Elisabet II, ensimmäinen tv-kuningatar

Kun Englannissa valmistauduttiin Elisabet II:n kruunajaisiin, syntyi kimurantti tilanne televisioinnin takia. Koskaan ennen ei kruunajaisia ollut tuotu julkisuuteen tuon uuden tiedotusvälineen kautta. Kuningatar itsekään ei pitänyt ajatuksesta, ja Canterburyn arkkipiispa Geoffrey Fisher sanoi, että ”televisio on massoille tarkoitettua viihdettä, joka mahdollisesti on maailman suurimpia vaaroja”. Sulhanen oli samaa mieltä, Philip sanoi, että ”televisio on aivan sama kuin keltainen lehdistö”.

Tämä on nyt tuttua asiaa Netflixin erinomaisen The Crown -sarjaelokuvan ansiosta. Kolmas tuotantokausi siitä tulee aivan kohta.

Kruunajaiset oli sovittu järjestettäväksi 2.6.1953, ja edellisen vuoden lokakuussa hallituskin päätti kieltää televisioinnin, jotta ”Hänen majesteettiinsa välttyisi tarpeettomalta paineelta”. Toisin kuitenkin kävi, mutta ongelmat jatkuivat, kun kävi selväksi, että kaikki alahuoneen jäsenet eivät mahtuisi Westminster Abbeyn kirkkosaliin ainakaan kunnon paikoille. Jokaiselle ylähuoneen jäsenelle puolisoineen sentään varattiin hyvät istumapaikat.

Elisabet II:sta siis tuli ensimmäinen tv-kuningatar, mutta sen verran hillitysti kuvaaminen suorassa lähetyksessä tehtiin, että hänen kasvoistaan ei otettu lähikuvia, ja pyhät toimitukset, voitelu ja ehtoollisen nauttiminen kuvattiin takaapäin. Jo edellisvuonna Elisabet II:n joulupuhe oli esitetty telkkarissa niin, että puhe kuului, mutta kuvaruudussa näkyi vain mikrofoni ja lepattava valokuva kuningattaresta. Elisabet kärsi selvästi kamerakammosta, josta tietenkin vähitellen pääsi eroon.

Televisiointi oli luonnollisesti suurmenestys. Televisio oli jo hieman yleistynyt, ja rikostilastotkin osoittivat, että kruunajaispäivänä tehtiin rikoksia selvästi vähemmän kuin normaalisti. (Mitenkähän Suomessa linnanjuhlien ja jääkiekon MM-kisojen aikan?)

The Crownista on nyt ilmestynyt kirjakin. Sen teki tv-sarjassa historian asiantuntijana toiminut Robert Lacey, joka on kirjoittanut Elisabet II:n elämäkertateoksen ja kirjoittanut kuningattaresta muutenkin yli 40 vuoden ajan. Kirja täydentää runsain mitoin niitä tapahtumia, joita tv-sarjassa kuvataan.

Lacey kertoo, että tv-sarja perustuu tosiasioihin, mutta siinä on myös sepitettä historiallisen draaman ikivanhan perinteen mukaisesti. Tällaisista vanhemmista draamoista Lacey mainitsee Friedrich Schillerin näytelmän Maria Stuart (1800), jossa skottien kuningatar Maria Stuart tapaa Elisabet I:n, vaikka he eivät koskaan todellisuudessa tavanneetkaan.

Tällaistenkin seikkojen takia kirja on hyvä oheislukemisto tv-sarjan nähneille. Siinä on paljon mielenkiintoista tietoa, esimerkiksi pieni ote Elisabetin ja Philipin 1500 häälahjan luettelosta 1947: rouva David Muddilta pari nailonsukkia, rouva E. Klaroodilta myös pari nailonsukkia, neiti Ethel Newcombelta pala vanhaa pitsiä.

ELISABET TUNSI
ASEMANSA JO VARHAIN

Kerran pikkutyttönä Elisabet oli kuningataräiti Maryn kanssa jossain hienossa konsertissa. Kun Mary huomasi pojantyttärensä kiemurtelevan penkillä kärsimättömästi, hän kysyi, joko Elisabet haluaisi lähteä kotiin.

”Voi ei, isoäiti”, kuului vastaus, ”emme voi lähteä pois ennen loppua. Ajattele kaikkia niitä ihmisiä, jotka odottavat näkevänsä meidät ulkopuolella.” Silloin isoäiti oitis komensi hovineidin saattamaan pikkutytön ulos takaovesta ja viemään taksilla kotiin.

Julkisuudelta ei päässyt pakoon. Lehdistö ja uusi televisio olivat jatkuvasti lähettyvillä, kun Elisabet prinsessana ja sitten kuningattarena liikkui kotinsa ulkopuolella. Tämä koski perheen muitakin jäseniä. Prinsessa Margaretin ja hävittäjälentäjä Peter Townsendin romanssi oli niin kovaa jutunainesta, että alta pois. Kesällä 1953 Daily Mirror julkaisi etusivullaan äänestyslomakkeen, jolla lukijat voivat ottaa kantaa siihen, pitäisikö Margaretin naida 26 vuotta vanhempi, eronnut mies.

Lomakkeita palautettiin yli 70 000. Eikä siis mitään helppoa nettiäänestystä, vaan lomake kuoreen, postimerkki päälle ja kirjelaatikkoon. Naimisiinmenoa kannatti 67 907 ja 2235 oli sitä vastaan. Britannian lehdistöneuvosto kiirehti moittimaan lehteä asiattomuudesta. Naimisiin Margaret ja Townsend eivät menneet.

Sarjaelokuvan kahdella ensimmäisellä tuotantokaudella Elisabet II:n roolissa on suloinen mutta päättäväinen Claire Foy (kuvassa), mutta kolmannelle kaudelle näyttelijä vaihtuu kolhommaksi Olivia Colmaniksi. Prinsessa Dianan esittäjää en nettiä selaamalla löytänyt.

kari.naskinen@gmail.com

Synkkä eurooppalainen odysseia

Päämajan tiedotuskomppanian luutnantti nousee elokuun 14. päivänä 1942 Äänislinnaan lähtevään junaan. Luutnantti on saanut kolmen viikon komennuksen Aunukseen tutustumaan sikäläisiin tk-komppanioihin. Aseveli piirittää Leningradia ja Suomi on vapauttamassa Itä-Karjalan väestöä punaisen ikeen alta. Jonkin aikaa Aunuksessa oltuaan luutnantti kuitenkin ihmettelee, että keitä oikein vapautetaan, kun vapautettavat ovat lähteneet karkuun.

Tk-luutnantti on kirjailija Olavi Paavolainen. Hänen kirjoistaan Radioteatteri teki 40 vuotta sitten 6-osaisen kuunnelman Eurooppalainen odysseia (yhteensä 8 tuntia), joka nyt on Yle Areenassa. Kuunnelmassa, näytelmällisessä äänikertomuksessa, ei Paavolainen esiinny nimellään, vaan häntä esittävät Heikki Määttänen ja Jaakko Pakkasvirta on nimetty vain kirjailijaksi.

Hieno kuuntekukokemus. Kun sen kuuntelee korvakuulokkeilla stereona, on äänimaailma vaikuttava. Yleisradiolle kuunnelman kirjoitti ja ohjasi Timo Humaloja 1979. Musiikki on Antti Hytin.

Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu (Otava, 1946), päiväkirja jatkosodan vuosilta on tuttu, mutta kuunnelma käsittää muutakin, mm. vierailun Saksassa 1936. Siellä Paavolainen näkee ja kokee kuinka Eurooppa oli muuttumassa. Oli syntymässä uusi uskonto korvaamaan idän jumalattomuuden.

Suomi oli menossa siihen mukaan. Suur-Suomea tehtiin. Sinivalkoisen aatteen rauta-anturan alle jäi kaikki. Itä-Karjalan karjalaisten vapauttaminen oli pelkkää alistamista. ”Jumala ompi linnamme” – ja Hitler. Mutta missä olivat ne itäkarjalaisten tervetulotoivotukset, joista Suomen sotapropaganda pauhasi?

DEUTSCHLAND
ÜBER ALLES

Aunuksessa tk-luutnantti kysyy, on sota kansan edun mukaista? Suomen ja Itä-Karjalan? Mutta matkaan on lähdetty. Siitä matkasta luutnantti on jo saanut ennakkoon tuntuman 1936, kun on päässyt Saksan kutsumana ja Suomen kirjailijaliiton edustajana saksalais-pohjoismaiseen kirjailijataloon Travemündeen. Tanska oli jo edellisenä vuonna vastannut kutsuun kieltävästi ja niin nytkin.

Saksa on voimissaan. Saksa on vitaalisuuden, terveen nuorison ja työn maailma. Ja kansa on iloista. Keskitysleireistä liikkuu kyllä huhuja, mutta ne ohitetaan.

”Mikä ihme tämä kansallissosialismi on? Miten se on saanut kansan puolelleen”, pohtii kirjailija.

Kirjoja poltetaan Berliinissä, mutta ne ovatkin moraalittomia. Se on sivuseikka, alkavat Berliinin olympiakisat. Hitler avaa. Deutschland über alles. Heil Hitler! Huuma nousee Suomessakin. Kymppitonnin juoksussa kolmoisvoitto Salminen, Askola, Iso-Hollo. Matalakalloinen Murakoso jää neljänneksi. Sieg Heil.

Meno vain yltyy. Puoluepäivät 400 000 asukkaan Nürnbergissä keräävät miljoona vierasta, ja kirjailija kysyy itseltään, mitä minä täällä teen. Kirjailijana hän kuitenkin on siellä. missä kirjailijan pitää.

”Nürnberg oli pako pimeään. Olin siellä, kun seuraavan maailmansodan syntysanat lausuttiin. Pedon merkki oli isketty.”

BUENOS AIRES, VOLGA,
ISTANBUL, PARIISI

Kokemus kirjailijalle on niin ankara, että nyt hän haluaa johonkin kauniiseen. Kuunnelmassa laivan pilli huutaa, kirjailija saapuu Buenos Airesiin.

Siellä hän kokee pettymyksen, kun Saksa tunnetaan ja varsinkin kun sitä ihaillaan. Se kuitenkin tulee ilmi, että Argentiinassa ei pidetä mahdollisena kansallissosialismin leviämistä maailmanlaajuiseksi.

Kirjailijan matka jatkuu Paraguayhin. Siellä hän tapaa myös suomalaisia siirtolaisia. He eivät kuitenkaan ole löytäneet ihannemaata sieltäkään. Eikä löydä kirjailijakaan: ”Olen yhä ratkaisemattomien ongelmien keskellä.”

