Alvar Aalto, Cityhirvi ja lahtelaiset

Koronakauhun aikana ovat matkailu ja muut huvitukset tapahtuneet kotimaassa. Enkä ainakaan minä vastakaan lähde mihinkään, jos se edellyttäisi tikun työntämistä nenään. Nyt kävimme tutustumassa Jyväskylään, jossa pääkohde oli Alvar Aallon arkkitehtuuri yliopiston hienolla alueella. Auto pääoven lähelle kolmen tunnin maksuttomalle parkkipaikalle ja siitä yliopiston päärakennukseen, jossa ei muita ollutkaan. On tämä hieno maa ja hieno kansa: sekä pääovi että rakennuksen taakse johtava ovi avoinna, eikä minkäänlaista vartiointia vaikkapa sen suhteen, että jokuhan voisi kantaa kahviossa olevat Aallon suunnittelemat kalusteet mukanaan, kun ala-aulan kahvio ei ollut auki.

Hugo Alvar Henrik Aalto syntyi 1898 Kuortaneella, josta hän viisivuotiaana muutti vanhempiensa kanssa Jyväskylään. Ylioppilaaksi Alvar Aalto kirjoitti Jyväskylän Lyseossa 1916 ja arkkitehdiksi valmistuttuaan palasi Jyväskylään, johon perusti oman arkkitehtitoimiston. Jyväskylä onkin Aallon arkkitehtuurin ulkoilmamuseo, jossa yhden tarinan mukaan näkee eniten yksiltä jalanjäljiltä Aallon suunnittelemia rakennuksia. Näin on, jos seisoo Jyväsjärven toisella puolella Ainolan tanssilavan laiturilla. Ehkä todellisuudessa vielä parempi paikka tässä näkymämielessä on Vesilinna.

Lyseo Asemakadun yläpäässä

Vesilinna valmistui 1953, mutta sitä ei Aalto suunnitellut eikä enää silloin Jyväskylässä ollutkaan. Aallon mielestä Harjun laelle olisi pitänyt rakentaa yleinen sauna – oli aikaansa edellä, sillä nykyisin saunat ovat taas tulleet muotiin, etenkin Helsingissä. Myöskään Harjulle nousevia portaita Aalto ei sulattanut. Vuonna 1925 portaiden ollessa valmistumaisillaan Aalto kirjoitti Keskisuomalaisessa: ”Mahtavat, liian suurilla kivikaiteilla varustetut portaat vievät - - - minne? Ei minnekään. Tyhjään ilmaan ne menevät.” (Harjun portaat alkavat Yliopistonkadulta siitä kohtaa, josta Jyväskylän Suurajojen startti Harjun pikataipaleelle tapahtuu.)

Yliopiston alueen katsastettuamme jätimme auton sinne ja lähdimme pitkin Kauppakatua kohti Aren aukiota. Kaksi korttelia ja löytyi Alvar Aalto -säätiön myymälä, josta pari ostostakin teimme. Siitä 50 metriä ja Päijänne-antikvariaatin edessä istuskeli sen omistaja Juha Lainejoki. Jäimme juttelemaan ja veimme terveiset Lahdesta kirja-antikvariaatti Aleksin K:n omistajalta Markku Laitiselta, jonka Jyväskylän kulttuuriväki muistaa Keski-Suomen läänintaiteilijana 90-luvulta.

Juha Lainejoki

Sitten olikin jo Kirkkopuisto, jossa on Minna Canthin patsas. Puiston itäreunaa kulkevan Kilpisenkadun varrella on Aallon piirtämä Suojeluskuntatalo (1929), joka muutamien välivaiheiden jälkeen on nyt SRV Oy:n omistuksessa ja nimi on yhden aikaisemman vaiheen mukaisesti Valtiontalo. Sisälle emme menneet, mutta talo on vanhastaan tuttu, sillä 60-luvulla kävin siellä elämäni toistaiseksi ainoassa rokkikonsertissa, esiintyjänä ruotsalainen bändi Jerry Williams & The Violents. Arkistoistani löytyi, että Violentsin yksi hitti oli silloin Walk right in.

Valtiontalo

Seuraavaksi kävelimme tarkastamaan Jyväskylän matkakeskuksen, joka on erilainen kuin Lahdessa. Siellä on seinätkin, niiden sisällä kolme ravintolaa ja muutakin sellaista, jota liikennevälineisiin menossa olevat ehkä tarvitsevat. Matkakeskuksen edessä on ruosteinen Cityhirvi, jonka on taiteillut jyväskyläläinen Samuli Alonen. Tällä hirvellä ei ole geeniperimää Jussi Mäntysen hirveltä.

Cityhirvi

Pienimuotoisempaa taidetta löysimme vanhaan veturitalliin sijoittuneesta Ratamo-galleriasta. Siellä nimittäin oli juuri auennut Lahden taidegraafikot ry:n 40-vuotisjuhlanäyttely. Kumma, ettei kotikaupungista ollut löytynyt tilaa. Yhdistyksessä on tällä hetkellä 42 taiteilijajäsentä, joista 21:n teoksia on nyt esillä Jyväskylässä: Markku Alhonen, Juhani Havo, Tiina Jaakkola, Eeva Kaisa Jauhiainen, Aleksi Joensuu, Susanna Judin, Outi Kirves, Mari Lampinen, Sirpa Lappalainen, Minna Louhelainen, Aleksi Martikainen, Sinikka Murto, Reijo Mörö, Jenni Niskala, Sirpa Pyykkö, Tiina Salmi (puheenjohtaja), Antti Salokannel, Janika Salonen, Jouni Salonen, Pekka Syrjälä, Anni Takala.

