sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Vaeltavan torvensoittajan matkassa


”Saksa ei olisi voinut yhdistyä ilman saksalaista taidetta, tiedettä ja musiikkia – eikä varsinkaan ilman saksalaista liediä”, kirjoitti valtakunnankansleri Otto von Bismarck 1892.

Saksalaisen laulun suurin säveltäjä on ollut Franz Schubert, joka syntyi Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan kuuluneessa Wienissä 1797. Hänen laulusarjansa Winterreise on lajinsa paras musiikin historiassa. Se kuuluu länsimaisten ihmisten yhteiseen kokemuspiiriin samalla tavalla kuin Shakespearen ja Danten runous, Van Goghin ja Picasson maalaukset sekä Bronten sisarusten ja Marcel Proustin romaanit.

Englantilainen lied-laulaja ja Oxfordin yliopiston musiikinprofessori Ian Bostridge (s. 1964) on kirjoittanut Winterreisesta 500-sivuisen kirjan Schubertin Talvinen matka (Basam, 2015), jossa hän sanoo, että noin 70 minuuttia kestävän Winterreisen ”viimeisen laulun jälkeinen hiljaisuus on käsinkosketeltava – vain Bachin passio voi päättyä vastaavaan”. Eikä Winterreisen jälkeen lauleta ylimääräisiä, koska se on siinä, kuten Antero Mertaranta sanoisi.

Winterreisen sanat ovat Wilhelm Müllerin 24 runoa käsittävästä antologiasta Vaeltavan torvensoittajan säilyneistä papereista koottuja runoja. Noissa teksteissä vaeltaja tekee talvista matkaa, eikä laulujen kuuntelija oikein pääse selvyyteen siitä, mikä mies tuo vaeltaja on. Vaikeaa hänellä joka tapauksessa on, niin kuin oli Schubertillakin. Viimeiset viisi vuotta hän sairasti vaikeaa syfilistä ja kuoli 31-vuotiaana.

Winterreisea
on tietenkin tutkittu ja tulkittu paljon. Bostridge kirjoittaa, että Schubertin tekstivalinnat kielivät hänen poliittisesta tyytymättömyydestään, ja voidaan helposti tunnistaa, miten tarkasti hän osasi lukea Müllerin runojen kumouksellisia viittauksia. Talven kylmyys ja elämän kolkkous lauluissa rinnastuvat poliittisen ja sosiaalisen järjestelmän kylmäkiskoisuuteen. Esillä on itsetyytyväinen porvarillinen maailma, joka elää yhä enemmän omistamisen unelmista. Siis ajankohtaista edelleen, kun Jorma Hynninen kesällä 2016 esittää Winterreisen jäähyväiskiertueellaan Kauniaisissa, Naantalissa ja Savonlinnassa.


Vallankumouksellinen agitaattori Schubert ei kuitenkaan ollut, kunhan vain oli vanki turhauttavan elämänmuodon kahleissa, joita kalisteli. Tähän Bostridge lisää, että ”jos filosofian tarkoitus ei ole vain tulkita vaan myös muuttaa maailmaa, mikä sitten on taiteen tehtävä”.

VIERAANA TULIN,
VIERAANA LÄHDEN

Bismarclin hehkutukseen liittyen voi ottaa esille sen, että kuukautta ennen Hitlerin kukistumista oli saksalainen tenori Peter Anders viimeistelemässä Winterreise-levytystään Berliinissä. Siitä oli tulossa osa saksalaisten laulujen kokonaisuutta, jonka oli suunnitellut Göbbelsin alainen, pianisti Michael Raucheisen. Jäi kesken, mutta onneksi pysähtyi myös natsibarbaria.


Jo aikaisemmin 1942 oli Hans Hotter laulanut Winterreisen levylle Raucheisenin säestämänä. Omintakeinen filosofi Slavoj Zizek on pohtinut tilannetta, kun saksmannit kuuntelivat levytystä Stalingradin juoksuhaudoissa pakkasessa 1942-43:

”Eikö Winterreisen aihe resonoikin ainutlaatuisella tavalla tuon historiallisen hetken kanssa? Eikö sotaretki Stalingradiin ollut kuin jättiläismäinen Winterreise, jolla jokainen saksalaissotilas saattoi toistaa mielessään laulusarjan avaussanat: Vieraana tulin, vieraana lähden? Eivätkö seuraavat säkeet heijasta heidänkin kokemustaan:


Nyt maailma on niin synkkä.
Tie lumeen hautautuu.
En matkani aikaa, määrää,
voi itse valita.
On löydettävä tieni
näin pimeässäkin.


Ei niin kaukaa haettu tämä sotateema, sillä Wilhelm Müller kirjoitti runonsa sen jälkeen, kun Napoleonin ”Grande Armée” oli palannut omalta synkältä talvireissultaan Venäjältä 1812.


UNTER DN LINDEN

Winterreisen viides laulu on Der Lindenbaum (Lehmus). Siitä on tullut Schubertin suosituin laulu, joidenkin tulkintojen mukaan se on kaikkein suosituin lied, joka elää omaa elämäänsä kansanomaisempana versiona esimerkiksi yhteislauluriennoissa.


Lehmus on saksalaisille tärkeä. Berliinin historiallinen pääkatukin on nimeltään Unter den Linden (Lehmusten alla), alku jo 1600-luvulla. Müllerin runossa vaeltaja on kaivertanut lehmuksen kuoreen rakkauden sanoja, sen oksat humisevat ja kutsuvat luokseen, ”löydät rauhasi täältä”.


Myös Gustav Mahler tunsi lehmuksen merkityksen. Hänen omassa runossaan kasvaa tien varrella lehmus, ”jonka luona ensi kerran unen rauhan sain, alla lehmuksen, jonka kukat satoivat ylleni lumen lailla”. Bostridge käsittelee lehmuksen merkitystä myös Thomas Mannin Taikavuoressa.


