Pienentyneet vappumarssit kertovat työväenliikkeen heikkenemisestä

Koronakauhun takia ei vappumarsseja järjestetä tänäkään keväänä. Ilman tätäkin on niiden merkitys vähentynyt. Ennen aikaan SDP ja SKDL olivat niin napit vastakkain, että vasemmiston vappumarssejakin piti olla kahdet. Vappu oli vuosikymmeniä työväenliikkeen sisäinen voimainkoitos, jossa kolmantena lenkkinä puolensa valinneena oli ammattiyhdistysliike. Jos koronaa ei olisi, tänä vappuna järjestettäisiin monilla paikkakunnilla SDP:n, Vasemmistoliiton ja ay-liikkeen yhteisiä vappumarsseja ja -juhlia. Historiantutkija Tapio Bergholm (SDP) sanoo tämän vappuviikon Demokraatti-lehdessä, että ”yhteiset vappumarssit kertovat työväenliikkeen heikkenemisestä”.

Heikkeneminen näkyy tietenkin vaalituloksissakin, mutta Bergholm tarkoittaa sitä, että taistelu on tietyllä tavalla tauonnut. Työväenliike on sadan vuoden aikana saanut aikaan niin paljon olojen paranemista, että nyt voi jo hengähtää: ”Vapusta on tullut karnevalistinen piknikvappu. Vappumarssille osallistuvat enää leppoisan tapaamisen merkeissä aatteeseen erityisen myötämielisesti suhtautuvat ja järjestöväki.”

Leppoisa on tilanne koko vasemmiston sisällä. Sosiaalidemokraattien ja kommunistien vihanpitoa ei enää puoluetasolla tarvita, koska Vasemmistoliittokaan ei ole kommunistiseen vallankumoukseen pyrkivä puolue.

Mikään lopullinen asetelma ei tämä vasemmistokonsensuskaan välttämättä ole. Bergholm: ”Esimerkiksi jos työnantajat jatkavat sopimisen ja kompromissien halveksuntaa sekä yrittävät ajaa ay-liikkeen toimintaa alas työpaikoilla, voisi ristiriitojen kärjistyminen tuoda kansan kadulle.”

Vapun alla Stora Enso päätti lopettaa Veitsiluodon paperi- ja sellutehtaansa. Toimitusjohtaja Annica Bresky sanoi syyksi sen yksinkertaisen tosiasian, että paperinkysyntä on pitkään ollut laskussa ja korona on tilannetta entisestään vaikeuttanut. Tuotantoa on maailmassa tällä hetkellä liikaa 15 paperikoneen verran. Sen sijaan kun UPM viime vuonna lopetti paperitehtaan Kaipolassa, sanoi toimitusjohtaja Jussi Pesonen syyksi Sanna Marinin johtaman hallituksen ja ay-liikkeen. Tämän vihapuheensa Pesonen toisti nyt Veitsiluodon tapauksen yhteydessä, mutta ei maininnut, että Stora Enso päätti lopettaa myös Kvarnsvedenin vastaavanlaisen tehtaan Ruotsissa.

Suomen ay-liike ei varmaankaan ole vaikuttanut Kvarnsvedeniin asti. Vaikka Annica Bresky puhui rehellisemmin, niin kyllähän Stora Enson kohdallakin on kysymys vain voittojen maksimoinnista. Yli 30 maassa toimivan yhtiön liikevaihto oli viime vuonna 8,6 miljardia euroa ja liiketulos +650 miljoonaa euroa. Tehtaiden lopettamisilla siis pyritään vain yhä suurempien voittojen saalistamiseen.

Samalla tässä kaikessa on kysymys siitä, että suomalaista sopimusyhteiskuntaa halutaan elinkeinoelämän toimesta romuttaa. Isoille yrityksille pyritään antamaan entistä enemmän valtaa päättää näistä asioista keskenään. Tarkoitus on sivuuttaa työntekijöiden järjestöt kokonaan ja pysyvästi. Näin yksittäinen työntekijä sopisi itse työehdoistaan ja vahtisi itse sitä, että työnantaja vahvempana osapuolena noudattaisi tuota työsopimusta.

Eero Heinäluoma sanoo, että ”jos sopimusyhteiskuntaa puolustavat eivät löydä toisiaan, voi edessä olla myös politiikan balkanilaistuminen. Lisää entistä repivämpiä taisteluja ja paluu lyhytaikaisten hallitusten aikakauteen.” (Demokraatti 29.4.) Tämä kehitys ehkä vaikuttaa vappumarsseihinkin, jos niitä taas vuoden kuluttua pystytään järjestämään.

PUNALIPUT KIELLETTIIN,
SAK HANKALUUKSISSA

Ensimmäisen työväen vappujuhlan Suomessa järjesti Helsingin kirjatyöntekijöiden yhdistys 1890 ja ensimmäinen työväestön yhteinen vappukulkue organisoitiin Helsingissä 1895. Särö näin alkaneeseen vappujuhlintaan tuli 1918, kun kansalaissodan voittanut valkoinen osapuoli suhtautui työväen juhlintaan varauksella. Vappujuhlia häirittiin 1920-30-luvuilla säännöllisesti ja esimerkiksi Etsivän keskuspoliisin tarkkailijat pitivät vappujuhlia silmällä ainakin 1930-luvun alkupuoliskolle saakka. Yksityistä silmälläpitoa oli paljon myöhemminkin, ja ainakin SKDL:n vappumarssille osallistuneet joutuivat joskus vaikeuksiin yksityisillä työpaikoillaan.