Hieno, monipuolinen kokonaisuus, joten saa nähdä, löytyykö myöhemmin näyttelytilaa Lahdestakin. Tosin Jyväskylä on etulyöntiasemassa, kuten kävi ilmi. Jyväskylässä grafiikkaa ymmärretään ja tuetaan kaupungin taholta, ja taiteilijat sanovatkin, että Jyväskylä on Suomen grafiikan pääkaupunki.

Galleria Ratamo

Aren korttelin ja aukion kautta piti alkaa kävellä takaisin auton luo, ettei tule parkkisakkoa. Ensin sata metriä ja siinä on Aallon suunnittelema Jyväskylän työväentalo, jossa aikoinaan toimi myös Jyväskylän työväenteatteri. Sen näyttämöllä tein ainoan teatteriroolini jotain 5-vuotiaana esittäessäni Jyväskylän Moottoriurheilijoiden pikkujoulunäytelmässä speedwayajaja ”Nappi” Jousasta.

Are

McDonaldsissa kävimme välillä ostamassa hampurilaiset, ja kun menimme Kauppakadulla olevalle kivenreunukselle istumaan ja lounastamaan, siinä oli jonkun unohtama käsilaukku. Tuli heti mieleen tämä hieno maa ja hieno kansa. Ulla avasi laukun ja katsoi, löytyisikö sieltä henkilötietoja. No löytyi, kun laukussa oli osuuspankin pankkikortti. Aivan vastapäätä on Op:n konttori, joten Ulla vei sen sinne, joten eiköhän nainen laukkunsa ja korttinsa jo ole saanut. Päivän hyvä teko. Näin meillä Suomessa.

Seuraavaksi Savonlinnaan. Oopperoita siellä ei tänäkään kesänä esitetä, mutta koska hotelli on varattu, niin tutustutaan Savonlinnaan muuten vain. Ehkä torikahvilassa tavataan vaikka Lahdessa ilmestyneen Viikko-Häme-lehden (SDP) entinen päätoimittaja Ville-Veikko Valjus, joka on palannut eläkepäivikseen Savonlinnaan. Oli siellä ehdokkaana kunnallisvaaleissakin ja pääsi varajäseneksi. SDP ja Keskusta saivat molemmat yksitoista paikkaa ja kolmanneksi eniten eli kuusi paikkaa sai hämmästyttävästi Liike Nyt.

Jyväskylän yliopiston päärakennus

kari.naskinen@gmail.com

Stalin, subjektiivisesti rehellinen mies

Koronakriisin hiljennettyä viime vuonna kaikenlaisia toimintoja luin Mihail Sholohovin isot teokset Hiljaa virtaa Don (1928-40) ja Aron raivaajat (1932 ja 1959). Ne kuvaavat uuden neuvostovaltion alkuvaiheita, joissa Josif Stalinilla oli iso rooli, ja Stalin saa Sholohovilta tunnustusta. Nyt luin Sholohovin pienoisromaanin He taistelivat synnyinmaansa puolesta (1942) ja yksitoista pienempää kertomusta, jotka suomeksikin ilmestyivät myöhemmin. Niissä suhtautuminen Neuvostoliittoon on paikoin myös pehmeän kriittinen, vaikka Sholohov ansioitunut työn sankari olikin sekä Leninin ja Stalinin palkinnot saanut. Nobelin kirjallisuuspalkintokin tuli 1965.

Tämä sotakirja sijoittuu toiseen maailmansotaan ja lähinnä Don-joen länsirannalle. Taistellaan ja puhutaan. Yksi synnyinmaan puolesta taisteleva sotilas muistelee 1920-luvulla pidettyjä sotilaspiirin kenttäharjoituksia, joissa myös Stalin oli paikalla. Vuosilukua ei mainita, mutta luultavasti elettiin ennen kevättä 1922, jolloin Stalinista tuli bolshevikkipuolueen sihteeristön pääsihteeri. Eräs sotilas sanoo tsaarin armeijan ylipäällikön, kenraali Lev Kornilovin olleen ”subjektiivisesti rehellinen mies”. Kornilov oli tehnyt epäonnistuneen vallankaappausyrityksen Venäjän väliaikaista hallitusta vastaan syksyllä 1917. Stalin tietenkin tunsi Kornilovin ja hänen kellertävät silmänsä kapenivat kuin tiikerillä ennen hyppyä, mutta sanoi hillitysti: ”Subjektiivisesti rehellinen mies on se, joka on kansan rinnalla ja taistelee kansan puolesta, mutta Kornilov oli kansaa vastaan ja taisteli kansan luomaa armeijaa vastaan. Mikä rehellinen mies hän oli?”

Siinä se, Stalin, totuus muutamalla sanalla sanottuna. Kaikki sivistyneistön ja jopa aateliston rehellinen aines liittyi bolshevikkeihin, tuli kansan rinnalle ja neuvostovallan puolelle. Myöhemmin keskustelu aiheesta jatkuu ja polveilee. On kulunut pari vuosikymmentä ja kenraali Aleksandr Mihailovitsh on vihainen Stalinille: ”Voisinko salata pahan? En voi. Minä liityin puolueeseen silloin, kun hän oli vielä Leninin suuren hahmon varjossa. Hän johti teollistamistaistelua ja maaseudun kollektivisointia maassa, mutta hän ei enää vuonna 1938 piitannut tuhansien kommunistien kohtaloista. Mitä ihmettä hänelle on voinut tapahtua?”