Kuunnelman neljännen osan alussa kirjailija on jokilaivalla Volgalla. On kesä 1939. Kaikki on Neuvostoliitossa rauhallista, kuten hän on kolme kuukautta kestäneellä matkallaan pannut merkille. Kaduilla ei ole sotilaita marssimassa. Sen verran hän on kuitenkin huomaavinaan Odessan satamamiliisin katseesta uhmaakin, että tulkaa vaan, me olemme siihen valmiit.

Sota on joka tapauksessa lähellä, bolshevismin ja kansallissosialismin uskonsota.

Mustanmeren yli kirjailija palaa vanhan Euroopan rajamaahan, Kultaisen sarven kaupunkiin. Sieltä Ateenaan, jossa kirjailija haluaa nähdä Parthenonin täyden kuun aikana. Kirjailija on eurooppalaisen sivistyksen kehdossa. Hieman pohjoisempana poltetaan kirjoja.

Saksa hyökkää Puolaan 1.9.1939 ja kirjailija pääsee monimutkaisten järjestelyjen avulla takaisin Suomeen.

ODOTETTU JA
KAIVATTU SOTA

Talvisodasta Suomi sai ”torjuntavoiton”. Sen kestäessä Olavi Paavolainen oli jo päämajan propagandaosaston tehtävissä Mikkelissä ja Kannaksella. Kotoisinkin hän oli Kannakselta, jossa kotitalo Kivennavalla tuhoutui talvisodan ensimmäisenä päivänä.

Kuunnelmassa hypätään talvisodan yli kesään 1941, kun edessä oli odotettu ja kaivattu revanssi Neuvostoliitosta. Saksa auttaisi.

Kuten tiedetään, alku oli erinomainen. Leningradin piiritystä seurataan päämajassakin tarkkaan ja nähdään kuinka Saksa on pannut Neuvostoliiton polvilleen. Suomalaiset ovat pikamarssia Petroskoissa, mutta kirjailija näkee, että suomalainen herrakansa ei ole toivottu vieras.

Kirjailijana tk-luutnantti on vaikeassa asemassa. Ristiriitoja on, mutta niistä pitää vaieta. Päiväkirjaa pitävä kirjailija ajattelee sitäkin mahdollisuutta, että entä jos tämä sota voitetaan – ”silloin ei kirjoituksiani julkaista”.

Runoja Paavolaiselta oli julkaistu jo ennen sotia, ja Gummerus oli julkaissut myös hänen kirjansa Kolmannen valtakunnan vieraana (1936) sekä Risti ja hakaristi (1938).

Koska sotaa ei voitettu, julkaistiin Synkkä yksinpuhelu 1946. Olavi Paavolainen toimi Yleisradion teatteriosaston päällikkönä 1947-64.

kari.naskinen@gmail.com

Kekke täyttää 80 vuotta

Näinä päivinä on lehdissä juttuja Eino Grönistä, joka torstaina 31.1.2019 täyttää 80 vuotta. Niissä jutuissa käsitellään tietenkin hänen laulajanuraansa sekä hälyarvoa lisäten alkoholinkäytön lopettamista yli 40 vuotta sitten ja vaimo Marjatan muistisairautta, jonka takia hän on nykyisin hoitokodissa. Siispä otan tässä esille Eino Grönin urheilumiehenä. Kuvakin on tätä varten valittu Paavo Nurmi -kisojen katsomosta muiden tuttujen urheilumiesten kanssa.

Kuten tunnettua, oli porilaisen Eino Grönin päälaji paini. Innostuksen siihen sai aikaan toisen reposaarelaisen Kelpo Gröndahlin hopeamitali Lontoon olympiakisoissa 1948.

”Muistan hyvin, miten me kaikki oltiin rannassa vastassa, kun Kelpoa kuljettanut laiva saapui saarelle. Kelpo Gröndahlilla oli suuri vaikutus meidän poikien painiharrastukseen. Hän oli elävä esimerkki siitä, että meillä kaikilla oli sama mahdollisuus. Ja paini oli helppo laji vanhemmille. Ei tarvittu kuin kumitossut ja verryttelypuku, niin se riitti harrastuksen aloittamiseen”, kertoo Eino Grön elämäkertakirjassaan Minulta Sinulle (Readme, 2017)

Kirjan teki Markku Veijalainen. Tämä on jo toinen kirja Grönistä, ensimmäisen kirjoitti Jarmo Virmavirta: Elämäni laulut (WSOY, 2008). Virmavirta on kova Kokoomuksen mies, mutta Eino Grön on koko ajan ollut vahvasti TUL:n mies. Jo ennen Kelpo Gröndahlin olympiareissua Eino Grön oli liittynyt Reposaaren Kuntoon, jonka jäsen on edelleen. Tosin välillä edusti painimolskilla myös Helsingin Visaa (1962-75) ja toimi TUL:n Suur-Helsingin piirin puheenjohtajanakin kolme vuotta.

Vanhimmat palkintolusikat Eino Grönillä on sarjasta 28 kg. Ensimmäisen piirinmestaruutensa Eikka voitti 14-vuotiaana sarjassa 52 kg. Tai oikeammin hänen lempinimensä oli vielä tuolloin Kekke, kuten hän kertoo: ”Vanhat reposaarelaiset tuntee mut Kekkenä. Kun olin jotain viisivuotias, olin kesällä lasten siirtolassa. Siellä katselin eläinten kuvia kirjasta, jonka nimi oli Keken kesälauluja. Niin ne alko sanoa mua Kekeks.”

Heti ensimmäisten painimenestysten jälkeen Eino Grönistä alettiin Reposaaressa puhua jo varovasti uutena Kelpo Gröndahlina. Laulaminen kuitenkin vei nuorukaisen, joskin myös painiura jatkui vielä melko pitkään. Piirinmestaruuksiakin tuli kolme lisää ja TUL:n mestaruuskilpailuissa hän oli kolmas vuonna 1959 sarjassa 67 kg.

Ehkä kovin saavutus oli DDR:n Klaus-Jürgen Pohlin selättäminen TUL:n liittojuhlilla 1963. Kolme vuotta myöhemmin Pohl voitti EM-kultaa kreikkalais-roomalaisessa painissa ja osallistui myöhemmin kaksiin olympiakisoihinkin.

”Kyllä mä pidin painista hirveesti, ja urheilusta yleensä, mutta sitten tuli sellainen tunne, että kyllä tässä täytyy tehdä jotain valintaa, ja vaa´assa painoi sitten musiikki enemmän. Musiikki antoi selvästi paremmat tulevaisuudennäkymät ja ymmärsin, että laulamisesta vois tulla ihan elanto ja ammatti.”

Vielä 1962-63 Grön kävi Pajulahden urheiluopistolla liikunnanohjaajankurssin. Kämppäkaverina oli Kyösti Lehtonen, joka Melbournen olympiakisoissa 1956 oli paininut kultaa.

HELSINKIIN JA
PIKKUTAKKI PÄÄLLE

Bändien kanssa Eino Grön oli laulanut jo pitkään ja 1955 tuli voitto teinien yksinlaulukilpailuissa. Sitten tuli voitto myös Toivo Kärjen järjestämissä laulukilpailuissa Porissa 1957 ja siellä Eino Grön myös ensimmäisen kerran tapasi Kärjen. Kun seuraavana vuonna tuli voitto myös vastaavassa kilpailussa Turussa, oli Kärki taas paikalla ja ura alkoi jo selkeytyä.

Ensimmäinen levy ilmestyi 1958. Eino Grön lauloi siinä Kärjen Venäläisen tangon. Se oli ep-levy, jolla esiintyi kolme muutakin uutta laulajaa, Matti Hautamäki, Kauko Kivinen ja Erkki Mäkynen.

Sitten Kärki houkutteli Eikan muuttamaan Helsinkiin. Niin kävi ja Kärjellä oli selvät ohjeet, miten iskelmälaulajan pitää käyttäytyä Helsingissä: ”Osta pikkutakki ja italialaiset kengät, Topi opetti. Se halusi, että olisin sellainen sliipattu tyyppi enkä mikään porilainen painija. No mä muutin Hesaan, ostin pikkutakin ja tungin reposaarelaisen jalkaan italialaisen kengän. Oli ne hyvän näköiset, mutta kyllä ne joka puolelta puristivat.”

Iso asia olivat seuraavaksi häät porilaisen Marjatan kanssa Töölön kirkossa 1962. Virmavirran kirjassa Marjatta sanoo: ”Olen monta kertaa miettinyt, oliko se todella rakkautta ensisilmäyksellä. Ainakin siinä oli jotakin kohtalonomaista. Ajattelen vieläkin kaikkien vuosien jälkeen, että Einon tyyppinen ihminen oli todella tarkoitettu minulle, siksi ihastuin heti kovasti. Ihminen näkee toisessa niitä puolia, joita ei itse pysty toteuttamaan. Niitä tekijöitä, joita itsessä ei ole, lopulta rakastaa. Ja niistä syntyy tunne, että tarvitsee toinen toistaan.

Veijalaisen kirjassa on paljon kuvia. Yhdessä niistä Eikka pelaa tennistä TUL:n tennismestaruuskilpailuissa 1980-luvulla. Aina ”Tullin” mies. Nykyajan urheiluharrastuksista ykkönen on golf. Aikoinaan Reposaaren Kunnossa hän pelasi 1950-luvulla myös jalkapalloa.

Nyt on edessä 80-vuotisjuhlakiertue, joka alkaa 22.2. Turun Logomossa. Sen jälkeen ovat vuorossa Tapiolan kulttuurikeskus, Helsingin Kulttuuritalo, Porin Promenadesali, Tampere-talo, Lahden Sibeliustalo, Stockholms Konserhuset ja Oulun Madetojasali. Vierailevana solistina on saman ikäinen Pirkko Mannola.

TANGOKUNINKAAT

Uudemman kirjan mukana on levy, jolle Grön on valinnut 20 laulua. Levyllä on myös kolme sellaista laulua, joita hän ei aikaisemmin ole levyttänyt. Ne on saatu talteen Mainos-Tv:n arkistoista:

”Rakastunut nainen” duettona Liisa Tuomen kanssa. Sen esittivät Marlon Brando ja Jean Simmons elokuvassa Enkeleitä Broadwaylla (1955).

