko Vyöhyke musta aukko, kuten nykyaikana voitaisiin pohtia? Ainoa konkreettisempi tieto on olevinaan, että Vyöhyke on syntynyt, kun meteoriitti on sinne pudonnut 20 vuotta sitten.

Vyöhykkeen lähettyvillä näyttää olevan ydinvoimala. Vuonna 1957 tapahtui plutoniumintuotantolaitoksella lähellä Tsheljabinskiä iso onnettomuus, mutta siitä ei elokuvassa puhuta. Mutta löytyykö avain elokuvan fyysikosta? Hän edustaa niitä, jotka maailmaan ovat atomipommit ja muun saastan luoneet. Vyöhykkeellä fyysikkokin tämän hoksaa. Fyysikon kollegat ovat aikaisemmilla käynneillä tuoneet Vyöhykkeelle pommin, jolla koko alueen voisi räjäyttää. Fyysikko löytää sen, suunnittelee räjäyttämistä, mutta purkaa pommin ja heittää veteen. Katsooko hän, että maailma tuhoutuu ilmankin?

Viimeisessä Vyöhykkeeltä nähtävässä kuvassa kala ui vedessä. Sitten kuvan vasemmasta reunasta alkaa levitä mustaa mönjää, joka peittää alleen kalan. Onko tämä ilmastonmuutoselokuva vuodelta 1979?

Zhena Stalker on paljon hiljaa. Hän on vapautunut Gulagista. Hänen roolinsa oppaana ja ahdistelijana on edustaa sivistystä. Hänen kotonaan on valtavan paljon kirjoja, ja hän siteeraa runoja, jotka on kirjoittanut Andrei Tarkovskin isä Arseni Tarkovski. En ruvennut dvd:tä pysäyttämään runoja kopioidakseni, mutta internetistähän isän runoja löytyy:

Edessämme aukeni kangastus,
oli ihmeellisiä kaupunkeja,
jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa
ja linnut seurasivat tiellämme,
ja kalat nousivat joesta,
ja taivas aukeni silmiemme edessä.
Kun sitten kohtalo lähti peräämme
mielipuolena veitsi kädessä.

Veitsi kädessä! Elokuvan lopussa yrittää Beethovenin 9. sinfonian neljäs osa Oodi ilolle tunkeutua esille, mutta ei oikein onnistu, ei katkea kuin veitsellä leikaten, mutta viruu kuitenkin kuulumattomiin.

Elokuva pohjautuu löyhästi Arkadi ja Boris Strugatskin tieteisromaaniin Stalker: huviretki tienpientareelle (1971).

kari.naskinen@gmail.com

Suuri Perämies

Venäjän merkittävin mielipidetutkimuslaitos Levada-keskus julkisti mittaustuloksen, jonka mukaan 70 prosenttia venäläisistä pitää Josif Stalinin roolia ”maan elämässä” myönteisenä (HS 16.4.2019). Sama jos meillä tällaiset kannatusprosentit saisi nyt Vihtori Kosola tai Otto Wille Kuusinen. Levadan kyselyn tulos tuli sopivasti juuri kun olin lukenut Daniel Rancour-Lafierrieren psykoanalyyttisen tutkimuskirjan Stalinin psyyke (1988).

Kirjoittaja oli professorina Kalifornian venäläisessä yliopistossa, ja tämän Stalin-kirjan on julkaissut Suomeksi Johan Beckman Institute 2004. Kirjassa on käytetty muutamaa sataa lähdeteosta, mutta en niitä tässä erittele, vaan käyn läpi joitakin asioita, jotka kirjassa valaisevat Stalinin sielunelämää.

Tässäkin tapauksessa lähdetään liikkeelle lapsuudesta, joka oli Josif Vissarionovitsh Dzugasvilillä vaikea. Äiti Jekaterina oli ahkera ja puritaaninen nainen, joka pieksi ainoata henkiin jäänyttä lastaan, vaikka palvoikin tätä hartaasti. Pahin oli kuitenkin juopotteleva suutari-isä Vissarion, joka antoi pienelle Soso-pojalleen ansaitsemattomia, kauheita selkäsaunoja. Isä itse kuoli känniläisten tappelussa puukoniskuun, kun Soso oli 11-vuotias.