Kaikki me nyt tiedämme, mitä oli tapahtunut. Stalin oli vainoharhainen psykopaatti. Sholohov itse oli liittynyt puolueeseen 1932 ja oli Stalinin hyvä tuttu, oli vuodesta 1936 korkeimman neuvoston jäsenkin ja puolueen keskuskomitean jäsen vuodesta 1961. Juuri Stalin ehdotti Sholohoville 1931, että tämä kirjoittaisi Donin kasakoiden jälkeen maatalouden kollektivisoinnista. Niin syntyi Aron raivaajien ensimmäinen osa.

Stalin kuoli 1953. Novellin Ihmiskohtalo Sholohov kirjoitti 1956-57, mutta siinä ei enää Stalinista puhuta. Sholohovin teokset – nyt kun niitä olen yhteensä yli 3000 sivua lukenut – kuvaavat ilmeisen hyvin neuvostokansan elämää, mutta niistä puuttuvat ne tosiasiat, mitkä Stalinin johtajuusajasta tekivät karmean. Tätä todellisuuspohjaa ei ollut kansallakaan. Mihail Sholohov (1905 - 1984) oli hyvä kirjailija, hyvä tarinoitsija, ansaitsi Nobelinsakin, mutta ei saisi sellaista palkintoa enää tänä päivänä. Stalinin hirmutöiden sivuuttaminen oli Sholohovin virhe, yksi Aleksandr Mihailovitshin kevyt tarinointi ei riitä. Kaiken lisäksi nämä nyt lukemani kirjat eivät nouse alkuunkaan sille kansankuvauksen tasolle kuin ne kaksi Sholohovin kaksi tunnetuinta eeposta. Stalinin ”hovikirjailijan” suurin virhe oli kuitenkin silmien ummistaminen.

Juuri ilmestyneessä kirjassa Vallankumouksen Venäjä 1891 - 1991 (Siltala, 2021) historianprofessori Orlando Figes Lontoon yliopistosta lisää Stalinin syntilistalle hänen talouspolitiikkansa, joka kylvi Neuvostoliiton tuhon siemenet. Figes kirjoittaa, että Stalinin valtaannousun jälkeen ei kyseessä enää ollut proletariaatin vaan byrokratian diktatuuri.

Entä jos Stalinin tilalla olisi ollut Lev Kamenev, Leo Trotski tai Grigori Zinovjev, olisiko Neuvostoliiton tilanne muodostunut paremmaksi? Nyt voisi olla jopa niin, että Vladimir Putin olisi Itä-Berliinissä KGB:n paikallisjohtajana, eikä lännen talouspakotteitakaan olisi, koska Krim ja koko Ukraina kuuluisivat edelleen Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon.

Mihail Sholohov

Sholohovin novelli Ihmiskohtalo on parempi kertomus. Se kuvaa sotaa juuri sellaisena raakuutena ja järjettömyytenä, mitä se tietenkin on. Kunnia kuitenkin annetaan fasismia vastaan taistelleille miehille, unohtamatta heidän uskollisuuttaan puna-armeijalle. Sholohov edustaa sitä sosialistista realismia, josta hänet palkittiinkin ja johon suuntaan Stalin alkoi kirjallisuutta ja taidetta muutenkin johdattaa 1930-luvun alusta.

Sholohovin kirjoista pääsee jonkinlaiseen ymmärrykseen venäläisestä luonteestakin. Siihen liittyy ristiriitaisuuksia, joista yksi on konflikti kansan vapaudenkaipuun ja valtiollisen mahdin välillä. Stalinin aikana tämä konflikti ei kuitenkaan päässyt purkautumaan ja tulokset olivat tuhoisia. Kansa odotti ja odotti, mutta odotusta ei palkittu. Vanhan venäläisen sananlaskun mukaan ”musikka ei tee ristinmerkkiä, ennen kuin ukkonen jyrähtää”. Vasta Nikita Hrushtshovin noustua valtaan alettiin ristinmerkkejä tehdä.

Viimeistään nyt Sholohovin kirjojen uusintapainoksiin voisi liitteeksi panna tilaston kaikkien aikojen suurimmista tappajista (luvut eri lähteistä jonkinlaisina keskiarvoina ja -arvioina):

Adolf Hitler 55 miljoonaa ihmistä
Mao Tse-tung 50 miljoonaa
Josif Stalin 45 miljoonaa
Keisari Hirohito 30 miljoonaa
Kuningas Leopold II 10 miljoonaa
Keisari Wilhelm 9 miljoonaa
Kim il-Sung 3,5 miljoonaa
Tsaari Nikolai II 2 miljoonaa
Pol Pot 1,5 miljoonaa

Tämän jutun kuvana on juliste Sergei Bondartshukin elokuvasta He taistelivat synnyinmaansa puolesta (1975).

kari.naskinen@gmail.com

Suomi länsimaista kulttuuria turvaamaan

Eduskunnan salaisessa täysistunnossa 25.6.1941 klo 21.20 käytiin läpi Hitlerin neljä päivää aikaisemmin antamaa julistusta, jossa sanottiin, että yhteisen rintamamme tehtävä ei ole ”yksityisten maiden suojaaminen, vaan koko Euroopan turvaaminen ja niin ollen kaikkien pelastaminen”. Kovimmin puhui IKL:n kansanedustaja Bruno Salmiala, joka äärioikeiston vaatimuksia toistaen vaati, että Suomen on sidottava kohtalonsa Saksan kansan kohtaloon taistelussa bolshevismia vastaan.