”Kun kesän näät”, viime viikolla kuolleen Michel Legrandin teemamusiikki elokuvasta Kesä 42 (1971).

”Tangokuninkaat”, ketjulaulu yhdessä Reijo Taipaleen kanssa.

Lisäksi levyllä on harvinaisuutena reposaarelaisen Anne Sandbergin sävellys ”Kohtalon kitara”.

Vuonna 1986 Eino Grön voitti Elvis ry:n järjestämän laulelmakilpailun Finlandia-talossa Juha Vainion kappaleella ”Loppuelämäni ensimmäinen päivä”. Laulaakohan Kekke sen 80-vuotiskonserteissaan:

Tänään loppuelämäni ensimmäinen päivä on
ja vietän sen paremmin kuin eilisen,
käyn mä torilla ja kukkasilla täytän maljakon
kuljen suoraan ketään pelkää enää en.

kari.naskinen@gmail.com

Teatterissa kaukosäätimen korvaa väliaika

Lahden kaupunginteatterissa menee komedia Pasi was here (Pasi oli täällä). Ensimmäinen puolisko ennen väliaikaa kesti tunnin ja vartin. Kymmenen minuuttia ennen väliaikaa ensimmäisen kerran hymähdin mielessäni yhdelle kohtaukselle. Väliajalla lähdin kotiin. Tylsä on tylsää, vaikka sen kuinka ammattitaitoiset näyttelijät esittäisivät. Sinä iltana en televisiota avannut, mutta jos olisin avannut ja olisin nähnyt yhtä mitätöntä ohjelmaa kuin nyt teatterissa, olisin vaihtanut kanavaa.

Erikoiselta tuntuu, että tämä Veikko Nuutisen näytelmä valittiin vuoden 2016 parhaaksi uudeksi näytelmäksi – millaisiahan ne huonommat olivat.

Nuutinen on kotoisin Kellarpellon kaupunginosasta, viisi kilometriä Savonlinnan keskustasta länteen. Siellä asuu myös näytelmän Pasi, jonka kuolemasta 36-vuotiaana saa tiedon paras vanha kaveri Hemmo, joka on jo aikoja asunut Helsingissä. Siitä lähtee Hemmon muistelu lapsuuteen ja nuoruuteen yhdessä Pasin kanssa.

Yhteinen aika lastentarhassa ja koulussa on sitä mitä on. Mukavaa on ollut. Pylly-, pieru- ja pippelileikit sekä runkkaaminen edustavat sitä komediaa, samoin kurjat opettajat. (Meillä Suomen Ateenassa oli toisenlaiset harrastukset.) Toivottavasti väliajan jälkeen esitystä katsomaan jääneet saivat jotain tolkullisempaa nähtävää.

Komedia on vaikea muoto. Se mikä kirjoittajasta tuntuu hauskalta, voi ulkopuolisesta katsojasta olla aivan muuta. Kun mukana on paljon kirjoittajan omaa henkilöhistoriaa, se sumentaa tilannetta lisää, koska kirjoittaja ei ainakaan tässä tapauksessa ole älynnyt, että ne mukavat muistot ovat mukavia nimenomaan hänelle itselleen. Omien muistelusten siirtämisessä yleispäteviksi ei auta se, että sekaan heitetään muillekin tuttuja asioita ja nimiä.

Myönnän tietenkin kärsimättömyyteni. En kuitenkaan elä 80-luvulla, jolloin kaukosäädintä ei vielä ollut keksitty. Tai oli tai ei, niin tunti ja vartti viihtymättömyyttä on liikaa.

kari.naskinen@gmail.com

Herman Spöring näki Kap Hornin 26.1.1769

Tutkimusmatkailija James Cook lähti ensimmäiselle tutkimusmatkalleen maailman ympäri elokuussa 1768 Plymouthista Englannista. Mukana Endeavour-laivalla olivat mm. kasvitieteilijä Joseph Banks ja ruotsalainen Daniel Solander, joka oli Ruotsin akatemian kuuluisan kasvitieteilijän Carl von Linnén oppilas. Solanderin sihteerinä matkaan lähti suomalainen Herman Dietrich Spöring nuorempi. Spöringistä ei ole jäänyt paljon tietoa, mutta Turussa hän oli opiskellut lääketiedettä ja Uppsalassa luonnontieteitä, ja toimi myöhemmin Lontoossa kelloseppänä.

Kun Spöring oli myös taitava piirtäjä, hänen vastuullaan Cookin retkikunnassa oli tutkimusmatkan tieteellinen dokumentointi piirroksin. Lisäksi hänestä oli paljon apua, kun piti huoltaa ja korjata tarkkoja laitteita, joilla mitattiin Venuksen liikkeitä Maan ja Auringon etäisyyden laskemiseksi planeetan kulkiessa Auringon editse 3.7.1969.

Suomalaisittain historiaan jäänyt päivämäärä on 26.1.1769. Tuolloin 250 vuotta sitten Spöring oli ensimmäinen suomalainen, joka näki Etelä-Amerikan eteläisimmän kärjen Kap Hornin. Spöring kävi Cookin retkikunnan mukana mm. Tahitilla, Uudessa-Seelannissa ja Australiassa, mutta pitkän matkan loppupuolella 1771 Spöring kuoli punatautiin ja hänet haudattiin Intian valtamereen 300 kilometrin päähän Joulusaaresta. Kapteeni Cook kirjoitti laivan lokikirjaan: ”Elämästäni erkani hra Sporing, hra Banksin seurueeseen kuulunut herrasmies.”

Spöringistä ei ole säilynyt jälkipolville edes valokuvaa. Hänen tiedetään olleen sivistyneistöä. Hänen isänsä, niin ikään Herman Dietrich Spöring, toimi Turun Akatemian lääketieteen professorina. Myös äidin Hedvig Ulrika Meurmanin kolme sisarta olivat naimissa Akatemian professorien kanssa. Yksi säilynyt tieto Herman Spöring nuoremmasta on kirjeessä, jonka Solander lähetti opettajalleen Linnélle Endeavourin matkan alkuvaiheessa. Rio de Janeirossa päivätyssä viestissä Solander kertoo: ”Turun edesmenneen professorin Spöringin poika on täällä kanssani, kirjurina; hänen nimensä on Herman Dietrich, hän on lähtenyt merille Ruotsista 1755 ja ollut 11 vuotta Lontoossa kelloseppänä. Viime vuosina minä olen teettänyt hänellä kirjallisia töitä.”

Tiede-lehdessä 2/2003 Helsingin yliopiston kulttuurimaantieteen professori Markku Löytönen kirjoitti Endeavourin matkasta, jonka ensimmäinen pysähdyspaikka oli Madeiran saari: ”Banks ja Solander apulaisineen kävivät heti töihin. Kokoelmiin kerättiin kasveja ja hyönteisiä, isompia eläimiä tarkkailtiin ja piirrettiin. Tuohon maailmanaikaan, kun ei ollut valokuvaajia, olivat piirtäjät tai taiteilijat korvaamattoman tärkeitä dokumentoijia. He laativat tutkimuskohteista, olivat ne kasveja, eläimiä, esineitä tai ihmisiä, luonnokset, joista sitten kotona viimeisteltiin tutkimusaineiston tulokset.”

Matka jatkui ja vihdoin Kap Hornin jälkeen retkikunnan eteen avautui Tyynimeri, maapallon meristä suurin ja tuntemattomin: ”Pitkä purjehdus sujui hyvin, ja matkan ensimmäiseen viralliseen määränpäähän Tahitiin saavuttiin huhtikuun puolivälissä. Vain muutamaa päivää myöhemmin sattui ikävä tapaus, joka muutti Spöringin tehtäviä ratkaisevasti. Retkikunnan piirtäjistä toinen sai vakavan epilepsiakohtauksen ja kuoli. Spöring, joka tiedettiin taitavaksi piirtäjäksi, määrättiin toimimaan muiden tehtävien ohessa ryhmän toisena taiteilijana.”

Laivan purjehdusmiehistön ja tieteellisen retkikunnan jäsenten terveys oli pysynyt hyvänä. Taiteilijan kuolemaa lukuun ottamatta vain jokunen merisotilas oli loukkaantunut tai sairastunut. Keripukki oli onnistuttu torjumaan hapankaalin, tuoreiden vihannesten, sitruuna- ja appelsiinimehun ja maltaiden avulla. Jaavassa miehistöön kuitenkin iskivät trooppiset taudit, joista vakavin oli punatauti. Laivan lääkäri kuoli, ja Spöringin jälkeen menehtyi monta merisotilasta ja Banksin retkikunnan jäseniä.

Spöringin tekemiä piirroksia on British Libraryssa ja British Museumissa. Hänen mukaansa nimettyjä katuja on Australiassa kaksi, Canberrassa ja Townsvillessä. Tolaganlahdella olevan saaren Cook nimesi Sporing Islandiksi, mutta nykyisin nimi on Porewa. Saarelta tuotu kivi on kiinnitetty Turussa Rettigin palatsin seinässä olevaan Spöringin muistomerkkiin.

KOMISARIO MORSE

Tv-sarjaelokuva Nuori Morse on alkuperäiseltä nimeltään Endeavour. Syy nimeen selvisi yhdessä jaksossa, jossa Morse paljasti, että hänen etunimensä on Endeavour. Vanhan komisario Morsen tutkimuksista kertovan sarjan englantilainen nimi on Inspector Morse.

kari.naskinen@gmail.com

Salattuja tunteita Brahmsin tahtiin

Elokuvan alkutekstien aikana soi kaunis teema Brahmsin kolmannesta sinfoniasta, mutta koska katsoja jo tässä vaiheessa tietää Salatut tunteet jännityselokuvaksi, on Brahms vain alkusoittoa vähemmän kauniille. Vuonna 1946 valmistunut melodraama on niitä elokuvia, jotka heti sodan jälkeen vetivät hyvin katsojia. Rakkautta, jännitystä ja suosikkinäyttelijöitä. Suurmenestys Salatuista tunteistakin tuli.

Edelleen näitä elokuvia katsoo mielikseen. Juonet ovat yleensä sujuvasti eteneviä, elokuvat on tehty aikansa parhaalla mahdollisella tekniikalla ja kun filmit on uusille dvd-kiekoille siirrettäessä usein restauroitu virheettömiksi, pääsee elokuvanostalgian imuun helposti.

Salatut tunteet ohjasi hieman yllättäen Vincente Minnelli, joka jo siihen mennessä oli tehnyt muutamia erinomaisia musikaalielokuvia. Täysin ammattimaista jälki joka tapauksessa on tässäkin tyylilajissa.