Kun en malta olla panematta tässäkin asioita järjestykseen, niin Winterreisen 24 hienosta laulusta kahdeksan kaikkein hienointa:


  1. Gute Nacht (Hyvää yötä)
  5. Der Lindenbaum (Lehmus)
  6. Wasserflut (Tulva)
10. Rast (Lepo)
11. Frühlingstraum (Kevätunelma)
12. Einsamkeit (Yksinäisyys)
13. Die Post (Posti)
22. Mut (Rohkeutta)


kari.naskinen@gmail.com

lauantai 23. tammikuuta 2016

Urheilijan ulkonäöllä on väliä



Myös osa huippu-urheilijoista elää siinä huomiotaloudessa ja promootiokulttuurissa, jossa pyörivät brändikonsultit, luovuusgurut, stailistit ja monenlaiset markkinoinnin ammattilaiset. Ei Wayne Rooney pelkkää turhamaisuuttaan teettänyt kaljuuntuvaan päähänsä 36 000 euron hiussiirtoa, vaan siksi, että pitää näyttää hyvältä. Tämän on saanut aikaan televisio.

Jalkapallosta, FIFA:n korruptiosta, tohtoriksi väitellyt Sami Kolamo kirjoittaa Lähikuva-lehdessä (4/2015), että esimerkiksi juuri jalkapalloilijat ovat jo pitkään rakentaneet itsestään ”kameratietoisia henkilöbrändejä”, kun ovat tulleet tietoisiksi siitä, miten valtavan seurannan kohteina he jatkuvasti ovat.

Pelaajien ulkonäköpaineet ovat kasvaneet, minkä lisäksi he ovat alkaneet ottaa television huomioon muutenkin. Kun Mario Balotelli muutama vuosi sitten nosti pelipaitansa helman ylös, oli alla t-paita, jossa luki: ”Why always me? (Miksi aina minä?). Se oli osoitettu paparazzeille ja muille sensaatiojournalismintekijöille, jotka olivat ottaneet Balotellin hampaisiinsa. Pelaajat voivat näinkin käyttää televisiota hyväkseen.

Pääsarjoissa pelaavat joukkueet eivät enää koostu oman kaupungin pojista. Eikä pelaajia enää koeta pelkiksi urheilusankareiksi, vaan pikemminkin tähdiksi ja julkkiksiksi, kuten Kolamo toteaa. Tilanne lähti muuttumaan esimerkiksi Englannissa siinä vaiheessa, kun pelaajien palkkakatto poistettiin 1961. Alkoivat laajat pelaajamarkkinat ja tähtikultin synnyttäminen. Vanhan vaiheen arkkityypiksi Kolamo mainitsee Stanley Matthewsin, joka edusti melkeinpä aidon olympiahengen mukaista urheilua, eikä varsinkaan pitänyt meteliä itsestään.

”Emootioiden ja seksuaalisuuden katsottiin kuuluvan kodin yksityiseen piiriin, naisten reviirille. Matthewsin ilmentämä maskuliinisuus tunteiden kätkemisineen liitetään jälkijättöisesti talousvoimista riippumattomaan ja aidoksi tulkittuun miestenväliseen (viktoriaaniseen) kilvoitteluun eli sporttiin.”

Sitten kuitenkin aika muuttui. Ensin ilmestyi iltapäivälehtien kansikuviin boheemi George Best, sitten vanhojen seisomakatsomoiden arvostama ”jätkäkulttuurin ikoni” Paul Gascoigne ja vihdoin David Beckham (kuvassa), josta Kolanen kirjoittaa:

”Siirtymää Gascoignesta Beckhamin aikakauteen on kuvattu siirtymänä spontaanista tähteydestä hallittuun ja mediahuomiosta riippuvaiseen tähteyteen. Beckhamista puhuttiin aikoinaan metroseksuaalina, ja hänen koettiin venyttävän perinteisen maskuliinisuuden rajoja. Beckhamia voidaan pitää tv-satelliittiaikakaudelle tyypillisen trendikkyyden ja glamourin lähettiläänä, joka on henkilöbrändin rakennustyössään ottanut huomioon myös ottelulähetykset..”

Beckham on tuotteistanut itsensä ja tehnyt siitä menestyvän bisneksen. En tunne alaa tarpeeksi, mutta eivätköhän samoja latuja kulje myös Christiano Ronaldo, Zlatan Ibrahimovic ja monet muutkin miljonääripalloilijat.

Jalkapallo on lajina otollinen tällaiselle toiminnalle. Esimerkiksi jääkiekkoilijoista poiketen ovat jalkapalloilijat pelikentällä ilman runsaita, suojaavia varusteita, joten hiuksilla ja hauiksilla on mahdollista brassailla. Eikä maaliin tuleva hiihtäjäkään kovin muodikkaan näköinen ole. Sen sijaan yleisurheilu on hyvä performatiivinen kameralaji, ja tätä monet naisurheilijat hyödyntävätkin.

Näin on kilpaurheilu muuttunut, ja panenkin loppuun vielä tekstinpätkän Daily Mirrorista, jossa kirjoitettiin Stanley Matthewsista tämän kuolemaa seuranneena päivänä 24.2.2000: ”Hän toteutti ammattiaan viehättävyydellä, charmilla, kunnialla ja rehellisyydellä. Nykyaikana, jolloin useimmat pelaajat ovat hemmoteltuja, todellisuuden kadottaneita miljonäärejä, Sir Stan – 20 punnan viikkopalkalla – edustaa sitä aikaa, kun jalkapalloilijat olivat vielä sankareita.”

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 19. tammikuuta 2016

Günter Grassin jatkokurssi pitkän saksan lukijoille



”Mitä lähemmäs haudan reunaa me käymme, sitä kauemmas kaikotkoon se kaikkinainen arkuus ja epäröinti, jonka vuoksi me aiemmin emme rohkeasti ryhtyneet puolustamaan oikeaa totuutta aina kun sen kohtasimme.”