”Mutta meidän ei ole tyydyttävä vain tähän”, sanoi Salmiala, ”meidän on huolehdittava nyt kaikkien Suomen heimojen oikeudesta ja meidän on nyt koottava Suomen heimot yhteen, meidän on toteutettava Suur-Suomi-ajatus ja meidän on saatava rajat siirretyiksi sinne, missä suorin viiva kulkee Vienanmerestä Laatokkaan.” (Laajempiakin Suur-Suomi-haaveita oli, joskin löytämässäni karttakuvassa jo liioiteltuna.)

Yhteistyö Saksan kanssa sai muutenkin selvää hyväksyntää. Kokoomuksen Edwin Linkomies: ”Olosuhteet rautaisella logiikalla ovat johtaneet siihen, ettei meidän nyt tarvitse käydä tätä taistelua yksin, vaan että me käymme sitä mahtavan Saksan sotavoimien suorittaman kamppailun rinnalla.”

Maalaisliiton Juho Niukkanen: ”Maalaisliitto yksimielisesti hyväksyy hallituksen toimenpiteet, joiden tuloksena näemme, että on saatu aikaan luottamukselliset suhteet Saksan kanssa ja joten Venäjän taasen meidän kimppuumme hyökättyä emme tällä kertaa ole yksin, vaan voimme yhdessä mahtavan Saksan armeijan kanssa torjua rajojamme, olemassaoloamme ja koko länsimaista kulttuuria uhkaavan vaaran.”

Eivätkä muutkaan varsinaisesti hanttiin panneet, joskin K.H. Wiik (SDP) puhui Suomen puolueettomuuden puolesta sekä Suomen työtätekevän kansan itsenäisyys- ja rauhantahdosta. Tilanne oli joka tapauksessa paha. Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon ja Suomen pääministeri J.W. Rangell oli 25.6. ilmoittanut myös Suomen olevan sodassa. Pommeja jo tuli ja armeijan päämaja oli samana päivänä siirtynyt Mikkeliin. Selkänojaa antoi Hitlerin päiväkäsky 22.6.1941: ”Saksalaiset sotilaat Norjan valloittajan komennossa kuten myös suomalaiset vapaussankarit marsalkkansa alaisina suojaavat Suomea. - - - Auttakoon Herra meitä tässä taistelussa!”

Herra ei kuitenkaan auttanut, koska Hitlerin suunnitelma oli paljon enemmän kuin lisäelintilan hankkiminen. Barbarossa-suunnitelma oli käytännössä tarkoitettu rotusodaksi, tuhoamissodaksi, kansanmurhaksi. Hitler oli sanonut: "Tuleva sota on enemmän kuin aseidenvälinen taistelu, se on kahden maailmankatsomuksen välienselvittely. - - - Juutalaisbolshevistinen sivistyneistö on tuhottava."

Natsien Generalplan-Ost sisälsi "slaavilaisen kysymyksen lopullisen ratkaisun". Se käsitti Venäjän, Puolan ja Tshekkoslovakian kansojen suurimman osan likvidoimisen. Tämän slaavilaisen kansanmurhan ja Itä-Euroopan germanisoimisen ajateltiin vievän kaikkiaan 30 vuotta. Tämän kaiken toteuttaminen olisi tarkoittanut noin 50 miljoonan ihmisen tappamista tai pakkosiirtämistä orjatyövoimaksi Saksaan.

Eikä noista ajoista ole kulunut kuin 80 vuotta, joten hyvä, että niistä asioista taas kirjoitetaan ja puhutaan. Enemmänkin pitäisi.

kari.naskinen@gmail.com

Keuruulla taipui hevosenkenkäkin suoraksi

SKS:n Historiallisessa arkistossa on vuodelta 1874 peräisin oleva kansanrunouden tutkijan ja papin H.A. Reinholmin kirjoitus ”Härkmanin pojat Ison-vihan aikana”. Tunnetumpi nimi Härkmanin sijasta on Herpman: Keuruun kirkkoherra Georgius Herpman sekä hänen poikansa Gabriel, Johan ja Gustaf. Veljekset johtivat Keuruun seudulla sisissisotaa venäläisiä vastaan isonvihan aikana 1713-15. Kuvassa ovat piirros veljeksistä ja valokuva 1929 pystytetystä muistokappelista.

Että otan asian nyt esille, johtuu siitä, että Keuruun Kisailijat on poistanut veljekset juhannusaaton yleisurheilukilpailujensa nimestä. Vuonna 1965 alkaneet kisat olivat silloin nimeltään Herpmanin veljesten muistokisat, mutta jossakin vaiheessa sissiveljekset on näköjään poistettu ja nyt ne ovat nykysiististi vain Keuruun juhannuskisat.

Kun 60-luvulla kävin kisoja katsomassa, en kiinnittänyt Herpmaneihin mitään huomiota, koska tärkeämpiä olivat Janis Lusis, Janusz Sidlo, Lasse Viren, Juha Väätäinen ja muut huiput, jotka kahtena seuraavana päivänä esiintyivät vielä kovemmissa kisoissa Saarijärvellä.

