Kustannustoimittaja Alain on tiukassa paikassa. Kirjojenmyynti menee alamäkeä, pitäisi panostaa digitaaliseen julkaisemiseen, mutta luonto ei anna periksi. Kovakantisella kirjalla on kulttuurisestikin suurempi arvo kuin nykyajan e-kirjoilla ja äänikirjoilla, mutta huonolta näyttää. Kirjailijatkin kirjoittavat jo enemmän blogitekstejä kuin käsikirjoitusliuskoja.
Alain ei silti väheksy nettiä, jossa totuus ja valhe ja fantasia ovat yhtenä mylläkkänä. Lyhyistä Twitter-viesteistä hän sanoo, että ne ovat vain uudella tekniikalla harjoitettavaa herjanheittoa, joka vertautuu totuuden ja valheen sekamelskaan siinä vaiheessa, kun kuningasvalta alkoi murentua. Twitter-lohkaisut ovat nykyajan haikuja.
Keskusteluissa viitataan moniin vanhempiin elokuviin. Alain kokee olevansa kuin pastori Ingmar Bergmanin elokuvassa Talven valoa (1963), pastori saarnaa tyhjälle kirkolle ja omakin usko horjuu. Eikä ihme, maailmassa on jo 20 miljoonasta kirjasta tehty digitaalinen e-kirja. Kriitikoitakaan ei enää tarvita, koska heidän vaikutuksensa kuluttajiin on vähäisempi kuin ihmisten datatietojen kanssa operoivien algoritmien, jotka ”tietävät”, mikä kirja lukijan on seuraavaksi luettava.
Alainin vastapeluri on vaimo Selena, joka on tullut kaikkien tuntemaksi näyttelijäksi television suositussa poliisisarjassa. Selenaa esittää aina kaunis Juliette Binoche (kuvassa). Hauska yksityiskohta on, kun Alain kaikesta huolimatta suunnittelee yhden romaanin tekemistä myös äänikirjaksi: Alain sanoo Selenalle, että voisiko tämä kysyä lukijaksi Juliette Binochea, kun ovat saman alan ihmisiä.
Koska Ranskassa ollaan ja kulttuuripiirien intelligentit ovat kuvassa, on seksikin pelissä. Syrjähypyt on kuitenkin hoidettava niin kuin aina ennenkin, niistä ei selviä digitaalisesti.
Tämän päivän politiikkakin on sidoksissa uudenlaiseen maailmaan. Asiat voivat olla mitä vain, mutta imagon on oltava kunnossa. Yhden kirjailijan vaimo on poliitikon avustaja, ja hän tuntuu olevan kiireisin koko porukasta. Hän yrittää vielä puolustella tekojen ensisijaisuutta, mutta hyvät teotkaan eivät auta, jos pienikin lipsahdus aiheuttaa särön imagoon. Totta tai valetta, tärkeintä on julkisuus, joka on hallittava.
Kokonaisuudessaan sujuva, viihdyttävä elokuva. Assayasin aikaisemmin Suomessa nähdyistä elokuvista Rivien välissä poikkeaa siinä, että sen kuvallinen anti on köyhä. Koko elokuvan voisi oikeastaan toteuttaa yhdessä paikassa pitkänä keskusteluna. Tässä elokuvassa ei ole samaa kuvallista hohtoa kuin Kesähetkissä (2008), Sils Marian pilvissä (2014) ja Personal Shopperissa (2016), puhumattakaan kolmiosaisesta tv-elokuvasta Carlos, shakaali (2010). Toisaalta asiaa on niin paljon, että Rivien välissä ei olisi toteutunut tällaisena intelligentsijakuvauksena, jos niitä keskusteluja olisi vähennetty elokuvallisen ilmaisun kustannuksella. Kassamenestys ei Rivien välissä kuitenkaan ole.
kari.naskinen@gmail.com