Teksti on Jacob Grimmin, ja Günter Grass oli samaa mieltä. Viime vuonna kuolleen Grassin viimeiseksi kirjaksi jäi Grimmin sanat (Teos, 2015), mikä on kertomus Jacob ja Wilhelm Grimmin valtavasta tutkimus- ja kirjoitushankkeesta, saksan sanakirjan tekemisestä. ”Satusetäveljekset” saivat tehtävän kirjankustantamolta 1838, mutta eivät ehtineet sitä loppuun – eikä ihme, sillä 32-osaisen sanakirjajättiläisen viimeinen osa valmistui vasta 1960-luvulla. Grimmin veljekset olivat kuolleet 1850-luvun puolivälin jälkeen.

Günter Grassin kirja Grimmin veljesten kirjahankkeesta ja elämästä on rakkaudentunnustus saksan kielelle ja sanoille, joista se koostuu. Kun tiedetään Grassin oma rakkaus saksan kieleen, muodostuu tämä kirja todelliseksi aarreaitaksi suomalaisillekin pitkän saksan lukijoille. Monien sanojen etymologia avautuu nyt hienosti Grimmin veljesten ja Grassin välittäminä.

Kirja kuljettaa lukijaa myös pitkin Saksan historiaa, kuningas- ja ruhtinaskuntien ajoista demokratian ensi vaiheisiin. Sekä menneiden aikojen poliittisista taisteluista että arjen huolista Grass rakentaa siltoja omaan aikaansa. Grass kertoo myös toiminnastaan politiikassa ja julkisuudessa, esimerkiksi mukanaolostaan Willy Brandtin vaalikampanjoissa, joihin hänet houkutteli Brandtin läheinen poliitikkotoveri Egon Bahr.

DER, DIE, DAS,
AUS BEI MIT NACH ZEIT VON ZU

Sanojen kerääminen ja selittäminen oli veljeksille iso työ. Ei riittänyt, että lyhyesti kerrottiin sanojen merkitys, vaan sanojen synnyn, sitaattiesimerkkien ja muiden lähteiden takia monet sanat saivat sivutolkulla selvitystä. Esimerkiksi der die das -viidakkoa ja kaikkia niistä johdettuja pronomineja selitettiin 28 sivun verran. Osittain tällaiset laajuudet johtuivat siitä, että sanakirja oli samalla myös kielioppikirja.

Grimmien aikaan kiisteltiin vielä siitäkin, pitääkö kirjoittaa deutsch vai teutsch? Näin siksi, että t-alkuinen sana juontaa ennen ajanlaskun alkua eläneestä teutonien germaaniheimosta, kun taas d-alkuinen sana on peräisin muinaisyläsaksassa esiintyneestä sanasta diot.

Kurjuutta tarkoittava sana on elend. Grimmin sanakirjassa nimenomaan näin kirjoitettuna, sillä jostakin syystä veljekset päättivät, että myös substantiivit pannaan alkamaan pienellä kirjaimella. Grass ottaa tämän sanan esille, koska se on ajankohtainen: Grimmin sanakirjan mukaan elend ei ole mitä tahansa kurjuutta, vaan ”tämän kauniin, koti-ikävästä syntyneen sanan alkumerkitys on elää vierailla mailla, ulkomailla”. Tämän tukinnan tueksi sanakirjassa on sitaatteja Martti Lutherilta, Ulrich von Huttenilta ja Gotthold Lessingiltä.

Luther oli muutenkin tärkeä lähde. Grass kertoo esimerkin: ”Forz, josta pian tulikin furz, saa käyttöesimerkin Lutherin pöytäpuheista, kuinkas muuten, niissähän pierusta puhutaan usein, ja seuraava sana on fotze, vittu, josta Jacob toteaa, että se on ruma sana, mutta antaa kielentutkimukselle kumminkin paljon pohdittavaa.”

LÄÄPPIMISTÄ JO
GRIMMIN AIKANA


Suomessa on nyt ajankohtaiseksi noussut lääppijäkeskustelu. Fummeln tarkoittaa hypistelyä, sormeilua, ja Grimmien mukaan myös ”rivoa koskettelua”. Fummeltasche puolestaan on ”huolimaton naisihminen”. Lähellä näitä sanoja on myös ficken, nussia.

Otetaan sitten gauch, jonka selityksestä en nyt tiedä, paljonko tässä on Grimmiä ja paljonko Grassia: ”Gauch on miehen veltto tai vankka kalu, joka rakastavan naisen on syytä peitellä lämpimästi, etteivät kalunmunat jäädy.”

Grassin kirjan lukijaa helpottaa, että suomentaja Oili Suominen on lisännyt kirjan loppuun saksa-suomi-sanakirjan esillä olevista sanoista.

TRILOGIA VALMIS

Grimmin sanat on kolmas osa Grassin kaunokirjallisesta omaelämäkerrasta. Trilogian kaksi edellistä kirjaa ovat Sipulia kuoriessa (Tammi, 2009) ja Taikalaatikko (Tammi, 2009). Suomeksi on vielä ilmestymättä Saksassa 1990 julkaistu Unterwegs von Deutschland nach Deutschland. Tagebuch 1990.

Grassin käyttämästä aikamuodosta Oili Suominen sanoo, että se on ”menneisyysnykytulevaisuus”. Grass kirjoittaa joskus, että jotakin tapahtui vuonna neljäkymmentäviisi, mutta ei mainitse vuosisataa. Yhtäläisyyksiä löytyy, historia toistaa itseään, mutta opimmeko mitään? Saman kysymyksen voi asettaa, kun katsoo televisiosta Edgar Reitzin hienoa Heimat-sarjaa.