Vuonna 1933 sisäasiainministeriö asetti työväen vapputapahtumille rajoituksia: punaisten lippujen käyttö ja uhittelevien työväenlaulujen laulaminen julkisilla paikoilla kiellettiin.

Jatkosodan jälkeen työväenliikkeessä syntyi taas yhteishenkeä, ja mm. Tampereella 1945 sosiaalidemokraatit ja maan alta julkisuuteen päässeet kommunistit järjestivät yhteisen vappujuhlan. Sen järjestivät SDP:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö, SKDL:n Pohjois-Hämeen piirijärjestö, SKP:n Tampereen piirijärjestö, Tampereen ammatillinen paikallisjärjestö ja TUL:n Tampereen piiri. Jyväskylässä demarien työväenyhdistys järjesti yhteiset vappujuhlat kommunistien kanssa 1945-48.

Näin tapahtui Helsingissäkin. Vuonna 1946 siellä syntyi kuitenkin kärhämä sosiaalidemokraattien suuttuessa siitä, että kommunistit olivat kantaneet yhteisessä vappukulkueessa omien johtomiestensä, esimerkiksi Terijoen hallituksen pääministerin Otto-Wille Kuusisen, isoja kuvia. SDP:n Helsingin kunnallisjärjestö esittikin, ettei SDP enää osallistuisi samoihin vappujuhliin kommunistien kanssa, mutta SDP:n puoluejohto päätti, että yhteisiin vappujuhliin oli mentävä. SDP ei kuitenkaan enää suostunut yhteisiin julisteisiin, kuten kahtena aiempana vuonna.

Todellisuudessa nämä vappuasiat olivat paljon vakavampia johtuen SAK:sta. Se nimittäin halusi 1940-luvun lopusta alkaen pitää ammattiosastot ja ammatilliset paikallisjärjestöt erossa vappujuhlien järjestelyistä. Kovin kiista käytiin 1950 kommunistien johtamien ammatillisten paikallisjärjestöjen oikeudesta järjestää vappujuhlia, jolloin SAK ajautui hajaannuksen partaalle. Rajun arvostelun ja yhtenäisyyspyrkimysten välinen jännite teki SKP:n ay-politiikasta tuolloin tempoilevaa. Ay-liikkeen kommunistien ristiriitaiset pyrkimykset ja toimet johtuivat siitä, että he joutuivat vappukriisin kärjistyessä palvelemaan kahta herraa: kommunististen puolueiden tiedotustoimistoa (Kominform) ja Maailman ammattiyhdistysten liittoa (MAL).

SAK:n kommunistit seurasivat tiukan antisosialidemokraattisen Kominformin linjanvetoja, joiden mukaisesti tuli paljastaa oikeistososialidemokratian antautuminen kotimaisten kapitalistien ja USA:n sodanlietsojien juoksupojaksi. Arabian posliinitehtaan lakko 1948 ja syksyn 1949 lakkoliikkeen katkerat kokemukset tukivat näitä näkemyksiä. Toisaalta juuri noiden kelvottomiksi moneen kertaan paljastettujen sosiaalidemokraattien kanssa oli pyrittävä yhteistyöhön, jotta ay-liike olisi Suomessa vahva ja SAK pysyisi jäsenenä kommunistien johtamassa MAL:ssa.

Tämä SAK:ta koskeva sisältö on sivujuonne SAK:n historiahankkeesta, jonka tutkimustulokset ovat esillä teoksessa Tapio Bergholmin kirjassa Sopimusyhteiskunnan synty I, Työehtosopimusten läpimurrosta yleislakkoon, SAK 1944-56 (Otava, 2005). Nyt Bergholm tekee kirjaa Mauno Koiviston muistelmista 1955-66, jolloin Koivisto oli Helsingin Työväen Säästöpankin tomitusjohtajana.

kari.naskinen@gmail.com

Evakoille suunniteltiin 1941 erillistä asutuskeskusta

Sisäasianministeriön toukokuussa 1941 asettama komitea sai tehtäväkseen harkita kokonaan uuden asutuskeskuksen perustamista niille Viipurin ja muiden Karjalan alueen evakoille, jotka eivät pystyneet saamaan toimeentuloa ja kunnollista asuntoa tuolloisilta sijoituspaikkakunniltaan. Komitea sai esityksensä valmiiksi, mutta tämän pitemmälle asiassa ei ehditty, sillä kesällä alkanut jatkosota keskeytti suunnittelutyön.

Tällaisen mielenkiintoisen asian tuo esille Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti, fil. tri Anu Koskivirta kirjassa Diasporan Viipuri, joka ilmestyi viime vuonna Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran kustantamana. Komitean ehdotus oli, että evakoiden sijoituspaikka muodostettaisiin joko Helsingin viereen sen pohjois-koillispuolelle tai Pohjanmaalle Kokkolan ja Raahen välille.

Talvisodan aikana evakkotaipaleelle lähti yhteensä noin 430 000 ihmistä, joista viipurilaisia noin 73 000 ja Viipurin maalaiskunnasta noin 16 000. Jatkosodan takaisinvaltauksen jälkeen iso osa evakoista palasi vanhoihin koteihinsa, mutta 1944 tuli lopullinen lähtö, kun sota hävittiin. Lisäksi uusia evakkoja tuli Petsamosta. Tilanne oli vaikea sekä konkreeettisesti että asenteellisesti.

