Paterson on myös päähenkilön nimi. Paterson on bussikuski, jota kaiken lisäksi osuvasti näyttelee Adam Driver (= ajaja). Paterson on naimisissa Lauran (Golshifteh Farahani) kanssa, nuoripari toistaiseksi ilman lapsia, koira on, mukava omakotitalo (alle 100 neliötä + kellari), pieni autokin. Elämä rullaa, Paterson herää arkiaamuisin kymmenen yli kuusi ja kävelee töihin, tulee ajopäivän jälkeen kotiin, kävelyttää koiran ja käy lähibaarissa yhdellä oluella. Aina kun sopivia välejä päivän aikana tulee, Paterson kirjoittelee runonsäkeitä muistikirjaansa.
Laura on kiva, touhuaa kotona taide- ja keittiöharrastustensa kanssa ja unelmoi kantrilaulajan urasta. Laura ja Paterson ovat mukavia ihmisiä, hyviä ihmisiä. Ylimääräistä rahaa ei juurikaan jää kodin ulkopuolisiin huvituksiin, mutta kun perusasiat ovat kunnossa, on elämäkin onnellisesti kunnossa. Tämän nuorenparin elämää seuraa mielellään parin tunnin ajan.
Paterson näyttää välillä kovin hiljaiselta ja voisi luulla jopa masentuneelta. Oma tulkintani on, että hän vain on niin kiinni runoissaan. Paterson kuuntelee bussissa ihmisten juttuja, ja kotiin päästyään alkaa heti kirjoittaa. Ei onnellisuus ole vain sitä, että naama on koko ajan virneessä ja että hypitään iloisena vaimon kaulaan. Onni on myös rauhaa.
Sen verran niukkaa Patersonin ja Lauran onnellinen elämänsä tosiaan on, että Patersonilla ei ole varaa ostella paljon runokirjojakaan, vaikka runot hänen tärkeä harrastuksensa onkin. Ainakin yksi kuitenkin on, oman kaupungin runoilijan William C. Williamsin kirja. Tunnettu tekijä, mm. Pulitzer-palkinnon saanut. Baarin seinällä on myös lehtileike Allen Ginsbergistä, joka Williamsin kaverina oli ilmeisesti jossain vaiheessa asunutkin Patersonissa. Kaupungin entisiä suurmiehiä on myös elokuvakoomikko Lou Costello.
Elokuva on täynnä lempeitä kohtia. Yksi sellainen on, kun bussikuski kotiin kävellessään tapaa 10-vuotiaan pikkutytön, joka on kirjoittanut lukolliseen päiväkirjaansa pienen runonpätkän. Tyttö lukee sen. (Runo on Jim Jarmuschin.)
Monenlaisia yksityiskohtia on, kuten ihmisten elämässä aina. Yhtenä aamuna Laura kertoo nähneensä unen, jossa he olivat saaneet kaksoset. Sen jälkeen Paterson näkee kaksosia linja-autossaan ja muuallakin.
Jarmusch tiedetään Kaurismäen veljesten hyväksi kamuksi, ja tässäkin elokuvassa on ripaus suomalaisuutta: taustamusiikkina on mm. soul-kappale, jota soittavat sen säveltäneet Sami Kantelinen (b), Seppo Salmi (g) ja Jukka Sarapää (dr). Istuu luontevasti elokuvan sisältöön, sillä Laura alkaa elokuvan loppupuolella harjoitella kitaransoittoa ja laulua, koska tavoitteena on siis Nashville.
Näiden kaikkien ympärillä elokuvassa pyöritään, rauhallisesti, mihinkään suuntaan hosumatta. Ei oteta yhteiskunnallisesti kantaa, ei olla ikävästi aktiivisia eikä aggressiivisia, ei mennä kaduille marssimaan. Yksi takaisku kuitenkin tulee, mutta katsojien tyytyväisyydeksi se hieman kuittaantuu onnellisella loppuratkaisulla. Jos voisin, antaisin tälle elokuvalle uudenlaisen palkinnon, hyväntuulen Oscarin - tai vaikka tavallisen elämän Oscarin.
Jyväskylässä on kummallinen pesäpallopatsas Hippoksen kentän vieressä, mutta Patersonissa oleva baseball-pelaajan näköispatsas on parempi. Sen sijaan Jyväskylässä ei luultavasti ole ketään, jonka nimi olisi Jyväskylä.
kari.naskinen@gmail.com