Tämä teki Stalinin. Georgialaiset sanoivat, että lyöminen määräsi tietoisuuden. Kun Stalin sitten oli vallassa, hän löi sekä läheisiä että kaukaisia. Stalinin käyttämä väkivalta johtui ensisijaisesti nöyryytyksistä, joita hän oli joutunut kärsimään väkivaltaisen isänsä käsissä.

Lisäksi Stalin kompensoi puutteitaan väkivallalla. Jonkin lapsuuden sairauden tai tapaturman seurauksena hänen vasen kätensä oli lyhyempi ja sen kyynärnivel oli jäykkä, vasemman jalan toinen ja kolmas varvas olivat kiinni toisissaan, isorokko oli jättänyt arvet kasvoihin ja hän oli vain 162,5 cm pitkä. Ongelma oli myös puhe, joka ei sujunut ilman georgialaista aksenttia. Tämä erotti hänet monista sliipatuista bolshevikkitovereista, jotka olivat jo kosmopoliitteja intellektuelleja. Puhujana muutenkaan ei Stalin ollut hyvä, ja teoreetikkona häntä pidettiin keskinkertaisena.

Tämä kaikki teki Stalinista vaarallisen. Hän samastui aggressiiviseen isäänsä, tsaarin santarmeihin ja myös Adolf Hitleriin. Stalinille Hitler oli niin sokea piste, että hän tyri pahasti sen tilanteen, kun Hitlerin joukot 22.6.1941 hyökkäsivät Neuvostoliittoon. Stalin oli saanut tästä 84 erilaista varoitusta, mutta ei ollut uskonut suuren idolinsa petturuuteen.

Kun Winston Churchill antoi Stalinille luotettavaa tietoa Saksan lähestyvästä hyökkäyksestä, Stalin tulkitsi sen ovelaksi yritykseksi kylvää riitaa Neuvostoliiton ja Saksan välille. Vielä hyökkäystä edeltävänä iltana Stalin ilmoitti politbyroon jäsenille, että Hitler ei hyökkää ainakaan lähitulevaisuudessa.

Natsi-Saksan hyökkäys aiheuttikin Stalinille henkisen romahduksen. Hän vetäytyi datshalleen ja sulkeutui itseensä. Stalinista tuli rintamakarkuri kesken kovimman paineen. Stalin vaipui syvään masennukseen, suorastaan shokkitilaan ja alkoi ryypätä.

Hän sai koottua itsensä runsaan viikon kuluttua ja piti puheen 3.7.1941. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt pelätä, että hänet pidätetään. Puhe oli huono, se eteni pätkittäin.

HUONO MENESTYS TALVI-
SODASSA STALININ SYYTÄ

Talvisota Suomea vastaan jäi Neuvostoliiton kannalta keskeneräiseksi, ja tähän olivat isona syynä Stalinin puhdistukset puna-armeijassa. Niissä Stalin määräsi tuhottaviksi 35 000 upseeriaan, joidenkin arvioiden mukaan 60 000.

Tällaiset puhdistukset olivat Stalinin Neuvostoliiton suuri romutusoperaatio. Maan työnjohdollisen eliitin eliminoiminen ei tietenkään millään tavoin auttanut neuvostoyhteiskuntaa sodan tulikokeeseen ei muuhunkaan. Armeijan hengelle ja taistelukunnolle se oli vahingollista.

Suuri Isänmaallinen Sota kääntyi kuitenkin lopulta Stalinin voitoksi ja nyt muistetaan vain tämä. Kirjassa on hauska luettelo Stalinin saamista lempinimistä:

Leninin työn jatkaja
Vallankumouksellisten päätösten suuri mestari
Kommunismin lipunkantaja
Suuri Internationalisti
Luonnon mullistaja
Suuri Perämies
Viisas Isä
Viiksekäs Isukki
Kansojen Isä
Isä, Johtaja, Ystävä ja Opettaja
Kunniapioneeri
Ihmiskunnan Nero
Tieteen johtava valo
Kaikkien aikojen ja kansojen suurin Nero
Lasten suuri ystävä (myös naisten, kolhoosiviljelijöiden, taiteilijoiden, näyttelijöiden, kaivosmiesten, syvänmerensukeltajien ja kestävyysjuoksijoiden suuri ystävä).

Aivan jumaluuteen asti ei Stalinia tietenkään nostettu, koska jumalia ei hänen aikanaan ollut. Tai ei tämäkään ihan näin mennyt. Joskus sotien jälkeen Georgian ortodoksisen kirkon arkkipiispan tavatessaan Stalin kysyi: ”Kumpaa pelkäät enemmän, minua vai Jumalaa?” Kirkonmies hämmentyi ja meni sanattomaksi, jolloin Stalin jatkoi: ”Tiedän, että pelkäät enemmän minua, muuten et olisi tullut luokseni maallikon vaatteissa.”

