Venäjän vallankumous käynnisti poliittisen pakolaisliikehdinnän. Historiantutkija, professori Toivo Nygårdin selvityksessä Sukututkimusseuran Genos-aikakauskirjassa kerrotaan, että heimopakolaisia alkoi saapua Suomeen jo syksyllä 1917, ja heitä oli vuoden 1918 lopussa noin 3000. Suurimmillaan noiden aikojen pakolaisten määrä oli 1922, jolloin heitä oli 33 500, joista itäkarjalaisia 11 200 ja myös inkeriläisiä oli paljon. Tuolloin Suomen asukasmäärä oli noin kolme miljoonaa. Nygårdin tilastoista näkyy, että pakolaisten määrä alkoi 1923 laskea, ja vuodesta 1927 alkaen pakolaisten määräksi vakiintui 17 000 - 18 000.
Tällä hetkellä Suomessa asuu noin 400 000 maahanmuuttajaa, mutta he kaikki eivät ole pakolaisia. Suurin ryntäys oli 2015, jolloin turvapaikanhakijoita ilmaantui tänne noin 32 500.
Tuolloin sata vuotta sitten eniten pakolaisia tuli Uhtualta, Vuokkiniemestä, Rukajärveltä, Repolasta ja Kiestingistä.
Nygård kirjoittaa, että itäkarjalaisten pakolaisuuden syinä olivat suomalaisten Itä-Karjalaan suuntaama vaikutus ja neuvostovallan siihen kohdistuvat vastatoimenpiteet. Yksinkertaistaen voi sanoa, että pakolaisuuden käynnistäneet tekijät olivat politiikka, nälkä ja pelko. Poliittisen tilanteen muutokset synnyttivät epäjärjestystä ja kostotunnelmaa, aiheuttivat vaikeuksia elintarvikehuollossa ja loivat tyytymättömyyttä ja kansannousuja.
Yksi vaihe oli jo ennen tätä se, kun Suomi oli 1800-luvun alussa liitetty Venäjään. Yhteiskunnallista elämää säätelivät kuitenkin edelleen Ruotsin ajalta periytyneet lait ja asetukset, mutta 1800-luvun lopulla osa niistä ei enää vastannut Venäjän keisarikunnan tarpeita sen pyrkiessä lisäämään sisäistä integraatiotaan ja parantamaan ulkoista turvallisuuttaan. Yksi muutos tapahtui 1888, kun keisari Aleksanteri III hyväksyi uuden passiasetuksen, jonka mukaan kaikilla maahan ulkomailta saapuvilla piti olla voimassa oleva passi.
Ankarimmin uusi asetus kohteli mustalaisia, joita ei saanut päästää maahan, vaan heidät oli heti karkotettava, vaikka heillä olisi ollutkin asianmukainen passi. Sama pykälä määräsi juutalaisista, että he saivat vapaasti kulkea Suomen kautta ja oleskella jonkin aikaa kuvernöörin luvalla ko. läänissä. Pysyvä asettuminen maahan oli juutalaisilta kuitenkin edelleen kielletty.
Routavuosina 1899 -1905 Suomen viranomaiset olivat kiusallisessa asemassa määrittäessään suhtautumistaan juutalaisiin ja ulkomaalaisiin, joilla voimassa olleiden asetusten mukaan ei ollut virallista oleskeluoikeutta maassa. Suomi kamppaili Venäjän taholta tullutta painetta vastaan ja vetosi jatkuvasti ihmisyyteen ja humaanisuuteen. Periaatteen ja käytännön ristiriitaan viittasivatkin joskus ulkomaiset sanomalehdet. Yksi ristiriitatilanne syntyi keväällä 1914, kun senaatti myönsi oleskeluoikeuden 58 juutalaiselle, vaikka osa senaattoreista oli heidän karkottamisensa kannalla.
”Vieraaseen kansallisuuteen, uskontoon tai poliittiseen järjestelmään kuuluva henkilö on lähes aina nähty turvallisuusriskinä. Vierasmaalaisiin asennoituminen on ollut yksi osa valtion ulkopolitiikkaa, ja sen tavanomaisin väline on ollut matkustamis- ja oleskeluluvan myöntämismenettely. Se on konkretisoitunut passikäytännössä. Suhtautuminen juutalaisiin lienee tästä selvin esimerkki”, toteaa Nygård noita historiallisia vaiheita käsitellessään.
kari.naskinen@gmail.com