Kizhi, karjalainen ulkomuseo

Muutama päivä sitten kävi Kizhin museosaaren laiturissa 15 laivaa, jotka toivat saarelle yli 2500 turistia. Oli ennätys. Kizhi on pieni saari Äänisen pohjoispäässä. Petroskoista sinne on matkaa 70 km ja se taittuu reilussa tunnissa kantosiipialuksella. Laivamatka Pietarista Kizhiin kestää pari päivää.

Saari on kilometrin pitkä ja vajaan kilometrin levyinen. Se kuuluu Karjalan tasavaltaan, mutta museotoiminnoista vastaa Venäjän valtio, joka myös on määrännyt Kizhin suojelualueeksi. Lisäksi Unesco on nimennyt saaren rakennuksineen arvokkaaksi maailmanperintökohteeksi. Venäjällä tähän Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluu 27 kohdetta, Suomessa kymmenkunta, mm. Petäjäveden vanha kirkko, Rauman vanha puutaloalue, Suomenlinna ja Verlan tehdasmuseo Jaalassa.

Tällaiset Unescon kohteet ovat varmaan kaikki näkemisenarvoisia, ja Kizhin kiinnostavuudesta kertoo se, että vuosittain siellä käy noin 200 000 matkailijaa. Kizhin vetovoima kasvaakin koko ajan, kun saarella olevia kirkkoja jatkuvasti restauroidaan. Esimerkiksi alueen pääkirkkoa on nyt kunnostettu ilmeisesti 20-30 vuoden ajan ja työ valmistuu vuonna 2018. Kun keväällä kävin saarella, työmaa oli vielä niin paljon kesken, että tähän kirkkoon ei sisälle päästetty.

Saarella on pitkä historia. Alueellinen keskus eli pogosta siitä muodostui jo 1400-luvulla. Vuonna 1714 valmistui täyspuinen Kristuksen kirkastuksen kirkko, jossa on 22 haapapaanuista kupolia. Kirkon rakentamiseen ei käytetty yhtään rautanaulaa. Tämän kirkon vieressä on Pokrovan kirkko (1764) ja niiden välissä kellotorni (kuvassa tämä kokonaisuus).

Läheisyydessä sijaitsee vielä vanhempi, 1300-luvulla rakennettu Lazar Muromilaisen kirkko, joka tunnetaan myös Lasaruksen kuolleista herättämisen kirkkona. Se ei kuitenkaan ole alkuperäinen Kizhin kirkko, vaan se siirrettiin saarelle1960 Äänisjärven etelärannalla sijaitsevasta Muromin luostarista. Se on vanhin puurakennustaiteen muistomerkki Venäjällä.

Kaikkiaan Kizhin saarella on 87 puurakennusta, joista osa on siirretty muualta Karjalasta. Kirkkojen lisäksi on ortodoksisia rukoushuoneita eli tsasounia, mm. 1600-1700-luvuilta peräisin olevat Mikaelin tsasouna, Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen tsasouna, Kristus Käsittätehty -ikonin tsasouna sekä Pietarin ja Paavalin tsasouna. Yksi ajatus tällä hetkellä on, että Kizhiin perustetaan puualan opetuskeskus, jossa annetaan puualan restaurointikoulutusta Venäjän kirvesmiehille.

Kizhin ainutlaatuista rakennuskantaa täydentävät perinteiset karjalaistalot, aitat, tuulimyllyt, pajat ja savusaunat. Vanhaa karjalaista esineistöä on myös runsaasti. Kaikkinensa Kizhi on paikka, joka herätti kovan kiinnostuksen myös meikäläisentapaisessa uskonnottomassa ihmisessä.

kari.naskinen@gmail.com

Palvelu ei pelaa – kun sitä ei ole

Helsingin Sanomien yleisönosastossa (25.7.) oli kirjoitus, missä kerrottiin tapauksesta heinäkuisena lauantaina Oulussa: kirjoittajan autosta meni rengas rikki, mutta Oulusta ei saanut tilalle uutta. Oli keskipäivä, mutta rengasliikkeet eivät olleet auki, eikä huoltoasemilla myyty renkaita.