Churchill kysyi kerran Stalinilta, voisiko tämä antaa anteeksi sen osan, jota Churchill oli näytellyt länsiliittoutuneiden neuvostovastaisessa interventiossa 1918-20. Tbilisin pappisseminaarissa nuorena opiskellut Stalin vastasi: ”Se on mennyttä. Eikä se ole minun anteeksiannettavissa, vaan Jumalan.”

kari.naskinen@gmail.com

Polttorovioita viritellään

Jos aion ostaa sardiinipurkin, pitää ennen ostopäätöstä tarkkaan harkita, mihin kaikkeen saatan syyllistyä. Onko ostaminen eettisesti oikein? On pyrittävä ottamaan selvää, ettei sardiinipurkkitehtaassa ja kalanjalostuslaitoksessa ole käytetty lapsityövoimaa. Onko varma, etten sardiinipurkillani lisää ilmastonmuutosta, eli pitäisikö sittenkin ostaa tuoretta kalaa lihatiskiltä? Sekin on selvitettävä, ettei sardiinipurkin ostaminen jotenkin vain liity suvaitsemattomuuteen ja meetoohon?

Tällaista tämä nyt on. Ensin on politiikassa vuosia puhuttu sääntelyn purkamisesta, mutta nyt on meininki päinvastaista. Kohta kai joutuu tarkkaan harkitsemaan sitäkin, mitä syö ja mitä ruokajuomaa käyttää, jos haluaa välttyä rangaistusveroilta.

Joitakin satoja vuosia sitten huonoimmat ihmiset poltettiin rovioilla, eikä ole sataakaan vuotta siitä, kun rovioon heitettiin huonoja kirjoja. Nyt näitä fascismia muistuttavia polttorovioita viritellään toistaiseksi vain henkisellä tasolla, mutta valinnanvapautta nekin rajoittavat.

Eikä kaikkea ole vielä nähty. Meidän kaupungissa kiellettiin jo katukahviloiden rajaaminen puuaitauksilla, koska ne ovat liian maalaismaisia. Kovin monta vuotta ei luultavasti mene siihenkään, kun tupakanpoltto kielletään julkisilla paikoilla. Autoilijoita puolestaan aiotaan rangaista, jos ei ole varaa ostaa sähköautoa.

Puhumisestakin on tullut vaarallista. Jos sanoo natsia natsiksi tai homoa homoksi, saa sakot.

Jos kaikesta huolimatta ostaa sen sardiinipurkin, sitä ei ainakaan saa panna muoviseen ostoskassiin, koska jossakin vaiheessa kassi voi joutua valaan mahaan.

kari.naskinen@gmail.com

Viipurin kaunein rakennus taas nähtävissä

Viitisen vuotta korjaustöiden alla ollut Viipurin vanhimman tuomiokirkon kellotorni on aivan alinta osaa lukuun ottamatta nyt valmis. Tämä Viipurin kaunein rakennus sijaitsee Vesiportinkadun yläpäässä kaupungin korkeimmalla kohdalla Linnankatu 5:n matalan liikerakennuksen takana. Näkymä alhaalta Vesiportinkadulta on hieno, eikä ihme, että tämä valittiin aikoinaan Suomen kauneimmaksi katunäkymäksi.

Kun katolilaiset rakensivat Autuaan Neitsyt Marian ja Pyhän Olavin kirkon 1400-luvulla, ei kellotapulia vielä tehty, vaan sen alaosa rakennettiin 1500-luvulla ja nykyiseen malliinsa se korotettiin 1795 kuvernementin arkkitehdin Johann Brockmanin piirustusten mukaan. Kellotaulu saatiin torniin kaksi vuotta myöhemmin.

Kellotaulun nykyinen koneisto on vuodelta 1848, jolloin sen valmisti ja asensi kuuluisa kelloseppä Juho Jaakonpoika Könni Ilmajoelta. Eilen ei kello vielä ollut ajassa. Sen verran vielä puuttuu muutakin, että kellotaulun alapuolella tornia kiertävän kapean tasanteen reunoilla ei ole metallikaidetta, jollainen vanhoissa valokuvissa näkyy.

