Oikeistodemarit sammuttivat soihdun

Kuvassa on SDP:n jäsenjärjestön Akateemisen sosialistiseuran (ASS) Soihtu-lehti tammikuulta 1937. Niin oikeistohenkinen oli 1930-luvulla myös SDP, että se ei aitoa vasemmistolaista kirjoittelua hyväksynyt, vaan puoluetoimikunta erotti ASS:n. Se oli sitä aikaa 80 vuotta sitten, jolloin tannerilaiset oikeistodemarit olivat vahvimmillaan.

ASS oli perustettu 1925 vasemmistososiaalidemokraattiseksi opiskelijajärjestöksi. Nimen kirjoitusasu oli aluksi Akateeminen Sosialisti-Seura, millä näytettiin, että kysymyksessä oli vastajärjestö äärioikeistolaiselle Akateemiselle Karjala-Seuralle. Soihtu-lehti alkoi ilmestyä 1931 alaotsikolla ”sosialidemokraattinen aikakauslehti”. Ensimmäisessä numerossa ilmoitettiin, että lehden tarkoituksena oli marxilaisen sosiaalidemokratian tuntemuksen parantaminen ja syventäminen ajankohtaisia ja teoreettisia aiheita käsittelemällä.

Vasta 1937 tästä tuli loppu, kun presidentinvaaleissakin SDP:n pääehdokas oli käytännössä Maalaisliiton Kyösti Kallio. Tätä ei ASS:n Soihdussa tietenkään hyväksytty ja seurauksena oli erottaminen puolueesta.

Toiminta kuitenkin jatkui ja Soihtukin ilmestyi 1937-39 noin 20 kertaa vuodessa. Talvisodan alla Mauri Ryömä myötäili lehdessä liikaa Neuvostoliiton kantoja, jotta viranomaiset saivat perusteen lakkauttaa lehden. Jonkin ajan kuluttua lehden annettiin taas ilmestyä, mutta välirauhan aikana nostettiin päätoimittaja Aimo Rikkaa vastaan painokanne ja lehden ilmestyminen kiellettiin jälleen.

Vuonna 1944 ASS oli yhtenä järjestönä perustamassa SKDL:ää, ja Soihtukin syttyi taas 1945. Erinäisten järjestömuutosten jälkeen lehden julkaisijaksi tuli 1969 Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL), mutta kun sen toiminta loppui, sammui myös Soihtu 1991. Myös ASS teki kuolemaa, 1995 se vielä julkaisi manifestin ”Vain sosialistisella ihmiskunnalla on toivoa” ja 2000-luvun alussa toiminta hiljeni lähes kokonaan, joskin ASS on edelleen elossa pienenä opiskelijajärjestönä. Erikseen oli olemassa Turun akateeminen sosialistiseura, joka 1946-90 toimi SKDL:n yhtenä perusjärjestönä.

POLITIIKKA ON TAHDON ASIA

Demareissa on edelleen jako vasemmistoon ja oikeistoon. Se ei ilmene enää samanlaisena ehdottomuutena kuin 80 vuotta sitten, mutta henkilötasolla jako toimii.

Nykyisen vasemmistososiaalidemokratian juuret ovat sotienjälkeisessä ajassa ja varsinkin 1960-luvulla, jolloin yhteiskunnallinen aktiivisuus kiihtyi voimakkaasti. Varsinkin opiskelijaradikalismi teki eräänlaista kulttuurivallankumousta, jossa demareita oli näkyvästi mukana.

Paavo Lipposen muistelmien (WSOY, 2009) mukaan opiskelijaradikalismin keskipiste oli rauhanliikkeen aktivistin Kalevi Suomelan ja tämän vaimon Helenan kotona Fredrikinkatu 27:ssä, jossa Lipponen asui alivuokralaisena. Kalevin ja Helenan keittiössä tavattiin melkein joka ilta, ja kantaporukkaan kuuluivat mm. Pekka ja Kati Peltola, Pentti Saarikoski, Arvo Salo sekä Ilkka ja Vappu Taipale. Historioitsija Laura Kolben mukaan aktivistiryhmään kuuluivat lisäksi ainakin Ilkka-Christian Björklund, Jaakko Blomberg, Johan von Bonsdorff, Jorma Cantell, Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen, Jeja-Pekka Roos ja Erkki Tuomioja.

Siellä keittiönpöydän ääressä synnytettiin Sadankomitea ja Ydin-lehti, kehitettiin elokuvakerhotoimintaa, ja kun nimiä lukee, niin eiköhän Lapualaisoopperakin saanut alkunsa Fredrikinkadulla.

Sama aktiivijoukko ideoi myös Filmihullu-lehden, mutta ei kuitenkaan Suomeloiden keittiössä. Silloin mukana oli myös elokuva-arvostelija Matti Salo, joka kirjoitti Suomen Sosialidemokraattiin, Päivän Sanomiin (TPSL) ja Helsingin Sanomiin. Lehden ensimmäiseksi päätoimittajaksi 1968 saatiin Eero Tuomikoski, jota seurasi 1971 Peter von Bagh.

Ei ole enää tällaista aktivismia. Ideologinen keskustelu on hyvin kevyttä, mikä johtuu paljolti siitä, että politiikka on alistettu talouselämän kehityskululle. Soihdussa ei ole tulta.

”Politiikka on tahdon asia”, sanoi Olof Palme. Kenen tahtoa politiikka tällä hetkellä noudattaa? Hyvinvointivaltio ei enää ole suosiossa, koska täytyy enemmän huolehtia elinkeinoelämän hyvinvoinnista. Hoitoalan laitospaikkojakin vähennetään, koska yksityisten palvelutalojen pitää saada lisää maksavia asiakkaita.

Euroopan komission raporteissa ei puhuta hyvinvointivaltiosta, vaan ”talouskasvun sosiaalisesta ulottuvuudesta”. EU:n sosiaalipoliittisen ohjelman avulla ei tavoitella kansalaisten hyvinvointia, vaan heidän ”luottamuksensa psykologista merkitystä talouskasvulle”.

kari.naskinen@gmail.com

Urheilulla menee hyvin

Television maanantainen MOT-ohjelma aloitettiin toteamuksella, että ”urheilu on kriisissä”. Väärin todettu, koska urheilulla menee paremmin kuin koskaan. Huippu-urheilulle löytyy rahaa kuin roskaa ja tavallisillakin urheilunharrastajilla on loistavat olosuhteet. Minäkin käyn neljä kertaa viikossa urheilemassa erinomaisissa tiloissa, enkä ole minkäänlaisessa kriisissä.

Urheilun näkyvyys on aivan huippua verrattuna ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Yleisradion tv-kanavista kakkonen on nykyisin urheilukanava, ja sen viime vuoden 20 katsotuimmasta ohjelmasta vain kaksi oli muuta kuin urheilua. MTV 3:n normaalin ilmaiskanavan 13 katsotuimmasta ohjelmasta vain yksi oli muuta kuin urheilua: uutislähetys jääkiekon MM-loppuottelun erätauolla.

Penkkiurheilijoillakaan ei siis ole kriisiä, koska asiat ovat paremmin kuin koskaan, kaiken tärkeän näkee televisiosta.

Jos on puhuttava kriisistä, se liittyy dopingiin, mutta muuten asiat ovat hyvin. Ei se ole kriisi, jos Janne Ahonen ei ensi lauantaina ole 20 parhaan joukossa tai jos Iivo Jauhojärvi ei näistä kisoista saa mitalia.