Matkalla olleesta seurueesta yksi jäi autoineen kahdeksi yöksi Ouluun odottamaan maanantaita. Muu seurue jatkoi matkaa julkisilla kulkuneuvoilla.

Selitykseksi tähän vielä se, että uusissa autoissa on nykyisin sellainen vararengas, joka täytetään mukana olevalla painepakkausvaahdolla, mutta ohjeiden mukaan tällaisella renkaalla suositellaan ajettavaksi vain lähimmälle korjaamolle.

Minä puolestani kirjoitin Itä-Savon yleisönosastoon (24.7.) surkeasta palvelusta Savonlinnassa. Kaupungin pääkadulla yritimme iltapäivällä saada lounasta kahdesta ravintolasta, mutta ei onnistunut. Molemmissa ravintoloissa istuimme pöydässä kymmenen minuuttia, mutta tarjoilijoita ei näkynyt. Mitenkään runsaasti ei asiakkaita kuitenkaan ollut. Lähdimme pois ja onneksi kolmannessa ravintolassa palvelu pelasi, se oli kiinalainen Wang Fu.

Jos maahanmuuttajat alkaisivat perustaa muitakin yrityksiä kuin ravintoloita, yleinen palvelutaso paranisi.

Toisin oli ennen. Isäni oli töissä jyväskyläläisen Ford-liikkeen Are Oy:n varaosaosastolla. Asuimme Aren asunnossa samassa pihapiirissä. Meillä oli firman puhelin sen takia, että jos joku ohikulkija tarvitsi varaosapalvelua liikkeen aukioloaikojen ulkopuolella, isäni hoiti homman. Aren pihassa oli Esson bensa-asema. Jos automies ajoi sinne ja kysyi, saisiko mitenkään esimerkiksi Transitin tuulettajanhihnaa tai Zodiacin puolaa, niin bensa-asemalta soitettiin meille ja isäni lähti pihan yli myymään tarvittavan varaosan.

Kyllä aina kun puhelin soi myöhään illalla, isäni manasi, että ”voi perkule”, mutta vastasi tietenkin ja lähti antamaan varaosan.

Enää ei tällaisia systeemeitä ole. Eikä palvelu toimi edes päiväsaikaan, koska työntekijöitä ei palkata riittävästi. Kyllä esimerkiksi Savonlinnassa luulisi tiedettävän, että Olavinkadulla toimiva ravintola ei pysty kunnolliseen palveluun ilman lisähenkilökuntaa oopperajuhlien aikana. Edullista kesätyövoimaa kyllä löytyy.

Tuoreimpien työttömyystilastojen mukaan nämä luvut ovat heikentyneet eniten Kyproksella, Latviassa ja Suomessa. Hesarin rengaskirjoituksessa ei enää ihmetelty, miksi Suomi on niin heikossa tilassa kuin se nyt on: ”Tehokkuusajattelu on kolahtanut omaan nilkkaan. Kun yrittäjyyttä korostavan pääministerin omassa vaalipiirissä tällainen on mahdollista, niin voi, voi.”

kari.naskinen@gmail.com

Kun SDP erotti vasemmistolaisimpia

SDP:n Demokraatti-lehdessä (24.7.) kesätoimittaja Eemeli Peltonen julistautuu oikeistodemariksi takasivun kokoisessa kirjoituksessaan. Peltonen toteaa, että hänenlaisiaan ”tarvitaan, jos SDP halutaan nostaa jälleen suureksi puolueeksi”.

Jotain tämänkaltaista on ajateltu joskus ennenkin. Esimerkiksi 1930-luvun lopulla puolueesta erotettiin joitakin sen ”vasemmistosiipeen” kuuluneita jäseniä ja ilmoitettiin boikotista, mikä koski vasemmistolaisia kulttuurilehtiä Tulenkantajia, Soihtua ja Kirjallisuuslehteä. Puolueen puheenjohtajana oli tuolloin Kaarlo Harvala ja puoluesihteerinä Aleksi Aaltonen.