Herpmanin pojat kuolivat taistelussa, mutta heidän maineensa jäi elämään. Sankareita vai ei? Jälkipolvet ovat rakentaneet heistä esimerkkejä antaumuksellisesta isänmaallisuudesta, mutta on esitetty myös sellaista näkökulmaa, että juuri heidän toimintansa toi ryöstelevät ja tuhoa kylväneet venäläiset syrjäiselle Keuruulle?

Herpmanin pojat eivät kuitenkaan olleet mitä tahansa sissi- ja sotahurmasta innostuneita höyrypäitä. He kaikki olivat opiskelleet Turun katedraalikoulussa oppiaineinaan ainakin latinan ja kreikan kielet, uskonto ja historia. Pojat valmistuivat ylioppilaiksi ja siirtyivät opiskelemaan Turun akatemiaan. Siellä he opiskelivat kesään 1713, jolloin venäläiset miehittivät Turun, professorit lähtivät maanpakoon Ruotsiin ja akatemian toiminta keskeytyi.

Hyvin koulutettuja kovia kundeja on Keuruulla ollut myöhemminkin. Jyväskylän kaupunginjohtajanakin toiminut Jaakko Lovén (SDP) pelasi Keuruun Kisailijoiden pesäpallojoukkueen kolmospesällä 1958 ja tappoi sinne vastustajia niin paljon kuin ehti. Ei kuitenkaan tarpeeksi, sillä Keuruu jäi sarjassa vimeiseksi ja putosi takaisin Suomi-sarjaan. Kalevi Sorsakin (SDP) oli Keuruulla syntynyt.

Herpmanin pojat olivat isokokoisia ja vahvoja, he taivuttivat paljain käsin hevosenkengän suoraksi ja vetivät pikkusormellaan maihin kaksihankaisen veneen. Pisin heistä oli muistitiedon mukaan 210 cm.

Keuruun museo järjesti joitakin vuosia sitten näyttelyn Herpmanin pojista ja isonvihan ajasta Keuruulla. Näyttelyn aineisto on edelleen luettavissa ja nähtävissä museon verkkosivuilla. Siitä selviää, että Gabrielin, Juhanan ja Kustaan koti Keuruun pappilassa kävi Pälkäneen Kostianvirran taistelun jälkeen vaaralliseksi 1913, kun Tampereelle majoittunutta venäläistä ratsuväkeä tuli Keuruulle keräämään pakkoveroja ja otti pappilan tukikohdakseen. Nuorten miesten oli syytä paeta Keuruun laajoihin erämaihin, etteivät olisi jääneet venäläisten vangeiksi.

Ensimmäinen isoonvihaan liittynyt kahakka Keuruulla käytiin pappilassa joulukuussa 1713. Ruotsin armeijan kapteeni Salomon Engberg sissijoukkoineen saapui pappilaan ja muistitietojen mukaan voitti 115 rakuunan vihollisosaston keuruulaisen rahvaan avulla.

Engberg jatkoi sissitoimiaan muualla Suomessa, mutta Herpmanin pojat jäivät kotiseudulleen. Kesällä 1714 he kaivoivat yhtenä yönä kanavan Ketveleen kannaksen läpi ja katkaisivat venäläisiltä kulkuyhteyden Keuruun kirkolle. Samalla syntyi nykyinen kirkkosaari.

Herpmanin poikien sissityöt päättyivät 29.12.1715, kun venäläiset tulivat ja veljekset saivat surmansa. Yleisimmin kerrotaan, että venäläiset saivat tietoonsa veljesten olinpaikan kätyriltään, turkulaiselta noitaukolta Kuulias-Tapanilta. H.A. Reinholm keräsi tietonsa Herpmanin poikien tarinasta 1840-luvulla ja merkitsi muistiin, että Kuuliaisen Tapani oli veljesten keuruulainen sissitoveri, jonka venäläiset saivat kiinni ja joka petti kumppaninsa tai siihen kidutuksella pakotettiin.

Toisenlaisiakin tarinoita on. Yhden version mukaan venäläisten ammukset eivät osuneet sissipäällikkönä pidettyyn Gabriel Herpmaniin, ennen kuin Kuuliais-Tapani latasi aseensa hopeanapilla tai hopeisella ammuksella. Se osui heti ja surmasi Gabrielin. Muut Herpmanit joutuivat venäläisten vangeiksi. Heidät vietiin Hämeenlinnaan, jossa viimeinenkin veljeksistä Kustaa kuoli.

H.A. Reinholmin kirjoituksessa lopputaistelusta kerrotaan näin: ”Ampialan talo oli asetettu korkeimmalle mäen kunnaalle. Tuli onnetoin päivä; jylkyttäjäksi jäänyt talon ihminen oli sattunut näkemään Venäläisiä vasta vähä matkaa talosta, ja tuli juosten sanomaan: Sissit on täällä, hoi! — Härkmanin pojat kerkesivät pois näkyvistä saunaan, lukkari, joka heidän kanssansa oli, meni lakkaan (ylikertaan). Paljo väkivaltaa tehtyänsä venäläiset sytyttivät talon palamaan. Täytyi sitten lukkarinki tulla pois piilostansa surman suuhun. Vihdoin venäläiset saunasta löysivät Härkmanin pojat. He olivat aseettomina ja tappelivat urhollisesti haloilla ja millä siinä hädässä saattoivat, mutta viimeiseltä he pöngättiin saunaan. Josko he siellä elävältä poltettiin, vai ulos päästettiin ja muulla surmalla surmattiin, sitä en enää muista tarkkaan", sanoi tarun kertoja.

