Epäsuora vaali voi tuottaa epäsuoran tuloksen

USA:n presidentinvaalin yhteydessä on ihmetelty vaalijärjestelmää, missä eniten ääniä saanut ehdokas ei välttämättä tule valituksia. Näin kävi nyt, kun Donald Trump voitti Hillary Clintonin. Omat omituisuutensa voi tapahtua vielä siinä tilanteessa, kun valitsijamiehet alkavat tehdä lopullista ratkaisua.

Suomessa päästiin suoraan kansanvaaliin vasta 1994, jolloin Martti Ahtisaari voitti äänestyksissä Elisabeth Rehnin.

Erikoisin tilanne syntyi 80 vuotta sitten, kun tasavallan presidentin valitsivat kansalta valtuutuksen saaneet 300 valitsijamiestä. Helmikuussa 1937 sai valitsijamiehiä eniten Väinö Tanner (SDP), toiseksi eniten istuva presidentti P.E. Svinhufvud (Kok/IKL), kolmanneksi eniten pääministeri Kyösti Kallio (Maalaisliitto) ja neljänneksi eniten aikaisempi presidentti K.J. Ståhlberg (Edistyspuolue). Lopputulos kuitenkin oli, että valitsijamiehet valitsivat presidentiksi Kallion.

Näin kummallisesti kävi siksi, että sosiaalidemokraatit eivät uskoneet Tannerin mahdollisuuksiin valitsijamiesten äänestyksen toisella kierroksella porvaririntamaa vastaan, joten demarien 95 valitsijamiestä äänestivät ensimmäisellä kierroksella Ståhlbergia ja toisella kierroksella Kalliota. Taustalla oli varsinkin se, että SDP:n tärkein tavoite näissä vaaleissa oli Svinhufvudin pudottaminen ja tässä onnistuttiin.

P.E. Svinhufvud (kuvassa) oli 1930-luvun oikeistodiktatuurin symboli Suomessa. Vaikka SDP oli eduskuntavaaleissa 1936 saavuttanut selvän voiton toisen kerran peräkkäin, ei Svinhufvud hyväksynyt demareita hallitukseen. Svinhufvudin perusteena oli, että hallitukseen ei sentään voi päästää ”jumalattomia marxilaisia”. Tämän konfliktin jälkeen demarit päättivät, että seuraavan vuoden presidentinvaaleissa päätavoite on Svinhufvudin uudelleenvalinnan estäminen.

Kallion tultua valituksi presidentiksi muodostettiin uusi hallitus, johon SDP kelpuutettiin. Pääministeriksi tuli A.K. Cajander (Ml), ministerijako puolueittain: Maalaisliitto 5, SDP 5, Edistyspuolue 2. Cajander lupasi kansanvaltaista politiikkaa ja tehokasta sosiaalipolitiikkaa, mutta ”demokratia” jäi vain iskusanaksi, jolla hallitsevat luokat verhosivat diktatuuripolitiikkansa, kuten SDP:n kansanedustaja ja entinen puoluesihteeri K.H. Wiik kirjoitti muistiossaan 1940.

Oma osansa 30-luvun oikeistodiktatuurissa oli sosiaalidemokraateilla, sillä edelleen Wiikiä lainaten ”kansalaissodasta alkaen on sosiaalidemokratia ollut vahvasti oikeistosuuntautunut”. Tämän suuntauksen johtohahmo oli Tanner, jonka jalanjäljissä haluaa nykyisin kulkea elitismillään rehvasteleva Lasse Lehtinen.

Wiik kuului SDP:n sisäiseen oppositioryhmään, ja tämä kuuden kansanedustajan ryhmä erotettiin puolueesta syksyllä 1940. Vuonna 1944 Wiik valittiin SKDL:n perustavassa kokouksessa sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi. Erkki Tuomioja kirjoitti Wiikistä kaksiosaisen elämäkerran (Tammi, 1979 ja 1982).

Tietokirjailija Matti Salminen pitää K.H. Wiikiä yhtenäisen vasemmiston viimeisenä lipunkantajana Suomessa (Toisinajattelijoiden Suomi, Into 2016)

kari.naskinen@gmail.com

Mukavia, hyviä ihmisiä Patersonissa

Onkohan Jyväskylässä yhtään sellaista linja-autonkuljettajaa, joka kirjoittelee runoja? Samankokoisessa Patersonin kaupungissa New Yorkin lähellä on. Tällainen lapsellinen rinnastus siksi, että Jim Jarmuschin elokuvassa Paterson kerrotaan pienimuotoista tarinaa aivan tavallisista ihmisistä, ja tämä voisi olla peräisin mistä tahansa pikkukaupungista. Päähenkilöä esittävä Adam Driverkin on niin tavallinen ja tutunomainenkin, että tunnen Lahden K-rautakaupasta saman näköisen myyjän.

Paterson on myös päähenkilön nimi. Paterson on bussikuski, jota kaiken lisäksi osuvasti näyttelee Adam Driver (= ajaja). Paterson on naimisissa Lauran (Golshifteh Farahani) kanssa, nuoripari toistaiseksi ilman lapsia, koira on, mukava omakotitalo (alle 100 neliötä + kellari), pieni autokin. Elämä rullaa, Paterson herää arkiaamuisin kymmenen yli kuusi ja kävelee töihin, tulee ajopäivän jälkeen kotiin, kävelyttää koiran ja käy lähibaarissa yhdellä oluella. Aina kun sopivia välejä päivän aikana tulee, Paterson kirjoittelee runonsäkeitä muistikirjaansa.

Laura on kiva, touhuaa kotona taide- ja keittiöharrastustensa kanssa ja unelmoi kantrilaulajan urasta. Laura ja Paterson ovat mukavia ihmisiä, hyviä ihmisiä. Ylimääräistä rahaa ei juurikaan jää kodin ulkopuolisiin huvituksiin, mutta kun perusasiat ovat kunnossa, on elämäkin onnellisesti kunnossa. Tämän nuorenparin elämää seuraa mielellään parin tunnin ajan.

Paterson näyttää välillä kovin hiljaiselta ja voisi luulla jopa masentuneelta. Oma tulkintani on, että hän vain on niin kiinni runoissaan. Paterson kuuntelee bussissa ihmisten juttuja, ja kotiin päästyään alkaa heti kirjoittaa. Ei onnellisuus ole vain sitä, että naama on koko ajan virneessä ja että hypitään iloisena vaimon kaulaan. Onni on myös rauhaa.