Frankfurtin kirjamessujen aikana 1997 Grass puhui Paavalinkirkossa: ”Täällä on koolla ihmisiä, jotka ajavat Kohlin ja Kinkelin hallituksen etua ja jotka hyvin tietävät, että Saksan liittotasavalta on jo vuosien ajan toimittanut aseita Turkin tasavallalle, joka käy tuhoisaa sotaa omaa kansaansa vastaan. Vuoden 1990 jälkeen, kun Saksojen yhdistyminen äkkiä kävi mahdolliseksi, on Turkkiin, sotaa käyvään maahan, jopa toimitettu panssarivaunuja ja -ajoneuvoja entisen DDR:n kansanarmeijan varastoista. Meistä tuli osallisia rikokseen, olemme yhä osallisia siihen. Minä häpeän omaa maatani, josta on tullut pelkkä taloustoimialue ja jonka hallitus sallii kaupanteon kuolemalla ja kieltäytyy myöntämästä turvapaikkaa vainotuille kurdeille.”

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Neuvostoelokuva Suomessa, osa 2



Televisiosta tuli äskettäin Mihail Kalatozovin ohjaama elokuva Kurjet lentävät (1957), josta on tuo kuvakin. Elokuva voitti Cannesissa pääpalkinnon, mutta Suomessa neuvostoliittolaisen elokuvan tilanne oli vielä 1950-luvullakin niin hankala, että Risto Orkon johtama Suomi-Filmi Oy ei kelpuuttanut sitä levitykseensä. Yhtiössä tuohon aikaan teatteri- ja levitystoimintaa hoitamassa ollut Jussi Kohonen muistelee tilannetta Lähikuva-lehdessä (3/2015):

”Kurjet lentävät näytettiin minulle, Orkolle ja kapteeni Leppäselle Capitolissa (1957). Se tulkattiin, koska kopiossa ei vielä ollut tekstejä ja se tuli suoraan Moskovasta. Minä ihastuin elokuvaan valtavasti. Kun elokuva loppui, keskustelimme Orkon johdolla, otetaanko elokuva ensimmäisenä levitykseen. Minä olin vihreä Suomi-Filmissä, kuuntelin, kun nämä kaksi herraa sanoivat, ettei se oikein sovi Suomeen, kun on niin venäläinen.”

Kohonen pelasti tilanteen omalla tavallaan: esitteli elokuvan neuvostoelokuvia maahantuoneelle Kosmos-Filmille, joka tietenkin ottikin Kurjet lentävät itselleen ja vuokrasi sen näytettäväksi Suomi-Filmin teattereissa.

”Kun nähtiin kuinka paljon se tuotti elokuvateatterissa, sanoin Orkolle, että olisi vielä saatu vuokraamo-osuuskin, mutta ei kelvannut. Orko oli hiljaa. Seuraavana päivänä hän sanoi, että te niiden loppujen (muita uusia neuvostoliittolaisia elokuvia) kanssa mitä haluat”, kertoo Kohonen haastattelussa.

Myöhemmin Kohonen siirtyikin Kosmos-Filmin palveluksen. Melkein joka toinen viikko hän kävi Moskovassa hakemassa filmikeloja. Kohosen tehtäviin kuului myös elokuvien vuokraaminen elokuvateattereille ja myös Yleisradiolle, mikä ei ollutkaan helppoa:

”Ohjelmaneuvoston kanssa oli todella vaikeaa. Kaikkein eniten venäläistä elokuvaa vastustivat sosialidemokraatit. Kokoomuksen Kai R. Lehtonen on historioitsija, ja hän ymmärsi, miten hyviä ja aitoja venäläiset klassikot ovat. Suurin januskasvoinen henkilö on ollut Erkki Raatikainen. Minä olin Raatikaisen kanssa Moskovassa, ja siellä hän puhui yhtä ja teki sitten täällä toista.”

Kai R. Lehtonen (s. 1930) toimi Yleisradiossa mm. kouluradion toimituspäällikkönä ja Ylen asiaohjelmien toimittajana. Hänen isänsä Oskari Lehtonen (1889 - 1964) oli KOP:n Lahden-konttorin johtaja, josta tuli Kokoomuksen pitkäaikainen kansanedustaja, ja oli oikeusministerinä kolmessa peräkkäisessä hallituksessa 1940-44.

SODANKYLÄ PALKITSI

Vuonna 2013 Jussi Kohonen (s. 1929) sai Sodankylä-palkinnon. Perusteluissa todettiin, että ”elokuvalevitys on osa-alue, jonka itsenäinen, omaehtoinen merkitys tuntuu usein melkein kadonneen, kun itsenäistä suomalaista ajattelua ja ohjelmapolitiikkaa kohtaa yhä harvemmin. Työvuosinaan Kohonen erottui alan miehenä, jonka monitahoinen toiminta määritti, mitä elokuvalevitys voi luovimmillaan olla.”

”Juuri Kohonen toi tuoreeltaan Suomeen monet Godardin, Truffaut'n ja Pasolinin elokuvista, joista monet olisivat ilman hänen oivalluskykyään jääneet Suomessa näkemättä. Kohosen voima oli sellainen ehdoton elokuvan rakkaus, joka on sittemmin kadonnut lähes täysin elokuvan liikepiireistä.”


Kohonen on ylläpitänyt myös merkittäviä henkilökohtaisia suhteita ohjaajiin, joiden elokuvia hän toi maahan. Näin Sodankylässä sanottiin: ”Kysykää häneltä Godardista, Truffaut'sta, Rene Clairista, Akira Kurosawasta Dersu Uzalan ajoilta, itäsaksalaisen elokuvan huimapäästä Konrad Wolfista, bulgarialaisen, romanialaisen tai jugoslavialaisen elokuvan mestareista 1960-70-luvuilla. Kohonen tunsi heidät kaikki, ja huikeaa tarinaa piisaa. Miksi Truffaut lähetti Kohoselle liikuttavan kiitoskirjeen 1960-luvun puolivälissä? Koska juuri Kohosen varhainen ennakko-osto elokuvasta Jules ja Jim antoi ohjaajalle potkun saattaa koko tuotanto liikkeelle. Kohosen ansiosta Suomi oli ainoa maa Ranskan ulkopuolella, jonne kaikki 60-luvun Godardit tuotiin kaupallisesti.”