Koneen säätiön verkkosivulla on historiantutkijan, fil. tri Tuomas Teporan selvitys noiden aikojen kokemushistoriasta otsikolla ”Itsekkäistä evakoista ja ahneista isännistä”. Koska evakkoja ei lopulta sijoitettu yhteen paikkaan, vaan joka puolelle maata, törmäyksiä paikallisen väestön kanssa syntyi. Siirtyneen väestön mielialaa ja poliittista tahtoa pyrittiin hallitsemaan lohkomalla maata ja asuttamalla ihmisiä elinkeinoaan vastaaville seuduille, sillä äkillistä teollistamista ei pidetty mahdollisena eikä suotavana. Poliittisessa oikeistossa tosin vastustettiin yksityiseen maanomistukseen kajoamista ja pyrittiin ohjaamaan uudistilojen perustamista raivattaville kylmille tiloille pikemmin kuin valmiille viljelysmaalle.

Heti talvisodan jälkeen maaliskuun lopussa 1940 Maavoimien esikunnassa tehtiin tiliä evakuoinnin onnistumisesta. Raportin pontimena oli tarkastella evakuoidun väestön mielialojen vaikututusta karjalaisiin rintamamiehiin, joita ei vielä ollut kotiutettu armeijasta uusille asuinpaikoilleen. Tepora toteaa, että arviossa ei hymistelty. Raportti listasi suurimmat epäkohdat:

- Kylmä ja ynseä vastaanotto
- Siirtoväkeen kohdistunut kiskomishalu
- Evakoita pidettiin muukalaisina ja haukuttiin Hämeessä sekä Lounais-Suomessa ”ryssiksi”
- Siirtoväen muutenkin pienien ansiomahdollisuuksien tahallinen rajoittaminen.

Johtopäätökseksi tuli, että nämä epäkohdat ”ennen pitkää vaarantavat kansamme sodan aikana saavuttamaa eheyttä ja sen johdosta sekä välittömästi tulevat horjuttamaan puolustustahtoamme”.

Kaltoin kohtelu tuotti katkeruutta evakkojen keskuudessa. Tämä vaikutti myös siirtoväen sotilaiden mielialaan. Uusilla asuinsijoillaan olleet evakot kertoivat asioiden tilasta miesväelleen ja uhkasivat, että kun miehet pääsevät lomalle, tämä kostetaan – katsotaan sitten, kuka on kuka. Epäsopua lisäsi sekin, että moni suomenkielinen syytti ruotsinkielisiä rintamamiehiä vihollisen läpimurrosta Summassa. Osansa saivat ruotsalaiset vapaaehtoiset ja Neuvostoliittoa tukeneet saksalaissotilaat, joita uskottiin nähdyn rintamalla puna-armeijan apuna. Eniten pelättiin, että kansa kääntyy herroja vastaan.

Tepora kirjoittaa, että yleisintä oli kuitenkin siirtoväen syyttely sodan seurauksista. Samalla siirtoväki itse osallistui erilaisten huhujen levittämiseen. Erityisesti ruotsinkieliset olivat karjalaisten tulilinjalla.

ENITEN EVAKKOJA
HÄMEEN LÄÄNISSÄ

Kesällä 1940 hyväksytyn pika-asutuslain mukaiset maanostot ja -luovutukset sekä evakuoitujen siirrot pysyviksi kaavailluille sijoituspaikoille alkoivat vasta kesänkorvalla 1941. Sijoitusten toimeenpano jäi pitkälti kesken jatkosodan alettua, mutta lain nojalla Suomeen ehdittiin perustaa sitä ennen noin 13 000 valmista ja puolivalmista uutta tilaa. Lisäksi evakoita oli jo ennen pika-asutuslain säätämistä siirrelty pitäjästä toiseen ns. tasoitussiirroissa, joilla tasattiin evakoiden sijoituksen aiheuttamaa rasitusta eri kuntien kesken. Evakoiden asunto-oloja parannettiin, sillä moniin kuntiin oli evakuoinnin paineessa ahdettu ihmisiä sankoin joukoin sietämättömiin oloihin. Talvisodan väestönsiirto oli massiivinen ja suunnitelmattomuudessaan osaksi improvisoitu operaatio niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin.

Sotien loputtua tilanne oli joka tapauksessa yllättävän hyvin hallinnassa. Missään muualla maailmassa ei vastaavaan operaatioon ole edelleenkään pystytty. Vuoden 1949 lopussa oli siirtoväen määrät lääneittäin tällaiset:

Hämeen lääni 73 812
Uudenmaan lääni 69 801
Turun ja Porin lääni 67 922
Kuopion lääni 50 484
Kymen lääni 42 264
Vaasan lääni 35 142
Mikkelin lääni 25 051
Oulun lääni 13 279
Lapin lääni 8 003