Herpmanin poikien kuolemat on merkitty Satakuntalaisen osakunnan matrikkeliin: Gabriel Herpman, keuruulainen, kuollut veljiensä kanssa ruteenien [vähävenäläisten] tappamana. Juhana Herpman, keuruulainen, moskovalaiset ovat hänet tappaneet. Kustaa Herpman, kuollut veljiensä kanssa moskovalaisten tappamana 1715.

Juhannusaaton kisoissa huomenna Keuruun Kisailijoiden Salla Sippola heittää kiekkoa. Pesäpalloa ei Keuruulla enää pelata.

kari.naskinen@gmail.com

Koskaan ei pidä erota edes väliaikaisesti

Kerran tuli baarissa kinaa, kun olisin vielä ottanut yhden, mutta Ulla halusi lähteä kotiin. Lähdettiin, mutta kiukuissani minä valitsin reitin korttelin toiselta puolelta kuin Ulla. Näin ei koskaan pitäisi tehdä. Rax Rinnekangas kertoo 480-sivuisessa esseeromaanissaan Leo Trotskin ajastin (Lurra, 2018), miksi ei:

Kirjan minäkertoja oli jättänyt kihlattunsa yöllä Lontoossa kadunkulmaan ja lähtenyt yhteiseen kotiin eri tietä. Oli tullut kinaa, kun mies oli sanonut morsmaikolleen, että jos he saisivat lapsen, ei lapsesta toivottavsti tulisi samanlaista punapäätä kuin oli hänen skottilainen äitinsä. Nainen tulistui ja lähti kotia kohti toista reittiä. Käveli jonkin rakennustyömaan kautta, putosi isoon kuoppaan ja kuoli.

Kertoja ei luultavasti ole oikea Rax Rinnekangas, sillä kirjassa hän ei käytä nykyisestä vaimostaankaan oikeaa nimeä ja muutenkin kirja on enemmän sepitettä kuin totta. Opettavainen tarina kuitenkin. Oltava aina yhdessä.

Juhannus on kriittistä aikaa molempiin suuntiin. Uusia suhteita syntyy ja vanhoja riidellään kännipäissään rikki.

Tilastokeskuksen tuoreen tiedon mukaan Suomessa solmittiin viime vuonna avioliittoja 22 296 ja eroja tuli 13 478. Kymmenessä vuodessa uusien liittojen määrä on pienentynyt melkein kolmanneksella, mutta erojen määrä on pysynyt ennallaan. Naimisiin menneiden naisten keski-ikä on kymmenessä vuodessa noussut 30,6:sta 32,6 vuoteen, miehillä 32,9:stä 34,7:ään (keskiarvoissa mukana muutkin kuin ensikertalaiset). Eronneiden keski-ikä on noussut naisilla 40,4:stä 41,1:een ja miehillä 42,7:stä 43,4:ään. Susipareista en vastaavia tilastotietoja löytänyt.

kari.naskinen@gmail.com

Yksilölajit eivät kiinnosta

Lahden Lyseon urheilulukioon valittiin syksyllä alkavalle lukuvuodelle 30 opiskelijaa. Heistä 22 harrastaa palloilulajeja ja 8 yksilölajeja. Tämä on varmaan aika hyvä kokonaiskuva nuorten urheiluharrastuksista nykyisin. Varsinkin yleisurheiluväki on huolissaan. Sen lajin kova puolustaja Arto Pasanen lähetti tilaston Lyseon valinnoista:

Jalkapallo 9
Jääkiekko 6
Koripallo 6
Yleisurheilu 4
Uinti 2
Hiihto 1
Motocross 1
Ringette 1
Mäkihyppy 0

Viime tiistaina kävin Orimattilassa kansainvälisissä yleisurheilukilpailuissa. Samasta asiasta ihmettelin. Missä urheilijat? Meni naurettavuuden puolelle: miesten 200 metrillä, naisten 100 metrin aidoissa ja naisten korkeushypyssä vain yksi kilpailija kussakin. Aitajuoksussa ei olisi ollut yhtään, mutta oli sentään Kanadasta Suomeen kilpailukiertueelle tullut Phylicia George, olympiakisojen kaksinkertainen finalisti.

Vanha sanonta: pitäis tehdä jotakin. Mutta minkäs teet, kun joukkuelajit ovat helpompia ja mukavampia, ja miljoonat pyörivät silmissä (Chelsea FC, NHL, NBA).

Tv-kanavatkin on pyhitetty ensisijaisesti jalkapallolle ja jääkiekolle. Tänään tulee yleiurheilun Ykkösliigan maidenvälisestä kilpailusta vain lyhyt jälkilähetys klo 22. Suomi on siellä kamppailemassa noususta Superliigaan, mutta Yleisradio keskittyy suorissa lähetyksissään Espanjan, Ranskan, Saksan, Sveitsin, Turkin, Unkarin ja Walesin jalkapallo-otteluihin.

kari.naskinen@gmail.com

Vain kävellessään ihminen on vapaa

Historioitsija Juha Siltala kirjoitti 15 vuotta sitten Työelämän huonontumisen lyhyen historian. Se käsitteli Suomea, jossa työelämä ei ole koskaan ollut niin huonossa jamassa kuin Amerikassa. Chloe Zhaon Oscar-voittajaelokuva Nomadland (2020) kertoo yhden puolen USA:n tilanteesta, jossa eläkkeelle jääneitä tai eläkeikää lähestyviä ihmisiä joutuu siirtymään lähes paimentolaiselämää muistuttaviin olosuhteisiin. Töitä ja koteja menee alta, kun työt loppuvat, eikä esimerkiksi 550 dollarin kuukausieläke paljon anna pelivaraa.