Suomi-Filmissä Kohonen johti myös lyhytelokuvaosastoa, jossa sellaisetkin tekijät kuin Anssi Mänttäri saivat merkittävän alkusysäyksen uralleen.


Sodankylässä kysyttiin myös, montako tshekkiläistä, unkarilaista, puolalaista elokuvaa on nähty ohjelmistossa viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Ei monta. – ”Osaisiko nykyinen epookki vainuta Tarkovskin elokuvien merkityksen, ennen kuin ohjaajan ulkomainen maine olisi millään tapaa vielä kiteytynyt?”

Kohonen osasi. Sodankylässä todettiinkin Jussi Kohosella olleen vahva osuus siihen, että Suomi oli lyhyen ajan elokuvan sivistysmaa.


kari.naskinen@gmail.com

lauantai 16. tammikuuta 2016

AKS:n mies Hella Wuolijoen apuna



Kuvassa on mainos Sergei Eisensteinin kuuluisasta elokuvasta Passarilaiva Potemkin (1925). Suomessa sen ensiesitys oli vasta 1952, kun ensimmäinen yritys elokuvasensuurin läpäisemiseksi 1930 oli epäonnistunut. Tuon ensimmäisen yrityksen oli tehnyt Hella Wuolijoen perustama yhtiö, joka vuosina 1929-30 toi maahan neuvostoliittolaisia elokuvia. Potemkinin kohdalla taisi Valtion elokuvatarkastamon päätös syntyä elokuvaa katsomattakin, koska hakemukseen merkittiin ”Kielletään” heti samana päivänä, kun elokuva oli tuotu tarkastamoon. Tämä oli samalla Hella Wuolijoen elokuvabisneksen loppu, sillä Biografinomistajien Filmivuokraamo Oy teki konkurssin, ei tosin Potemkinin takia, mutta se vain sattui olemaan viimeinen elokuva, jonka yhtiö toimitti tarkastamoon hyväksyttäväksi toukokuussa 1930.

Hella Wuolijoen tästä liiketoimintahaarasta ovat filosofian tohtorit Outi Hupaniittu ja Lauri Piispa kirjoittaneet laajan selvityksen Lähikuva-lehteen (3/2015).


Suomen poliittinen ilmapiiri ei 1920-30-luvuilla ollut neuvostokulttuurille suotuisa, eikä neukkuelokuviakaan juurikaan nähty. Hella Wuolijoki kuitenkin yritti. Hän perusti kolme yhtiötä, jotka toivat maahan neuvostoelokuvia, esittivät ja levittivät niitä sekä pyörittivät elokuvateatteriketjua. Wuolijoki pyrki salaamaan omaa osuuttaan, ei kuulunut yhtiöistä kahden omistajiin tai johtokuntiin, vaikka oli kiistattomasti yhtiöiden johtoasemassa.


Hänen tavoitteensa olivat ensisijaisesti kaupallisia. Sosialistina hän tunsi sympatiaa Neuvostoliittoa kohtaan, mutta ei todennäköisesti tavoitellut elokuvahankkeellaan poliittista mielipiteenmuokkausta. Neuvostoliiton kanssa hän teki mittavaa kauppaa myös Aunuksen Puuliike Oy:n puitteissa 1927-31.


Wuolijoki toi maahan noin 40 elokuvaa. Tarkastamo kielsi lukuisia elokuvia, vaikka maahantuonti oli enimmäkseen varsin epäpoliittista.  Moni elokuvista sai esitysluvan, mutta kieltopäätöksen saivat useimmat 1920-luvun neuvostoelokuvan tulevat klassikot. Myös Vsevolod Pudovkinin, Friedrich Ermlerin, Jakov Protazaovin ja Abram Roomin teokset nähtiin Suomessa vasta sodan jälkeen. Esimerkiksi Pudovkinin elokuvista tarkastamo totesi ykskantaan, että ne voi tulkita ”bolshevistiseksi propagandaksi”.


Hanke kaatui kahteen ongelmaa: yhtiöiden taloutta hoidettiin piittaamattomasti ja viranomaiset estivät toimintaa. Etsivä keskuspoliisi ja Elokuvatarkastamo tiesivät odottaa, että neuvostoelokuvia saatettaisiin yrittää tuoda maahan, ja Wuolijoen hankkeen yhteydessä virastojen johtajat yhteistyössä määrittelivät sen, miten tarkastamo elokuvia kohteli. Aluksi noudatettiin asetettuja tarkastussääntöjä, ja kielloille voidaan löytää perusteet niistä. Vuoden 1930 puolella linja kuitenkin tiukentui, kun yhtiön ensimmäinen teatteri avasi ovensa ja EK sai tietää Hella Wuolijoen johtavan hanketta. Alkuvuoden aikana tehdyt kieltopäätökset tekivät lopun maahantuonnista. Esitys- ja levitystoiminta ajautui konkurssiin muutamaa kuukautta myöhemmin.


VÄVYKOKELAS JOHTAJANA

Elokuvayhtiöiden muodolliset omistajat olivat Hella Wuolijoen tytär Vappu Wuolijoki, Hellan entisen puolison Sulo Wuolijoen sisar Suoma Bernhardt ja Sulon toisen sisaren aviomies Arvo Haveri, joka tuntui olleen Hellan tärkein ”apulainen” vastaten puuliikkeen ja elokuvatoiminnan suurista linjoista.


Toimitusjohtajaksi Hella Wuolijoki valitsi jyrkän oikeistolaisen suvun vesan Pentti Kuoppamäen, joka viimeisteli lakiopintojaan, oli entinen Akateemisen Karjala-seuran jäsen ja taustalta löytyi myös osallistumisia neuvostovastaisiin tempauksiin. Hänen isänsä Lauri Kuoppamäki oli teollisuusneuvos ja Maalaisliiton entinen kansanedustaja, joka oli 1925 perustanut Kulttuurifilmi Oy Kurjen. Pentti Kuoppamäki osasi jonkin verran myös venäjää, mutta tärkeintä hänen valinnassaan toimitusjohtajaksi lienee kuitenkin ollut se, että riiusteli Vapun kanssa, joten Hella otti hoiviinsa vävyehdokkaan.