MAAHERRAN ISTUINTA
KAAVAILTIIN LAHTEEN

Suurimmiksi viipurilaisten keskittymiksi muodostuivat Lahti, Tampere, pääkaupunkiseutu ja Turku. Diasporan Viipuri -kirjassa muistutetaan taas Lahden kaupunginjohtajana 1938-42 toimineen Uuno Takin (SDP) merkityksestä: ”Hän oli houkutellut talvisodan jälkeen viipurilaisia yrittäjiä lupaamalla edullisia toimitiloja, tontteja ja lainoja. Lahden tärkeää merkitystä siirtoväkeä vastaanottaneena kaupunkina kuvastaa sekin, että valtiovalta suunnitteli 1940-luvun puolivälissä lääniratkaisua, jossa entisen Viipurin läänin kymenlaaksolainen osa olisi liitetty Päijät-Hämeen kanssa yhteisten lääninrajojen sisälle ja maaherranistuin sijoitettu Lahteen. Ajatus läänin hajottamisesta kahtia ja sen rajojen avartamisesta länteen kaatui kuitenkin kaikkien Kymen läänin kuntien jyrkkään vastustukseen.”

(Diaspora tarkoittaa suoraan kreikan kielestä käännettynä hajaannusta, hajallaan asumista. Se merkitsee muuttoa, jossa jokin kansallinen tai uskonnollinen ryhmä joutuu siirtymään uudelle asuma-alueelle tai toiseen maahan. Diasporassa kansa tai ryhmä säilyttää oman identiteettinsä, vaikka elääkin eristyksessä alkuperäisestä kulttuuristaan. - Mitä joukkoliikennevälinettä Helsingissä asuvat juutalaiset käyttävät? Diasporaa.)

Kirjan monista aiheista yksi käsittelee suomalaisten nykynuorten käsityksiä Viipurista. Fil. tri Chloe Wells Itä-Suomen yliopistosta kirjoittaa ryhmäkeskusteluista, joihin osallistui 325 lukiolaista yhdessätoista kaupungissa. Eräs lukiolainen vastasi niiku kysymykseen ”tulisiko Viipurin olla osa Suomea”:

”Onhan se periaatteessa hienoo et se on niinku nyt sit Venäjän, tai silleen et se on vaa periaatteessa muisto. Tai sillee. Et must tuntuu että sitä ei arvostettais Suomessa niin kovasti jos se ois Suomella tällä hetkellä. - - - Nii, must tuntuu et se niinku, se on vaa semmonen muisto, kaunis muisto siit et se oli kerran Suomen.”

kari.naskinen@gmail.com

Koronavirus on kuin kopiokone

Mikrobit ovat organismeja, joita voi paljain silminkin havaita, kun niitä on oikein paljon, esimerkiksi homeet ja hiivat. Viruksetkin ovat karkeasti ottaen mikrobeja, mutta jotkut asiantuntijat sanovat, etteivät sittenkään ole. Mikrobeja on luonnossa niin paljon, että niiden yhteinen biomassa maapallolla on suurempi kuin ihmiskunnan massa. Mikrobit aloittivat elollisen elämänkin maapallolla, jo ennen Aatamia ja Eevaa. Mikrobeja on kaikkialla kaikenlaisissa olosuhteissa, maalla, meressä ja ilmassa, jopa peruskalliosta ja jäätiköiden alta niitä on löydetty.

Mikrobeja käytetään hyödyksi esimerkiksi oluen ja viinin sekä juuston valmistuksessa. Samoin niitä tarvitaan antibioottien valmistamiseen. Kasvien, eläinten ja ihmisten kannalta mikrobit ovat välttämättömiä. Ihminen tarvitsee niitä ihoonsa, limakalvoihinsa ja ruuansulatuskanaviinsa. Lisäksi mikrobit tuottavat elimistössä elintärkeää K-vitamiinia. Toisaalta esimerkiksi bakteerit voivat aiheuttaa tulehduksia ja tartuntatauteja.

Mutta ne virukset, nyt koronavirus. Siitä ei ole muuta kuin valtavasti haittaa. Jotkut tukijat ovat sitä mieltä, että virukset eivät ole eläviä, koska niillä ei ole solurakennetta eikä omaa aineenvaihduntaa. Virukset eivät varsinaisesti pysty edes lisääntymään, vaan tiedemiehet kuvaavat asiaa niin, että viruksen on tunkeuduttava isäntäsolun sisälle, jossa ne tekevät itsestään uusia kopioita. Kysymys on näin maallikon mielestä ilmeisesti samanlaisesta tapahtumasta kuin kopiokoneen kanssa: kopiokone ei luo itse uusia kopioita, vaan monistaa vanhoja. Koronavirus on tällainen kopiokone, joka merkitsee kopioitavan kappalemäärän kohdalle vaikkapa tänään tuhat miljardia kopiota ja painaa aloita-nappulaa.

Perehdyin asiaan kuuntelemalla Helsingin yliopiston virologian dosentin Mika Salmisen luennon. Hän kertoi, että mikrobi havaittiin ensimmäisen kerran 1600-luvun lopulla Hollannissa ja että eläinkokeilla voitiin 1800-luvun lopulla Saksassa todeta, että mikrobit aiheuttavat kulkutauteja. Näitä epidemioita vastaan pystyttiin sittemmin kehittämään rokotteita, joiden ansiosta Suomessa on saatu kurkkumätä, polio ja tuhkarokko loppumaan. Koronaa vastaan tämä taistelu on vasta alussa.