Huippu-urheilu on ensisijaisesti vain samanlaista tv-viihdykettä kuin muutkin television viihdeohjelmat. Eli ei huippu-urheilu MM- ja olympiakisoineen ole kovin tärkeä asia. Mutta se on, että meistä tavallisista liikunnanharrastajista pidetään huolta.

Huippu-urheilu saa valtion budjetista ja veikkausvoittovaroista kymmenet miljoonansa, mutta viisaampaa olisi, jos nekin rahat suunnattaisiin kaiken kansan liikuntamahdollisuuksien kehittämiseen. Huippu-urheilu saisi tulla toimeen kokonaan sponsorirahoituksella, koska puhdasta liiketoimintaahan se nykyisellään on.

Vielä Lahden MM-kisojen aikana 1978 käytiin kovaa polemiikkia urheilun kaupallistumisesta. Puhuttiin pilkallisesti mainonnan MM-kisoista, ja julkisessa keskustelussa esitettiin sellaistakin puutaheinää, että suomalaiset ja varsinkin Lahden kisojen järjestäjät olisivat kaikkein syvimmällä kaupallisuuden syövereissä. Sopivasti tähän vänkytykseen osui se, että Lahden Messut Oy järjesti kisojen aikana kaupallisen näyttelyn ”Maailman talvi 1978”.

Näyttelyn avasi Upo Oy:n toimitusjohtaja Heino Leskelä, joka sanoi, että elinkeinoelämä on ollut auttamassa MM-järjestämistä, mutta osaksi aivan itsekkäistä syistä, sillä yritykset haluavat käyttää kisoja omaksi hyödykseen.  Messuyhtiön energinen toimitusjohtaja Voitto Talonen konkretisoi:

”Paikalliset yritykset esimerkiksi kutsuvat omia agenttejaan ja asiakkaitaan vieraikseen kisakaupunkiin, jossa yritykset sitten voivat järjestää omia tapahtumiaan. Tällainen tilaisuus on käytettävä, sillä ei Lahdessa talvisin muuten kovin paljon tapahdu sellaista, minkä varjolla vieraita voi kutsua kylään. Erittäin tärkeä asia on luonnollisesti se, että kisojen myötä Lahden nimeä tehdään tunnetuksi maailmalla. Tämän tietää hyvin se täkäläinen teollisuus, joka suuntautuu vientiin.”

Noista puheista on kulunut melkein 40 vuotta, mutta ideat ovat samat edelleen. Enää ei kuitenkaan protestoida urheilun kaupallistumista vastaan. Bisnes on bisnes, ja huippu-urheilu on osa sitä.

Kun vuoden 1978 kisat päättyivät 26.2., niin 1.3. tuli voimaan uusi tupakkalaki, joka kielsi tupakan mainonnan. Se teki ison loven urheilun sponsorituloihin, mutta siitä selvittiin. Noista ajoista jäi mieleen mm. se, että kun Marlboron mainoskiertue Euroopassa ulottui maaliskuun puolivälissä Suomeen, niin tilaisuus järjestettiin Maarianhaminassa, jota uusi tupakkalaki ei koskenut. Marlboro toi Maarianhaminassa pidettyyn lehdistötilaisuuteen sponsoroimansa moottoriurheilijat Giacomo Agostinin, James Huntin, Niki Laudan, Markku Alenin ja Ari Vatasen.

Sponsoroinnilla on vaikutuksensa, kuten Leskelä ja Talonenkin tiesivät. Minäkin pyrin ostamaan Shellin bensaa, koska Shell on Ferrarin iso sponsori. Aikoinaan myös poltin Marlboroa.

(Vuoden 1978 kisoista jäi parhaiten mieleeni 50 km:llä pronssia voittanut Jean-Paul Pierrat. Tämä pyöreä- ja punaposkinen tullivirkailija hiihti ensin aamulla kisakylästä Riihelästä kilpasuksillaan MM-lähtöpaikalle, ja saavutti sitten Ranskan ensimmäisen arvokisamitalin murtomaahiihdossa. Vuoden 2017 kisoista jää parhaiten mieleen luultavasti se, kun lastenlapset laulavat keskiviikkona avajaisissa koulujen isossa kuorossa.)

kari.naskinen@gmail.com

MM-kisoista Lahteen 30 miljoonaa euroa

On arvioitu, että MM-kisojen talousvaikutus Lahden seudulle tulee olemaan vähintään 30 miljoonaa euroa. Edellisistä kisoista tällainen rahaselvitys tehtiinkin: vuoden 2001 MM-kisojen yritystulovaikutukset olivat noin 110 miljoonaa markkaa eli nykyrahassa laskien (muuntosuhde 5) 22 miljoonaa euroa ja palkkatulovaikutukset noin 5 miljoonaa euroa. Laskennalliset työllisyysvaikutukset olivat 16-170 henkilötyövuotta ja kunnallisverovaikutukset vajaat 0,8 miljoonaa euroa.

Nämä tulokset saatiin Helsingin yliopiston tutkimus- ja koulutuskeskuksen sekä Lapin yliopiston matkailututkimuksen instituutin tekemässä MM-kisojen talousvaikutusselvityksessä.

Selvimpiä hyötyjiä olivat tietenkin hotellit ja ravintolat. Kuitenkin tämän alan edustajat vastasivat tutkimuksessa, että esimerkiksi hotelleissa asuvat tiedotusvälineiden ihmiset ja kisatehtävissä toimineet eivät käyttäneet hotellien ravintolapalveluja odotetulla tavalla.

Siihen kiinnitettiin vastauksissa myös huomiota, että lahtelaiset itse kuluttivat rahaa kisojen aikana tavallista vähemmän. – ”Lahtelaisia perusasiakkaita kävi normaalia vähemmän, he kai luulivat, että liikkeet olivat täynnä kisaturisteja.” Tästä ilmeisesti johtui, että joissakin kauppaliikkeissä helmikuun liikevaihto oli keskimääräistä alhaisempi.

Kun kysyttiin 46 yritykseltä MM-kisojen vaikutuksesta myyntiin, vastaukset jakautuivat näin:

  4 myynti laski
  4 myynti normaali
17 myynti pettymys odotuksiin nähden
21 myynti kasvoi

Suomalaiset kisavieraat seurasivat kisatapahtumia keskimäärin kahden päivän ajan ja ulkomaalaiset kuuden päivän ajan. Rahaa kisaturisti käytti keskimäärin 270 markkaa eli noin 50 euroa päivässä.

kari.naskinen@gmail.com

Silence – Jumala se vaan pysyy hiljaa

Jo Golgatalla Jeesus kysyi Jumalalta, miksi hänet hylkäsit. Ei tietenkään mitään vastausta. Elokuvissa tätä oletetun Jumalan hiljaisuutta on ihmetelty jatkuvasti ja monelta kantilta. Joskus nuorena papinuraakin suunnitellut Martin Scorsese on nyt tehnyt elokuvan, jonka nimikin on Hiljaisuus eli Silence. Tämän hienon elokuvan ensiesitys oli Vatikaanissa joulukuussa 2016, mutta kunnon vastausta ei Scorsesekaan ollut löytänyt – ehkä Vatikaanin kaapuäijät jotakin keksivät.