Nomadeilla tarkoitetaan vanhastaan ihmisiä, joilla ei ole vakinaista asuinpaikkaan, vaan he kulkevat laiduntavien eläinten mukana tai muuten vain liikkuvat paikasta toiseen. Elokuvassa kerrotaan tämän päivän nomadeista, jotka asuvat asuntovaunuissa tai niitäkin alkeellisemmissa olosuhteissa. Vaikka kysymyksessä on näytelmäelokuva, se on paljolti myös dokumenttielokuva, sillä kahden päähenkilön lisäksi mukana on lähinnä oikeita nykyajan nomadeja, jotka kertovat elämästään.

Päähenkilö on Fern (Frances McDormand), joka on tehnyt vanhasta Ford-pakettiautosta kotinsa sen jälkeen, kun hänen miehensä kuoli ja pienessä kotikaupungissa toiminut kipsitehdas 2011 lopetti toimintansa ja käytännössä koko kaupungin. US Gypsum Co. oli toiminut 88 vuotta ja Empiren kaupungissa Nevadassa oli ollut 750 asukasta. Tällä hetkellä asukkaita ei ole sataakaan. Myös Fern lähtee, ja elokuvan kuvauspaikkojen perusteella hän liikkuu nomadina Etelä-Dakotassa, Nebraskassa, Pohjois-Kaliforniassa ja Arizonassa. Pääsee pätkätöihin milloin mihinkin, siivoojaksi ravintolaan, koneenhoitajaksi sokerijuurikaspellolle, jonkinlaiseksi huoltohenkilöksi leirintäalueelle, kaksi kertaa Amazon-verkkokaupan valtavan isoon pakkaamoon jne.

Elokuva on kaikesta huono-osaisuuden kuuvaamisestaan huolimatta lämminhenkinen. Fern ja muut nomadit eivät ole katkeria, vaan tyytyvät osaansa ja katsovat tulevaisuuteen jopa toiveikkaasti. Onnellisuuskin heijastuu. Aina kun joku tutuksi tullut lähtee jatkamaan eteenpäin, toivotetaan hyvää matkaa ja sanotaan, että ”tavataan taas joskus tienpäällä”. Yhteiskunnallista kritiikkiä ei varsinaisesti Zhao toitota, vain yhdessä kohtauksessa Fern sanoo tapaamalleen pankkimiehelle, että miksi te annatte ihmisille lainarahaa ylikalliiden talojen ostamiseen, johon heillä todellisuudessa ei ole varaa.

Amazon on maailman neljänneksi suurin yhtiö, jonka perustaja Jeff Bezos on 140 miljardin omaisuudellaan maailman rikkain ihminen. Amazon on kaltaistensa suuryritysten tavoin esimerkiksi Luxemburgin kautta veronkiertoa harjoittava roistofirma, joka kohtelee työntekijöitä kuin rukkasia. Juuri tänä keväänä tuli julkisuuteen Amazonin varastotyöntekijöiden voimakkaat protestoinnit Bessemerin kaupungissa Alabamassa, kun heidän pyrkimyksensä ammattiosaston perustamiseksi kohtasi vastarintaa. Amazonin duunareiden työtahti on pakotettu niin kovaksi, että vessataukojakaan ei pysty pitämään. On kustava pulloon. Elokuvassa tätä puolta ei kuitenkaan tuoda mitenkään esille.

Elokuva perustuu Jessica Bruderin samannimiseen kirjaan (2017). En ole sitä lukenut, mutta lehtitietojen mukaan Bruder kertoo perusteellisesti tästä Amazonin pimeästä puolesta. Elokuvassa sen sijaan Fernillä näyttää menevän Amazonilla ihan siedettävästi. Tuskin Amazon olisi muuten sallinutkaan kuvaamista tiloissaan. Tämä kieltämättä kummeksuttaa elokuvassa.

Näiden modernien paimentolaisten kuvaaminen noudattaa samaa pehmeää linjaa. Ongelmia ei ole. Kukaan ei ryyppää, ei ole tappeluita eikä muitakaan ristiriitoja. Ainoa kymmenen sekuntia kestävä epämiellyttävä kohtaus on, kun poliisi tai joku tulee sanomaan Fernille, että tässä paikassa ei saa autoa pitää.

Ohjaaja Chloe Zhao itsekin on tutustunut matkailuautoelämään. Hän ainakin oli rakentamassa omasta pakettiautostaan tilapäistä majoituspaikkaa, koska oli kahta ensimmäistä elokuvaansa tehdessään joutunut nukkumaan usein Subarussaan. Chloe Zhao syntyi Pekingissä 1982, on kiinalaiselta nimeltään Zhao Ting.

Mielenkiintoinen elementti elokuvassa on italialaisen Ludovico Einaudin musiikki. Ei se minulle mitään jälkeä jättänyt, mutta se perustuu Einaudin sävellykseen Seven Days Walking. Einaud oli perustanut sävellyksensä seitsemän päivän kävelyretkiinsä Italian Alpeilla 2018. Näillä kävelyillään hän sanoo avanneensa itsensä erilaisille tunteille ja ärsykkeille, joita hän koki muuttuvassa valossa, lämpötilassa ja muissa sääolosuhteissa. Tästä pasahti mieleen nykysäveltäjä Osmo Tapio Räihälä, jonka kirjasta otin otsikon tähän juttuuni: ”Vain kävellessään ihminen on vapaa. Luovaan toimintaan kävelemisellä on valtava vaikutus. Kun alan suunnitella uutta sävellystä, lähden kävelemään” (Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa, Atena 2021). Ensi syyskuussa Einaudi konsertoi pianistina Finlandia-talossa, jossa ohjelmassa on Seven Days Walking.