Elokuvien tärkein esityspaikka oli Atlantis (myöh. Joukola), jonka tiloissa toimii nykyisin KOM-teatteri. Jo avajaisviikolla joulukuussa 1929 tuli lunta tupaan, kun säveltäjä Heikki Klemetti teki ilmiannon EK:lle. Ilmiannon aiheina olivat, että Pentti Kuoppamäki oli vain Hella Wuolijoen bulvaani ja että avajaiselokuva Kapteenin tytär oli vahvan bolshevistinen ja tähdätty porvareita vastaan. EK otti ilmiannon vakavasti, ja siitä eteenpäin Atlantis oli EK:n  vakituisessa valvonnassa.


Valkoinen lehdistö lisäsi löylyä: suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehden pakinoitsija Olli (Olli Nuorteva) kirjoitti helmikuussa 1930, että Helsingissä näytetään ”aitoryssäläistä, oikein Moskovassa keitettyä bolshevikkipropagandaa” ja vetosi elokuvatarkastamoon moisen roskan kieltämiseksi.


Tästä huolimatta Hella Wuolijoki uskoi elokuvatoimintansa tulevaisuuteen ja nopeassa tahdissa Työväen elokuvakeskus avasi uusia teattereita: Bio Kamera (Vallila), Pohjola (Käpylä), Kino Helios (Malmi), Tenho (Kallio) ja Kino Pirtti (Leppävaara). Kevät 1930 oli kuitenkin liikaa, kun sensuuri iski entistä voimakkaammin Hella Wuolijoen maahantuomiin elokuviin.


”Tarkastamo oli päättänyt nitistää Wuolijoen yrityksen”, kirjoittavat Outi Hupaniittu ja Lauri Piispa. He toteavat, että useimmille kieltopäätöksille on vaikea nähdä muita perusteita kuin elokuvien neuvostoliittolainen alkuperä. Edes kaikki asialliset dokumenttielokuvat eivät menneet läpi.


kari.naskinengmail.com

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

”Rinkelii ko siult mie kerrankii sain”



Lahden joulukuun markkinoille ehdin niin myöhään, että viipurinrinkelienmyyjät olivat jo kerenneet lähteä pois. Löysin kuitenkin jonkin joensuulaisen leipomon myyntikojun, josta rinkelin sain. Oli kuitenkin kaikkea muuta kuin kunnon rinkeli, väri oli vaalean kellertävä ja makukin outo. Nyt tammikuun markkinoille pääsin taas ajoissa ja sain ostetuksi oikean viipurinrinkelin.

Kansanrunousarkisto järjesti 1961 viipurinrinkelin leivontaohjeiden keruukilpailun, johon tuli noin 300 vastausta. Valitsen tähän helsinkiläisen Johanna Siposen reseptin sillä perusteella, että hänen isoäitinsä Charlotte Zidbäck oli 1811 perustanut Viipurin Rinkelileipomon rautatieaseman viereiseen taloon. Toinen leipomoliike isoäidillä oli Pyöreän tornin vieressä. Myöhemmin hän myi leipomon rouva Löppöselle, joka taas myi sen Vaittiselle.


Löppösen ja Vaittisen suvuilla oli tunnettu kina siitä, kummanko rinkeliresepti oli alkuperäisempi. Oikea vastaus lienee kuitenkin, että alkuperäinen on Charlotte Zidbäckin resepti, ja hänen maustesalaisuutensa siirtyi ensin Charloten tyttärelle ja edelleen tämän tyttärelle Johannalle:


3 munaa
2 kup. hienoo sokeria
2 kup. voita, sulatettua
1 ½ teel. kardemummaa, hienonnettua
¼ teel. muskottikukkaa (saa apteekista)
1 ltr. lämmintä maitoa
Hiivaa, 10 mk pala
2 kiloa karkeata vehnäjauhoa
1 teel. suolaa.


”Munat ja sokeri vatkataan vaahdoksi, sekoitetaan mausteet, hiiva liotetaan haaleassa vedessä ja sekoitetaan ja suola, maito haalean lämmintä sekoitetaan sekä vehnäjauhot. Alustetaan notkeaksi taikinaksi ja lopuksi sulatettu voi sekä alustetaan valmiiksi, kunnes ei enää tartu taikina käsiin. Voidellaan peltipannu ja pannaan olkia pannun päälle sekä leivotaan rinkelit ja pannaan olkien päälle nousemaan. Kun ne ovat nousseet, niin voidellaan joka rinkeli munalla tai sokerivedellä. Kypsytetään uunissa 1 tunti kauniiksi ruskeaksi. Kun uunista otetaan pois, peitetään lämminvaatteella jäähtymään. Kun se on valmis, säilytetään viileässä kaapissa, 2, 3 päivän perästä se on parempi sitä kauemmin ja vanhemmaksi se tulee.”


Olen nyt perehtynyt viipurinrinkeliin K.A. Kalevi Miettisen vuonna 2003 ilmestyneen Viipurinrinkeleitä-kirjan avulla. Se on hyvä lähdeteos, josta löytyy myös kirjallisuusluettelo tätä rinkeliasiaa koskien. Miettisen mukaan ensimmäinen kirjallinen maininta viipurinrinkelistä oli jo 1847 ilmestyneessä Uudessa Aapis-Kirjassa, joka oli painettukin Viipurissa ”I. Cederwaller ja Pojan tykönä. Imprimatur Clas Molander, maksaa niwottuna 4 kop. hopea-rahassa”.


Kirjan kannessa on komea kukko, joka toimii luokassa opettajana, seisoo kateederilla edessään iso kirja ja alempana neljä oppilasta. Kukon vieressä lattialla on viipurinrinkeli ja rihmallinen pieniä rinkeleitä.