Sen verran niukkaa Patersonin ja Lauran onnellinen elämänsä tosiaan on, että Patersonilla ei ole varaa ostella paljon runokirjojakaan, vaikka runot hänen tärkeä harrastuksensa onkin. Ainakin yksi kuitenkin on, oman kaupungin runoilijan William C. Williamsin kirja. Tunnettu tekijä, mm. Pulitzer-palkinnon saanut. Baarin seinällä on myös lehtileike Allen Ginsbergistä, joka Williamsin kaverina oli ilmeisesti jossain vaiheessa asunutkin Patersonissa. Kaupungin entisiä suurmiehiä on myös elokuvakoomikko Lou Costello.

Elokuva on täynnä lempeitä kohtia. Yksi sellainen on, kun bussikuski kotiin kävellessään tapaa 10-vuotiaan pikkutytön, joka on kirjoittanut lukolliseen päiväkirjaansa pienen runonpätkän. Tyttö lukee sen. (Runo on Jim Jarmuschin.)

Monenlaisia yksityiskohtia on, kuten ihmisten elämässä aina. Yhtenä aamuna Laura kertoo nähneensä unen, jossa he olivat saaneet kaksoset. Sen jälkeen Paterson näkee kaksosia linja-autossaan ja muuallakin.

Jarmusch tiedetään Kaurismäen veljesten hyväksi kamuksi, ja tässäkin elokuvassa on ripaus suomalaisuutta: taustamusiikkina on mm. soul-kappale, jota soittavat sen säveltäneet Sami Kantelinen (b), Seppo Salmi (g) ja Jukka Sarapää (dr). Istuu luontevasti elokuvan sisältöön, sillä Laura alkaa elokuvan loppupuolella harjoitella kitaransoittoa ja laulua, koska tavoitteena on siis Nashville.

Näiden kaikkien ympärillä elokuvassa pyöritään, rauhallisesti, mihinkään suuntaan hosumatta. Ei oteta yhteiskunnallisesti kantaa, ei olla ikävästi aktiivisia eikä aggressiivisia, ei mennä kaduille marssimaan. Yksi takaisku kuitenkin tulee, mutta katsojien tyytyväisyydeksi se hieman kuittaantuu onnellisella loppuratkaisulla. Jos voisin, antaisin tälle elokuvalle uudenlaisen palkinnon, hyväntuulen Oscarin - tai vaikka tavallisen elämän Oscarin.

Jyväskylässä on kummallinen pesäpallopatsas Hippoksen kentän vieressä, mutta Patersonissa oleva baseball-pelaajan näköispatsas on parempi. Sen sijaan Jyväskylässä ei luultavasti ole ketään, jonka nimi olisi Jyväskylä.

kari.naskinen@gmail.com

Trump, Putin, Suomi, tiedotusvälineet

Tv 1:n Ykkösaamussa Esko Aho sanoi, että tiedotusvälineet ovat liimautuneet lähelle sosiaalista mediaa.

Maanpuolustuskurssin avajaisissa marraskuussa Sauli Niinistö sanoi, että Suomessa kilvoitellaan nykyisin sankaruudesta sillä, kuka kovimmin sanoo Venäjästä.

Nämä kaksi lausuntoa muodostavat hyvän yhteenvedon siitä, mistä suomalaisen tiedonvälityksen populismissa tällä hetkellä mennään. Viime kuukausina ja päivinä on kovinta kilpailua käyty siitä, kuka halveksii eniten Donald Trumpia.

Arvostettujen sanomalehtienkin journalismi on Donald Trumpia ja Vladimir Putinia koskien ollut ala-arvoista. Isoja otsikoita ja juttuja tehdään esimerkiksi, kun löydetään ulkomailta joku ”yhteiskunnallinen keskustelija” tai jonkin pienen oppositioryhmittymän tuntematon nokkamies julistamaan ”totuuksia” presidenteistä. Sama jos New York Times tekisi ison jutun Sebastian Tynkkysestä tai Jari Tervosta suomalaisena Venäjä-asiantuntijana, tai jos Washington Post vetäisi poliittisille sivuilleen kissankokoisin otsikoin tunnetun skandinaavisen ajattelijan Jari Sarasvuon, joka lukisi madonluvut Trumpille.

Tyypillistä oli, kun Yleisradion pääuutislähetys ja Helsingin Sanomat analysoivat Trumpin virkaanastujaispuhetta. Kuten lääkäri, entinen kansanedustaja Pirkko Turpeinen-Saari (SKDL, Deva) kirjoittaa, ne jättivät kokonaan huomiotta Trumpin puheen ulkopolitiikkaa koskevat kohdat: ”Trump sanoi kahteen otteeseen, että Yhdysvallat ei tule puuttumaan muiden maiden sisäisiin asioihin. Ei siis pyri vallanvaihdoksiin, jotka vuosikymmenten ajan ovat aiheuttaneet miljoonien ihmisten kuoleman eri puolilla maapalloa.”

Barack Obama kieltämättä puhui kauniimmin, mutta hänen aikanaan USA kävi sotia seitsemässä maassa.

Nyt täytyy tietenkin vain toivoa, että Trump siirtää vaali- ja virkaanastujaispuheensa käytäntöön.

Rauha on tärkein asia maailmassa. Jos Trump ja Putin pääsevät aserajoitusneuvotteluissa eteenpäin ja pyrkivät ensisijaisesti terrorismintorjuntaan, pitää olla pelkästään tyytyväisiä.

kari.naskinen@gmail.com

Pakotettua viattomuutta

Pappi Kai Sadinmaa kirjoittaa Filmihullun uusimmassa numerossa (6/2016) Friedrich Nietzschestä, joka kirjoitti, että kristinusko on voimattomien kaunaa, katkeruutta ja kostonhimoa. Ranskalaisessa elokuvassa Viattomat edustaa äärimmäistä kristillisyyttä nunnaluostarin abbedissa, joka ei voi hyväksyä eikä antaa anteeksi sitä, että talvella 1945 neuvostosotilaat olivat Puolaan rynnätessään raiskanneet nunnia. Anteeksiantamattomuus kohdistuu marras-joulukuussa 1945 nimenomaan nunniin, jotka siis ovat rikkoneet siveysvalansa.

Abbedissa rukoilee ja rukoilee: ”Minä olen Ristin valinnut, se on raskas kantaa, anna minulle voimaa kantaa Risti” tms. Mutta mikään ei auta. Nunnat synnyttävät ja abbedissan kirjat ovat sekaisin. Tilannetta pahentaa, että yksi nunnista karkaa luostarista ja käy pyytämässä apua Ranskan Punaisen Ristin sairaalasta.