Salminen pohti luennossaan sitä, miltä maailma näyttäisi, jos mikrobien ja viruksien olemassaolosta ei tiedettäisi mitään. Ei hän siihen varsinaisesti vastausta osannut antaa, mutta vielä 1800-luvulla tilanne oli sellainen, että tarttuvien tautien uskottiin leviävän ilmassa leijailevissa huuruissa, varsinkin kaupunkien köyhissä osissa. Tästä ilmiöstä käytettiin nimeä ”miasma”, joka tulee vanhasta kreikan kielen sanasta ”miainein” (saastuttaminen). Malaria puolestaan sai nimensä vanhasta italian kielen termistä ”mala aria” (paha ilma).

Nyt joka tapauksessa näistä asioista tiedetään paljon ja koronavirusta vastaan taistellaan rokotusten avulla. On kuitenkin myös perusjuntteja, joiden huuruinen ajatus on, että koko koronavirusasia on salaliitto. Samaa huurua on tämän porukan väite siitä, että ilmastonmuutos on valtaa pitävän klikin hämäyspuhetta. Tutkimus- ja tilastotiedot ovat heille pelkkää miasmaa.

Samanlaiseksi hämäykseksi tämä outo ryhmä väittää holokaustia. Yhtä pölkkypäistä on nyt Suomessakin jonkin verran julkisuutta saava rokotevastaisuus. Perusjuntit uskovat, että maailman johtoeliitin salaliitto on saanut valtaansa maailman kaikki lääkärit, poliitikot ja viranomaiset. Näitä kahden viimeisen kappaleen ajatuksia ei Salminen esittänyt, mutta tältä tilanne nyt näyttää.

kari.naskinen@gmail.com

Lätty rumpuun

Olen kymmeniä vuosia katsonut ja kuunnellut jääkiekkoa televisiosta niin tarkkaavaisesti, että pystyisin helposti auttamaan selostustehtävissä. Terminologia on tuttua, ja yhtenä iltana jo harjoittelin panemalla äänen telkkarista pois:

”Nyt aloituksesta pikkumusta liikenteeseen. Aaltonen saa sen ykkösellä ja antaa lättysyötön Kangasniemelle, no siihen se pysähtyy, sillä vastustajan träppi on vastassa. Limpun saa Kauppinen, joka on talentti tuleville vuosille. Kauppinen iskee kuminpalan vantaimerilla yli sinisen, mutta Kousa syö kumia, koska on hyvässä positiossa. Mutta heti uusi yritys, Oksasen vetolaukaus lähtee hyvin, mutta Lehtinen maalissa ottaa sen ykkösellä.

Coutsi huutaa jotain Immoselle, joka hukkaa pelivälineen, jaa ei, nyt Immonen sittenkin pääsee läpiajoon, Immonen pelasi ennen Heinolassa, jossa teki runkosarjassa 77 tehopistettä, sitten hänet varattiin Martinsvilleen kuudennella kierroksella, mutta ei kuitenkaan päässyt koskaan AHL:ään, kaikkien aikojen tilastossa Immosella on 305 pistettä. Viime kaudella hän teki 30 maalia ja antoi 15 maalisyöttöä, ai jaha, nyt siellä taisikin tulla byyri. Katsotaanpa hidastuksesta, kyllä kyllä, on se kaappi, meni raudan kautta uuniin.

Sitten taas Lehtiseltä hieno torjunta, oikein geimseiver, sillä kova laukaus ei mene katiskaan. Lehtonen antaa limpun Matiskaiselle, joka vetää irtomustan suoraan syötöstä ränniin. Sieltä sen hakee Keinonen, joka viivelähdöllä vie palan syvään jalalla. Anttila tulee kuitenkin jalkakynällä ja vie takakarvauksella kiekon. Siihen ottelu kuitenkin päättyy, summeri soi ja ylihuomenna on vuorossa geim seven. Sitten täytyy vain toivoa, että hermokontrolli pitää ja katsotaan kumpi menee päätyyn asti."
- - -
Yksi asia on kuitenkin vielä selvitettävä. Kun selostajat ovat monta kertaa sitä mieltä, että kahden pelaajan nahistellessa vain suurempi syyllinen pitäisi panna jäähylle, mutta pannaan molemmat, niin selostajat puhuvat Salomonin tuomiosta. Tarkoittavat siis löperöä päätöstä tuomarilta. Todellisuudessa salomonintuomiolla tarkoitetaan kuitenkin päinvastaista eli nimenomaan oikeudenmukaista tuomiota.

Raamatun Kuninkaiden kirjasta voi lukea kuningas Salomon luokse tulevasta kahdesta samassa huoneessa asuvasta portosta, jotka molemmat olivat synnyttäneet pojan. Toisen naisen poika oli kuollut yöllä, jolloin hän oli vienyt sen toisen naisen luo ja he alkoivat sitten riidellä eloon jääneestä pojasta. Salomo uhkaa viiltää pojan kahtia miekallaan ja antaa puolikkaat kummallekin. Toinen nainen suostuu siihen, mutta toinen pyytää Salomoa säästämään pojan hengen ja antamaan toiselle naiselle. Tästä Salomo näki kumpi naisista oli lapsen oikea äiti, jolle lapsen eloonjääminen oli tärkeämpi. Näin Salomo teki oikeudenmukaisen ratkaisun ja äiti sai poikansa. Salomon tuomio on siis esimerkki viisaasta tuomiosta, jota ei pantu tasan, vaan oikeus voitti. Jääkiekkoselostajat kuitenkin sanovat salomonintuomioksi mielestään huonoa tuomiota, mutta he ilmeisesti ovat lopettaneet lukemisen siihen miekalla kahtia viiltämisen kohtaan.