Kirkko muuttui uskonpuhdistuksen myötä luterilaiseksi, mutta Pietari Suuren valloitettua Viipurin 1700-luvun alussa kirkko vaurioitui pahasti ja muutettiin väliaikaisesti hevostalliksi. Kun kirkko sitten kunnostettiin, se vihittiin Kristuksen syntymän kirkoksi. Sitten se taas pantiin muuhun käyttöön, kun valmistui uusi Kristuksen kirkastumisen kirkko, kunnes otettiin uudelleen kirkolliseen käyttöön 1913 ortodoksiseksi varuskuntakirkoksi.

Suomi itsenäistyi ja kansalaissodan jälkeen 1918 kirkko vihittiin juhlajumalanpalveluksessa jälleen luterilaiseksi varuskuntakirkoksi. Myöhemmin nimi muutettiin Agricolan kirkoksi, kun oletettiin ja oletetaan vieläkin, että Mikael Agricola on haudattu kirkon alle. Talvisodassa kirkko tuhoutui pahoin pommituksessa, ja nyt siitä ovat pystyssä raunioseinät. Kirkosta on käytetty myös nimeä Viipurin kaupunginkirkko.

Kellotornin korjausta on rahoittanut myös Maailmanpankki, ja nyt myös Venäjän suurin yhtiö Gazprom lähtee mukaan nimenomaan Linnankadun ja sen rakennusten kunnostamiseen.

Viime vuonna valmistui myös Viipurin maaseurakunnan kirkon (rauniona) kellotornin saneeraus Luostarinkadulla, samoin Viipurin linnan torni, ja tällä hetkellä remontissa on linnan matala osa. Muutenkin saneeraustyöt jatkuvat. Viime vuonna kunnostettiin ulkoapäin 16 taloa vanhassa keskustassa ja tämänkaltainen työ jatkuu.

Viipurilaisille rakas kirjailija Lempi Jääskeläinen kirjoitti kellotornista novellissaan Kiirastorstai-ilta sen jälkeen, kun Suomi oli jo Viipurin menettänyt:

”Vanhan kirkon kello, ikänsä vuoksi jo melkein puolikuuro ja kovin uupunut, pitkästä taivalluksestaan edestakaisin särähtelee ja katkeaa kuin joskus kesken, ei jää kaikumaan kuten muut kellot, vaan sen ääni hukkuu hämärään. Mutta uudelleen ja uudelleen se yrittää opettavaisen koulumestarin äänellään toistella: Sursum corda - sursum corda. Se heiluu hetken vaiti, ikäänkuin kuunnellen ääniä alhaalta ihmisten maailmasta ja alkaa jälleen toistella Sursum corda, ylentäkää sydämenne. Se sanoo sen latinaksi, sillä se on tottunut siihen, että kaikki pyhät, hurskaat asiat piti sanoa latinan kielellä."

kari.naskinen@gmail.com

Naiset miesten maailmassa Iranissa

Iranilaisen Jafar Panahin (kuvassa vas.) elokuvat ovat jo Suomessakin tunnettuja. Uusin on Kolme naista, joka näin suomennettuna on tosin kummallinen, koska päähenkilöinä on varsinaisesti kaksi naista, ja kolmas päähenkilö on Panahi itse. Muutkin näyttelijät ovat elokuvassa omina itsenään, kuten Panahin kanssa Iranin syrjäkyliin reissaava Behnaz Jafari (oik.)

Elokuva alkaa Instagram-videona, jonka on Panahille Teheraniin lähettänyt Marziyeh Rezael. Siinä tyttö pyytää videon välittämistä tunnetulle elokuvanäyttelijälle Behnaz Jafarille, jolta hän toivoo apua ja ymmärrystä. Tyttö on tullut hyväksytyksi konservatorioon, mutta perhe ja koko suku on moista haihattelua vastaan. Video päättyy epäselvään itsemurhakohtaukseen, josta ei täysin selviä asian oikea laita. Niin Panahi ja Jafari lähtevät selvittämään asiaa.

He löytävät tytön kotikylän, jossa eletään niin kuin on aina eletty. Naisia ei paljon näy, mutta kylän miesväki tietää Marziyehin konservatoriojutun ja ovat jyrkästi sitä mieltä, että sellaiselle ”viihdyttäjän” tielle ei nuoren naisen sovi lähteä. Kaikilla on kyllä lautasantenni katolla ja Behnaz Jafarikin tunnetaan monista tv-sarjoista, mutta se on ihan eri asia, jos oman kylän tyttö alkaisi samanlaiseksi viihdyttäjäksi.