Avustustyöntekijänä sairaalassa toimiva Mathilde lähtee apuun salaa, eikä avunannosta saa kertoa kenellekään. Eikä ole helppoa hänelläkään, sillä nunnat eivät siveyslupauksensa perusteella saa paljastaa ruumitaan kenellekään.

Ranskalaisen Anne Fontainen elokuva kuvaa tuskaisen tarkasti tilannetta, jossa abbedissa jatkaa raiskausväkivaltaa henkisellä väkivallalla. Jumala tietenkin pysyy taaskin hiljaa, joten tilanteita on ratkottava omin voimin. Kristillinen viattomuus on nunnilta mennyt pakotettuna, mutta se ei auta, kun asioita tarkastellaan vihaisen Jumalan (?) edustajana maanpäällä olevan luostarihirmun silmin. Synti on syntiä, eikä lieventäviä asianhaaroja hyväksytä.

Anne Fontaine muistetaan parhaiten elokuvasta Coco ennen Chanelia (2009), jossa nimihenkilöä esittää suloinen Audrey Tatou. Nyt Puolassa ei ole muuta suloista kuin syntyvät vauvat, mutta abbedissa risti kaulassaan tekee kaikkensa synkkyyden palauttamiseksi noihin herkkiin hetkiin.

Hyvän elokuvan kruunaa kuvaaja Caroline Champetier, joka käyttää vain vaimennettuja värejä, harmaata, mustaa, valkoista, ruskeaa, hämärää vihreää. Ainoa kirkkaampi väri on punainen risti sairaalan pakettiauton kyljessä. Eikä ole ensimmäinen kerta, kun Champetier on tällä asialla: hän kuvasi myös Xavier Beauvoisin tätäkin paremman ja yhtä synkän luostarielokuvan Jumalista ja ihmisistä (2010).

kari.naskinen@gmail.com

Valkoinen peura

Yle Teema -kanavalla esitettiin viime torstaina suomalais-neuvostoliittolainen elokuva Sampo (1959). Tänä torstaina on vuorossa toinen fantasiaelokuva Valkoinen peura (1952), joka on yksi kaikkien aikojen suurimpia suomalaismenestyksiä kansainvälisesti: palkinnot Cannesissa, Karlovy Varyssa ja Golden Globe -kilpailussa. Jussi-palkintoja elokuva sai kolme. Vuonna 1957 esitettiin Kööpenhaminan kuninkaallisessa teatterissa baletti Kuupeura, jonka juoni perustui vapaasti Valkoiseen peuraan. Ranskassa puolestaan ilmestyi samaan alkuperäislähteeseen perustunut romaani jopa samalla nimellä. Elokuvan ohjanneen Erik Blombergin jälkeen vasta Aki Kaurismäki on yltänyt vähintään samanlaiseen kansainväliseen menestykseen.

Erik Blomberg (1913 - 1996) piti itseään enemmän kuvaajana, missä ominaisuudessa hän oli ennen Valkoista peuraa toiminut jo vuodesta 1936. Ruotsissakin hän toimi kuvaajana 1946-47, mutta ei voinut jatkaa pitempään, koska studiotyöläisten liiton painostuksesta hänen työlupaansa ei uusittu. Blomberg oli saanut lehtiarvosteluissa pelkkiä kehuja, ja alan ruotsalaiset ammattilaiset uhkasivat lakolla, jos Blomberg kiinnitettäisiin uuteen elokuvaan.

Valkoinen peuran Blomberg myös kuvasi, ja ohjaustyönä se oli hänen ensimmäisensä, eikä hän senkään jälkeen ohjannut kuin neljä pitkää elokuvaa. Myöhemmin Blomberg teki erilaisia lyhytelokuvia ja siirtyi 1965 television puolelle.

Valkoinen peura oli myös taitekohta, sillä sen tuotantoyhtiö Junior-Filmi Oy teki konkurssin ja Blomberg siirtyi tekemään elokuvia Kansan elokuva Oy:lle, jonka omistivat sosiaalidemokraattiset järjestöt. Nimi muutettiin myöhemmin Allotria-Filmi Oy:ksi, joka sekin meni vararikkoon 1961.

Kun Matti Kassilan, Aarne Tarkaksen ja Osmo Harkimon perustaman Junior-Filmin konkurssihuutokauppa pidettiin, osti Risto Orkon Suomi-Filmi Oy Valkoisen peuran. Blombergilla oli elokuvasta 48 prosentin tuotanto-osuus, mutta hän ei jaksanut ruveta käymään oikeutta saatavistaan. Sakari Toiviainen kirjoittaa Blomberg-kirjassaan (Suomen elokuva-arkisto, 1983), että ”saatuaan Valkoisen peuran omaisuudekseen Orko liitti sen alkuun Suomi-Filmin merkin ja omi kaappiinsa Golden Globe -palkinnon”.

Valkoisen peuran käsikirjoituksen Blomberg teki yhdessä vaimonsa Mirjami Kuosmasen kanssa, ja Kuosmanen näytteli myös pääosan. Mirjami Kuosmanen oli suosittu näyttelijä, vaikka hänellä ei kovin pitkää rooliluetteloa olekaan. Äskettäin hänet nähtiin televisiossa Kustaavana Edvin Laineen Niskavuoren Hetassa (1952).

Valkoinen peura on esitetty televisiossa jo monta kertaa, mutta nyt siitä nähdään ensimmäisen kerran uusi restauroitu teräväpiirtokopio.

TARU NOIDAN
VAARALLISESTA RAKKAUDESTA

Elokuva tapahtuu Lapissa, jossa Pirita muuttuu peuraksi. Autenttisessa saamelaisessa perinteessä tosin noidat ovat miehiä, mutta se on sivuseikka. Kysymyksessä on noituudesta kertova taru, jossa Pirita alkaa käyttää taikavoimaansa tuhoavalla tavalla. Pirita on kirottu lapsesta saakka, kuten käy ilmi heti elokuvan alussa. Kun Pirita syntyy, kuullaan elokuvan sisällön määrittävä joiku, jonka esittää sopraano Tii Niemelä:

”Pieni piika, Lapin lapsi
syntynyt oli hangelle
Kasvoi tyttö, heinäkenkä
niin kuin nuori vaadin.
Ei tiennyt isänsä kodossa
miehelähän mennessänsä
Että oli noita synnyltänsä
vatsassaan paha valta.”