Elokuvan päähenkilö on Ann Hamilton (Katharine Hepburn), joka menee naimisiin menestyneen teollisuusmies-keksijän Alan Garrowayn (Robert Taylorin) kanssa. Kaikki alkaa leppoisasti, Brahms soi, mutta vähitellen alkaa tietenkin se jännityspuoli. Kaikki ei ole niin kuin pitää. Ann huomaa pienistä asioista, että Alan ei ole sitä mitä pitäisi. Esille tulee tieto Alanin kadonneesta veljestä, ja koska elokuvan kolmas niminäyttelijä on Robert Mitchum, niin velipoikaa hän tietenkin esittää, kunhan kuvioihin ilmestyy. Osa Annin ja katsojan saamista vihjeistä on harhaanjohtavia, kuten tällaisissa kertomuksissa tapana on. Eikä Brahmsin sinfonia jää pelkäksi taustamusiikiksi, vaan sillä on myös tapahtumiin liittyvä yhteys.

Sitten vihjeet alkavat punoutua yhteen ja viimeinen puoli tuntia on jo puhdasta jännitysnäytelmää. Alan ei ole veljeään murhannut, mutta muuta dramaattista mahtuu käänteisiin riittävästi. Silloin 70 vuotta sitten jännitystä kerittiin kasaan niin, että katsoja varmaan ymmärsi. Salaperäisiä varjoja näytetään – joku siellä on – ja Alanin lapsuudenkodin koira ja hevonenkin käyttäytyvät kummallisesti, kun ne jotakin väärää vaistoavat.

Se näissä vanhoissa jännityselokuvissa on kuitenkin erilaista kuin nykyisin: niiden jännityskohtauksia ei tehty esimerkiksi äkkinäisillä pelästyttämisefekteillä, vaan jännitys luotiin jo käsikirjoituksessa juonen kehitykseen.

Katharine Hepburn on tässäkin elokuvassa taitava. Ei näyttele yli, mutta osaa esittää lisääntyvän pelon niin, että se tarttuu katsojaankin. Lopulta Katharine Hepburn kohtaa myös Robert Mitchumin, jonka kanssa työskenteleminen ei historiatietojen mukaan oikein kunnolla sujunut. Jostain syystä he eivät tulleet toimeen keskenään. Mitchum koki roolinsakin epämukavaksi, kuten Minnelli kertoo elämäkertakirjassaan, mutta katsoja ei tietenkään tällaista näe.

kari.naskinen@gmail.com

Auschwitzin enkeli

Kirjoista ja elokuvista on viime vuosikymmeninä saatu paljon tietoa sellaisista henkilöistä, jotka sodan aikana Saksassa pelastivat ihmisiä natsien kynsistä. Yksi heistä oli romanianjuutalainen gynekologi Gisella Perl, joka joutui Auschwitzin keskitysleirille 1944. Siellä hän sai toimia lääkärinä ja pelasti satojen ellei tuhannen naisen hengen. Gisella Perlistä kertoo amerikkalainen elokuva, Joseph Sargentin ohjaama Tuhkasta noussut (2003).

Gisella Perlin perhe joutui natsien kynsiin, kun Saksa oli hyökännyt Unkarin läpi Romaniaan. Auschwitzin jälkeen hänet siirrettiin Bergen-Belseniin, mutta niin pitkälle eivät perheen muut jäsenet säilyneet hengissä; Gisellan teini-ikäinen poika oli kuollut kaasukammiossa, isä ja äiti olivat myös kuolleet Auschwitzissa ja Gisellan mies oli hakattu kuoliaaksi hieman ennen leirin vapauttamista keväällä 1945.

Auschwitzissa Gisella Perl toimi Auschwitziin 1943 tulleen Josef Mengelen alaisuudessa. Mengelen tietämättä hän kuitenkin teki sellaista, että jos kuolemantohtori olisi siitä tiennyt, olisi Gisella Perl tapettu. Hän kertoi tarinansa 1948 julkaistussa kirjassa Olin lääkäri Auschwitzissa. Mengele oli määrännyt Gisellan ilmoittamaan jokaiselle raskaana olleelle naiselle, että heidän piti mennä toiseen leiriin parempaan ravitsemukseen. Gisella kuitenkin sai melko pian selville, että nämä naiset joutuivat vain ihmiskokeisiin; sikiöt ja syntyneet vauvat heitettiin krematorioon ja naiset pantiin leikkauspöydille ”tutkimuksia” varten.

Gisella Perl menetteli toisin. Hän teki naisille abortteja niin paljon kuin pystyi, kun tiesi, mitä tulisi, jos Mengele saisi tietää raskauksista.

”Natsien perustavoitteena oli nöyryyttää meitä, ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti”, kirjoitti Gisella kirjassaan. ”He tekivät kaiken voitavansa, jotta me hajoaisimme pohjattomaan syvyyteen. Auschwitzissa meillä vangeilla oli vain viidakon laki eli itsesäilymisen laki. Entisessä elämässään kunnolliset ihmiset muuttuivat Auschwitzissa varkaiksi, valehtelijoiksi, tappajiksi jos oli tarpeen, koska tavoitteena oli vain pelastaa surkea elämänsä.”

Mengelen hirviömäisiin tapoihin ja menetelmiin Gisella tutustui. Erään vangin pakoyrityksen seurauksista hän kirjoitti: ”Mengele tarttui naista niskasta ja löi tätä kasvoihin, kunnes ne olivat vain veristä massaa. Koko ajan naista hakatessaan Mangele huusi, että ´sinä et voi paeta, sinun täytyy palaa kuin muidenkin, sinun on kuoltava, likainen juutalainen´. Muutaman sekunnin kuluttua naisen suora nenä oli vain verinen möykky.”

Mielenkiintoinen osa elokuvaa on se, kun Yhdysvaltain viranomaiset kuulustelevat Gisella Perlia tämän hakiessa USA:n kansalaisuutta. Heidän lähtökohtansa oli se, että mikäs lääkäri Gisella oikein oli, koska tiedettiin hänen olleen Mengelen avustaja ihmisoikeusrikkomuksissa. Kuulustelut kestivät monta päivää, mutta lopulta Gisella sai USA:n kansalaisuuden, kun hänen todistajikseen löytyi Auschwitzissa samaan aikaan olleita vankeja. Yhdysvaltoihin Gisella oli päässyt 1947 ja maan kansalaisuuden hän sai 1951, minkä jälkeen hän aloitti gynekologina New Yorkin Mount Sinai -sairaalassa. Siellä hänestä tuli hedelmättömyyshoitojen asiantuntija.

Vuonna 1979 Gisella Perl muutti Herzliyaan Israeliin, jossa kuoli 81-vuotiaana 1988. Jerusalem Post -lehti kutsui häntä Auschwitzin enkeliksi, ja suuri joukko ihmisiä osallistui hänen hautajaisiinsa.

kari.naskinen@gmail.com

Susan Hayward kuin nainen tältä tähdeltä

Vuosikymmeniin ei enää ole tehty pitkiä elokuvia alkoholin vaaroista. Tällainen huomio tuli mieleen katsottuani Hollywood-elokuvan Virran viemä (1947). Alkoholinkulutus ja sen aiheuttamat ongelmat ovat lisääntyneet, mutta tähän aiheeseen liittyviä ”opetuselokuvia” ei enää tehdä. Lieneekö syynä, että nyt käsitellään enemmän huumeongelmia? Virran viemässä Susan Hayward esittää naista, joka ryyppää suruunsa, epävarmuuteensa ja aiheettomaan mustasukkaisuuteensa. Tuhon tiehän siitä tulee.

Niin rautalangasta väännettyjä nämä alkoholismista saarnanneet elokuvat aikoinaan olivat, että Virran viemänkin voisi vallan hyvin kuvitella vaikka AA-kerhon kustantamaksi. Tämänkin elokuvan lopussa käydään vielä varmuuden vuoksi takaumien avulla läpi alkoholistin elämän vaiheita ja sen jälkeen vielä kuullaan lääkärin moraalinen ja lääketieteellinen ripitys. Lisäksi kun viinanjuonnin vaaroja käsitellään, otetaan esille myös tupakointi kännissä, koska se voi aiheuttaa vaikka tulipalon.

Suomessa tällaisia opetuselokuvia tehtiin ennen lyhyiksi veronalennuselokuviksi, joita esitettiin varsinaisten teatterielokuvien alkukuvina. Pitkiäkin elokuvia aiheesta tehtiin, tunnetuimpina monella Jussilla palkitut Matti Kassilan Elokuu (1956) ja Jack Witikan Mies tältä tähdeltä (1958). Hollywood-tuotannoista paras lienee Billy Wilderin Tuhlattuja päiviä (1945), joka sai kolme Oscariakin.

Stuart Heislerin ohjaama Virran viemä ei nouse samalle tasolle, mutta Susan Haywardin rooli on sen ajan melodramaattiseen tyyliin hyvin osuva, ja Oscar-ehdokkuudenkin hän siitä sai. Se oli samalla Susan Haywardin läpimurtorooli suureen filmitähteyteen. Tätä ennen hän oli ollut jo lähes kymmenen vuotta pienemmissä rooleissa. Oscarinkin Susan Hayward sai lopulta Robert Wisen elokuvasta Antakaa minun elää! (1958), jossa hän esittää murhaajaksi lavastettua ja kuolemaan tuomittua prostituoitua.

Oman mielenkiintonsa Virran viemään tuo se, että Susan Haywardin rooli muistuttaa selvästi Bing Crosbyn ensimmäistä vaimoa Dixie Leetä, joka luopui omasta urastaan miehensä menestyksen tieltä ja jäi kotiin hoitamaan lapsia – ja alkoholisoitui. Elokuvan alussa Angie Evans on yökerholaulaja, joka rakastuu lauluntekijä Ken Conwayhyn ja väistyy syrjään omalta uraltaan, kun Ken nousee yhden hittilaulunsa ansiosta suureksi radiosuosikiksi. Elokuvassa mainitaankin ohimennen Bing Crosby.