Asenteet ovat kovia, eikä niitä mihinkään aiota muuttaa. Mielenkiintoista elokuvassa onkin seurata niitä kansanperinteitä, joita ylläpidetään. Yksikin vanha äijä antaa Jafarille suolapussissa säilyttämänsä kuopuksen esinahan, jonka hän pyytää toimittamaan tunnetulle iranilaiselle näyttelijälle Behrouz Vassoughille. Tässä on sellainen taika, että leikattu esinahka pitää viedä mahdollisimman hyvään paikkaan. Jos vaikka haluaa pojastaan lääkärin tai muun oppineen, pitäisi esinahka pystyä viemään yliopiston pihalle. Vassough on kovien miesroolien näyttelijä, joten hänen hallussaan esinahka auttaisi kuopusta kehittymään oikein hyväksi ja kovaksi mieheksi. Vassoughi on tuttu näyttelijä, nähty meilläkin mm. sarjaelokuvissa Viinitila Falcon Crest (1987) ja Koira haudattuna (1990).

Yhdessä kohtauksessa Panahin auto ei pääse eteenpäin, kun tien on tukkinut siihen makaamaan jäänyt sonni. Sen omistaja on huolissaan, koska tämä siitossonni on oikein kultakiveksinen, ja saa lehmät pelkällä hajullaan ulvomaan. Ilmeisesti sonni on saatu ylös ja hommiin, koska elokuvan loppukohtauksessa Panahinin autoa tulee vastaan kolme pientä kuorma-autoa lavoillaan lehmiä, joita varmaankin ollaan viemässä sonnin luo. Kaikki jatkuu niin kuin ennenkin, tässäkin asiassa.

Tällaiset hauskuudet ovat kuitenkin sivuseikkoja elokuvassa, joka kuvaa ankarasti Iranin kulttuurin paikalleen jähmettymistä. Ennen Marziyehiä on yksi kylän tytöistä onnistunut pääsemään jopa elokuvanäyttelijäksi, mutta ura ei ole onnistunut riittävästi ja hän on palannut kotikyläänsä. Paluu on kuitenkin ollut virhe, sillä pormestarin johdolla tämä huono nainen on tuomittu synnilliseksi viihdyttäjäksi, joka nyt asuu eristettynä pienessä mökissään. Ehkä tämä on se kolmas nainen, jota elokuvan nimi tarkoittaa, vaikka häntä ei kuvissa näytetäkään kuin varjohahmona mökkinsä ikkunassa.

Jafar Panahille tällaiset elokuvat ovat teemoiltaan tuttuja. Vuonna 2010 hänet vangittiinkin hallituksenvastaisen propagandan levittämisestä ja edelleen hän on elokuvantekokiellossa. Jotenkin hän on silti onnistunut elokuvia tekemään ja saanut ne muualle maailmaan esitettäviksi. Edellinen oli Taxi Teheran (2015), jonka hän kuvasi kokonaan taksin kojelaudan päällä olleella kameralla.

Kolme naista ei ole yhtä kekseliäs kuin taksielokuva, lisäksi kerronta laahaa välillä tylsästi. Dramaturgia olisi pitänyt terävöittää.

kari.naskinen@gmail.com

Hämeessä myös ministeri- ja pormestarivaalit

Keskustan varapuheenjohtaja Juha Rehula kirjoitti eilen puolueensa nettisivuilla, että vaalien alla julkaistavien mielipidemittausten tuloksiin kannattaa suhtautua varauksella – loppuun saakka. Aiheen kommenttiinsa Rehula sai Helsingin Sanomien jutusta, jonka mukaan Keskusta ”menettää paikkojaan eri puolilla Suomea”. Ei siis ”saattaa menettää”, vaan menettää. Rehula toivoi, että tulkinnat pidettäisiin konditionaalissa, varsinkin, jos julkaisee gallupeista uutisen ns. poliittisesti puolueettomassa mediassa. Otan tämän huomioon, kun nyt käsittelen Hämeen vaalipiiriä, ja jätän kaikki kunit pois ja käytän vain jossia.