Pirita saa miehekseen Aslakin, mutta miehen viipyessä porolaitumilla viikkoja, menee Pirita täydenkuun synnyttämässä levottomuudessa ja seksuaalisessa kaipuussaan shamaanin juttusille. Lapin noita juottaa hänelle taikajuoman, mutta väärän uhrin vuoksi Pirita muuttuu kuutamolla valkoiseksi peuraksi. Noiduttu Pirita ei hallitse voimiaan, vaan tuhoaa peurana useita miehiä.

Jos tällainen elokuva tehtäisiin nyt, se olisi konkreettisestikin väkivaltainen. Blombergin käsittelyssä tarina muodonmuutoksesta ja sen aiheuttamasta pahuudesta käsitellään symbolistisesti. Tapahtumat tulevat kuitenkin katsojille täysin selviksi leikkauksen ja Einar Englundin musiikin avulla.

Käynti shamaanin luona on kohtalokas. Shamaani valmistaa lemmenjuoman ja lausuu loitsun. Siinä Piritaa käsketään uhraamaan ensimmäisen kohtaamansa olennon Suurelle Seidalle, ja näin syntyy taika, minkä ansiosta jokainen mies ihastuu Piritaan. Naisen epäonnekseen ensimmäinen olento on valkoinen vasa, jonka Aslak on päästänyt vapaaksi. Pirita kuitenkin noudattaa shamaanin käskyä, ja käy niin, että jokaisen täydenkuun aikana Pirita saa noidan voimat ja muuttuu miehiä tuhoavaksi valkoiseksi villipeuraksi.

Mutta mikä tuo noita-Pirita oikein on, telaketjufeministi vai mikä? Sakari Toiviainen: ”Valkoista peuraa voidaan lähestyä myös tarun piilevää seksuaalista luonnetta korostavan tulkinnan kautta. Kyseessä olisi tällöin eroottisesti tyydyttämättömän naisen halu, joka saa ilmiasukseen miehiä vikittelevän ja miesten takaa-ajaman valkoisen peuran hahmon.”

Pirita on ”liian” kaunis, miehiä puoleensa vetävä. Ei saisi olla. Tuollaisesta ei voi olla muuta seurausta kuin kuolema, synnin palkka.

kari.naskinen@gmail.com

Vuoden parhaat urheilijat

  1. Henri Kontinen, tennis (kuvassa)
  2. Joonas Jähi, keilailu
  3. Patrik Laine, jääkiekkoilu
  4. Eero Remes, enduromoottoripyöräily
  5. Sami Haapakoski, pesäpalloilu
  6. Peetu Piiroinen, lumilautailu
  7. Pekka Päivärinta – Kirsi Kainulainen,     sivuvaunumoottoripyöräily
  8. Juhani Tonteri, keilailu
  9. Jouni Tähti, biljardi
10. Olli Määttä, jääkiekkoilu

Urheilutoimittajain liiton kohta julkistettavan listan kärkipäässä ovat luultavasti myös ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräinen, nyrkkeilijä Mira Potkonen ja vammaisurheilija Leo-Pekka Tähti.

Omalla listallani ei ampumahiihtäjiä ole, koska idealistisena pasifistina en pidä aseiden kanssa urheilemisesta. Naisten nyrkkeileminen on muuten vain vastenmielistä. Leo-Pekka Tähti taas on vain 1/16 EM-kultamitalisti, sillä ESS:n toimittaja Markus Hoikkala kirjoitti viime vuoden lopulla, että Tähden harrastamassa lajissa jaetaan mitalit 16:ssa eri sarjassa. Ei Henri Kontinenkaan olisi listallani ykkösenä, jos vastaavanlaisiin saavutuksiin olisi yltänyt 15 muuta pelaajaa tavalla tai toisella jaoteltuina.

kari.naskinen@gmail.com

24 viikkoa – ei ainakaan suuren yleisön elokuva

Raskaana Astrid saa tietää, että hän on saamassa Downin oireyhtymää sairastavan lapsen. Saksalaisen elokuvan nimi 24 viikkoa viittaa siihen, että tällaisissa erikoistapauksissa voidaan tehdä abortti vielä 24 viikkoa raskauden alkamisesta, ainakin Saksassa. Elokuva kertoo Astridin ja hänen miehensä ankarasta pohdinnasta tiedon saamisen jälkeen.

Tilannetta vaikeuttaa lisäksi se, että Astrid on tunnettu stand up -koomikko, ja asian tulo julkisuuteen kasaa paineita. Tunti ja 40 minuuttia tätä vatkaamista elokuvassa on kuitenkin liikaa, elokuva on tylsä. Aihe on vakava, mutta se ei kestä elokuvallista tarkastelua. Anne Zohra Berrachedin ohjaaman elokuvan pitkäveteisyys on jotain muuta luultavasti vain sellaisille katsojille, joilla on henkilökohtaista kosketuspintaa kehitysvammaisiin lapsiin tavalla tai toisella.

Elokuvalle ei ole eduksi sekään, että ainakin minä osasin ennakoida jokaisen tulossa olevan tilannekäänteen aivan oikein. Ainoa hyvä puoli on, että elokuvassa ei oteta abortin suhteen kantaa suuntaan eikä toiseen.

Sen sijaan siitä ei tule lisäpisteitä, että elokuvasta on haluttu tehdä myös nykyaikainen, joten siihen on sijoitettu myös seksiä: alastomia naisia suihkussa odottavien naisten uimahallivuoron jälkeen ja nussimistakin – koska iso maha on tiellä, niin takaapäin.

kari.naskinen@gmail.com

Väkivalta sallitaan, mutta ei olalle taputtamista

Jos jääkiekossa haluttaisiin päästä eroon nyrkkitappeluista ja muusta sääntöjenvastaisesta väkivallasta, se olisi hyvin yksinkertaista: jokaisesta tappelusta määrättäisiin automaattisesti 15-20 ottelun pelikielto, pelaajilta vastaava osuus palkasta pois ja ne rahat jääkiekkoyhtiöiden pitäisi lahjoittaa johonkin hyväntekeväisyyteen. Tällaiseen ei kuitenkaan mennä, koska jääkiekkobisnes haluaa säilyttää väkivallan osana lajia.