Stuart Heisler ei nimenä heti tunnu tutulta, mutta hänen filmografiaansa selatessa löytyi kuitenkin tuttu elokuva Tulsa – seikkailujen kaupunki (1949), jossa myös Susan Hayward on pääosassa.

kari.naskinen@gmail.com

Rakkauden kevyt oppitunti

Vaikka Ingmar Bergman oli suuri mestari, ei hän ollut sitä kaikessa. Komedioiden kanssa oli vähän niin ja näin. Itsekin Bergman sanoi, että hänen ohjaamansa komediat tehtiin vain tuottamaan rahaa. Bergmanin elokuvien laajassa dvd-kokoelmassa on jokaisen kiekon alussa muutaman minuutin haastattelupätkä, jotka on kuvattu 2003. Rakkauden oppitunti -dvd:n alussa Bergman kertoo, että yhtä farssikohtausta tehtäessä koko kohtaus tuntui huonolta, mutta sitten näyttelijät Gunnar Björnstrand ja Eva Dahlbeck ”ajoivat” hänet ulos studiosta ja lupasivat hioa kohtauksen kuntoon. Parin tunnin kuluttua Bergman palasi studioon ja kohtaus oli saanut muotonsa ja se oli valmis kuvattavaksi.

Niin Bergmanin ensimmäinen komedia valmistui, mutta kun sen ensi-ilta oli Röda Kvarn -teatterissa syksyllä 1954, ei Bergman rohjennut mennä saliin, vaan odotteli elokuvateatterin aulassa. ”Sitten minä kuulin, että yleisö nauroi, ensimmäisen kerran minun elokuvaa katsoessaan”, kertoi Bergman.

Elokuva ei ole pöllömpi, mutta kuitenkin niin kevyttä huttua, että se kiinnostaa vain Bergmanin takia. Onhan se kiva nähdä, millaista jälkeä suuri Bergman teki tällaisen aiheen ja tyylilajin kanssa. Juoni etenee välillä sujuvasti, välillä pitkäveteisesti jahnaten.

Eikä tämä jäänyt ainoaksi komediaksi. Heti seuraavien parin vuoden aikana syntyivät myös Naisten unelmia ja Kesäyön hymyilyä, joiden pääosissa olivat samat näyttelijät. Näiden jälkeen alkoi sitten Bergmanin vahva kausi, kun 1957 valmistuivat sekä Seitsemäs sinetti että Mansikkapaikka.

Bergman myönsi itsekin, ettei hän ollut komedioissa omimmillaan: ”Suhteeni komediaan on ollut ongelmallinen, ja ongelmat juontavat juurensa hyvin kaukaa menneisyydestä. Lapsuusvuosina minua pidettiin ikävänä ja helposti loukkaantuvana. Helsingborgissa ohjasin [teatterissa] kaksi uudenvuodenrevyytä ja kirjoitin joitakin numeroita. Kukaan ei kuitenkaan vetänyt suutaan hymyyn.” (Kuvasta kuvaan, Otava 1991)

Rakkauden oppitunnissa käydään läpi Davidin ja Mariannen 15 vuotta kestänyttä avioliittoa ja sen kriisipisteitä. Monenlaista sattuu ja tapahtuu, oppia saadaan. Hauskaa pidetään senkin kustannuksella, että David sattuu olemaan naistentautienlääkäri. Mitähän ne oppitunnin opit sitten ovat:
- Aviovuode on rakkauden kuolema.
- Pysyäkseen avioliitto tarvitsee välillä pieniä rytäköitä.
- Naiset rakastavat suuria taiteilijoita.
- Vain impotentit ovat uskollisia, mutta heidän vaimonsa ovat uskottomia ym. tyypillistä.

Elokuva tapahtuu pääosin Davidin ja Marianne junamatkalla Malmöön, ja takaumien avulla käydään kiinni menneeseen. Yhdessä vilahtavassa kohtauksessa on myös vieras matkustaja, joka on syventynyt sanomalehteensä, hän on Bergman. Kokonaisuus on hienostunut, kuvallisesti (Martin Bodin) puhdaspiirteinen mustavalkoinen elokuva, tärkeimpänä elementtinä kuitenkin teksti, joka on Bergmanin käsialaa, kuten niissä kahdessa seuranneessakin komediassa.

kari.naskinen@gmail.com

Kun autoliikennettä vaikeutetaan, autoilu lisääntyy

Yli 40 vuotta Lahden ydinkeskustassa toiminut mattoliike joutui hakeutumaan keskustan ulkopuolelle markettialueelle, kun toiminta Hämeenkadulla vaikeutui. Matto-Myllyn yrittäjä Osmo Myllysilta kertoi syyn: ”Ihmiset tulivat kelloa vilkuillen. Moni ryntäsi ulos, kun pysäköintirahat olivat lopussa. Uudet mittarit olivat hankalia. Asiakkaat vähenivät, ja se meidät lähetti pois.” (ESS 19.1.2019)

Ei mattoa mennä ostamaan tuosta vain nopeasti. Matto-Myllyn kohtalon koki muutama vuosi sitten myös Vapaudenkadun ja Lanunaukion kulmassa toiminut Viihdetaso. Sen omistaja Ville Salminen lopetti liikkeensä kokonaan, kun liikennetilannetta kaupungin keskustassa oli riittävästi huononnettu. Minäkin ostin kodinkoneet muutaman vuosikymmenen ajan Salmisen liikkeestä, joka aikaisemmin toimi Mariankadulla, mutta nykyisin käyn niillä asioilla Launeella ja Renkomäessä. Olkoon sitten matto tai telkkari, ajan autolla nyt niitä ostamaan enemmän kuin ennen.

Tähän liikennesuunnittelussa nyt tähdätään. Kaupunginhallituksen puheenjohtaja Pekka Komu sanoi jokin aika sitten, että Aleksanterinkadun muuttaminen on ollut hyvä ratkaisu, sillä pääkadun varrelle on tullut uusia baareja ja ravintoloita. Niiden asiakkaista suurin osa ei tulekaan autoilla, koska kännissä ei saa ajaa, mutta muuten katu on hiljentynyt.

Ihannetilaksi kai ajatellaan, että Aleksanterinkatu olisi samanlainen kuin osa Vapaudenkatua, jossa normaali ihminen ei voi illalla liikkua juoppojen ja muun mölyävän sakin seassa.

Tämä on nyt henki. Helsingissäkin iso pääväylä Hämeentie otetaan pois yksityisautoliikenteeltä. Hurjempikin suunnitelma oli, mutta oikeusistuimissa kiellettiin Helsingin sisääntuloväylien muuttaminen ”kaupunkibulevardeiksi”.

Lahdessa vihreät ja punaiset yrittävät väenväkisin kaventaa ison Vesijärvenkadun kaksikaistaiseksi. Tällä hetkellä tämä autoilun vaikeuttamiseksi suunniteltu hanke on sikäli mallillaan, että lunta ei kadunvarren pysäköintiruuduista ajeta pois. Tästä taktiikasta voisi tietenkin tehdä ympärivuotisen niin, että parkkipaikkojen lumikasat taltioitaisiin kesää varten samalla tavalla kuin menetellään alkusyksyn hiihtolatujen tekemiseen vaadittavan lumen kanssa.

kari.naskinen@gmail.com

Kisapuistoa viedään eteenpäin sokkorahoituksella

Lahden kaupunginhallitus asetti viime vuonna ehdoksi Kisapuiston jalkapallostadionin katsomohankkeen toteuttamiselle, että kustannuksiin saadaan veronmaksajien avuksi 40 prosenttia ulkopuolista rahoitusta. Ei saada, eikä ole varmuutta, saadaanko yhtään. Etelä-Suomen Sanomien on nyt juttu, jonka mukaan mitään sopimuksia ulkopuolisten rahoittajien kanssa ei ole tehty.

Tilanne vaikuttaa samanlaiselta toriparkkihallin kanssa. Kun toriparkin tekemistä valmisteltiin, perusteltiin sen edullisuutta sillä, että kaupunki maksaa siitä vain kolmasosan. Toinen kolmannes tulisi torin ympärillä olevilta kiinteistöyhtiöiltä ja kolmas kolmannes keskustan yrityksiltä. Ei tullut, vaan veronmaksajat kustansivat toriparkin 100-prosenttisesti.

Kisapuiston suhteen ollaan nyt vastaavanlaisessa tilanteessa. Kaupungin toimitilayhtiön Spatium Oy:n hallituksen puheenjohtaja Marko Varjonen sanoo tämän päivän lehdessä, että yksityistä rahoitusta ei ole pystytty tekemään, koska päätös hankkeen aloittamisesta puuttuu.

Menee siis niin, että toiveajattelu ulkopuolisesta rahoituksesta siirtyy. Sitten jos hankepäätös tehdään, hanke myös toteutetaan, mutta ei siihen mitään ulkopuolisia rahoittajia pakottaa voi. Ei voitu toriparkinkaan tapauksessa. Sokkona mennään taas.

Kaiken lisäksi kaupunginhallituksen edellyttämä 40 prosentin yksityisrahoituksesta on näköjään muuttunut 30 prosentiksi. Toriparkissa 66 prosenttia muuttui 0 prosentiksi.

kari.naskinen@gmail.com

Pyöreä torni, Karjalatalo, evakkopatsas

Lahti on merkittävä pakkoluovutetusta Karjalasta saapuneiden suomalaisten evakuointipaikkakunta ja Päijät-Häme laajemminkin toimi evakkokarjalaisten sijoituspaikkana. Minun mummoni ja hänen kaksi veljeään Viipurin maalaiskunnan Juustilasta sijoittuivat sotien jälkeen kahden väliaikaisen asuinpaikan jälkeen Renkomäkeen, josta he kävivät torilla myymässä vihanneksia ja juureksia. Olinpa niillä torireissulla joskus mukanakin, ja aina kuului ohjelmaan myös käynti Sinuhen kahvilassa, jossa ulko-ovi aukesi sähköisesti ovisilmän avulla.

Nyt Lahdessa on käynnissä hanke, jonka tavoitteena on saada evakkopatsas kaupunkiin. Paikaksi on hyväksytty kolmiomainen puisto, jota rajoittavat Lahdenkatu, Vapaudenkatu ja Fellmaninkatu. Paikka valikoitui Lahden julkisen taiteen työryhmän aloitteen pohjalta. Puistossa on entuudestaan Aimo Tukiaisen veistämä J.R. Danielson-Kalmarin rintakuva (1954) ja puiston nimikin on Kalmarinpuisto.