Scorseselle nämä ovat peruspohdintoja. Tätä ennen ne olivat voimakkaimmin esillä Kristuksen viimeisessä kiusauksessa (1988). Nyt pohjana on japanilaisen Shusaku Endon romaani Chinmoku (1966), jonka nimi tarkoittaa hiljaisuutta ja ilmestyi suomeksi nimellä Vaitiolo (1980). Jo tätä ennen japanilainen ohjaaja Masahiro Shinoda teki kirjasta elokuvan Chinmoku (1971), mutta sitä ei ole Suomeen tuotu.

Aiheena on hyvin suljettuna elänyt Japani 1600-luvulla. Portugalilainen jesuiittapappi on lähetysmatkallaan kadonnut, mutta Macaon saarella toimivassa jesuiittakoulussa on jotain tietoa siitä, että isä Ferreira (Liam Neeson) on kuitenkin elossa, ehkä kääntyneenä buddhalaisuuteen. Kaksi hänen aikaisempaa oppilastaan (Adam Driver kuvassa vas. ja Andrew Garfield oik.) saa luvan lähteä etsimään opettajaansa, ja hurja seikkailuhan siitä syntyy.

Japanissa oli kristinusko saanut jonkinlaista jalansijaa, mutta 1612-14 sille pantiin stoppi ja koko kristinusko kiellettiin. Kristittyjä vainottiin, kaikki vähänkin kristinuskoon viittaavat asiat julistettiin pannaan ja kaikkien kansalaisten määrättiin rekisteröityvän buddhalaisiin temppeleihin. Noissa olosuhteissa nuoret papit joutuivat tiukkaan tilanteeseen, kun jäivät kiinni.

Kristinuskoon kääntyneitä japanilaisia kidutettiin ja tapettiin, ja nuoret portugalilaiset papitkin saivat osansa. Heitä vaadittiin kieltämään oma uskonsa tallomalla maahan pannun Jeesuksen kuvan päälle. Jos tämän teki, luvattiin säästää muidenkin ihmisten henkiä. Siinä sitä sitten joutui taas kerran vaikeroimaan, että eikö se Jumala tähänkään asiaan mitään sano. Miksi, miksi?

Tilanne Japanissa jatkui tällaisena aina 1860-luvulle asti, mutta elokuvassa pysytään 1600-luvulla. Keskustelut japanilaisten uskontopäälliköiden kanssa ovat mielenkiintoisia, mutta eivät auta asiaa. Buddhalaisten kanta vierasta uskontoa kohtaan on selvä: sitä voi verrata puuhun, joka kasvaa Portugalissa, Espanjassa, Hollannissa ja Englannissa, mutta ei sovellu japanilaiseen maaperään.

Tässä ehdottomassa vastakkainasettelutilanteessa lähetyssaarnaajille annetaan kaksi vaihtoehtoa: kuolema tai luovuttaminen. Isä Ferreira oli valinnut jälkimmäisen. Nuoret papit ovat valmiimpia kärsimään ja kuolemaan, ja ovat sitä mieltä, että ”marttyyrit ovat kirkon siemen”. Tilanne ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, kun japanilaiset kristityt joutuvatkin kärsimään heidän tinkimättömyytensä takia. Eikä Jumala pihahdakaan.

Kaukaa ei tarvitse hakea yhtymäkohtaa nykymaailmaan, jossa islamilaiset ja kristityt kamppailevat herruudesta. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Asetelmassa muutenkin on samaa: Japanin kristityt uskoivat ja tämän päivän islamilaiset uskovat edelleen, että kuoleman jälkeen pääsee paratiisiin, jossa kaikki on paremmin. Eli kuolemalla ei mitään väliä olekaan.

kari.naskinen@gmail.com

Sibeliustalo olisi voinut nousta Viipuriinkin

Kuvassa kapellimestari Hannu Lintu johtaa Radion sinfoniaorkesteria eilisiltana tiistaina Viipurin kulttuurikeskuksessa Punaisenlähteentorin kupeessa (kuva: Julia Peak, Kustantamo Favorit-Vyborg). Harvinainen tilaisuus. Näin lahtelaisena vain harmitti, että paikalla oli RSO, eikä Lahden kaupunginorkesteri, sillä Lahdella ja Viipurilla on myös musiikin osalta hyvin läheiset historialliset suhteet.

Jean Sibelius kävi Viipurissa johtamassa konsertteja ainakin vuosina 1900 ja 1923, ja Sibelius antoi myös suostumuksensa siihen, että Viipuriin rakennettaisiin ”Sibeliustalo”. Sotien takia tällaiset hankkeet tulivat sitten mahdottomiksi. Vuonna 1940 Viipurin musiikkiopisto alkoi toimia Lahdessa, ja tällä oli kyllä Lahden musiikkielämälle niin valtava vaikutus, että ilman niiden vaikutusten seurauksia Lahteen tuskin olisi Sibeliustaloa saatu (valmistui 2000).

Sibelius johti konsertin aikoinaan Torkkelinpuiston ja Linnankadun välissä ja aivan tuomiokirkon vieressä olleen keskuskansakoulun juhlasalissa (1886, arkkitehti F.A. Sjöström). Rakennus on edelleen olemassa hyväkuntoisenakin, mutta RSO:n konsertti pidettiin siis toisessa, hieman suuremmassa salissa. Ohjelmassa olivat Sortavalassa syntyneen Väinö Raition konsertto viululle, sellolle ja orkesterille, Pietarissa syntyneen Ernest Pingoudin viisi sonettia sekä hieman kauempana syntyneen Ludwig van Beethovenin 3. sinfonia.


Permannolla ja parvekkeella näytti olevan yhteensä tuollaiset 600 - 700 katsomopaikkaa, ja sali oli täynnä. Kun yleisö seisoalleen nousten aplodeerasi, soitti orkesteri ylimääräisenä Viipurissa syntyneen Armas Järnefeltin Berceusin.

Ennen tätä konserttia oli lisäksi konsertti Alvar Aallon suunnittelemassa kirjastossa, jossa Jouko Laivuori ja Jari Valo soittivat Sibeliuksen ja Viipurissa kuolleen Toivo Kuulan piano- ja viulusävellyksiä.

Viipurilaisten ystävieni Julia Peakin ja Dimitri Semenovin kanssa konserttien jälkeen iltaa istuessamme tuli selväksi, että RSO:n ison orkesterin vierailu Viipurissa oli iso ja harvinainen tapaus. Suomen Pietarin-instituutti kylläkin järjestää vuosittain kamarimusiikkikonsertteja Viipurissa, viimeksi tammikuussa, ja huhtikuussa on vuorossa taas vuotuinen Kohti Viipuria -musiikkifestivaali. Terveisiä lähetettiin joka tapauksessa Lahteen, jotta puolivirallinen Sibelius-orkesterikin vierailisi Viipurissa.

LAHDESSA EI PÄÄSTY
VIIPURIN TASOLLE

Lahden kaupunginmuseon julkaisemana ilmestyi 2013 kirja Viipurin perintö Lahdessa. Siinä musiikkitieteen professori Tomi Mäkelä kirjoittaa laajasti siitä Viipurin ja Lahden musiikkielämän yhteydestä, minkä sodat saivat aikaan. Vasta 1963 Viipurin musiikkiopiston nimi muutettiin Lahden musiikkiopistoksi, ja rehtorina 1965-91 toiminut Aarre Hemming harmitteli nimenmuutosta. Lisäksi Hemming oli 1993 sanonut, ettei Lahdessa ”koskaan päästy Viipurin tasolle”.