Jokin aika sitten Leo Komarov taputti NHL:ssä vastustajajoukkueen pelaajaa kevyesti olkapäälle tehtyään maalin. Tästä nousi iso puheenaihe, koska moinen taputtelu katsottiin epäurheilijamaiseksi teoksi. Jäähyrangaistusta siitä ei pystytty antamaan, mutta Komarov sai haukut kauttaaltaan.

Jalkapallossa ongelmat ovat katsomossa, jääkiekossa kentällä. Molemmissa lajeissa on kyseenalaista viedä lapsia katsomaan pelejä.

Jalkapallossa yritetään monin keinoin kitkeä katsomoväkivalta pois, mutta jääkiekkoon katsotaan nyrkkitappeluiden kuuluvan. Annetaanhan niistä muodollisia jäähyjä ja pieniä pelikieltojakin, mutta ei puhettakaan, että väkivalta kokonaan haluttaisiin pois.

Olen seurannut aktiivisesti jääkiekkoa yli 50 vuotta, ja varsinkin viimeisten parin vuosikymmenen aikana väkivallasta on Suomessa tullut lajiin näkyvästi kuuluva osa. NHL:ssä kehitys on ollut päinvastainen, eivätkä yleisömäärät ole siellä vähentyneet. Suomalainen ja eurooppalainen jääkiekko ovat jääneet jälkeen siitä kehityksestä, mitä Pohjois-Amerikassa on tehty sen hyväksi. SM-liiga näkee jääkiekon väkivaltaviihteenä ja uskoo sen vetävän yleisöä. Olisi syytä vaihtaa strategiaa, josko se osaltaan auttaisi muuttamaan suuntaa alentuneissa yleisömäärissä.

kari.naskinen@gmail.com

Jackie ja Camelot

Englantilaisen Mica Levin musiikki on Jacqueline Kennedyä käsittelevässä elokuvassa Jackie niin täydellisen onnistunutta ja kuvaukseen saumattomasti istuvaa, että tämän mestarillisen kokonaisuuden takia menen pikaisesti katsomaan elokuvan uudestaan. Musiikin ja tapahtumien yhteensovittamisen on vastaavanlaisella täydellisyydellä tavoittanut viime vuosikymmeninä vain Terrence Malick. Levi sävelsi musiikin myös elokuvaan Under the Skin (2013), mutta sitä ei kai ole Suomessa nähty.

Musiikilla on toisellakin tavalla kertomusta tukeva merkitys. Paljastuu, että John F. Kennedy oli usein iltaisin pannut soimaan Camelot-musikaalin (1960) loppulaulun, ja presidentin kuoleman jälkeen sitä kuuntelee Jackie, joka hokee, että ”ei ole enää Camelotia, ei tule uutta Camelotia”.

Camelot on myytti, se oli keskiaikaisen kuningas Arthurin linna Pohjois-Englannissa lähellä Yorkia. Se oli tarunhohtoinen paikka, jossa Arthurin pyöreän pöydän oikeamieliset ritarit kokoontuivat parantamaan maailmaa. Kennedyn lyhyen presidenttikauden aikana hänen ”hovistaan” alkoivat jotkut käyttää Camelot-nimitystä, ja ainakin First Lady on ollut asetelmasta innoissaan. ”Ihmiset pitävät saduista”, sanoo Jackie, ja jonkinlaisena tosielämän satuna hän elämäänsä JFK:n kanssa piti ja maailmalle tarjoili.

Arthur meni naimisiin kuningas Leondegrancen tyttären Guineveren kanssa. Kun Arthur kuoli, meni Guinevere nunnaluostariin. Jackie sen sijaan ei siirtynyt syrjään. Chileläisen Pablo Larraininin elokuvassa kuvataan hyvin sitä, miten Jackie suuren surunsa keskellä muisti kuitenkin koko ajan itsensä. ”Miten ihmiset minut nyt näkevät”, sanoo Jackie. Ainakin Aristoteles Onassis näki sen verran hyvin, että meni Jackien kanssa naimisiin viisi vuotta JFK:n kuoleman jälkeen.

Kun Jackie on Arlingtonin hautausmaalla Robert Kennedyn kanssa katsomassa, mihin kohtaan JFK:n hauta sijoitetaan, kysyy Robert, haluaisiko Jackie puhua papin kanssa, eikä tarkoita hautapaikkaa, Jackie vastaa: ”En. Haluan puhua medialle.”

Elokuvan runkona on perusteellinen haastattelu, jonka Jackie halusi viikon sisällä miehensä kuolemasta antaa Life-lehden toimittajalle Theodore H. Whitelle. Tätä haastattelua kuvataan elokuvassa ja aina välillä leikataan niihin tapahtumiin, joista Jackie kertoi. Hän puhui toimittajalle myös sellaisia asioita, jotka hän kuitenkin kielsi panemasta juttuun. Nyt herää kysymys, onko elokuvaan saatu näitä Jackien ”sensuroimiakin” kohtia.

Se joka tapauksessa tulee selväksi, että Jackie piti puolisoaan ylivertaisena presidenttinä. Hautajaisetkin oli järjestettävä saman kaavan mukaan kuin olivat olleet Abraham Lincolnilla. Toimittaja hieman epäilee Jackien rakentamaa asetelmaa sanoessaan, että Lincoln sentään lopetti sisällissodan, mutta Kennedy ei nujertanut edes kommunismia ja Vietnamin sotakin jäi ratkaisematta. Jackie oli hiljaa.

Kaikkia Jackien mielenliikkeitä ei tietenkään pidä ottaa kirjaimellisen vakavasti, sillä tilanne oli karmea. Kymmenen vuotta kestänyt avioliitto loppui kuolemaan vain vajaat kolme vuotta JFK:n presidentiksi tulon jälkeen. Miehensä verinen pää sylissään Jackie oli istunut auton takapenkillä. Se kuitenkin jäi Jackien henkilöhistoriaan, että hän oli itsekeskeinen ihminen, jolle Camelotin menetys oli katastrofi.

Natalie Portman Jackiena on loistava. Natalie Portman on tämän elokuvan myötä noussut söpöstä filmitähdestä elokuvanäyttelijäksi. Hän tekee roolistaan syvän ja moniulotteisen, siinä tulevat esille Jackien narsistisen puolen lisäksi myös se suuri aito suru, mikä osaltaan panee päätä sekaisin ja mikä sitten tulee ilmi kummallisina kommentteina. Henkilöohjaus Natalie Portmanin kohdalla on ollut mestarillista.