kari.naskinen@gmail.com

Vallankumous Kuubassa jatkuu virheitä korjaten

Tässä kuvassa on paljon. Valta vaihtui, kun Raul Castron (89) seuraajaksi Kuuban kommunistisen puolueen (PCC) keskuskomitean ensimmäiseksi sihteeriksi tuli Miguel Díaz-Canel Bermúdez (60). Jo ennen tätä virallista vaihdosta Castro sanoi nelipäiväisessä puoluekokouksessa Havannassa, että niin kauan kuin hän elää, hän on edelleen valmis puolustamaan vallankumousta, isänmaata ja sosialismia. Politiikan asiantuntijoiden mukaan Díaz-Canel on samoilla linjoilla kuin on ollut Castron dynastia. Edelleen on Kuubassa tunnettu sanonta ”Yo Soy Fidel” (Minä olen Fidel), jolla kansalaiset kunnioittavat Fidel Castron saavutuksia. Díaz-Canelin toistama sanonta puolestaan on: ”Somos Continuidad” (Me olemme jatkuvuus).

Kuvassa Raul Castrolla ja Miguel Díaz-Canelilla on koronamaskit. Kuubassa tilanne on vaikea. Rokotuksia ei vielä ole aloitettu, koska valtion oma lääketeollisuus kehittää koronarokotetta, jolla vasta rokotukset aloitetaan, ja tarkoitus on tällä rokotteelle auttaa myös muita Latinaisen Amerikan maita.

Korona on poikkeuksellisen hankala asia Kuuballe, koska sen takia on turismi sinne pysähtynyt. Tällä on valtava vaikutus, sillä turismi on jo pitkään ollut Kuuban suurin tulonlähde. Tällä hetkellä Kuuba on talouskriisissä, suuressa inflaatiovyöryssä ja jonot elintarvikekauppojen ulkopuolella ovat palanneet. Tätä taloustilannetta pahensivat USA:n kiristyneet pakotteet Donald Trumpin aikana, eikä Joe Bidenin politiikka ole helpottanut tilannetta, sillä hän on sanonut, ettei Kuuba kuulu nyt prioriteettiasioihin USA:n ulkopolitiikassa. Näin on otettu selvästi takapakkia Barack Obaman ajoista.

VALLAKUMOUKSELLISIN ASIA
VALLANKUMOUKSESSA ON PUOLUE

Ajankohtaiseen vaiheeseen osui, kun seurasin tutkijatohtori Petra Kuivalan viisiosaisen luentosarjan Helsingin työväenopistosta. Hän asui Kuubassa 2014-17 tehdessään väitöskirjatutkimusta Helsingin yliopistolle. Tuolloin Petra Kuivala pääsi myös työskentelemään aiemmin tutkijoilta suljettuihin arkistoihin. Hän tarkasteli ensimmäisenä ulkomaalaisena tutkijana vallankumoukseen ajoittuvia katolisen kirkon arkistolähteitä. Nyt hän toimii tutkijana Helsingin ja Harvardin yliopistoissa.

Petra Kuivalan väitöstutkimus tarjoaa merkittävää uutta tietoa katolisen kirkon, kuubalaisten katolilaisten ja Kuuban vallankumouksen suhteista. Mikään ei kuitenkaan mene ohi PCC:n. Kommunistinen puolue on vallankumouksellisin voima vallankumouksessa. Siksi PCC:n pääsihteeri on myös Kuuban tasavallan presidentti. Tässä tosin oli pientä säätöä viimeiset kolme vuotta, kun Raul Castro luopui presidenttiydestä 2018 ja tilalle tuli Díaz-Canel. Näin haluttiin tehdä uudelle johtajalle loivempi siirtymä ykkösmieheksi. Aiemmin Díaz-Canel oli toiminut ensimmäisenä varapresidentinä vuodesta 2013 ja sitä ennen opetusmisterinä 2009-12.

Mikä muuttuu nyt, on oleellinen kysymys. Petra Kuivala sanoi, että Kuuban vallankumouksessa on ollut monta käännekohtaa, sillä vallankumous Kuubassa on ollut dynaaminen prosessi, joka jatkuu yhä muuttuen ja uudistuen koko ajan.

”Viime vuosikymmenten yksi iso muutos oli uuden perustuslain säätäminen 1976, jolloin Kuuballe julistettiin virallisesti kommunistinen ja ateistinen yhteiskuntajärjestys. PCC nousi maan johtoon eli Fidel Castro henkilönä jäi sille alisteiseksi. Tämä oli lopullinen ja johdonmukainen seuraus siitä, että joulukuussa 1961 Casto oli sanonut kysymyksessä olevan marxilainen, leniniläinen, sosialistinen vallankumous”, kertoi Petra Kuivala.