Fern ei kävele, vaan ajaa autollaan. Hän löytää uuden elämän. Porvarillista elämää kivassa omakotitalossa asuvan siskon perhe ehdottaa Fernille asumista heidän luonaan, mutta Fern ei toista kertaa lähde siihen. Fern on valinnut vapauden. Siskolta hän sentään ottaa rahaa lainaksi, jotta saa haettua autonsa korjaamolta, jossa sen moottori on pantu kuntoon 2300 dollarilla, ja lupaa maksaa takaisin. Varmasti joskus maksaakin.

Hieno, tasapainoinen elokuva, mutta yllätys silti viime vuoden parhaaksi elokuvaksi Oscarien ja Golden Globe -palkintojenjaossa sekä Venetsian filmijuhlilla. Sen sijaan Frances McDormand ansaitsi Oscarinsa parhaasta naispääosasta.

kari.naskinen@gmail.com

Digipalvelut eivät toimi, eivätkä aina muutkaan

Ajokortin uusimista varten on käytävä lääkärintarkastuksessa. Jos haluaa hoitaa asian sujuvasti, voi lääkärissäkäynnin jälkeen toimia Traficomin kanssa netissä ja sillä selvä. Eipä vain kunnolla onnistunut, kun meidän Ulla kävi lääkärintarkastuksessa Lahden entisessä kaupunginsairaalassa, jossa on nykyisin Harjun Terveys Oy:n terveyskeskus. On jo mennyt yli viikko, mutta edelleenkään ajokortin uusimisoperaatio ei Traficomin sivuilla onnistu. Ulla soitti terveyskeskukseen, josta selitettiin, että he eivät pysty tällaiseen digitaaliseen toimintaan Traficomin kanssa.

Traficom on valtion liikenne- ja viestintävirasto, jonka ohje ajokortinuusijalle sähköisestä palvelusta on: ”Palvelun käyttö on mahdollista, jos lääkäri on tallentanut ajoterveystietosi Potilastiedon arkistoon.” Tätä ei pysty Harjun Terveys tekemään, vaan sieltä oli kuulemma Ullan lääkärinlausunto lähetetty kirjeitse Traficomille. Saa nähdä, milloin on perillä ja milloin Ulla saa ajo-oikeuden, sillä vanha ajokortti ei enää kelpaa.

Harjun Terveys on Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymän perustama yhtiö, jonka osakkaaksi otettiin kilpailutuksen perusteella 51 prosentin omistusosuudella Mehiläinen Oy. Kilpailutuksessa painoi nimenomaan se, että Mehiläisellä on kehittyneimmät digitaaliset toimintamallit.

Myös pankit toimivat nykyisin pääasiassa vain digitaalisesti. Tavallisempi asioiminen on vaikeampaa. Facebookista luin yhden kaverini pienen tarinan: Nainen oli löytänyt Nordean pankkikortin. Meni Nordean konttoriin palauttamaan sitä. Yleensä siellä maksetaan löytäjän tilille 10 euroa. Hienoa, että rehellisyydestä palkitaan. Ovella oli vartija. Pankissa ei ainuttakaan asiakasta. Vartija soitti "jonnekin". Tuli mies ja sanoi, että olisi pitänyt "varata aika", että olisi saanut palkkion. Suostuivat kuitenkin ottamaan kortin sinne. Palkkiota ei saanut.

Jäykkäähän tämä on pankkien kanssa. Minä kävelin osuuspankin konttoriin ja kysyin, mistä täältä saan matkavakuutksen. Ei mistään, koska en ollut varannut aikaa. Kävelin 200 metriä samaa katua ja kävin hankkimassa matkavakuutuksen Fenniasta.

Pari viikkoa sitten Päijät-Hämeen osuuspankki ilmoitti, että se sulkee konttorinsa Hollolassa ja Nastolassa. Neuvottiin asioimaan osuuspankin konttorissa Lahdessa, mutta samalla kerrottiin, että palveluaikoja supistetaan, ilman ajanvarausta pääsee sisälle vain aamupäivällä. Tämä on sitä samaa ”kehitystä”, mikä toteutuu erilaisissa yritys- ja kuntaliitoksissa. Ensin haalitaan kaikki pienemmät isomman haltuun ja muutaman vuoden kuluttua aletaan lopetella syrjäisempiä konttoreita, kouluja ym.

Yritin tehdä pitopalveluostoksen vanhassa linja-autoasemassa toimivasta ravintolasta. Tilasin lämpimät ruuat juhlatilaisuuteen ja kolmen päivän kuluttua menin noutamaan tilaustani sovittuna aikana, mutta ravintolassa kukaan ei tiennyt siitä mitään. Ei ollut auttanut edes digitaalinen toiminta eli kaksi sähköpostivarmistusta. Vieraat tulivat, tilaisuus alkoi, mutta juhlapäivällistä ei ollut. Onneksi tilaisuutemme alkoi jo iltapäivällä, joten lähdimme ravintolaan, mutta emme linja-autoasemalle.

kari.naskinen@gmail.com