Elokuva on surullinen, mutta ei makeileva, eikä surulla ”herkutteleva”. En huomannut, että elokuvateatterin katsojista kukaan olisi tarvinnut nenäliinaa.

kari.naskinen@gmail.com

Juha Eirto - vertailu Olavi Virtaan jäi kesken

Suomalaisista kevyenmusiikin laulajista on kaikkien aikojen ylivoimainen ykkönen Olavi Virta. Hänelle ilmestyi 1950-60-lukujen vaihteessa kilpailijaksi kahdeksan vuotta nuorempi Juha Eirto, mutta kun Juha Eirto 1950-luvun puolivälissä siirtyi laulamaan Kansallisoopperan kuoroon, vähenivät iskelmälevytykset ja loppuivat myöhemmin kokonaan, ja vertailu Olavi Virtaan jäi keskeen. Tamperelainen Salix-yhtiö on nyt yli kymmenen vuoden ajan julkaissut cd-levyinä sellaisia vanhoja iskelmiä, joita ei aiemmin ole tässä formaatissa levytetty, ja uusimmalla levyllä on Juha Eirton esityksiä vuosilta 1954-62. Tämä on jo toinen Salixin Eirto-levy.

Juha Eirto (1934 - 2011) oli nytkin kuunneltuna varsin lähellä sitä äänimaailmaa ja musikaalisuutta, mikä ymmärrettävästi teki hänestä vertailukohdan Olavi Virtaan. Levyillä on muutamia samoja kappaleita, joita Olavi Virtakin lauloi, ja hyvin samankaltaisia tulkinnat ovat.

Salix-yhtiössä aiemmin mukana ollut lahtelainen Hannu Saarinen tapasi Juha Eirton, kun oli tekeillä ensimmäinen tämän lauluja käsittelevä cd vuonna 2010. Levyn esittelyvihkosessa Saarinen kirjoittaa, että Juha lähetettiin 1944 kahdeksi kuukaudeksi sotalapseksi Ruotsiin, jonne palasi 1948, jolloin pääsi näkemään ja kuulemaan myös Jussi Björlingin esityksen. Se teki häneen niin ison vaikutuksen, että päätti pyrkiä oopperalaulajaksi. Niin alkoi uran luominen, jossa opettajina toimivat Ruotsissa Adelaida von Skilondz sekä Suomessa Jorma Huttunen, Matti Lehtinen, Aulikki Rautavaara ja Usko Viitanen. Ruotsissa Juha Eirto kävi kokemassa Björlingin laulutaidetta vielä 1953 ja 1957.

Kotona ei Juha Eirto ottanut laulunopetusta, vaikka olisi ehkä ollut mahdollistakin, sillä isä Erkki Eirto lauloi Kansallisoopperassa 1931-54. Erkki Eirto lauloi mm. Erkki Melartinin Ainossa 1935, joka 26.5.2017 esitetään Kansallisoopperassa konserttiversiona. Erkki Eirtokin levytti myös iskelmiä, mm. Mustasukkaisuutta ensimmäisenä suomenkielisenä versiona, Ilta Kannaksella ja Vartiossa. Juhan äiti oli balettitanssija Liisa Eirto.

Juha Eirto voitti Pohjoismaiden nuorten laulajien iskelmämestaruuden 1954, ja kun Toivo Kärki samana vuonna sattui kuulemaan 19-vuotiaan nuorukaisen komeaa ääntä, tuli kutsu koelauluun. Se onnistui erinomaisesti ja Fazer levytti kappaleet Oi Ritva ja Yö Viipurissa.

Toivo Kärki kuuli sattumalta Juhan lauleskelevan, kun Kärki oli Suomen Filmiteollisuudessa elokuvamusiikkiasioiden takia. Helsinkiläinen Juha Eirto taas oli filmiyhtiössä töissä. Sittemmin Juha tuli muutenkin esille varastohyllyjen välistä päästessään mukaan muutamiin elokuviin, mm. Majuri maantiellä ja Minä soitan sulle illalla.

Jussi Björlingin jättämä jälki kuitenkin pysyi. Työpaikaksi tuli Kansallisooppera, ja 1959 hän piti klassisen laulumusiikin ensikonserttinsa. Oopperassa hän sai ensimmäisen solistiroolinsa 1957 Charles Gounoudin Faustissa, jossa pääroolit olivat Veijo Varpiolla ja Hannu Heikkilällä; johtajana toimi Jussi Jalas.

Todelliseksi tähdeksi ei Juha Eirto lyyrisellä baritonillaan oopperassa kuitenkaan tullut. Solistiroolit jäivät Faustin Valentinin jälkeen melko pieniksi, mutta kyllä hän joka tapauksessa noin 180 esityksessä lauloi, viimeiseksi Beethovenin Fideliossa 1983.

En ole päässyt selvyyteen, mistä kiikasti. Salixin uusimman levyn esittelyvihkosessa sisko Ritva Eskola ja serkku Ari Salin sanovat lyhyesti: Juha oli kiltti ja sopeutuvainen, jopa niin, että saattoi usein joutua muiden ”tallaamaksi”. Tämä heijastui sekä yksityiselämään että työhön laulajana. Iskelmiä Juha Eirto lauloi vuoden 1962 jälkeen levylle vain neljä. Joissakin yksityistilaisuuksissa hän lauloi, sitten nekin loppuivat kokonaan ja alkoi ”pitkä, vuosia kestänyt ylämäki”.

Hannu Saariselle laulaja kertoi, että omista levytyksistään hän piti eniten Tiikerihaista (1955) ja Venezuelasta (1959). Toivo Kärkeä Juha Eirto muisteli erityisellä lämmöllä. Kärki laulatti hänellä mieluiten tangoja, mutta Juha itse esitti mieluusti erityyppisiä iskelmiä laidasta laitaan. Juhalle Kärki sävelsi ainakin laulut Se ilta oli eilen, Tango suviyössä soi ja Onnen maa.

Salixin levysarjassa Juha Eirton uusin levy on jo numero 42. Tätä ennen levylistalta löytyvät mm. A. Aimo, Eino Grön, Laila Halme, Erkki Junkkarinen, Matti Jurva, Mikko Järvinen, Kalevi Korpi, Eugen ja Georg Malmsten, Maynie Siren, Henry Theel, Arvi Tikkala, Veikko Tuomi, Annikki Tähti ja Reijo Viita.