Evakkopatsas sai ensimmäisen muotonsa lahtelaisen kuvanveistäjän Pekka Asikaisen (1930 - 2017) kipsisestä pienoispatsaasta, joka kuvaa äitiä sekä aikuista poikaa ja tytärtä. He ovat kansallispukuisina lähdössä Karjalan kotiseutunsa pitäjäjuhlaan. Perheen isä on poissa, hän kaatui sodassa. Asikainen loi tämän työn 1980-luvun lopulla ja lahjoitti sen myöhemmin Lahden Karjalaseuralle. Syksyllä 2015 kokoontuivat seura puheenjohtaja Raimo Koukonen, Hannu O. Nenonen ja Lasse Koskinen, jotka käynnistivät nyt vauhdissa olevan patsashankkeen.

Aiempina vuosikymmeninä on Lahdessa ollut suurisuuntaisempiakin ajatuksia näiltä tiimoilta. Torille kaavailtiin kerran Pyöreän tornin rakentamista ja sitten heräsi ajatus Karjalatalon rakentamisesta Pikku-Vesijärven puistoon. Nyt ollaan patsaan kanssa jo konkreettisessa vaiheessa. Hankkeen alkuun pannutta kolmikkoa on täydennetty niin, että patsastyöryhmään kuuluvat lisäksi Mauri Tanninen, Sini Keituri, Leena Jäske, Arto Tuutijärvi, ja Hilkka Kemppi. Patsashankkeen suojelijaksi on lupautunut opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen.

Lopullisen pronssiveistoksen tekijäksi valittiin lahtelainen kuvanveistäjä Reijo Huttu, jonka juuret ovat Vienan Karjalassa. Toimikunnan jäsen Arto Tuutijärvi puolestaan on Sallan evakkojen jälkeläisiä. Patsas kuvaakin yhteisesti Karjalan, Petsamon, Sallan, Kuusamon ja Hangon evakkoja, ja patsaan jalustaan tulee teksti ”Suomen evakot 1939 - 1944”.

KRITIIKKI ALKOI

Ensimmäiset kriitikot ovat jo ilmoittautuneet. Estetiikan professori Arto Haapala sanoi ESS:n nettisivulla, että evakkopatsas on ”naiivi ja sentimentaalinen, ei säväytä missään mielessä”. Haapala on erikoistunut Helsingin yliopistossa kirjallisuuteen, ympäristöön, hermeneutiikkaan ja Martin Heideggerin filosofiaan.

Jotkut ovat arvostelleet sitä, että evakkoäidin poika on liian pitkä. No kyllähän pitkiä poikia kasvoi ennenkin, mutta patsastoimikunnan tiedottajana toimivan Lasse Koskisen mukaan pojasta tulee kuitenkin lopullisessa teoksessa hieman lyhyempi kuin esillä olevassa luonnoksessa.

Kun tarkemmin kysyin Koskiselta patsaan muodosta, hän kertoi toimikunnan ilmoittaneen Lahden julkisen taiteen työryhmälle ja Taiteilijaliitolle lähtökohdan olevan sellainen, että patsaasta ei tule reikäkiveä eikä peltihökötystä.

”Tapasimme julkisen taiteen työryhmän Lahden teknisessä virastossa. Siellä meitä yritettiin saada kilpailuttamaan hanke, maksamaan sen viulut ja palkinnot. Tuloksena olisi ollut jokin peltilaatikko. Me halusimme näköispatsaan ja sellainen siitä tulee”, sanoi Koskinen.

kari.naskinen@gmail.com

Vuoden parhaat urheilijat

Torstaina julkistetaan urheilutoimittajien äänestystulos viime vuoden parhaista urheilijoista. Parhaaksi nousee taas Iivo Niskanen, mutta ei yksimielisesti. Viime vuonnakin ykkössijalle ehdotettiin yhteensä yli kahtakymmentä urheilijaa, esimerkiksi jalkapalloilija Perparim Hetemajta, voimanostaja Timo Hokkasta, futsalpelaaja Mikko Kytölää, jääkiekkoilija Olli Määttää, moottorikelkkailija Aki Pihlajaa, golfinpelaaja Tapio Pulkkasta, keilaaja Petteri Salosta ja nyrkkeilijä Edis Tatlia.

Kriteerit ovat kullakin äänestäjällä omanlaisensa, ja tietenkin omat lajimieltymykset vaikuttavat paljon. Näin minullakin, ja tällainen on paremmuusjärjestys nyt:

1. Iivo Niskanen, olympiakulta 50 km:llä.
2. Sebastian Aho, jääkiekon MM-kisojen paras maalintekijä ja hyökkääjä.
3. Pekka Rinne, NHL-jääkiekon paras maalivahti.
4. Lauri Markkanen, Chicago Bullsin paras korintekijä ja levypallojen ottaja.
5. Juha Puhtimäki, JoMan ratkaisupelaaja pesäpallon SM-finaaleissa.
6. Mika Poutala, pikaluistelun EM-hopeat 500 metrillä ja joukkuesprintissä.
7. Mikko Rantanen, NHL:n pistepörssin paras suomalainen ja syyskaudella 2018 NHL:n pistetilaston kakkonen.
8. Patrik Laine, NHL:n toiseksi paras maalintekijä.
9. Eero Remes, MM-kulta moottoripyörien luotettavuusajossa.
10. Kimi Räikkönen, kolmas F1:n MM-sarjassa, yksi osakilpailuvoitto.

Vuoden valmentaja Aki Ajo, jonka kilpatalli voitti maailmanmestaruuden Moto 2 -luokassa. Tallin ajajat olivat MM-pisteissä toinen ja kolmas. Moottoriurheilussa tallipäällikkö vastaa muiden lajien päävalmentajaa.

kari.naskinen@gmail.com

Oliko Wagner Jumala?

Kysymykseen vastasi Suomen Wagner-seuran luentotilaisuudessa psykiatri-kirjailija Joel Haahtela (pieni kuva). Kysymys tarkoitti oopperasäveltäjä Richard Wagneria ja vastaus oli tietenkin kielteinen, mutta jos jumala-sana kirjoitettaisiin pienellä alkukirjaimella, ei vastaus olisi yhtä ehdoton. Jo elinaikanaan 1800-luvulla Wagner keräsi ympärilleen ihailijoita ja ”pyhiinvaeltajia”, ja edelleen tämän ”Wagner-kirkon” seurakuntalaisia on valtavat määrät. On ihmisiä, joille Wagner on kaikkien aikojen paras ja ainoa kunnon oopperantekijä. Wagner-seuran tilaisuudessakin maanantaina yksi kuulijoista löi esimerkiksi Giuseppe Verdin täysin lyttyyn verratessaan Verdiä Wagneriin.

Wagnerin ”jumaluutta” ja pyhyyttä hänen hartaat ihailijansa näkevät varsinkin Parsifalissa. Se on myös Haahtelan mieltymyksissä ylivoimainen. Kun Haahtela ensimmäisen kerran Kansallisoopperassa näki Parsifalin, jo sen alkusoitto sai hänet irtautumaan arkitodellisuudesta. Tuon esityksen jälkeen Haahtela on syventynyt Wagnerin maailmaan niin perinpohjaisesti, että nyt hän esitelmöi aiheesta kaikkein kovimmillekin Wagner-uskovaisille.

Parsifal on syvästi uskonnollinen ooppera, se on eräänlainen messiaaninen fantasia, kristiuskon perustarina, kuitenkin ilman ristinkuolemaa.

”Parsifal on lähimpänä uskonnollista kokemusta, mitä taide voi olla”, sanoi Haahtela. ”Silta tältä maalliselta puolelta sinne toiselle puolelle on siinä seitinohut. Parsifalissa voi aistia pyhän ytimen. Ehkä Wagnerin teokset tuovat maallistuneelle, kauan sitten uskonsa menettäneelle ihmispololle jonkinlaista pyhyyden tuntua ja jopa uskonnonkaltaista lohtua.”

Wagner-kultti alkoi kasvaa suuriin mittoihin siinä vaiheessa, kun Wagner rakennutti Baijerin kuninkaan Ludwig II:n tuella Bayreuthin oopperajuhlatalon, jossa esitykset alkoivat 1876. Parsifalia ei alun perin saanut esittää muualla kuin siellä. Bayreuth oli temppeli, ja siitä alkoi Wagner-huuma, joka alkoi täyttää uskonnollisen liikehdinnän tunnusmerkkejä, kuten Haahtela sanoi.

Kun pystynyt tekemään riittävästi muistiinpanoja Haahtelan luennosta, lainaan tähän hänen kirjoitustaan Wagner-seuran lehdestä (nro 41, kevät 2013), jossa hän vertaa Wagnerin oopperoita Thomas Mannin Taikavuoreen:

”Arkitodellisuuden katoamista ja lumoukseen vajoamista jouduttaa Wagnerin oopperoiden kokemus ajasta. Tuskin on sattumaa, että lempikirjani on Taikavuori, jonka päähenkilö Hans Castorp päätyy Berghofin parantolaan seitsemäksi vuodeksi. Parantolassa nuori Hans huomaa miten aika alkaa näyttäytyä hyvin subjektiivisena. Kun tapahtumia on paljon, aika rientää, mutta jälkikäteen kaikki tuntuu tapahtuneen hyvin hitaasti. Kun mitään ei tapahdu, aika tuntuu pitkältä, mutta jälkikäteen se tuntuu kadonneen, kuin olisi pudonnut aika-aukkoon. Myös Wagnerin oopperoissa ajan luonne on hyvin subjektiivinen ja hetki pitenee. Parsifalin toisen ja kolmannen näytöksen välillä on kulunut kymmenisen vuotta, mutta tuo aika on lähes hävinnyt. Aika on siis aina illuusio.”

Ranskalainen runoilija Charles Baudelaire kuvasi Wagner-kokemusta näin: ”Kuulija ajelehtii välittömästi lumoukseen. Usein kokee kummallisen tunteen, kuin tulisi nielaistuksi hekumalliseen aistinautintoon, kuin kohoaisi ilmaan tai kelluisi meressä.”

Olen nähnyt Parsifalin neljä kertaa ja kellunut Wagnerin muidenkin teosten meressä riittävästi, ja kyllä kyllä, kuulun seurakuntaan. Mihinkään muihin seurakuntiin en kuulukaan. Tämän vuoden kohokohta onkin Kansallisoopperan syyskausi, jolloin ohjelmistoon tulee neliosaisen Nibelungin sormus -oopperan ensimmäinen osa Reininkulta. Kolme muuta osaa tulevat 2020-21.

kari.naskinen@gmail.com

Rupsahtanut nainen

Kaikissa kielissä on varmaan sellaisia sanoja ja sanontoja, joita on vaikea kääntää muille kielille. Meillä sanotaan, että suomalaista sisua vastaavaa sanaa tai käsitettä ei löydy muista kielistä. Ei tietenkään, koska muualla ei ole käyty Talvisotaa. On silti muitakin perisuomalaisia, erikoisia sanoja.