Vaikka Lahden musiikkiopisto saavutti varsin arvostetun aseman, se ei ehkä kuitenkaan noussut niin korkealle kuin Boris Sirpon 1918 perustama Viipurin musiikkiopisto, joka ennen sotia rinnastettiin tasoltaan Helsingin konservatorioon. Viipurin musiikkiopisto toimi Kannaksenkatu 1:ssä, missä sillä oli toimitilat kahdessa kerroksessa. Omaa konserttisalia Kannaksenkadulla ei kuitenkaan ollut, vaan sellainen tuli vasta Lahteen uuteen musiikkiopisto- ja konserttitaloon 1954.

Viipurissa moniin elämänaloihin vaikutti kaupungin kansainvälisyys. Tältäkin osin Mäkelä siteeraa viipurilaisen Hemmingin yhtä esitelmää: ”Viipurin itsenäisyyden ajan henkisellä ilmapiirillä oli varsin syvälle kaupungin historiaan ulottuvat juurensa. Sen erittäin leimallisena piirteenä oli kansainvälisyys. Tuon kansainvälisyyden jo pikkupoikanakin aisti kaupungilla kulkiessaan monen erikielisen puheensorinan ja käytöstapojen kirjosta. Sanalla sanoen kaupungin kansainvälinen ilmapiiri sulautui enemmistönä olleen karjalaisen väestön eloisuuteen, innostuvuuteen, vastaanottavuuteen, läheisyyden kokemiseen, kannustavuuteen ennakkoluulottomuuteen alttiina uusiin elämyksiin. Olisiko voinut olla parempaa henkistä kasvualustaa musiikkielämän kukoistukselle? Kaikille yhteistä oli musiikin kansainvälinen kieli.”

Musiikkiopiston lisäksi Viipurin musiikki-instituutioita olivat Musiikinystävien yhdistyksen sinfoniaorkesteri, Karjalan kaartin soittokunta ja kirkkomusiikkiopisto, josta Tauno Äikää tuli Lahden seurakunnan kanttoriksi. Oli myös vilkasta kuoro- ja torvisoittokuntaharrastusta. Sibelius oli Viipurin Lauluveikkojen kunniajäsen, ja 1929 hän sävelsi kuorolle kunniamarssin. Sibeliustalo-hankekin oli Lauluveikkojen suunnitelmalistalla.

Oopperatoimintakin oli vilkasta. Yksi merkkitapaus oli, kun Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlilla 1908 sai kantaesityksensä ensimmäinen suomenkielinen ooppera, Oskar Merikannon Pohjan neiti; päärooleissa lauloivat Abraham Ojanperä, Alexander Ahnger ja Väinö Sola.

kari.naskinen@gmail.com

Sävelletty Turussa 1890, kantaesitys Turussa 2017

Turun konserttitalossa on 28.2.2017 erikoinen esitys. Turun kaupunginorkesteri ja solistit esittävät saksalaisen Karl Müller-Berghausin oopperan Die Kalewainen in Pochjola. Müller-Berghaus sävelsi sen 1890 ollessaan Turun soitannollisen seuran kapellimestarina. Heti tuoreeltaan oopperan toinen näytös sai konserttiesityksen Turussa 17.2.1890, mutta kokonaisena sitä ei ole koskaan esitetty, joten nyt se saa kantaesityksensä Turussa.

Müller-Berghaus oli Suomessa asuessaan tutustunut Kalevalaan, ja kun aihe alkoi riittävästi kiinnostaa, hän pyysi libretonkirjoittajaksi saksalaisen Franz Spenglerin. Syntyi nelinäytöksinen ooppera (2,5 tuntia), jonka osat ovat Morsiamen kosinta, Sampo Ahdin eloon herättäminen ja Taistelu onnesta. Kysymyksessä oli suurisuuntaisin Suomessa 1800-luvulla sävelletty teos, mutta niin se vain hautautui arkistoihin.

Saksalainen musiikintutkija, fil. tri Elke Albrecht (kuvassa) Helsingin yliopistosta kävi Suomen Wagner-seuran tilaisuudessa kertomassa tästä harvinaisuudesta, ja yllättävä tieto on, että eivät oopperan partituuri ja libretto mihinkään olleet koskaan hävinneet. Ne oli painettu Stuttgartissa ja ovat olleet hyvässä tallessa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa, Turun kaupunginkirjastossa ja Sibelius-museossa Turussa. Sieltä ne ovat nyt löytyneet ja valmista alkaa olla.

Kun Müller-Berghaus sävelsi oopperansa, oli Richard Wagner kovassa suosiossa. Asiantuntijat sanovatkin, että tyyliltään tämä Kalewala-ooppera edustaa wagnerilaista romanttista sankarioopperaa. Aikoinaan sen kantaesitystä suunniteltiinkin Hampurin oopperaan, mutta Elke Albrechtin kertoman mukaan hanke kaatui koleraepidemian takia.

Suomessakin ooppera kyllä tunnettiin musiikkipiireissä. Esimerkiksi Oskar Merikanto oli siihen tutustunut, samoin Sulho Ranta, joka kirjoitti kriittisiä näkemyksiään 1933: ”Suurin vika lienee libretossa se – itse tyyliin ja ajatustapaan kajoamatta - , että siihen on koetettu ahtaa koko eepos, sen sijaan että olisi tyydytty johonkin tai joihinkin episodeihin. Kaikki sankarit jäävät pakostakin vähälle kuvailulle. Se pyrkii joka tapauksessa olemaan sankarirunoelma suureen tyyliin, vaikka sen paatos onkin onttoa ja sen lyyrillinen herkkyys sanaista helyä.”

Rannan mukaan teos on lähimpänä Wagnerin Tannhäuser-Lohengrin-kautta. Oopperan musiikkia hän piti keskinkertaisena: ”Johtoaiheet ovat läpikotaisin vain muistutusaiheita, ja niissä esiintyvät samankaltaiset piirteet (ylöspäinen sävelkulku, murtosointuisuus) vaikuttavat osaltaan, ettei oopperan musiikkiin tule persoonallista ilmettä. Yleensäkin on säveltäjälle melodisen keksinnän epäitsenäisyys ja voimattomuus suurin rajoitus, tuon tuostakin esiintyvä ’lainaileva’ piirre on tästä osoituksena.”

Elke Albrecht soitti nauhalta kaksi katkelmaa oopperasta, mutta en minä maallikkona osannut niistä lyhyistä pätkistä mitään wagnerimaista löytää.

Oopperan nimi ja alaotsikko ovat kokonaisuudessaan: Die Kalewainen in Pochjola: Finnische Mythe in 4 Bilder frei nach dem Finnischen National-Epos Kalewala. Henkilöt ovat:

Ilmarinen (Tommi Hakala)
Väinämöinen (Petri Lindroos)
Louchi (Johanna Rusanen)
Louchen tytär Ismo (Kaisa Ranta)
Ahti Lemminkäinen (Christian Juslin)
Luonnotar (Anna Danik)


Kapellimestarina on Leif Segerstam. Kuorona on Chorus Cathedralis Aboensis. Esityksiä on viisi 28.2. – 11.3.

kari.naskinen@gmail.com

Seksiversio Pohjalaisista

Tampere-taloon Pohjalaisia-oopperan ohjannut Tuomas Parkkinen sanoo käsiohjelmassa, että on halunnut korostaa naisten asemaa tässä Leevi Madetojan vanhassa oopperassa. Käytännössä tämä on näköjään tarkoittanut nimenomaan seksin korostamista. Kun librettoa ei pysty muuttamaan, on seksiä tuotu esille varsinkin alku- ja välisoittojen aikana, jolloin esityksessä itsessään ei alkuperäisesti ole näyttämöllisiä tapahtumia.

