Hella Wuolijoen tästä liiketoimintahaarasta ovat filosofian tohtorit Outi Hupaniittu ja Lauri Piispa kirjoittaneet laajan selvityksen Lähikuva-lehteen (3/2015).
Suomen poliittinen ilmapiiri ei 1920-30-luvuilla ollut neuvostokulttuurille suotuisa, eikä neukkuelokuviakaan juurikaan nähty. Hella Wuolijoki kuitenkin yritti. Hän perusti kolme yhtiötä, jotka toivat maahan neuvostoelokuvia, esittivät ja levittivät niitä sekä pyörittivät elokuvateatteriketjua. Wuolijoki pyrki salaamaan omaa osuuttaan, ei kuulunut yhtiöistä kahden omistajiin tai johtokuntiin, vaikka oli kiistattomasti yhtiöiden johtoasemassa.
Hänen tavoitteensa olivat ensisijaisesti kaupallisia. Sosialistina hän tunsi sympatiaa Neuvostoliittoa kohtaan, mutta ei todennäköisesti tavoitellut elokuvahankkeellaan poliittista mielipiteenmuokkausta. Neuvostoliiton kanssa hän teki mittavaa kauppaa myös Aunuksen Puuliike Oy:n puitteissa 1927-31.
Wuolijoki toi maahan noin 40 elokuvaa. Tarkastamo kielsi lukuisia elokuvia, vaikka maahantuonti oli enimmäkseen varsin epäpoliittista. Moni elokuvista sai esitysluvan, mutta kieltopäätöksen saivat useimmat 1920-luvun neuvostoelokuvan tulevat klassikot. Myös Vsevolod Pudovkinin, Friedrich Ermlerin, Jakov Protazaovin ja Abram Roomin teokset nähtiin Suomessa vasta sodan jälkeen. Esimerkiksi Pudovkinin elokuvista tarkastamo totesi ykskantaan, että ne voi tulkita ”bolshevistiseksi propagandaksi”.
Hanke kaatui kahteen ongelmaa: yhtiöiden taloutta hoidettiin piittaamattomasti ja viranomaiset estivät toimintaa. Etsivä keskuspoliisi ja Elokuvatarkastamo tiesivät odottaa, että neuvostoelokuvia saatettaisiin yrittää tuoda maahan, ja Wuolijoen hankkeen yhteydessä virastojen johtajat yhteistyössä määrittelivät sen, miten tarkastamo elokuvia kohteli. Aluksi noudatettiin asetettuja tarkastussääntöjä, ja kielloille voidaan löytää perusteet niistä. Vuoden 1930 puolella linja kuitenkin tiukentui, kun yhtiön ensimmäinen teatteri avasi ovensa ja EK sai tietää Hella Wuolijoen johtavan hanketta. Alkuvuoden aikana tehdyt kieltopäätökset tekivät lopun maahantuonnista. Esitys- ja levitystoiminta ajautui konkurssiin muutamaa kuukautta myöhemmin.
VÄVYKOKELAS JOHTAJANA
Elokuvayhtiöiden muodolliset omistajat olivat Hella Wuolijoen tytär Vappu Wuolijoki, Hellan entisen puolison Sulo Wuolijoen sisar Suoma Bernhardt ja Sulon toisen sisaren aviomies Arvo Haveri, joka tuntui olleen Hellan tärkein ”apulainen” vastaten puuliikkeen ja elokuvatoiminnan suurista linjoista.
Toimitusjohtajaksi Hella Wuolijoki valitsi jyrkän oikeistolaisen suvun vesan Pentti Kuoppamäen, joka viimeisteli lakiopintojaan, oli entinen Akateemisen Karjala-seuran jäsen ja taustalta löytyi myös osallistumisia neuvostovastaisiin tempauksiin. Hänen isänsä Lauri Kuoppamäki oli teollisuusneuvos ja Maalaisliiton entinen kansanedustaja, joka oli 1925 perustanut Kulttuurifilmi Oy Kurjen. Pentti Kuoppamäki osasi jonkin verran myös venäjää, mutta tärkeintä hänen valinnassaan toimitusjohtajaksi lienee kuitenkin ollut se, että riiusteli Vapun kanssa, joten Hella otti hoiviinsa vävyehdokkaan.
Elokuvien tärkein esityspaikka oli Atlantis (myöh. Joukola), jonka tiloissa toimii nykyisin KOM-teatteri. Jo avajaisviikolla joulukuussa 1929 tuli lunta tupaan, kun säveltäjä Heikki Klemetti teki ilmiannon EK:lle. Ilmiannon aiheina olivat, että Pentti Kuoppamäki oli vain Hella Wuolijoen bulvaani ja että avajaiselokuva Kapteenin tytär oli vahvan bolshevistinen ja tähdätty porvareita vastaan. EK otti ilmiannon vakavasti, ja siitä eteenpäin Atlantis oli EK:n vakituisessa valvonnassa.
Valkoinen lehdistö lisäsi löylyä: suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehden pakinoitsija Olli (Olli Nuorteva) kirjoitti helmikuussa 1930, että Helsingissä näytetään ”aitoryssäläistä, oikein Moskovassa keitettyä bolshevikkipropagandaa” ja vetosi elokuvatarkastamoon moisen roskan kieltämiseksi.
Tästä huolimatta Hella Wuolijoki uskoi elokuvatoimintansa tulevaisuuteen ja nopeassa tahdissa Työväen elokuvakeskus avasi uusia teattereita: Bio Kamera (Vallila), Pohjola (Käpylä), Kino Helios (Malmi), Tenho (Kallio) ja Kino Pirtti (Leppävaara). Kevät 1930 oli kuitenkin liikaa, kun sensuuri iski entistä voimakkaammin Hella Wuolijoen maahantuomiin elokuviin.
”Tarkastamo oli päättänyt nitistää Wuolijoen yrityksen”, kirjoittavat Outi Hupaniittu ja Lauri Piispa. He toteavat, että useimmille kieltopäätöksille on vaikea nähdä muita perusteita kuin elokuvien neuvostoliittolainen alkuperä. Edes kaikki asialliset dokumenttielokuvat eivät menneet läpi.
kari.naskinengmail.com