Jo 1980-luvulla käynnistyi kuitenkin ”oikaisukampanja” (Rectificacion). Alettiin korjata havaittuja virheitä ja muuttaa vallankumousta. Tämä tarkoitti sitäkin, että uskontoa alettiin taas ymmärtää, kun lähdettiin siitä, että kannattaa pitää uskovat mieluummin ystävinä kuin vihollisina. Fidel Castro jopa houkutteli paavi Johannes Paavali II:ta vierailulle, mutta tämä toteutui vasta 2015 paavi Franciscuksen tehdessä Kuubaan viikon kestäneen vierailun, ja uudestaan 2016. Noiden vierailujen aikana Kuuban johtajana oli jo Raul Castro.

Petra Kuivalalla oli näköalapaikka näihin tapahtumiin, sillä Kuuban katolinen kirkko ja ulkoministeriö kutsuivat hänet viralliseksi tarkkailijaksi niihin.

BARACK OBAMA JA
ROLLING STONES

Vuosi 2016 oli huippu. Ensin Barack Obama vieraili Kuubassa ja samalla viikolla tuli Rolling Stones. Pitkänäperjantaina Rolling Stones piti konsertin urheilupuiston alueella ja paikalla oli myös Petra Kuivala.

”Ei ole virallisia lukuja yleisömäärästä, mutta ne liikkuvat 500 000:n ja miljoonan välillä. Tunnelataus siellä oli valtava. Ihmiset kokivat taitekohdan ja tiedostivat käsillä olevan muutoksen”, kertoi Petra Kuivala.

”Näiden isojen tapahtumien jälkeen on tullut takapakkia. Vuonna 2014 Obaman aikana uudelleen solmitut diplomaattisuhteet kyllä ovat voimassa, mutta kanssakäymisen normalisointi ei Obaman jälkeen ole onnistunut. Oman muutoksen aiheutti näitä ennen Neuvostoliiton loppuminen, minkä seurauksena Kuuba on lisännyt yhteistyötä erityisesti Kiinan kanssa. Sieltä Kuuba saa nykyisin esimerkiksi linja-autoja, käyttötavaroita koteihin ja energiateollisuudessa tarvittavia koneita ja laitteita.”

Kuuban sisäisessä muutoksessa iso asia oli, kun turismi saavutti saaren 1990-luvulla. Nyt se on Kuubassa pääelinkeino, jota saavat harrastaa myös yksityiset ihmiset ja yritykset tietyin rajoituksin, mutta niitä osataan tietenkin kekseliäästi kiertää. Raul Castron aikana sallittiin ulkomaiset investoinnit matkailuelinkeinoon ja yksityisyrittäjyyden annettiin toimia. Ihmiset voivat vuokrata asuntojensa huoneita turisteille, pitää pieniä ravintoloita, toimia matkaoppaina, kampaajina, kosmetologeina jne.

”Vallankumouksen kärkiasioita ovat tällä hetkellä edelleen maksuttomaan koulutukseen ja tieteeseen panostaminen, josta koronarokotteen kehittäminen on hyvä esimerkki”, sanoi Petra Kuivala.

ATEISMI POIS
PERUSTUSLAISTA

Petra Kuivala sanoi uskonnon läsnäolon kommunistisessa yhteiskunnassa olleen mielenkiintoinen paradoksi:

”Uskonnon ja vallankumouksen liittymäkohdat ovat tulleet näkyviin erityisesti ihmisten arjessa. Arkistolähteet ja tekemäni haastattelut valottavat aiemmin hiljaisiksi jääneitä kuubalaisia katolisia kokemuksia elämästä vallankumouksessa. Kirkkoinstituution ja vallankumouksen virallisten rakenteiden rinnalla suuri joukko kuubalaisia on elänyt elämäänsä uskonnon ja vallankumouksen rajapinnoilla. Sekä katolilaiset että kommunistit ovat kohdanneet toisiaan kouluissa, työpaikoilla, naapurustoissa ja kaduilla.”

”Ateismi poistettiin perustuslakiuudistuksessa 1991-92, joten uskonnonvapaus tuli takaisin. Tästä oli hyötyä silläkin tavalla, että kirkon diakoniatyö auttoi ihmisiä vaikeassa tilanteessa, kun oli pulaa ruuasta ja säännöstelykortit tulivat. Samoihin aikoihin alkoi musta pörssi -toiminta, joka jatkuu yhä.”

kari.naskinen@gmail.com

Adolf-poitsun syntymäpäivä 20.4.

 

Ja kukas vauveli se siinä nuttusillaan?
Sehän on pikku Adi, Hitlerin perheen poika.
Mahtaako hänestä kasvaa oikeustieteen tohtori?
Tai kukaties tenori Wienin oopperaan?
Kenen onkaan tämä kätönen, korva, simmu?
Kenen pieni pömppömasu täynnä maitoa:
kirjanpainajan, lääkärin, kauppiaan, papin?
Minne nämä töppöset lopulta vaeltavat, minne?
Puutarhaan, kouluun, toimistoon, vihkialttarille -
ehkä pormestarin tyttären kanssa?
Tutti, vaippa, kuolalappu, helistin,
terve poikalapsi, Jumalan kiitos, koputetaan puuta.