Esimerkiksi heti väliajan jälkeen Liisa ja Jussi pannaan ”naimaan”, vaikka oopperassa oikeasti ei Jussi ole tuossa vaiheessa edes paikalla. Toisessa kohtaa taas jotkut valkopukuiset naiset seisoskelevat välisoiton aikana näyttämöllä, ja yksi naisista levittää kolttunsa valkokankaaksi, jolle heijastetaan ylöspäin kiipeävä alaston mies – ei mitään logiikkaa oopperan juonenkulun kannalta.

Parkkinen sanoo, että naisten kohtaloista sukeutuu myyttisiin mittoihin kohoava draama suomalaisesta naisesta, joka hoitaa talon, työn, lapset ja ukkonsa. Nämä ”myyttiset mitat” saadaan täyttymään, kun naisista tehdään Tampereella seksuaalisesti himokkaita miestennielijöitä.

Tampereen oopperayhdistyksen Pohjalaisia on myös niitä produktioita, jotka on modernisoitu ja siirretty omasta ajastaan tuoreempaan ajankohtaan. Madetojan teos sai kantaesityksensä 1924 ja se perustui Artturi Järviluoman laulunäytelmään vuodelta 1914. Sekä näytelmä että ooppera kuvaavat sitä aikaa, jolloin Suomi vielä kuului Venäjän keisarikuntaan. Parkkisen sekasikiömäisessä ohjauksessa näin ei ole. Jotain vanhaakin on, mutta kun esimerkiksi moottorisahaa ei ollut keksitty vielä 1800-luvulla, niin sen tuominen näyttämölle viittaa johonkin muuhun aikaan.

Tällaiset sisällön väkisin muuttamiset aiheuttavat sen, että joissain kohdin esitettävä teksti ei vastaa tapahtumia näyttämöllä – jälleen kerran. Nytkin kun Jussi laulaa vallesmannin ruoskineen häntä takahuoneessa, niin Tampereen esityksessä vallesmanni tulee huoneesta pesäpallomaila kädessään. Tosin Pohjanmaalle sinänsä sopii pesäpallomaila kuritusvälineeksi, mutta Suomen suuriruhtinaskunnassa ei vielä pesistä pelattu.

Lavastus Tampere-talossa on onneton ja ponneton. Se on niin mitätön, että esitystä kokonaisuudessaan voi miltei luonnehtia oopperan konserttiversioksi.

Ohjauksellisesti esitys on pliisu. Ainoa kunnolla pohojalaanen tatsi syntyy, kun häjyt saapuvat Harrin taloon. Siinä on oikeanlaista meininkiä, mutta tämän kohtauksen puolestaan vesittää se, että häjyjen johtaja on kuin mikäkin hintelä homo, jollaista ei naismaisine eleineen olisi ikipäivinä kelpuutettu häjyjen pomoksi.

Musiikillisesti Tampereen Pohjalaiset on parempi. Tampereen kaupunginorkesteria johtaa nyt tietenkin nainen, Anna-Maria Helsing, ja soitto soi komeasti. Ei ihme, että Pohjalaisista kansanlaulumelodioineen tuli aikoinaan hyvin suosittu. Samoihin aikoihin sävelsi Aarre Merikanto Juhan (1922), mutta se ei ollut samalla tavalla kansanomainen, ja se saikin odottaa ensiesitystään 40 vuotta (Lahden ooppera 1963). Kun Madetoja teki oman Juhansa, se sai esityksensä Suomalaisessa oopperassa heti 1935.

Solistit Tampereella ovat suureksi osaksi suomalaisen laulajiston uudempaa kaartia. Koska Jorma Hynninen ei enää esiinny, on hänen roolinsa Jussina ”perinyt” baritoni Ville Rusanen, joka tutustui tähän rooliin jo 2010 Kansallisoopperan hienon produktion kolmessa esityksessä. Savonlinnassa Rusanen korvaa Hynnisen Kullervona.

Vanhempaa polvea edustaa tenori Jyrki Anttila pakoon lähtevänä Anttina on juuri niin vakuuttava kuin Anttila aina on, ja veti saman roolin myös Kansallisoopperassa. Naiset ovat laulajina sitä, mitä ohjaajakin on tavoitellut, väkeviä persoonallisuuksia: selvästi vahvaksi Wagner-laulajaksi kehittyvä Tiina-Maija Koskela (kuvassa kesk.), hieman kevyemmällä repertuaarilla hyvään menestysvauhtiin päässyt Marjukka Tepponen (oik.) ja Kansallisoopperasta juuri eläkkeelle siirtynyt Päivi Nisula (vas.) kaikki sopraanoja.

Helmikuussa 2018 Tampereella saa kantaesityksensä Olli Kortekankaan ooppera Veljeni vartija kansalaissodan tapahtumista Tampereella. Senkin ohjaa Tuomas Parkkinen, joten pitää vain toivoa, että hän pitäisi silloin seksifantasiansa aisoissa.

Siihen mennessä pitäisi tekstityslaitekin säätää. Siinä on neljä kielipaikkaa, joista nyt kaksi on varattu suomelle ja kaksi englannille, mutta ei ollenkaan ruotsille.

kari.naskinen@gmail.com

Kaurismäkilandia

Tuotteistaminen on termi, millä tarkoitetaan jonkin asian tai esineen vakioimista niin, että siitä tulee melkein kuin käsite. Aki Kaurismäen elokuvista voidaan näin sanoa. Kun katsoo hänen uusinta elokuvaansa Toivon tuolla puolen, on kuvasto ja verbaliikka täsmälleen samaa kuin ennenkin. Ollaan kuin eräänlaisessa Kaurismäkilandiassa, missä kaikki vanha tuttu on tallella. Kun tämä elokuva tapahtuu vaihteeksi taas Suomessa, ollaan oikein mukavalla maaperällä.

Vaikka Aki Kaurismäki on nykyisin Portugalissa asuva maailmankansalainen, hänen elokuvansa ovat Suomi-romanttisia ja -nostalgisia. Kaurismäki itse on EU-kriitikko, joka ennen Suomen EU-jäsenyysäänestystä 1994 allekirjoitti monien muiden taitelijoiden kanssa julkisen vetoomuksen liittoutumisen torjumiseksi: ”Suomi ei sitä varten 3000 vuotta tavoitellut itsenäisyyttä, että sen saatuaan antaisi myydä itsensä markkina-alueeksi jollekin helppoheikille, ja niin, että vielä itse maksamme kauppahinnan.”

Sittemmin Euroopan tilanne on muuttunut pakolaisvyöryn takia. Jos Suomi ei olisi EU:n jäsen, olisi helpompi tehdä itsenäisiä päätöksiä maahanmuutonkin osalta. Pakolaisten vastaanottamiseen erittäin myönteisesti suhtautuvan eurooppalaistumiskriitikko Kaurismäen kannalta on siis luultavasti parempi, että Suomi on EU:ssa.