Tiettävästi viipurinrinkeleitä leivottiin Viipurissa jo 1400-luvulla ainakin fransiskaanimunkkien luostarissa. Uskonnollista perua onkin rinkelin muoto, sillä se juontaa alkunsa rinnalla ristissä rukousasennossa olevista käsivarsista. – Pannaan kädet kyynärpäitä myöten ristiin.


Tutumpi asia on laulu Ilta Viipurissa, johon Eino Kettunen teki sanat 1929:


”Torkkelissa sai mie muiston
alla koivu kauniin puiston
rinkelii ko siult mie kerrankii sain.”


Myöhemmin Sauvo Puhtila ja Juha Vainio hieman justeerasivat sanoja uuteen uskoon ja antoivat laululle uuden nimen Sellanen ol Viipuri. Sitä eivät kuitenkaan kaikki muistane, että melodia on alun perin tunnetun operettisäveltäjän Ralph Benatzkyn käsialaa. Mutta tarkoitettiinkohan siellä Torkkelinpuistossa rinkelillä rinkeliä vai mitä, ainakin Monrepossa tapahtui jo muutakin:


”Muistat sie myös jottai muuta
taisiha mi saaha suuta
Monrepoos myö kuuta ko
niin kahen kasseltiin.”


Viipurinrinkeli liittyi aikoinaan myös moottoriurheiluun, kun Viipurissa järjestettiin vuotuiset moottoripyörien ”Viipurin rinkeliajot”, viimeisen kerran kesällä 1939.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 8. tammikuuta 2016

Vuoden parhaat urheilijat



Saa nähdä, onko nuorten jääkiekkomestaruus oleva tämän vuoden paras suomalainen urheilusaavutus. Nyt on kuitenkin pantava järjestykseen viime vuoden parhaat, ja se on aina helppo tehtävä.

Kun jääkiekosta aloitin, niin jatketaan: vuonna 1990 Jari Kurri voitti viidennen Stanley Cupin (NHL:n mestaruus), mutta urheilutoimittajat valitsivat vuoden parhaaksi urheilijaksi keihäänheittäjä Päivi Alafrantin (EM). Teemu Selänne on ollut tuossa äänestyksessä kolme kertaa viides, mutta voittajat ovat joka kerta olleet kymmenen kertaa kovempia kuin Päivi Alafrantti, kolme maailmanmestaria: Juha Kankkunen 1993, Mika Häkkinen 1998, Tero Pitkämäki 2007.

Omalla listallani on nyt korkealla Teuvo Teräväinen, Stanley Cupin voittaja ja finaalipelien pistepörssin paras.

Urheilussa on eriarvoista se, että esimerkiksi Usain Bolt tai Martin Sundby voi olympiakisoissa voittaa kolme kultamitalia, jotkut uimarit ja muutkin enemmänkin, mutta moukarinheittäjä tai golfinpelaaja vain yhden. Toisaalta nämä yhden mitalin urheilijat ovat paremmassa asemassa, koska he ovat yksiselitteisesti omien lajiensa parhaita.

Omalla listallani vaikuttaa osaltaan se, edustaako urheilija jotakin ”koko maailman” harrastamaa lajia vai jotakin pienemmän harrastajaryhmän lajia:

1. Osku Palermaa (kuvassa), keilailun kolmi- ja viisimiehiskilpailujen EM-kultaa, henkilökohtaisen All events -kilpailun EM-hopeaa, voitti Bowling World Openin Tokiossa.
2. Kimmo Lehtonen, keilailun kolmi- ja viisimiehisjoukkueiden EM-kultaa sekä All events -kilpailun EM-pronssia.
3. Teuvo Teräväinen, Chicago Blackhawks.
4. Henri Kontinen, viisi voittoa ATP-tennisturnausten nelinpeleissä yhdessä Marin Draganjan kanssa.
5. Roope Tonteri, lumilautailun MM-kulta ja -hopea.
6. Eero Remes, enduromoottoripyöräilyn MM-kulta.
7. Petteri Koponen, koripalloilun Eurocup-voitto (Himki, Venäjä), valinta cupin tähdistöviisikkoon.
8. Roman Eremenko (ZSKA) valittiin Venäjän jalkapalloliigan parhaaksi pelaajaksi, norjalainen VG-lehti valitsi hänet Pohjoismaiden tähdistökentälliseen.
9. Tero Pitkämäki, keihäänheiton MM-pronssi ja Timanttiliigan voitto.
10. Jenna Laukkanen, kaksi EM-kultaa lyhyessä uimahallissa.

Vuoden joukkue on keilailun EM-viisimiehisjoukkue, jossa Palermaan ja Lehtosen lisäksi heittivät Joonas Jehkinen, Joonas Jähi ja Juhani Tonteri. Todistaa laajasta tasosta, kun on paras joukkuekilpailussa.

Vuoden valmentaja on tallipäällikkö Aki Ajo, jonka kuski Johann Zarco voitti Moto 2 -luokan maailmanmestaruuden. Moottoriurheilussa tallipäälliköt vastaavat valmentajia.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Testasin: yksityisiä ”parkkisakkoja” ei tarvitse maksaa


Ihmisillä on epäselvyyttä siitä, miten pitää suhtautua yksityisten pysäköinninvalvontayritysten antamiin ”sakkoihin”. Voin kertoa: niitä ei tarvitse noteerata, jos viitsii vähän vaivautua.

Pari vuotta sitten löysin tuulilasinpyyhkijän alta tällaisen maksumääräyksen. Palautin sen kyseiseen yritykseen ja ilmoitin, että en ole autoani tuona aikana tuossa paikassa pysäköinyt. Kirjoitin niille, että olin tennishallissa lainannut autoani yhdellä tutulle kaverilleni, joka näköjään oli autollani pysäköinyt väärin. Omaa nimeäni en kirjeeseen pannut. Eikä perästä enää mitään kuulunut. Kunhan kepillä ijäätä, ja useimmat kai menevät halpaan.