(Ote puolalaisen Nobel-kirjailijan Wislava Szymborskan runosta ”Ensimmäinen valokuva Hitleristä”, suomentanut Martti Puukko, Parnasso 2/1998)

Viimeinen sinetti

Saksalaisen Wim Wendersin elokuvassa Maailman ääriin (1991) on Max von Sydow taas tekemisissä lopun aikojen kanssa. Ingmar Bergmanin Seitsemännessä sinetissä (1957) hän on keskiaikainen ritari, joka pelaa Kuoleman kanssa shakkia panoksena elämä. Wendersin elokuvassa on kysymys tätäkin laajemmasta asiasta, kuten käy ilmi jo elokuvan alkuperäisestä nimestä Bis ans Ende der Welt (Maailman loppuun asti). Tämä harvoin nähty, lähes viisituntinen elokuva tuli televisiosta viime lauantaina ja Yle Areenassa se on nähtävissä 30.5. asti. Elokuvateattereissa se on esitetty puolet lyhyemmäksi typistettynä.

Se on tieteiselokuva, joka on entisestään ajankohtaistunut. Tohtori Henry Faber (von Sydow) on kehittänyt laitteiston, jonka avulla ihmisen aivoimpulssit voidaan muuttaa kuviksi. Kun aivotoiminta muodostaa unia, päästään niistäkin perille. Mahdollista on myös päinvastaisesti projisoida menneitä asioita vaikkapa lapsena sokeutuneen ihmisen aivoihin ja hänen koettavikseen. Elokuvassa tämä kohdehenkilö on Faberin puoliso (Jeanne Moreau).

Monet ovat keksinnön perässä, tietenkin myös Yhdysvaltain hallitus, joka on pannut CIA:n asialle ja luvannut sen löytämisestä 500 000 dollarin palkkion. Summa on pieni, ja jos tällainen elokuva tehtäisiin nyt, löytöpalkkioon voitaisiin panna pari nollaa lisää.

En muista kuka, mutta joku elokuvassa muistuttaa, että Johanneksen evankeliumi alkaa toteamuksella ”Alussa oli sana”. Enää ei sanalla ole sillä tavoin itsenäistä merkitystä, että sanominen ei jää henkilökohtaiseksi ilmaisuksi, koska yksityisyyttäkään ei enää ole. Kuka tahansa voi varastaa kenen tahansa sanomiset ja niiden avulla myös mielipiteet, joita voi käyttää väärin.

Elokuvassa lähestytään vuosituhannen vaihdetta. Keskeinen asia on ihmisten ja organisaation välinen kommunikointi, joka on muuttunut nopeaksi ja kaikki esteet voittavaksi. Yhteydet toimivat, eikä pakoon pääse mihinkään, paitsi että tohtori Faber on onnistunut tekemään laboratorionsa kallioluolaan aboriginaalien alueelle Australiassa. Lisäksi tähän lopun ajan lähestymiseen liittyy se, että Intiasta on lähetetty satelliitti, jonka mukana on ydinräjähdepanos. Wenders näkee sen kuitenkin pienempänä uhkana kuin ihmisten yksityisyyden menettämisen.

Johanneksen evankeliumia lähempänä on Johanneksen ilmestys, jonka seitsemäs sinetti on lopullisesti avautumassa. Olemme koko ajan seurannassa. Meitä ”profiloidaan” kauppojen kassoilla, kun maksamme ostoksemme kortilla tai kun valitsemme seurattavia asioita internetistä. Sattumaako vain, mutta edellisiltana tuli televisiosta James Ponsoldtin elokuva The Circle (2017), jossa somefirman johtaja sanoo: "Tietäminen on hyvä asia, mutta kaiken tietäminen vielä parempi."

Kun ostan verkkokaupasta Sergei Eisensteinin ja Andrei Tarkovskin elokuvia ja kirjoitan niistä tähän blogiini sekä katson KHL:n meneillään olevia finaaliotteluita, olen USA:n tiedusteluviraston NSA:n algoritmien perusteella luultavasti Putinin trolli. Tätä profiiliani vahvistaa se, etten ole isänmaallinen, koska käyn ruokaostoksilla Lidlissä enkä Citymarketissa tai Prismassa.

Kaikki sosiaaliseen mediaan kirjoitettavat tekstit kirjautuvat myös talteen. Kun tämän kaiken ynnää yhteen Wendersin elokuvan kanssa, päästään siihen, mistä elokuvassa on kysymys: ihmisten mielen hallintaan, aivopesuun ja sensellaiseen. Amerikkalainen politiikantutkimuksen professori Lance deHaven-Smith Floridan valtionyliopistosta kirjoitti 2013 kuinka CIA keksi John F. Kennedyn jälkeen termin ”salaliittoteoria” ja jyskytti ihmisten mieliin, että Kennedyn murhasi yksinäinen hölmö Lee Harvey Oswald, joka murhattiin poliisin huostassa ennen kuin häntä voitiin kuulustella (deHaven-Smith: Conspiracy Theory in America).

Mikä on seuraava askel? Jos menneisyyttä voi projisoida ihmisten mieleen, voisiko menneisyyttä myös muuttaa?

Lisäksi Wenders kantaa huolta siihen, mihin uusi informaatioteknologia pahimmillaan johtaa. Vaikka ns. älypuhelimia ei vielä elokuvan valmistuessa ollut, Wenders hämmästyttävästi ennustaa, että ihmisten kiinnostus jotain tällaista kohtaan kasvaa valtaviin mittoihin. Vaikka ihmiset ovat näiden laitteiden välityksellä aikaisempaa enemmän tekemisissä toistensa kanssa, ei empatiakyky ylitä sitä, mitä on itsekkyys ja omien tunteiden esille tuominen.

kari.naskinen@gmail.com