Nathalie rakastaa työtään ja välittää omistautuneesti itsenäisen ajattelun perinnettä eteenpäin. Kaksi aikuisuuden kynnyksellä olevaa lastakin on, ja huomionhakuinen iäkäs äiti, jonka Nathalie siirtää hoitokotiin, kun hommat eivät enää suju. Avioero tuo tässä tilanteessa oikeastaan helpotuksen elämään, kun pääsee kerrankin kokemaan täydellisen vapauden.
Nathalieta harmittaa vain se, että miehen omistama kesätalo Bretagnen rannikolla ei enää ole käytettävissä, vaikka mies antaisi tähän mahdollisuuden. Lisäksi pientä kahnausta tulee filosofiakirjojen jakamisesta pariskunnan kirjahyllyistä.
Koin jopa niin, että koska avioero osoittautui näin tylsäksi asiaksi, niin mielenkiintoisempaa olisi ollut seurata vain Nathalien elämää filosofiansa kanssa.
Ohjaajalle Mia Hansen-Løvenille aihe on sikäli läheinen, että hänen molemmat vanhempansa ovat filosofian professoreita.
Vaikea tietää, onko tällaisia avioeroja paljonkin, mutta Nathalielle järjestely tuntuu joka tapauksessa sopiva. Isabelle Huppert ja André Marcon rooleissaan ovat erinomaisia. Isabelle Huppert on niin hieno näyttelijä, että elokuva tällaisena yhden naisen showna toimii mainiosti. Yllättävää silti, että elokuva sai Berliinin tämän vuoden elokuvajuhlilla palkinnon parhaasta ohjauksesta. On mukava elokuva katsoa, mutta ei se mitään pitempää muistijälkeä jätä.
Musiikilla on elokuvassa tärkeä merkitys. Heinz sanoo heti elokuvan alussa, että musiikki on myös nähtävä, ja kun tarkoin valittuja kappaleita on istutettu elokuvaan hyvin harkiten, ne täydentävät kokonaisuutta loistavasti. Paras kohta on se, missä Heinz ajaa autollaan Nathalien viimeisen kerran pois Bretagnesta ja musiikkina on Franz Schubertin kaunis Auf dem Wasser zu singen.
kari.naskinen@gmail.com