Toivon tuolla puolen kertoo kahdesta ihmisestä, joiden tiet kohtaavat. Alepposta Helsinkiin tullut pakolainen jää maahan laittomasti ja tapaa sitten Jousi-paitoja aikaisemmin myyneen kauppamatkustajan, joka korttipelivoitollaan on ostanut ravintolan. Taas siis ollaan nuhruisessa ravintolassa, kuten Kaurismäen elokuvissa lähes aina. Juoni ei ole kummoinen, mutta kaurismäkeläinen kerronta toimii. Elokuvaa katsoo mielikseen, vaikka se laahaakin täsmälleen samoja latuja kuin ennenkin.

Peruslähtökohta on sama: ollaan hyvien puolella pahoja ja välinpitämättömiä vastaan. Aki Kaurismäki on tuonut elokuvissaan esille työttömien, asunnottomien ja syrjäytyneiden kurjuutta, mihin hyvyydellä voidaan vaikuttaa. Nyt teemana on vastaavalla tavalla pakolaisuus.

Vuoropuhelu on Kaurismäen tuotteistamalla tavalla lakonista, eletään erikoisessa vanhan ja nykyajan sekoituksessa, rahat ovat markkoja ja Sakari Kuosmanen ajaa vanhalla amerikkalaisella Checker Marathon -limusiinilla. Tavanomaista myös on, että elokuvan pienissä sivurooleissa vilahtelee tuttuja henkilöitä, tällä kertaa mm. Jörn Donner, Dome Karukoski ja Jukka Virtanen.

Aki Kaurismäen hyvyyttä tavoittelevaan maailmaan on nyt kuitenkin tullut särö, kun hän on riitautunut lavastajansa Markku Pätilän kanssa. Vuodesta 1994 lähtien Kaurismäen kanssa yhteistyötä tehnyt Pätilä on ollut luomassa Kaurismäkilandian ulkoasua, mutta nyt on tullut erimielisyyttä siitä, kenelle kunnia kuuluu.

kari.naskinen@gmail.com

Stalin oli oikeassa

Oopperan tarkoitus ei ole seksiviihteen tarjoaminen. Kun Josif Stalin talvella 1936 Bolshoi-teatterissa huomasi, että Dmitri Shostakovitshin oopperassa tällaista ilmeni, hän pani toimeksi. Kaksi päivää myöhemmin ilmestyi Pravdassa asiaa koskeva kirjoitus, ja se oli Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth -oopperan loppu siinä vaiheessa.

Suomen Kansallisoopperassa Stalinin tuomion saama ooppera on nyt ohjelmistossa. Pornoviihdettä siinä on yllinkyllin. Heti alussa kalanjalostuslaitoksella töissä oleva mies ”panee” yhtä naistyöntekijää ja muut miehet seisovat ympärillä housut nilkoissa ja runkkaavat.

Tämä nyt kuitenkin on tätä päivää. Lyonin oopperassa menee parhaillaan Arthur Honeggerin ooppera Jeanne d´Arcin polttaminen (1935), jossa Orleansin neitsyt viedään roviolle alastomana. Historiatiedot eivät tue tällaista ratkaisua, mutta seksiviihteen nimissä näin nyt menetellään.

Kansallisoopperassakin kai ajatellaan, että porno tuo lisää yleisöä. Jos näin käy, voi Jaakko Kuusiston johtama asiantuntijaryhmä ottaa sen huomioon. Työryhmän tehtävänä on valmistella ehdotus taidelaitosten valtionosuusjärjestelmän uudistamiseksi, joten oopperalta voi määrärahoja pienentää, koska porno lisää yleisötuloja.

Vaikea tietää, millainen esitys Bolshoissa oli ollut, mutta Stalinin reaktio oli ymmärrettävä. Ei uuden ihanneyhteiskunnan rakentamiseen sopinut rivo taide. Siitäkään ei ole varmaa tietoa, kenen tekemä oli Pravdassa 28.1.1936 ilmestynyt kirjoitus. Stalin siihen joka tapauksessa aiheen antoi, mutta kirjoittaja on ehkä ollut lehden toimittaja David Zaslavski.

Kumman pitkään kuitenkin oli kestänyt, ennen kuin Shostakovitshin oopperaan näin puututtiin. Se oli saanut kantaesityksensä Maly Operny -teatterissa Leningradissa jo tammikuussa 1934 ja heti perään se tuli ohjelmaan Nemirovitsh-Dantshenkon teatterissa Moskovassa. Bolshoihin se tuli 1935. Ennen Stalinin oopperakäyntiä se oli esitetty Leningradissa 83 kertaa ja Moskovassa 94 kertaa. Sekin on yllättävää, että Pravdan jutun jälkeenkin ooppera esitettiin Bolshoissa vielä neljä kertaa.

MTSENSKIN KIHLAKUNTA
ONKIN NORJASSA

Kansallisoopperan edellisessä suurteoksessa, Richard Wagnerin Lentävässä hollantilaisessa ei ollut merta eikä merimiehiä. Oopperan modernisointi on tehnyt siitä muotopuolen. Sama jatkuu nyt: Mtsenskin kihlakunta on oikeasti Venäjän lounaisosassa lähellä Ukrainan ja Valkovenäjän rajoja, mutta nyt tapahtumat on sijoitettu Norjaan. Koska librettoa ei kuitenkaan ole muutettu, tapahtuu sellaistakin, että Norjassa murhista tuomitut ihmiset viedään pakkotyöhön Siperiaan.

Näistä huomioistani huolimatta Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth on hyvä ooppera. Se ei ole samanlainen abstrakti taideteos kuin 1930 kantaesityksensä saanut Nenä, eikä sen musiikki ole samalla tavalla sätkivää. Erikoinen havaintoni oli, että Shostakovitsh on ottanut 1941 säveltämäänsä 7. sinfoniaan (Leningrad) yhden ison teeman Lady Macbethista.

Shostakovitshin ura siis jatkui Stalinin rajusta oopperatuomiosta huolimatta. Joillekin muille kävi huonommin: Shostakovitshin suojelija, marsalkka Mihail Tuhatshevski teloitettiin 1937 ja teatterimies Vsevolod Meyerhold 1940.

Stalinin musiikkimaku oli perinteisempi. Juuri edellisviikolla hän oli nähnyt Bolshoissa Ivan Dzerzinskin oopperan Hiljaa virtaa Don, jonka melodisuutta ja kuoro-osuuksia kehuttiin Pravdan jutussa 28.1.1936. Stalinin suosikkisäveltäjä oli myös Pjotr Tshaikovski, jonka Jevgeni Onegin tulee Kansallisoopperaan taas 17.3.2017.

GRUUSIALAINEN KANSAN-
TANSSIKIN EPÄONNISTUI

Vuonna 2009 väitteli Meri Herrala Helsingin yliopistossa poliittisen historian tohtoriksi aiheenaan Neuvostoliiton musiikkipolitiikka. Hän on perusteellisesti tutkinut niitä tilanteita, kun Kommunistisella puolueella oli tarve tehostaa kulttuurin kontrollia. Tämä johti neuvostokirjailijoiden liiton 1934 lanseeraamaan, sosialistiseen realismiin pohjautuvan kulttuurin luomiseen ja tätä taidekäsitystä palvelevan kulttuuripoliittisen järjestelmän vakiinnuttamiseen. Kulttuurielämää johtavien ja valvovien elinten järjestelmä luotiin NKP:n keskuskomitean agitaatio- ja propagandaosaston (agitprop) tasolle, kansankomissaarien neuvoston eli hallituksen alaisuuteen perustetun yleisliittolaisen taideasiain komitean yhteyteen ja taiteilijaliittojen tasolle.