Löytyisiköhän vielä kuopiolaisen Jorma Lyytisen (1937 - 1966) lauluja Salix-levylle? Lyytinen oli samoihin aikoihin Juha Eirton kanssa nousemassa kovaan huutoon, mutta hän kuoli nuorena kaasumyrkytykseen asunnossaan Helsingissä.

kari.naskinen@gmail.com

 

Taas uusi nyrkkeilyelokuva, ja toinen tulossa heti kohta

Nyrkkeily on niin dramaattinen laji, että siitä on tehty luultavasti enemmän elokuvia kuin mistään muusta urheilulajista. Maailmanmestari Vinny Pazienzasta kertova Bleed for This päättyy otteluun Roberto Durania vastaan ja viikon kuluttua ilmestyy dvd-elokuva Duranista.

Pazienza (nyrkkeilijänimi Vinny Paz) nyrkkeili ammattilaisena 1983 - 2004 ja voitti mestaruudet kahdessa eri painoluokassa. Duran oli tätäkin kovempi: voitti maailmanmestaruudet neljässä eri luokassa. Pazin tapauksesta teki elokuvan arvoisen kuitenkin erityisesti se, että hän loukkaantui vakavasti, mutta palasi nyrkkeilykehään yhtä vahvana. Pazin yksi niskanikama murtui autokolarissa (ei ajanut itse) ja lääkärit olivat sitä mieltä, että hän ei ehkä koskaan enää edes pysty kävelemään.

Ben Youngrerin elokuva Pazin taistelusta tuon hurjan tilanteen jälkeen on erinomainen. Nyrkkeilijä ei luovuta, hänen koko elämänsä on nyrkkeily, eikä hän suostu antamaan luovutusvoittoa. Lääkäreiden, isän, valmentajan ja managerin mielestä 29-vuotiaan Pazin ei kannata ottaa sitä riskiä, että niska ei enää kestä nyrkkeilyä. Paz ei kuitenkaan usko, vaan alkaa isältään salaa kuntouttaa itseään.

Pazin pään ympärille pannaan sairaalassa halorengas, ikävännäköinen rautahäkkyrä, joka ruuvataan kiinni pääkalloon. Se kiinnitetään vartaloon niin, ettei niska pääse yhtään liikkumaan. Tämän jutun kuvassa on oikea Vinny Paz. Kolmen kuukauden jälkeen tukirakennelma poistetaan ja 13 kuukauden jälkeen onnettomuudesta Paz palaa kehään.

Elokuvassa varsinkin nuo sairaala- ja kuntoutusvaiheet ovat niin rajua katsottavaa, että tekee pahaa. Tämä aiheutuu varsinkin siitä, että tietää kaiken tapahtuneen oikeastikin näin. Minäkin jouduin muutaman kerran helpottamaan oloani teatterissa ajattelemalla, että ei hätää, Paz elää edelleen ja voi hyvin nyt 54-vuotiaana.

Aivan realistinen elokuva ei silti ole. Siinä Paz kohtaa hallitsevan maailmanmestarin Duranin heti ensimmäiseksi paluuottelussaan, mutta todellisuudessa Paz otteli ennen sitä viisi kevyempää ottelua ja kohtasi Duranin vasta 2,5 vuotta kehään palaamisensa jälkeen.

Pazia näyttelee hienosta rumpalielokuvasta Whiplasista (2014) tuttu Miles Teller, jonka suoritus on taas aivan loistava. Teller kuvaa ankaran kohtalon uhriksi joutunutta urheilijaa niin hyvin, että katsoja panee kaikkensa siirtääkseen sympatiaansa valkokankaalle. Yhtä erinomaisia ovat valmentaja Aaron Eckhard ja isä Clarán Hinds.

Elokuvasta näkee, että amerikkalaiset nyrkkeilijät eivät harmikseen tunne saunaa laihdustuskeinona. Hymyilevä mies Olli Mäki hikoili saunassa paksu pipo päässään, mutta Paz polki kuntopyörää sellofaaniin käärittynä.

Nyrkkeilyelokuvien yksi ongelma on, että niissä käytävät ottelut eivät ole realistisia. Ne antavat väärän kuvan, sillä nyrkkeilyottelu ei ole pelkkää päähän iskemistä. Joskus ottelut ovat näennäisesti hyvinkin tylsiä, kun ne etenevät erä erältä pelkkänä nuhjauksena ja väistelynä. Tämä virhe toistuu myös Paz-elokuvassa.

Saa nähdä, millainen on 16.1.2017 julkaistava Duran-elokuva Hands of Stone, joka sai Cannesissa 2016 varsin hyvän vastaanoton. Elokuvan on ohjannut Jonathan Jakubowicz, Durania esittää Edgar Ramirez ja hänen valmentajaansa Robert De Niro.

kari.naskinen@gmail.com

Korruptio, maan tapa

Talvivaarasta ja Juha Sipilästä huolimatta Suomi kuuluu siihen maailman kärkiluokkaan, missä korruptiota on vähiten. Rakenteellista korruptiota kyllä on ja hyvä veli -systeemi toimii, mutta ne eivät ole niin räikeää kuin varsinkin kehittymättömimmissä maissa. Romanialainen elokuva Valmistujaiset kertoo havainnollisesti, mistä on kysymys silloin, kun yhteiskunta toimii näissä suhteissa väärin.

Christian Mungiun elokuvassa pitää lahjontaan turvautua aina, kun asiat eivät luista toivotulla tavalla. Olkoon kysymyksessä leikkausjono tai lasten todistusten arvosanat, niihin pystyy helposti vaikuttamaan, kun on suhteita tai rahaa. Eikä aina tarvitse rahankaan liikkua, jos kysymyksessä ovat ihmiset, jotka myöhemmin voivat tehdä vastaavanlaisia vastapalveluksia.

Elokuvassa perheen isä katuu sitä, että palasivat Romaniaan kommunismin vaihduttua kapitalismiksi. Mikään ei ole muuttunut, samaa paskaa erivärisessä paketissa.

Christian Mungiu (s. 1968) on viimeisten kymmenen vuoden aikana noussut yhdeksi niistä ohjaajista, joiden elokuvia kannattaa mennä katsomaan, vaikka elokuvasta ei muuta tietoa olisikaan kuin Mungiun nimi. Hänen Suomessa nähdyt elokuvansa ovat kaikki ehdottomia huippuja: 4 päivää, 3 viikkoa ja 2 päivää (2007), Tarinoita kulta-ajalta (2009) sekä Yli vuorten (2012). Mungiu ei nytkään julista, vaan kuvaa arkisesti tapahtumia, katsoja tekee johtopäätökset.