Kun Miss Suomi muutamassa kymmenessä vuodessa rupsahtaa, niin se on meille suomalaisille hyvin kuvaava sanonta. Alunperin sillä on luultavasti tarkoitettu vaikkapa kukan lakastumista, mutta sittemmin sen merkitys on väljentynyt, ja nimenomaan koskemaan naisia. Tämä tietenkin on loogista, koska miehet eivät koskaan ”kukkia” olekaan, joten miehet vain vanhenevat.

Suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi täsmentääkin, että rupsahtamisen kohtaavat oikeastaan vain kukat ja kaunottaret. Eivät esimerkiksi rakennukset, sillat tai autot rupsahda, vaan ne ränsistyvät, romahtavat tai ruostuvat. (Suomen kieli ja mieli, Teos 2018)

Rupsahtaminen sisältää loiston hiipumisen tragiikan ja mahdollisesti myös sanaa käyttävän henkilön vahingonilon. Tästä syystä ei esimerkiksi englanninkieliset käännökset grow old, turn old-looking tai turn old tavoita suomalaisen rupsahtamisen merkitystä.

Eikä rupsahtaneista kaunottarista puhuta vain torikahviloissa ja ompeluseuroissa. Kyllä sana on tuttu Seiskalehdestä ja vastaavista, kun kirjoitetaan vaikka siitä, että rupsahtanut missi on korjannut ulkonäköään kauneusleikkauksella.

Saarikivi käy läpi enemmänkin läpi sellaista suomalaista sanastoa, jolle ei ole aivan yksiselitteisiä vastineita muissa kielissä: ehtiä, huidella, tarjeta, viitsiä…

Suomeksi joella on suu, järvellä selkä ja koskella niska. Englannissakin joella on suu, mutta järvellä ei ole selkää eikä koskella niskaa eikä korvaakaan.

Leppäkerttu on tuttu juttu, mutta ruotsiksi tuon värikkään koppakuoriaisen nimi on nyckelpiga (avainpiika), tanskaksi mariehöne (Marian hanhi) ja venäjäksi bozhja korovka (Jumalan pikku lehmä).

Mutta sisu? Siitä Saarikivi kirjoittaa, että alun alkaen se on tarkoittanut tavallaan sisäosaa, siis suurin piirtein samaa kuin sisus, sisusta tai sisukset nykykielessä. Kun sisua sitten alettiin käyttää nykyisessä merkityksessään, siihen sisältyi ihmisen sisältä tuleva henkinen kestävyys ja sitkeys.

kari.naskinen@gmail.com

Rahasta tuli keisari

Jesuiittamunkki, professori Leo Naptah sanoo jo 1100-luvulla tiedetyn, että rahasta tulee keisari. Naptah on potilaana Berghofin keuhkotautiparantolassa Davosissa Thomas Mannin romaanissa Taikavuori (1924). Oikeaan osuu. Nykyisin Davosissa kokoontuu vuosittain Maailman talousfoorumi (WEF), jossa liikemaailman ja politiikan isot johtajat luovat linjoja maailmanmenolle. Berghof on kuin vapaaehtoinen vankila. Samoin on maailmantalous, siitä irrottautuminen on niin vaikeaa, että jos lähtee, joutuu kuitenkin palaamaan hoitoon tai sairastuu vielä pahemmin. Brexit käy esimerkistä.

Taikavuori menee parhaillaan 7-osaisena kuunnelmasarjana Yle Radio 1:ssä (Yle Areenassa kuulee jo kaikki jaksot, yhteensä 5,5 tuntia). Se on järkälemäinen teos eurooppalaisen humanismin tuhosta 1900-luvun alussa. Mann oli aloittanut sen kirjoittamisen pari vuotta ennen 1. maailmansodan syttymistä, mutta sota keskeytti työn ja Mann jatkoi sitä, kun tilanne Euroopassa oli muuttunut. Siinä välissä hän oli perehtynyt myös Oswald Spenglerin Länsimaiden perikatoon (1918-22), ja perikatoon päättyy myös Taikavuori,

Thomas Mann oli keksinyt keuhkotautiparantolan Euroopan tilanteen vertauskuvaksi, kun hänen vaimonsa oli 1912 ollut monta kuukautta hoidossa davosilaisessa parantolassa. Lyypekistä kotoisin ollut Mann oli vieraillut siellä useita kertoja, ja vierailulle romaanin parantolaan menee myös laivanrakennusinsinööriksi valmistunut Hans Castrop Hampurista. Castrop alkaa kuitenkin jo ensimmäisellä viikolla sairastella ja lopulta hänen vierailunsa serkkunsa luona venyy seitsemän vuoden pituiseksi hoitoreissuksi.

Kuten WEF:n kokouksissa myös Berghofissa on muitakin kuin tärkeitä johtajia, esimerkiksi italialainen tietokirjailija Lodovico Settembri, hollantilainen hedonisti Pieter Peeperkorn ja tietenkin lääkäreitä. Castorpin serkku on luutnantti Joachim Ziemssen, joka fyysisesti tervehdyttyään pääsee palaamaan rykmenttiinsä. Keskustelut ovat sivistyneitä, mutta ankaria.

Apulaisylilääkäri Krokowski sanoo, että ”rakas Saksamme on vain yksi iso kasarmi”. Siihen joku muistuttaa Saksan keisarillisen armeijan yleisesikuntapäällikön Helmuth von Moltken sanomisen, että maailma ilman sotaa mädäntyy paikalleen. Suurten ratkaisujen kannalla on myös Naptah, joka puhuu vallankumouksen tarpeellisuudesta kapitalistisessa Euroopassa. Naptah sanoo, että ”omaisuus on varkautta” ja tähän pitää saada muutos. Pangermanismi ei kuitenkaan ole ratkaisu.

Mielenkiintoista on, että Thomas Mann otti jo Taikavuoressa esille rodunjalostuksen. Kirjan ilmestyessä Adolf Hitler oli vielä vankilassa, Mein Kampfin ensimmäinen osa julkaistiin 1925 ja valtakunnankansleriksi Hitler nousi vasta vajaat kymmenen vuotta myöhemmin.

Euroopan sairauden Mann siis osasi ennustaa hämmästyttävän hyvin. Eikä Berghof ole pelastus. Ken sinne käy, saa kaiken toivon heittää - menee vaikka vain viikoksi käväisemään, eikä aikaakaan, kun alkaa iho kellertää, ilmenee tulehduksia ja nousee kuumetta. Danten kuvaamaa Helvettiä ei mainita, mutta Settembri sanoo, että täällä ollaan kuin Homeroksen varjojen mailla.

Lopulta sotakin alkaa, tykkien jyly kuuluu Berghofiin. Myös Hans Castorp joutuu rintamalle. Hänen kohtalonsa ei selviä, mutta kylmyys on tullut Eurooppaan. Siellä jossakin kulkiessaan hän hyräilee Schubertin laulua Winterreisesta (Talvinen matka):

Viel’ kerran tieni kulki
luo rakkaan lehmuspuun;
Yön mustan synkkyydessä
pois suljin kaiken muun.

Löi vastaan kylmä tuuli,
mua piiskas´ kasvoihin.
Vei myssyn puuska uusi,
mä jatkoin siltikin.

Oon kaukana mä sieltä,
miss´ lehmus seisoo viel`,
mutt´ kuiskeen silti kuulen:
"Täält´ rauhan löytää mieli."


Berghof on siis Taikavuorella. Der Zauberberg on yksi suurista, muita tällaisia helvetin vuoriparatiiseja/helvettejä ovat Goethen Blocksberg ja Wagnerin Venusberg, ja onhan meilläkin Kyöpelinvuori.

Taikavuori on komea kertomus ilman Thomas Mannin allegorioitakin. Pitkät hoitojaksot laitoksessa tarjoavat mahdollisuuksia monenlaisiin ihmissuhteisiin. Jännittävin juttu on 23-vuotiaan Hans Castorpin rakastuminen Dagestanista hoitoon tulleeseen rouva Clawdia Chauchatiin, joka on vain viisi vuotta vanhempi, tuoksuu hieman lakastumiselta, mutta on kaunis ja muutenkin vetoava.

Minullakin on kokemusta tällaisesta laitoksesta. Olin vuoden vanha, kun isäni sairastui tuberkuloosiin ja pääsi kolmeksi kuukaudeksi hoidettavaksi Kinkomaan keuhkotautiparantolaan Säynätsaloon. Siitä seitsemän vuotta ja todettiin ilmarinta. Toinen keuhko leikattiin pois ja veljelläni ovat tallessa poistetut kylkiluut. Hyvä oli hoito, isäni eli melkein 90-vuotiaaksi.

Kinkomaan muistan hyvin. Valkoiset seinät ja isohkot huoneet. Kuusikerroksisen rakennuksen katolla oli iso parvekealue, jossa potilaat päivittäin kävivät hengittämässä terveellistä männyntuoksuista ilmaa. Berghofissa jokaiseen potilashuoneeseen kuuluu oma parveke päivälepoja varten, lisäksi ero Kinkomaahan on, että Berghofin ruokailusalissa soittaa pianisti kauniita melodioita.

Kuunnelma on uusinta vuodelta 1998. Ei maailma näissä 20 vuodessa ole niin paljon muuttunut, etteikö Taikavuori olisi ajankohtainen edelleen. Kuunnelman ohjaaja on Outi Nyytäjä, rooleissa ovat mm. Jukka Pitkänen, Kari-Pekka Toivonen, Esko Nikkari, Jukka Voutilainen, Oiva Lohtander, Merja Larivaara, Jukka Voutilainen, Esko Salminen ja Jari Halonen.

kari.naskinen@gmail.com

Dead End, luokkayhteiskunta umpikujassa

Amerikkalainen rikoselokuva Varjojen kadut (1937) on niitä elokuvia, jotka varsinaisesti on tehty yhteiskunnallisten ongelmien ja epäoikeudenmukaisuuksien tuomiseksi esille. Nousua filmitähteyteen jo tehnyt Humphrey Bogart on etsintäkuulutettu murhaaja, joka kasvoleikkauksen jälkeen palaa kotikulmilleen New Yorkiin tapaamaan äitiään ja entistä naisystäväänsä. Rikoskin tapahtuu elokuvan jälkipuoliskolla, mutta varsinaisesti käsitellään sitä umpikujaa, johon voimakkaasti kasvavassa kaupungissa on ajauduttu.

