Jossakin Tokion esikaupungissa elelee mitättömän pienessä asunnossa perhe,
jonka muodostavat mies ja nainen, mummo, kolmekymppinen nainen, vähän yli
kymmenvuotias poika ja viisivuotias tyttö. Elokuvassa Shoplifters perheen elanto koostuu mummon kuukausieläkkeestä (450 euron
verran), miehen pätkätöiden satunnaisista tuloista ja naisten yhtä pienistä
tienesteistä. Vähitellen elokuvan edetessä alkaa selvitä, että perhe on
ennemminkin ”perhe”, joka koostuu toisin kuin normaali perhe.
Porukan koostumus ei kuitenkaan ole oleellisinta, vaan se, miten köyhyysrajan alapuolella selvästi elävä perhe tulee toimeen. En tiedä mitään Japanin sosiaaliturvajärjestelmästä, mutta elokuvan perheen tilannetta kuvaa jo elokuvan alkuperäinen nimi ”Myymälävarasperhe” (万引き家族, Manbiki Kazoku). Kun tekniikka hiotaan hyvin, näpisteleminen marketeissa onnistuu. Se on ainoa mahdollisuus. Yhdessä vaiheessa otetaan vain huomioon, ettei lähellä olevasta kulmakaupasta varasteta liikaa, jottei se mene konkurssiin.
Japanin nykyohjaajista arvostetuimpiin kuuluvan Kore-eda Hirokazun elokuva on moraalitarina perheestä, joka tekee väärin, mutta on hyvällä asialla. Näin siksi, että perhe on myös hyväntekijä. Elokuvan alussa perheeseen otetaan pieni tyttö, joka on ajettu kadulle vanhempien tapellessa kotona. Tyttö haluaa nimenomaan jäädä näihin parempiin olosuhteisiin, ja ilmeisesti perheen mies Osamu on vastaavalla tavalla ottanut suojiinsa muutkin perheenjäsenet.
Parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä suomalainen Ihmisen osa kertoo miehestä, joka myös huijaamalla keplottelee itselleen elantonsa. Se on halpa farssi, kun taas Shoplifters kuvaa ankaraa tilannetta vakavasti. Japani on tällä hetkellä Suomeakin pahemmassa väestön vanhenemisongelmassa. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtia jakautunut, tuloerot ovat valtavan paljon suuremmat kuin Suomessa, mutta jotenkin on räpisteltävä. Nuudelia syödään, eikä elämään oikein mitään muuta mahdukaan. Vaikein on vanhusten asema, ja heidän osuutensa kasvaa koko ajan esim. eurooppalaiseen kehityskulkuun verrattuna.
Elokuva on surullinen. Suurimmat ilonaiheet siinä ovat, kun perhe käy uimarannalla ja kun isä ja poika tekevät lumiukon – mukavasti edetäänkin helmikuusta kesän kautta ensimmäiseen lumentuloon. Pienetkin ilot ovat kuitenkin uhanalaisia, koska kaikki voi mennä pilalle, jos koko kuvio paljastuu. Kuolemakin on tavallista vaikeampi asia, koska hautaaminen normaalin byrokratian kautta tulee kohtuuttoman kalliiksi.
Elokuva näyttää kaiken tämän kaunistelematta. Vaikka perheen yhteiselo nuudeli-illallisilla on lämminhenkinen, ei elämän realiteetteja pääse unohtamaan. Kaikki kuvat ovat sieltä Tokion reunamilta, kauniita kirsikankukkapuita ei näy, eikä yhtään mainosvalomerta Tokion miljoonakeskustasta.
kari.naskinen@gmail.com
Porukan koostumus ei kuitenkaan ole oleellisinta, vaan se, miten köyhyysrajan alapuolella selvästi elävä perhe tulee toimeen. En tiedä mitään Japanin sosiaaliturvajärjestelmästä, mutta elokuvan perheen tilannetta kuvaa jo elokuvan alkuperäinen nimi ”Myymälävarasperhe” (万引き家族, Manbiki Kazoku). Kun tekniikka hiotaan hyvin, näpisteleminen marketeissa onnistuu. Se on ainoa mahdollisuus. Yhdessä vaiheessa otetaan vain huomioon, ettei lähellä olevasta kulmakaupasta varasteta liikaa, jottei se mene konkurssiin.
Japanin nykyohjaajista arvostetuimpiin kuuluvan Kore-eda Hirokazun elokuva on moraalitarina perheestä, joka tekee väärin, mutta on hyvällä asialla. Näin siksi, että perhe on myös hyväntekijä. Elokuvan alussa perheeseen otetaan pieni tyttö, joka on ajettu kadulle vanhempien tapellessa kotona. Tyttö haluaa nimenomaan jäädä näihin parempiin olosuhteisiin, ja ilmeisesti perheen mies Osamu on vastaavalla tavalla ottanut suojiinsa muutkin perheenjäsenet.
Parhaillaan elokuvateattereissa pyörivä suomalainen Ihmisen osa kertoo miehestä, joka myös huijaamalla keplottelee itselleen elantonsa. Se on halpa farssi, kun taas Shoplifters kuvaa ankaraa tilannetta vakavasti. Japani on tällä hetkellä Suomeakin pahemmassa väestön vanhenemisongelmassa. Yhteiskunta on voimakkaasti kahtia jakautunut, tuloerot ovat valtavan paljon suuremmat kuin Suomessa, mutta jotenkin on räpisteltävä. Nuudelia syödään, eikä elämään oikein mitään muuta mahdukaan. Vaikein on vanhusten asema, ja heidän osuutensa kasvaa koko ajan esim. eurooppalaiseen kehityskulkuun verrattuna.
Elokuva on surullinen. Suurimmat ilonaiheet siinä ovat, kun perhe käy uimarannalla ja kun isä ja poika tekevät lumiukon – mukavasti edetäänkin helmikuusta kesän kautta ensimmäiseen lumentuloon. Pienetkin ilot ovat kuitenkin uhanalaisia, koska kaikki voi mennä pilalle, jos koko kuvio paljastuu. Kuolemakin on tavallista vaikeampi asia, koska hautaaminen normaalin byrokratian kautta tulee kohtuuttoman kalliiksi.
Elokuva näyttää kaiken tämän kaunistelematta. Vaikka perheen yhteiselo nuudeli-illallisilla on lämminhenkinen, ei elämän realiteetteja pääse unohtamaan. Kaikki kuvat ovat sieltä Tokion reunamilta, kauniita kirsikankukkapuita ei näy, eikä yhtään mainosvalomerta Tokion miljoonakeskustasta.
kari.naskinen@gmail.com