Keskinäiset kontrolli- ja valvontamekanismit kytkivät kulttuuripoliittiset tasot toisiinsa siten, että ylintä valtaa puolueen tasolla käyttävä NKP:n keskuskomitea valvoi ja kontrolloi sekä valtiollisen että taiteilijaliittojen tason taide-elimiä. Puolue kehitti myös erikoisen formalismi-termin sisältämään niitä ominaisuuksia, jotka olivat ehdottomasti kiellettyjä sosialistiselta taiteelta. Tätä termiä hyväksikäyttäen tehostettiin kulttuurin ohjausta formalisminvastaisissa kampanjoissa.

Kampanja alkoi julkisesti Pravdan 28.1.1936 julkaisemasta jutusta "Sumbur vmesto muzyki", jossa Shostakovitshin ooppera haukuttiin pahasti. Tämän jälkeen olikin oopperapuolella hiljaisempaa, mutta kun sodat oli saatu loppumaan, alkoi taas tapahtua. Esille tuli mm. Vano Muradelin ooppera Suuri ystävyys, jonka kenraaliharjoituksesta Stalin lähti raivostuneena kesken pois.

Oopperan piti olla juhlittu tapaus, koska se oli määrä esittää ensimmäisenä neuvosto-oopperana kymmenen vuoden tauon jälkeen lokakuun vallankumouksen 30-vuotisjuhlallisuuksissa 7.11.1947. Mutta pieleen meni. Oopperan rahoituksesta järjestettiin tarkastus, minkä tulokset esitteli Stalinille finanssiministeriön virkamies A. Zverev. Hän halusi osoittaa raportillaan, että teattereiden ohjelmiston rahoituksesta päättävä taideasiain komitea oli jakanut oopperalle liikaa rahaa, ja niinpä komitean puheenjohtaja Mihail Hraptshenko ja hänen varapäällikkönsä Surin erotettiin. Erotetuiksi joutuivat myös teattereiden yleisjohdon päällikkö Kalalinikov ja hänen varapäällikkönsä Goltsman sekä Bolshoin johtaja Bondarenko "syyllistyneinä varojen väärinkäytöksiin teatteriesitysten rahoittamisessa”.

Kommunistipuolueen jäsenen Muradelin virhe oli valita oopperan sankariksi Sergei Ordzhonikidze, jonka tehtävänä oli vakiinnuttaa neuvostovalta eteläiseen Kaukasiaan. Ordzhonikidze oli kuulunut yhdessä Stalinin toimesta joulukuussa murhatun Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirovin ja Valerian Kuibyshevin kanssa politbyroon maltilliseen ryhmään aikana, jolloin puolueen sisäiset puhdistukset vavisuttivat stalinistista ryhmittymää entisestään. Ordzhonikidzen kuolemasta 1937 on esitetty erilaisia näkemyksiä.

Useat tutkijat ovat lisäksi väittäneet, että Stalin raivostui, koska ei pitänyt Muradelin säveltämästä gruusialaisesta kansantanssista lezginkasta, mikä ei muistuttanut ollenkaan kansan tuntemaa lezginkaa.

Joka tapauksessa puolue katsoi, että Muradelin ooppera edusti ”formalistista” taidetta. Formalisminvastaisen kampanjan tarkoituksena oli vahvistaa taidepoliittisten elinten harjoittamaa musiikkielämän kontrollia ja saada musiikkielämän toimijat noudattamaan paremmin sosialistista realismia. Tarkoitus oli yhtenäistää kansaa ja luoda siitä vahvempi torjumaan ulkoisia ja sisäisiä vihamielisiä vaikutteita. Kansan ideologisen yhtenäistämisen katsottiin olevan mahdollista vahvan patriotismin ja yhtenäisen neuvostoliittolaisen ideologian ja kulttuurin avulla. Tämän takia taiteilijat oli saatava noudattamaan sosialistisen realismin periaatteita länsieurooppalaisten ja amerikkalaisten kulttuurivaikutteiden sijaan.

Suuri ystävyys -oopperaa koskevassa päätöslauselmassa 10.2.1948 mainittiin formalisteina Vano Muradelin lisäksi Dmitri Shostakovitsh, Sergei Prokofjev, Aram Hatshaturjan, Vissarion Shebalin, Gavriil Popov ja Nikolai Mjaskovski.

Meri Herralan tässä lainaamani tutkimuksen lähteet ovat lähinnä Kansallisarkistoon ostettu Andrei Zhdanovin arkisto, Venäjän valtiollinen kirjallisuus- ja taidearkisto (RGALI) sekä Venäjän valtiollisen sosiaalisen ja poliittisen historian arkisto (RGASPI).

Maailma tuli tietoiseksi Neuvostoliiton musiikkielämässä vallinneesta taiteellisen työn valvonnasta Shostakovitshin muistelmien ilmestyttyä Yhdysvalloissa syksyllä 1979. Ne toivat esiin sen psykologisen paineen, minkä alaisena Neuvostoliiton musiikilliset nerot loivat teoksiaan etenkin 1930- ja 1940-lukujen musiikin modernismia ja läntisiä vaikutteita vastaan käytävän formalisminvastaisen kampanjan aikana.

kari.naskinen@gmail.com

Mehiläinen Oy tarvitsee apuani bisneksiinsä

Monikansallinen lääkärifirma Mehiläinen Oy on tehnyt Lahteen palveluasuntoja. Rautatienkadulla olevassa kerrostalossa pääsee asumaan kaksioon, kun maksaa vuokraa 1390 euroa kuussa. Koska luxemburgilaisen Actor SCA:n hallinnoima yhtiö tarvitsee maksavat asiakkaat kaikkiin 62 asuntoon, tätä bisnestavoitetta autetaan sillä, että korkeasta vuokrasta selviämiseen voi hakea asumistukea ja hoitotukea.

Me kaikki suomalaiset veronmaksajat huolehdimme siitä, että asumistukirahoja on jaettavaksi. Minäkin siis autan Mehiläistä, kun veronmaksajana annan sille tukea.

Eikä Mehiläinen ole ainoa. Etelä-Suomen Sanomien jutun (ESS 1.2.2017) mukaan vastaavanlaisia terveyden- ja vanhustenhuollossa operoivia yrityksiä on paljon, joten nekin hyötyvät veronmaksajien subventioista.

Tätä kehitystä edistetään niillä poliittisilla päätöksillä, joilla sairaaloiden vuodeosastoja suljetaan.

Toimittaja Simo Alastalo ehdotti Demokraatti-lehdessä 2.2.2017, että Suomeen perustettaisiin hyvinvointivaltiomuseo, joka kertoisi tuleville sukupolville 1900-luvun historiasta, ajasta ennen Mehiläistä ja Attendoa. Hyvä ehdotus, mutta julkista rahaa Juha Sipilän hallitus ei sen perustamiseen anna, joten on turvauduttava yksityiseen rahoitukseen.

kari.naskinen@gmail.com

Maailman ensimmäinen sos.dem. pääministeri

Sata vuotta sitten muodostettiin Suomen suuriruhtinaskunnassa senaatti, jota voidaan kutsua Suomen ensimmäiseksi parlamentaariseksi hallitukseksi. Sen johtoon valittiin maaliskuussa 1917 eduskunnan puhemiehenä toiminut Oskari Tokoi, josta näin tuli maailman ensimmäinen sosiaalidemokraattinen pääministeri. Senaatin puheenjohtajana toimi virallisesti Suomen kenraalikuvernööri, mutta koska hän ei käytännössä osallistunut senaatin työskentelyyn, sitä johti tosiasiallisesti senaatin talousosaston varapuheenjohtaja. Tähän tehtävään nimitettiin siis Tokoi, joka periaatteessa vastasi nykymallista pääministeriä. Kenraalikuvernöörinä oli tuolloin Mihail Stahovitsh.