Tilannettani auttaa valtion liikennevirastoon Trafiin tekemäni ilmoitus siitä, ettei autoni rekisteritunnuksen mukaisia omistajatietoja saa antaa vieraille kyselijöille. Jos tällaista kieltoa ei ole tehnyt, omistajatiedothan saa nykyisin helposti vaikka kännykällä. Kun kielto on päällä, ei tietoja anneta muille kuin viranomaisille, eikä yksityinen parkkifirma ole viranomainen.

Kun yksityinen parkkifirma ei siis tiedä, kenen auto on, se ei voi ”sakkoa” periä, koska se peltilehmä sinänsä ei ole maksukykyinen otus.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 2. tammikuuta 2016

Tarkovski – Rublev – Jeesus



Munkki Kirill sanoo elokuvan alussa, että ”Jumala antoi papin, piru komeljanttarin” Elokuva on Andrei Tarkovskin (1932 - 1986) Andrei Rublev (1966), jonka nimihenkilö on 600 vuotta sitten elänyt ikoni- ja kirkkotaiteen yksi suurista mestareista. Tarkovski ja Rublev olivat takuulla samaa mieltä kuin Kirill, ja Tarkovskin elokuva on myös tämän taiteenlajin kaikkein vakavimpia teoksia.

Tarkovski sanoi, että maailma pysyy kolmen tukipilarin varassa, ne ovat uskonto, filosofia ja taide, jotka ”ihminen on luonut materialisoidakseen symbolisesti ikuisuuden ajatustaan ja kuvatakseen vastapainoksi, miten ikuisuus olisi symbolisella tavalla käsitettävissä”.

Päiväkirjassaan 1.9.1970 Tarkovski kirjoitti: ”1900-luvun kuluessa on tunnemaailmamme kärsinyt inflaation. Kun luemme lehdestä, että Indonesiassa on katkaistu kaula kahdelta miljoonalta ihmiseltä, se synnyttää samanlaisen mielikuvan kuin tieto siitä, että jääkiekkojoukkueemme on voittanut ottelun. Vastaanottotapamme on kummassakin tapauksessa niin samanlainen, että ero jää tajuamatta. On kuitenkin taiteilijoita, jotka auttavat meitä tunnistamaan asioiden todelliset mittasuhteet. He kantavat koko ikänsä harteillaan tätä raskasta taakkaa ja siitä meidän tulisi olla heille kiitollisia.” (Tarkovski: Martyrologia, Mabuse 1989)

Tarkovski kuului näihin taakankantajiin, ja itse hän mainitsi taiteilijoista Bachin, Schumannin ja Schubertin sekä muista elokuvantekijöistä Ingmar Bergmanin, joka puolestaan oli näyttelijä Bibi Anderssonin mukaan sanonut Andrei Rublevia parhaaksi näkemäkseen elokuvaksi.

Tarkovskin koko muutakin tuotantoa leimaa syvä uskonnollisuus. Kun Andrei Rubleviakin katsoo, on täysin turhaa spekuloida Jumalan olemassaolosta mitään, vaan on mentävä elokuvaan sisään Tarkovskin ja Rublevin ehdoilla. Lähtökohdaksi voi ottaa Tarkovskin sanoman: ”Rubleville usko on ilon lähde, sen sanoma on ilon sanoma.”

Tämä ei kuitenkaan poista sitä, että Rubleville tulee epäilyn hetkiä, joskin ne suuntautuvat enemmän häneen itsensä kuin Jumalaan. Rublev ei sitä ääneen sano, mutta hänen selvästi Jeesusta muistuttava hahmonsa tuntuu yhden ison katastrofin jälkeen ajattelevan niinkin, että ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”. Tämä tapahtuu, kun Rublev on pakanallisten tataarien hyökkäyksen aikana tappanut yhden miehen, joka oli ottanut Rublevin tunteman naisen raiskattavakseen. Tuon jälkeen Rublev lopettaa maalaamisen ja puhumisen, vetäytyy pois kaikesta ja vain mietiskelee. Vaikka maalaaminen on Rubleville ensisijaisesti Jumalan ylistämistä, niin tuon epätoivon hetkellä ei maalaaminenkaan enää onnistu.

Elokuvan prologissa mies on paennut takaa-ajajiaan kuumailmapallolla taivaalle. Myös Rublev nousisi Jumalan Taivaasen, jos pystyisi. Kuumailmapallokin kuitenkin rymähtää maahan, ja Rublev kai ajattelee, että niin hänellekin, huonolle ihmiselle, kävisi, vaikka Taivaaseen pyrkisikin.

Taiteilijana Tarkovski koki tuntevansa varmaan paljon samaa kuin Rublev: ”Tämä [taide] on vaikea työ, jonka Jumala on antanut ihmislapsille, heidän sillä itseään rasittaakseen. Minä katselin kaikkia tekoja, mitä tehdään auringon alla, ja katso, se on kaikki turhuutta ja tuulen tavoittelua. Sillä missä on paljon viisautta, siinä on paljon surua; ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää – Saarnaaja 1:13-14, 18”

Mielenkiintoinen ratkaisu Tarkovskilta on, että Rublevia ei elokuvassa näytetä ollenkaan maalaamassa. Näinkin Tarkovski haluaa korostaa, että taide on vain väline Jumalan ja ihmisen välillä, ihmiseltä Jumalalle. Rublev on tähän sitoutunut: hän tekee taidetta kiitokseksi Jumalalle, ja tämän hän kokee ainakin oman elämänsä tarkoitukseksi. Vasta aivan lopuksi, kun elokuva muuttuu värilliseksi, esitellään Andrei Rublevin kirkkomaalauksia Moskovasta ja Vladimirista.

Andrei Rublev on Tarkovskin tarkoittamassa pituudessa 205 minuuttia. Ainakaan suomeksi tekstitettyinä ei kuitenkaan löydy kuin 175:n ja 185 minuutin dvd-versiot.    

kari.naskinen@gmail.com