Elokuvan alkuperäinen nimi Dead End tarkoittaa umpikujaa. Tämä teksti on esimerkiksi päättyvää katua osoittavissa liikennemerkeissä. Tällaisia vaikeita paikkoja on syntynyt, kun tässä tapauksessa Long Islandille on alettu rakentaa isoja kerrostaloja slummiutuneiden asuinalueiden reunamille. Vanhoissa kämpissä asuu vielä perheitä, mutta aivan niiden kylkeen on noussut kalliita asuntoja rikkaille.

Willian Wylerin ohjaamassa elokuvassa ongelma kärjistyy, kun uuden talon pääovi talon julkisivulla on joutunut remonttiin ja asukkaiden kulku on ohjattu takapuolella olevan huolto-oven kautta. Ovella on hienossa virkapuvussaan ovimies (Ward Bond), mutta hän ei pysty pitämään yllä järjestystä, kun köyhien perheiden lapset nahinoivat edustalla. Konflikteja syntyy ja tähän jatkuvaan häiriötilaan saapuu nyt gangsteri ”Baby Face” Martin kaverinsa kanssa.

Luokkaristiriita tulee esille. Sitä on käsikirjoituksessaan korostanut Wylerin kanssa kolme muutakin elokuvaa tehnyt vasemmistolainen Lillian Hellman, joka 1950-luvulla joutui Hollywoodin mustalle listalle. Juuri ennen Dead Endin tekemistä hän oli käynyt Euroopassa, mm. Espanjassa ja Neuvostoliitossa, ja kommunistinen ideologia oli mennyt veriin. Tätä kehitystä edesauttoi hänen rakkaussuhteensa kirjailija Dashiell Hammettiin, joka oli tunnettu vasemmistoaktivisti. Myös hänet pantiin mustalle listalle Joseph McCarthyn kommunistivainojen yhteydessä. Hammettin romaanista oli jo ennen Dead Endiä tehty elokuva Maltan haukka (1931), ja uudelleen tunnetumpi versio 1941 pääosassa Humphrey Bogart.

Lillian Hellmannin käsikirjoittamaa, Arthur Pennin ohjaamaa Armottomia (1966) on mainittu antiamerikkalaisimmaksi elokuvaksi, joka koskaan on tehty.

Dead Endin yksi avainkohtaus on se, kun uudessa talossa asuva mies, tunnetun lakimiehen veli ei tunne armoa köyhän perheen poikaa kohtaan. Poikien tappelunnujakan jälkeen mies ottaa pojan kiinni, mutta saa pienen nirhaisun veitsestä. Poliisi paikalle ja poika mukaan. Lakimiehen veljenkin sana on passipoliisille laki. Käy selväksi, että tuon välikohtauksen seurauksena poika joutuu kasvatuslaitokseen, kunnes täyttää 21 vuotta. Elämä pilalla.

Lopuksi Dead End muuttuu puolittaiseksi Happy Endiksi, kun pojan aikuisen siskon miesystävä Dave (Joel McCrea) ampuu gangsterin ja saa siitä isohkon palkkion. Dave lupaa käyttää palkkion pojan pelastamiseksi, mutta näitä tulevia asioita ei elokuvassa enää näytetä.

Umpikuja joka tapauksessa on läsnä. Hienostotalon yläkerran isolla parvekkeella musiikki soi ja porukka tanssii, alhaalla kadulla resupekat kinaavat 25 sentistä.

kari.naskinen@gmail.com

Tumma Kristus

Oli tuotantoyhtiön kannalta viisasta vaihtaa Klaus Härön elokuvan työnimi ”Tumma Kristus” Tuntemattomaksi mestariksi, sillä jeesusaiheinen nimi olisi ilman muuta vierastuttanut monia. Klaus Härö on maailmankatsomukseltaan syvästi kristillinen, mutta tämä ei elokuvassa tule liian rasittavasti esille. Vasta lopussa tulkitaan esillä olevaa ikonityylistä maalausta niin, että kysymys on ihmisen nöyryydestä taakkansa kantajana.

Elokuva kertoo 72-vuotiaasta taideliikkeen omistajasta Olavista, joka vielä ennen liikkeestään luopumista haluaisi saavuttaa jotakin suurta. Mahdollisuus siihen saattaakin ilmaantua, kun läheinen Dubrowskin huutokauppakamari on pannut myyntiin Ilja Repinin työltä vaikuttavan Kristus-maalauksen (40 x 30 cm). Näin alkaa jännittävä tarina: saako Olavi maalauksen ja olisiko se tosiaan Repinin tekemä, vaikka signeerausta ei ole.

Juonen rautalanka on vedetty yksinkertaisen suoraksi, mutta se viehättää. Heikki Nousiainen taidekauppiaana tekee taas kerran hienon roolisuorituksen ja Härön tuttu kuvaaja Tuomas Hutri on saanut syksyisen Helsingin ja myös sisäkuvat kauniiksi. Maailma ympärillä nettikauppoineen ja uusine bisneshyeenoineen on muuttunut, mutta ruskeaksi ja kellertäviksi sävytettyjä kuvia Bulevardilta, Vanhasta kirkkopuistosta ja Ekbergin kahvilasta voisi panna vaikka kehyksiin.

Elokuva ei ole aivan nenäliinaelokuva, mutta herkkä joka tapauksessa. Olavin taiteenrakastamisen lisäksi mukana on henkilödraamaa, kun käy ilmi, että Olavin välit yksinhuoltajatyttäreen ovat jääneet jokseenkin kokonaan hoitamatta. Näitä välejä tulee omalla painollaan parantamaan tyttärenpoika, jonka Olavi lopulta suostuu ottamaan parin päivän työharjoitteluun liikkeeseensä. Elokuvista kovin tuttuja asetelmia, mutta toimii.

Elokuvan lopulla tulevat esille myös uskonnollisen Härön ne asiat, jotka koskevat ylpeyttä, itsekkyyttä, kärsimystä ja sovitusta. On tilinteon aika. Elokuvaa nämä eivät kuitenkaan ”pilaa”, koska niitä ei ole mitenkään erityisesti painotettu, ovatpahan vain mukana sellaisina kuin tämäntapaiset asiat ilmeisen usein nousevat pintaan elämän loppuvaiheissa.

Luonnollista tietenkin on, että tämä sisältö liikkuu mukana, koska käsitellään Kristuksen kasvoja kuvaavaa maalausta. Tälläkin hetkellä on Bukowskilla Bulevardilla myynnissä Repinin hieman isompi maalaus Kristuksen kiusaukset. Klaus Härön omaan henkilöhistoriaan puolestaan kuuluu, että nuorena hän aikoi pappisuralle. Seuraavaa elokuvaa varten hän on jo saanut tuotantotukea Kirkon mediasäätiöltä.

kari.naskinen@gmail.com

Ihmisen osa Japanissa

Jossakin Tokion esikaupungissa elelee mitättömän pienessä asunnossa perhe, jonka muodostavat mies ja nainen, mummo, kolmekymppinen nainen, vähän yli kymmenvuotias poika ja viisivuotias tyttö. Elokuvassa Shoplifters perheen elanto koostuu mummon kuukausieläkkeestä (450 euron verran), miehen pätkätöiden satunnaisista tuloista ja naisten yhtä pienistä tienesteistä. Vähitellen elokuvan edetessä alkaa selvitä, että perhe on ennemminkin ”perhe”, joka koostuu toisin kuin normaali perhe.

Porukan koostumus ei kuitenkaan ole oleellisinta, vaan se, miten köyhyysrajan alapuolella selvästi elävä perhe tulee toimeen. En tiedä mitään Japanin sosiaaliturvajärjestelmästä, mutta elokuvan perheen tilannetta kuvaa jo elokuvan alkuperäinen nimi ”Myymälävarasperhe” (万引き家族,, Manbiki Kazoku). Kun tekniikka hiotaan hyvin, näpisteleminen marketeissa onnistuu. Se on ainoa mahdollisuus. Yhdessä vaiheessa otetaan vain huomioon, ettei lähellä olevasta kulmakaupasta varasteta liikaa, jottei se mene konkurssiin.

Japanin nykyohjaajista arvostetuimpiin kuuluvan Kore-eda Hirokazun elokuva on moraalitarina perheestä, joka tekee väärin, mutta on hyvällä asialla. Näin siksi, että perhe on myös hyväntekijä. Elokuvan alussa perheeseen otetaan pieni tyttö, joka on ajettu kadulle vanhempien tapellessa kotona. Tyttö haluaa nimenomaan jäädä näihin parempiin olosuhteisiin, ja ilmeisesti perheen mies Osamu on vastaavalla tavalla ottanut suojiinsa muutkin perheenjäsenet.

Parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä suomalainen Ihmisen osa kertoo miehestä, joka myös huijaamalla keplottelee itselleen elantonsa. Se on halpa farssi, kun taas Shoplifters kuvaa ankaraa tilannetta vakavasti. Japani on tällä hetkellä Suomeakin pahemmassa väestön vanhenemisongelmassa. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtia jakautunut, tuloerot ovat valtavan paljon suuremmat kuin Suomessa, mutta jotenkin on räpisteltävä. Nuudelia syödään, eikä elämään oikein mitään muuta mahdukaan. Vaikein on vanhusten asema, ja heidän osuutensa kasvaa koko ajan esim. eurooppalaiseen kehityskulkuun verrattuna.

Elokuva on surullinen. Suurimmat ilonaiheet siinä ovat, kun perhe käy uimarannalla ja kun isä ja poika tekevät lumiukon – mukavasti edetäänkin helmikuusta kesän kautta ensimmäiseen lumentuloon. Pienetkin ilot ovat kuitenkin uhanalaisia, koska kaikki voi mennä pilalle, jos koko kuvio paljastuu. Kuolemakin on tavallista vaikeampi asia, koska hautaaminen normaalin byrokratian kautta tulee kohtuuttoman kalliiksi.

Elokuva näyttää kaiken tämän kaunistelematta. Vaikka perheen yhteiselo nuudeli-illallisilla on lämminhenkinen, ei elämän realiteetteja pääse unohtamaan. Kaikki kuvat ovat sieltä Tokion reunamilta, kauniita kirsikankukkapuita ei näy, eikä yhtään mainosvalomerta Tokion miljoonakeskustasta.

kari.naskinen@gmail.com