Lainaan joka tapauksessa Hesarin ennustetta siitä, että Hämeessä SDP on saamassa yhden lisäpaikan eli neljännen kansanedustajan. Jos äänestys sujuu ilman yllätyksiä, nämä neljä ovat hämeenlinnalaiset Johannes Koskinen ja Tarja Filatov sekä lahtelaiset Ville Skinnari ja Mika Kari (kuvassa). Demareiden piiristä olen kuullut kuitenkin sellaista, että kova kilpailu käydään myös viidennestä paikasta, sillä yksi luulemus on, että Mika Kari jää parin vuoden kuluttua pois eduskunnasta ja siirtyy Lahden kaupungin pormestariksi kesällä 2021. Näin hänen tilalleen eduskuntaan nousisi nyt vaaleissa viidenneksi eniten saava hämäläinen demari.

Tällainen kuvio saattaisi syntyä siitä, että jos SDP:stä tulee hallituspuolue ja Ville Skinnarista ministeri, niin Kari ehkä valitsisi toisenlaisen reitin tulevaisuuteensa. Samasta kaupungista ei nimittäin kahta ministeriä samaan hallitukseen valita, eikä ministereiksi enää uudestaan valita Johannes Koskista eikä Tarja Filatovia.

Mika Karin valinta pormestariksi tietenkin edellyttäisi sitä, että SDP nousisi myös seuraavissa kunnallisvaaleissa Lahden suurimmaksi puolueeksi.

Skinnari on hyvissä asemissa. Hän on puolueen varapuheenjohtaja, ja puheenjohtaja Antti Rinteellä on tietyllä tavalla hyvät suhteet ”skinnarilaisiin”, sillä hän toimi 1997-98 Paavo Lipposen hallituksen toisen valtiovarainministerin Jouko Skinnarin avustajana.

Eli se viides paikka Hämeen vaalipiirissä kiinnostaa tavallista enemmän. Siitä käyvät sosiaalidemokraattien jäsenäänestyksen perusteella kovimman kilpailun riihimäkeläinen Miia Nahkuri, lahtelainen Sirkku Hildén ja forssalainen Kaisa Lepola.

Mutta Rehulan sanoin ”varovaisuuden pitäisi koskea erityisesti niitä, jotka mielipidemittauksia tulkitsevat”. 

 

kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäinen iso pakolaisvyöry Suomeen jo sata vuotta sitten

Ensimmäiset joukkopakolaiset tulivat Suomen alueelle jo 1600-luvulla, kun mustalaisia karkotettiin Ruotsista tänne valtakunnan itäosaan. Suomen etelärannikolle puolestaan tuli 1700-luvulla "venepakolaisia" Baltiasta, jossa maaorjuus ja tilanherrojen valta ahdisti; monet heistä saivat turvapaikan rannikon herraskartanoista, jotka saivat näin tarvitsemaansa työvoimaa. Näistä pakolaismääristä en löytänyt tietoja, mutta itäkarjalaisten tulo Venäjän rajan yli vuosina 1917-22 on aika tarkkaan tilastoitu.

Venäjän vallankumous käynnisti poliittisen pakolaisliikehdinnän. Historiantutkija, professori Toivo Nygårdin selvityksessä Sukututkimusseuran Genos-aikakauskirjassa kerrotaan, että heimopakolaisia alkoi saapua Suomeen jo syksyllä 1917, ja heitä oli vuoden 1918 lopussa noin 3000. Suurimmillaan noiden aikojen pakolaisten määrä oli 1922, jolloin heitä oli 33 500, joista itäkarjalaisia 11 200 ja myös inkeriläisiä oli paljon. Tuolloin Suomen asukasmäärä oli noin kolme miljoonaa. Nygårdin tilastoista näkyy, että pakolaisten määrä alkoi 1923 laskea, ja vuodesta 1927 alkaen pakolaisten määräksi vakiintui 17 000 - 18 000.

Tällä hetkellä Suomessa asuu noin 400 000 maahanmuuttajaa, mutta he kaikki eivät ole pakolaisia. Suurin ryntäys oli 2015, jolloin turvapaikanhakijoita ilmaantui tänne noin 32 500.

Tuolloin sata vuotta sitten eniten pakolaisia tuli Uhtualta, Vuokkiniemestä, Rukajärveltä, Repolasta ja Kiestingistä.

Nygård kirjoittaa, että itäkarjalaisten pakolaisuuden syinä olivat suomalaisten Itä-Karjalaan suuntaama vaikutus ja neuvostovallan siihen kohdistuvat vastatoimenpiteet. Yksinkertaistaen voi sanoa, että pakolaisuuden käynnistäneet tekijät olivat politiikka, nälkä ja pelko. Poliittisen tilanteen muutokset synnyttivät epäjärjestystä ja kostotunnelmaa, aiheuttivat vaikeuksia elintarvikehuollossa ja loivat tyytymättömyyttä ja kansannousuja.