Myös asiat ovat arkipäiväisiä. Keskeinen asia lahjonta on upotettu niihin tavallisiin tapahtumiin, joiden kanssa ihmiset joskus joutuvat tekemisiin. Perheen isällä on rakastajatar, yksin asuva mummo on hankalasti sairas, tytär joutuu raiskausyrityksen kohteeksi hankalasti juuri ennen ratkaisevia kokeita lukiossa ja tyttären poikaystävä ei oikein miellytä isää. Isä on lääkäri Clujin kaupungissa, ja sitten tulee eteen tilanne, jossa hieman tarvittaisiin apua…

Kohteliaasti apua pyydetään, rahaa ei käytetä, mutta yhtenä päivänä vyyhti alkaa kaatua päälle. Syyttäjäviranomaiset näyttäytyvät rehellisen asioidenhoidon edustajiksi, mutta pienistä merkeistä näkyy, että heidänkin kanssaan voi tulla toimeen, jos toimeen tartutaan.

Tarvittaisiin vähintään Toni Erdman konsultoimaan Clujin asioita, mutta hän on muutaman sadan kilometrin päässä Bukarestissa.

Taitava elokuva, joka on tehty kuin elokuvat parhaimmillaan. Ei 2000-luvun sähäkkää leikkausta, eikä muutakaan vaahtoamista. Asioiden annetaan tapahtua ja kamera vain seuraa hillityn staattisesti sivusta. Elokuva päättyy tytön valmistujaisiin, mutta mikään ei EU-Romaniassa valmistu kuntoon.

Sitä en vain ymmärtänyt, miksi autojen tuulilasinpyyhkimet nostettiin yöksi ylös, sillä eivät ne keskellä kesää Romaniassa tuulilasiin kiinni jäädy.

kari.naskinen@gmail.com

Toni Erdman, elämäntapakonsultti

Ines on nuori saksalainen uranainen, joka toimii ulkoistamis- ja saneerauskonsulttina Bukarestissa. Kun hänen isänsä tulee käymään hänen luonaan, tilanne on kauhea – ”elämäni pahin viikonvaihde”, sanoo Ines naistuttavilleen. Ineksen elämänrytmiin on tullut kaamea lommo, kun pitää ottaa huomioon toinenkin ihminen muuten kuin bisnesasioissa. Isä on ollut jo pitkään huolestunut tyttärensä elämästä. Yhteydenpitoa ei paljon ole, ja isä vitsaileekin, että hän on ottanut itselleen sijaistyttären.

Saksalaisen Maren Aden (s. 1976) elokuva Isäni Toni Erdman kuvaa tarkkanäköisesti sitä elämäntapaa, mihin Ines ja hänen kaltaisensa ihmiset ovat ajautuneet. Elämää työn ulkopuolella ei juuri ole, ympäri vuorokauden on oltava sidoksissa työhön, jossa pitävät kiinni netti ja puhelin, oltakoon sitten kotona tai matkalla kotiin. Joka hetki on oltava tavoitettavissa. Joskus sentään on jokin näennäinen irtautumisilta ravintolassa, jossa kuitenkin tavataan muita ihmisiä työasioihin liittyen, ja irtautumista tehostetaan kevyesti huumeilla. Vain kevyesti, koska mitään ei voi enemmälti riskeerata.

Elokuva on komedia, mutta se ei jaksa oikein edes hymyilyttää, koska asiat ovat vakavia. Isän ja tyttären välinen kuilu on ammottava. Tässä tilanteessa isä päättää tehdä jotakin asian eteen. Hän muuntautuu toiseksi ihmiseksi, eläkkeellä olevasta musiikinopettajasta Winfried Conradista tulee Toni Erdman, joka alkaa sekaantua tyttären elämään tarkoituksella näyttää, että elämässä voisi olla muutakin kuin työtä 24 tuntia vuorokaudessa.

Tällaisena omatekoisena elämäntapakonsulttina Toni Erdman sanoo, että elämä on elämistä varten. Työ ei ole elämän tarkoitus, tai siitä pitää pystyä ainakin joskus ottamaan vapaatakin. Välillä voi vaikka istua pierupussin päälle.

Vanhoista saksalaisista dekkarisarjoista tuttu Peter Simonichek tekee isänä mainion roolin. Hän on valehenkilönä kuin jonkinlainen surullisen hahmon ritari nykymaailmassa, jossa kaikki lasketaan minuuteissa ja rahassa. Inekselle (Sandra Hüller) isän elämänfilosofia on vaikea ymmärtää, koska se vain sekoittaa valmiita pasmoja.

Elokuva panee katsojat ajattelemaan näitä asioita. Toni Erdman on kuin näytelmän surullinen klovni, joka nauraa kyynelten läpi. Hyvä elokuva, mutta ei minkään Oscar-palkinnon arvoinen. Se on lopulta kuitenkin vain yhden asian komediallinen julistus, josta parhaiten jää mieleen Simonichekin hulvaton roolityö. Sandra Hüller taas on niin tylsä tyyppi kuin rooli edellyttääkin.

Tässä elokuvassa on taas kerran kummallinen vajavuus, mikä koskee suomenkielistä tekstitystä: kun Ines laulaa lapsista ja perheestä kertovan laulun, ei tekstitystä ole. Ei tätä laulua turhanpäiten ole elokuvaan sijoitettu. Tämä epäkohta toistuu usein elokuvissa, kun maahantuoja täällä Suomessa ajattelee, että laulut ovat elokuvissa vain huvin vuoksi.

Isäni Toni Erdman -elokuvassa on harvinaisia huolimattaomuusvirheitä: kaksi kertaa kuvan reunassa vilahtaa jotakin ylimääräistä, luultavasti jonkin teknisen avustajan käsi tai jokin väline. Kyllä tällaiset pystyy leikkausvaiheessa editoimaan pois.

PARHAAT ELOKUVAT 2016

  1. Terrence Malick: Knight of Cups
  2. Juho Kuosmanen: Hymyilevä mies
  3. Aleksi Salmenperä: Jättiläinen
  4. Ken Loach: I, Daniel Blake
  5. Stefano Sollima: Suburra
  6. Pedro Almodovar: Julieta  
   7. Lászlo Nemes: Son of Saul
  8. Naomi Kawase: Kirsikkapuiden alla  
  9. Ethan ja Joel Coen: Hail, Caesar
10. Maren Ade: Isäni Toni Erdman

kari.naskinen@gmail.com