Senaatissa olivat Tokoin lisäksi SDP:n edustajina Julius Ailio, Matti Paasivuori, Väinö Tanner, Väinö Voionmaa ja Wäinö Wuolijoki. Lisäksi jäseninä olivat Suomalaisen puolueen Allan Serlachius ja Antti Tulenheimo, Nuorsuomalaisen puolueen Rudolf Holsti ja Emil Nestor Setälä, Maalaisliiton Kyösti Kallio sekä Rkp:n Leo Ehrnrooth.

Ajat olivat tietenkin vaikeita ja monimutkaisia. Myös Tokoin poliittinen ura huipulla loppui lyhyeen, sillä vuoden 1918 sekamelskasta hän joutui pakenemaan Neuvostoliittoon. Pietarin ja Moskovan jälkeen hän siirtyi monenlaisten mutkien jälkeen pohjoiseen, missä toimi apulaisjohtajana englantilaisten varustamassa Muurmanskin legioonassa. Tilanteet kuitenkin muuttuivat ja Tokoi joutui myös punaisten vihalistalle. Syyskuussa 1918 itärajan takana perustettu SKP langetti petturiprovokaattori Tokoille kuolemantuomion allekirjoittajina Otto Wille Kuusinen, Yrjö Sirola ja Jukka Rahja.

Suomen puolella tilanne oli yhtä kiperä, sillä täällä Tokoita syytettiin kansalaissodanaikaisista rikoksista. Vuonna 1921 Tokoi livahtikin Englannin ja Kanadan kautta Yhdysvaltoihin, jossa työskenteli sosiaalidemokraattisen Raivaaja-lehden toimittajana 1922-49. (Toinenkin Kannuksesta kotoisin oleva poliitikko Esko Aho lähti häntä koipien välissä Yhdysvaltoihin, kun oli hävinnyt presidentinvaaleissa Tarja Haloselle vuonna 2000.)

”OTA RUUMISARKKU MUKAAN,
JOS PALAAT SUOMEEN”

Kun kansalaissodan tapahtumista oli joitakin vuosia kulunut, Tokoi oli suunnitellut paluuta Suomeen, mutta ilmapiiri ei ollut vielä sopiva, Esimerkiksi Vaasa-lehti toivotti Tokoin vuonna 1930 tervetulleeksi Suomeen, mutta muistutti, että ottaisi ruumisarkun mukaansa. Vuonna 1944 eduskunta vihdoin vapautti Tokoin vuoden 1918 maanpetossyytteistä ja kumosi niiden vuoksi langetetun kuolemantuomion.

Vuonna 1947 Oskari Tokoille kirjoitti Tukholmasta Arvo Poika Tuominen, joka toimi siellä Työväen sanomalehtien tietotoimiston kirjeenvaihtajana. Tuominen yritti houkutella 74-vuotiasta Tokoita johtamaan SDP:tä, koska puolueen keulapaikoilla oli pulaa auktoriteeteista. Tämä johtui siitä, että demarien suvereeni johtohahmo Väinö Tanner oli joutunut sivuun sotasyylliseksi tuomittuna.

Tuominen perusteli: ”Nykyisen puolueen johdon muodostavat suurelta osalta nuoret, lahjakkaat miehet, mutta heiltä puuttuu järjestökoulutus ja nimenomaan juuri kokoavat johtajaominaisuudet. He muodostavat loistavan ali- ja keskipäällystön. Puuttuu vain ylipäällystö. Käsität, miksi niin monet katseet kääntyvät Sinun puoleesi.”

SDP:n historioitsija Mikko Majander kirjoitti Uutispäivä Demarissa 28.9.2007, että Tuomisen kirjeen aikoihin puolueessa oli todellakin varttuneemman valtiomiehen mentävä aukko. Puheenjohtajana oli Emil Skog, varapuheenjohtajana Aleksi Aaltonen ja puoluesihteerinä kukkopoikamainen Väinö Leskinen.

Majander totesi, että ajatus Tokoin paluusta johtotehtäviin oli kuitenkin epärealistinen. Sen sijaan Tokoilla olisi kyllä propaganda-arvoa. Niinpä Tokoin Suomen-vierailu toteutui kesällä 1949, kun SDP valmistautui Suomen tulevaisuutta ratkaiseviin eduskuntavaaleihin. Samoihin aikoihin järjestettiin puolueen 50-vuotisjuhlat Turun urheilupuistossa, missä Tokoi esiintyi pääministeri K.-A. Fagerholmin kanssa. Sieltä Tokoi poikkesi Kultarantaan tapaamaan presidentti J.K. Paasikiveä.

Myöhemmin syksyllä puoluekokouksessa Tokoi puhui Tannerin rinnalla sos.dem. veteraanien juhlassa ja esitti tervehdyksen puoluekokouksen puhujakorokkeelta. Kansallisteatterissa pidetyssä tilaisuudessa Tokoi kuunteli kunniavieraiden aitiossa pohjoismaiden pääministereiden puheita.

Kommunistit olivat tietenkin katkeria: ”Kylläpäs nyt ovat nosket johtajakultin lumoissa.” Sivustatukea kuului Moskovan radiosta, joka piti Tokoita karskina neuvostovastaisena juonittelijana ja Suomen demokraattisen liikkeen vihollisena.

Tokoi itse huomasi, että ajat olivat nyt toiset kuin 30 vuotta aikaisemmin: ”Vaikka meitä kohdeltiin erinomaisen hyvin ja kaikella arvonannolla, en tavannut enää sitä lämmittävää, sydämellistä ja välitöntä toveruutta, joka ennen yhdisti meitä. Sukupolvi oli minulle ja minä olin sille vieras.”

Vuonna 1959 Oskari Tokoi kirjoitti kirjeen puoluetoverilleen Yrjö Kalliselle: "...minun osalleni on tullut yli neljännesvuosisataa kestänyt maanpakolaisuus, jona aikana kaikki se, mikä ihmiselle on rakkainta tässä maailmassa kuten koti ja perhe olivat tuhoutuneet ja itse isänmaattomana ja myös kuolemaantuomittuna saanut vaeltaa ympäri maailman. Tällaisessa tilanteessa särkyy niin paljon sellaista, joka ei ole enää korjattavissa eikä yhdistettävissä. - - - Kun tunnen sinut toverina, jonka luotaus ulottuu syvemmälle elämän pohjavirtoihin kuin niiden pinnalla uiskentelevien, jotka työväenliikkeessäkin ajavat pieniä ryhmäetuja taikka suorastaan yksilöllisiä etujaan, rohkenen sinulle paljastaa itseni uskossa, että sinä myös minua ymmärrät paremmin kuin ne toiset."

kari.naskinen@gmail.com