Yksi vaihe oli jo ennen tätä se, kun Suomi oli 1800-luvun alussa liitetty Venäjään. Yhteiskunnallista elämää säätelivät kuitenkin edelleen Ruotsin ajalta periytyneet lait ja asetukset, mutta 1800-luvun lopulla osa niistä ei enää vastannut Venäjän keisarikunnan tarpeita sen pyrkiessä lisäämään sisäistä integraatiotaan ja parantamaan ulkoista turvallisuuttaan. Yksi muutos tapahtui 1888, kun keisari Aleksanteri III hyväksyi uuden passiasetuksen, jonka mukaan kaikilla maahan ulkomailta saapuvilla piti olla voimassa oleva passi.

Ankarimmin uusi asetus kohteli mustalaisia, joita ei saanut päästää maahan, vaan heidät oli heti karkotettava, vaikka heillä olisi ollutkin asianmukainen passi. Sama pykälä määräsi juutalaisista, että he saivat vapaasti kulkea Suomen kautta ja oleskella jonkin aikaa kuvernöörin luvalla ko. läänissä. Pysyvä asettuminen maahan oli juutalaisilta kuitenkin edelleen kielletty.

Routavuosina 1899 -1905 Suomen viranomaiset olivat kiusallisessa asemassa määrittäessään suhtautumistaan juutalaisiin ja ulkomaalaisiin, joilla voimassa olleiden asetusten mukaan ei ollut virallista oleskeluoikeutta maassa. Suomi kamppaili Venäjän taholta tullutta painetta vastaan ja vetosi jatkuvasti ihmisyyteen ja humaanisuuteen. Periaatteen ja käytännön ristiriitaan viittasivatkin joskus ulkomaiset sanomalehdet. Yksi ristiriitatilanne syntyi keväällä 1914, kun senaatti myönsi oleskeluoikeuden 58 juutalaiselle, vaikka osa senaattoreista oli heidän karkottamisensa kannalla.

”Vieraaseen kansallisuuteen, uskontoon tai poliittiseen järjestelmään kuuluva henkilö on lähes aina nähty turvallisuusriskinä. Vierasmaalaisiin asennoituminen on ollut yksi osa valtion ulkopolitiikkaa, ja sen tavanomaisin väline on ollut matkustamis- ja oleskeluluvan myöntämismenettely. Se on konkretisoitunut passikäytännössä. Suhtautuminen juutalaisiin lienee tästä selvin esimerkki”, toteaa Nygård noita historiallisia vaiheita käsitellessään.

kari.naskinen@gmail.com

Markiisi de Sade ja Marat vaalien alla

Ranskan suuri vallankumous reilut 200 vuotta sitten onnistui siinä, missä Suomessa epäonnistuttiin ja Venäjällä mentiin liian pitkälle sata vuotta sitten. Espoon kaupunginteatterissa vallankumouksen filosofiaa ja käytäntöä käydään nyt läpi Peter Weissin näytelmässä Marat/Sade, jonka alkuperäinen nimi vuodelta 1963 on Jean Paul Marat´n vaino ja murha Charentonin sairaalan näyttelijäryhmän esittämänä ja herra de Saden ohjaamana. Sopii hyvin näin vaalien alle, kun näytelmässä käsitellään aina ajankohtaisia kysymyksiä: individualismin ja poliittisen liikehdinnän välistä jännitettä, valtaa ja väkivaltaa, demokratian oikeutusta ja kansan roolia demokratiassa.

Jean Paul Marat oli vallankumouksen puolesta näkyvästi toiminut poliitikko ja toimittaja, markiisi de Sade taas oli eriskummallinen filosofi, joka jäi historiaan lähinnä pornokirjoistaan ja hänen nimestään syntyneestä sadismi-käsitteestä. Epäsiveellisyydestä syytettynä de Sade pantiin Bastiljin vankilaan 1777, josta pääsi pois vallankumouksen alkaessa 1789, mutta passitettiin Charentonin hullujenhuoneeseen 1801, jossa kuoli 1814. Marat ja de Sade eivät tiettävästi koskaan kohdanneet, mutta näytelmässä näin tapahtuu.

Kysymyksessä on siis näytelmä näytelmässä, jossa sairaalan potilaat esittävät näytelmän. Se päättyy Marat´n kuuluisaan kylpyammemurhaan, jota ennen tässä railakkaassa esityksessä pohditaan isoja asioita suurin vedoin ja terävin pistoin. Marat on tietenkin suuri vallankumouksellinen, vaikka hän ei näytelmässä paljon puhu. Vanhaan Ranskaan kohdistuva kritiikki tulee kuitenkin esille monin tavoin. Huutia saavat tietenkin vallanpitäjät ja muu ylimystö sekä erityisesti papisto, jonka ainoa lohdutus huonossa jamassa olevalle alhaisolle on, että ”kärsi, kärsi, niin kärsi Jeesuskin ristillä, se on Herran tahto”.

Yltiöindividualistinen markiisi de Sade oli toista maata: ”suvaitsevaisuus on heikkojen hyve”. Näytelmässä ei käsitellä de Saden seksijuttuja, vaan keskitytään pelkästään hänen ja Marat´n yhteiskunnallisiin näkökantoihin. Kun Marat arvosteli kirkkoa, niin de Sade löi lokaan uskonnon sinänsä, koska uskonto pitää ihmisiä moraalisissa kahleissa – tavoitteena pitää olla täydellinen vapaus, jossa esimerkiksi kuka tahansa saisi kuksia ketä tahansa.

Marat´n ja de Saden roolihahmojen taustalla ovat Weissin tekstissä Marx ja Freud. Weiss itse oli kommunisti, jonka näytelmässä Marat ja de Sade väittelevät vallankumouksesta ja väkivallan oikeutuksesta sekä muista keinoista toteuttaa ihanne vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta. Mutta ei käynyt Weissillekaan hyvin, vaikka punalippua liehuttikin, sillä 1970 hänet nimettiin DDR:ssä luokkaviholliseksi hänen kirjoitettuaan näytelmän Trotskin maanpaosta.

Espooseen näytelmän ovat tehneet kolme pientä ruotsinkielistä teatteria, jotka toteuttivat sen viime syyskaudella ensin ruotsinkielisenä Teatteri Universumissa. Esitys sai Suomen teatterijärjestöjen keskusliiton vuotuisen Thalia-palkinnon, joka annetaan aina yhteiskunnallista keskustelua herättävästä ja teatteritaiteen merkityksestä keskustelua synnyttävästä esityksestä. Hyvä valinta.

Juha Hurmeen ohjaus korostaa teatterintekemisen laaja-alaisuutta. Marat/Sade on vakavasta aiheestaan huolimatta kuin teatterileikki, ja se on myös kunnianosoitus perinteiselle teatterilla, ei ole videoseiniä eikä muutakaan epäteatterillista koohotusta. Visuaalisuuteen riittää värikäs näytteleminen itsessään. Välillä meno on kuin karnevaalimarkkinoilla, ja fyysisyyttäkin on, mutta ei turkkamaisena reuhaamisena.

Espoon teatterin mainostekstissä sanotaan, että Hurmeen käsittelyssä tämä Peter Weissin klassikko on nyrjähtänyt taas uuteen, yllättävään vinkkeliin. En tunne niitä aikaisempia vinkkeleitä, joita ainakin brechtiläinen Ralf Långbacka ohjasi Kansallisteatteriin 1965 ja Helsingin kaupunginteatteriin 1983, mutta kyllä Hurmekin brechtiläisen teatterikäsitteen selvästi hallitsee. Mielenkiintoista on nyt televisiosta nähdä neliosainen Brecht-sarja, ja alkaahan tv:ssä tänään myös myöhemmän vallankumoushenkisen miehen Victor Hugon Kurjat.

Tärkeä osa Marat/Sadessa on musiikilla, kuten oli myös näytelmän kantaesityksessä Berliinin Schiller-teatterissa, säveltäjänä Hans-Martin Majewski. Suomessa musiikin ovat nyt tehneet Martin Åkesson ja Mirva Tarvainen, jotka myös musisoivat esityksessä. Osa repliikeistä menee runomuotoisena, mikä myös hienosti rytmittää esitystä.

Marat´n roolissa on Carl Alm (kuvassa), de Sade on Paul Olin ja murhaaja on Alma Pöysti. Koko näyttelijäkunta (11) tekee huumaavan hienoa työtä. Teatterin muusa Thalia on tyytyväinen.

kari.naskinen@gmail.com