Törmäsin asiaan lukiessani siitä taidehistorioitsija Anna Kortelaisen ja hänen isoisänsä Reino Peltosen teksteistä koostuvasta kirjasta Huonon matkailijan päiväkirjat (Tammi, 2015). Kirjassa käsitellään nimenomaan Tulenkantajat-lehteä, johon Reino Peltonen (1906 - 1968) oli kirjoittanut novelleja.

Anna Kortelainen (s. 1968) ei koskaan tavannut viipurilaista isoisäänsä, joka toimi muusikkona, mutta haaveili kirjailijanammatista. Syksyn 1938 Reino Peltonen vietti Pariisissa ja kirjoitti "huonon matkailijan päiväkirjaansa". Sitten sota murskasi unelman kirjailijantyöstä. Viipurista hän muutti ensin Tampereelle ja lopulta Tukholmaan. Vuonna 1953 Reino palasi Pariisiin katsomaan, mitä sotavuodet olivat kaupungille tehneet. Uudesta kotikaupungistaan Tukholmasta käsin hän matkusteli myös Leningradissa, Moskovassa ja Wienissä, valokuvaten ja kirjoittaen. Nyt Anna Kortelainen on koostanut kirjan isoisänsä jälkeen jättämistä papereista – proosa- ja esseekäsikirjoitukset sekä valokuvat löytyivät vanhasta omenalaatikosta. Reinon tekstien lomaan Anna Kortelainen on kirjoittanut omia tekstejään, joilla hän kurottaa kohti kadonnutta omaistaan.

Mutta palaan ankaraan 1930-lukuun ja Tulenkantajiin, joista Anna Kortelainen on löytänyt mielenkiintoista aineistoa Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistosta, nimittäin lehden päätoimittajan Erkki Valan julkaisemattomia muistelmia. Ne olivat aikoja, jolloin esimerkiksi monien firmojen työntekijöiltä kiellettiin Tulenkantajien tilaaminen. Tällainen kielto oli mm. Enso-Gutzeitilla. Perheitä myös irtisanottiin vuokra-asunnoistaan, jos posteljooni toi sinne Tulenkantajat. Vala luonnehti lehteä vapaamielis-demokraattiseksi, eikä suinkaan kommunistiseksi. Lehden levikki oli lopettamisvuonnaan 1939 noin 5000.

Mika Waltarikin oli kovan linjan edustaja. Hän vaati ulkomaisen kirjallisuuden lopettamista Suomessa, sillä hänen mukaansa se toi maahamme vain epäsiveyttä, myrkkyä ja kumouksen houkutusta. Näitä vaarallisia asioita edusti myös Jaroslav Hasekin Kunnon sotamies Shveikin seikkailut, joita Erkki Vala oli julkaissut jatkokertomuksena lehdessään alkuvuodesta 1939. Tästä kimpaantuivat IKL, kirkon Kotimaa-lehti ja Tampereen piispa Aleksi Lehtonen. Syy oli se, että romaanissa kuvattava kadetti Bieglerin uni matkasta taivaaseen rikkoi törkeästi rikoslain jumalanpilkkapykälää.

Erkki Vala tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen. Oikeudenkäynti herätti huomiota ulkomaita myöten ja sitä pidettiin tragikoomisena siksi, että Euroopassa ainoa toinen maa, jossa Hasekin kirja oli kielletty, oli Saksa. Natsit olivat tuominneet romaanin ”antimilitaristiseksi”. Tästä oli tietenkin kysymys Suomessakin, jossa oikeisto ja siihen kuuluva kirkko osasivat hyödyntää jumalanpilkkalakia poliittisena aseena.

Koomista Suomen tapauksessa oli sekin, että täällä myytiin jo ennen Tulenkantajien jatkokertomuksen julkaisemista ruotsinkielistä Shveikiä. Vala lähetti Korkeimpaan oikeuteen ruotsinkielisen kirjan ja ostokuitin Akateemisesta kirjakaupasta, ja kysyi, miksi kansan enemmistöltä kielletään se, mikä vähemmistölle on sallittua.

Muitakin painokanteita ja tuomioita niistä Erkki Valan Tulenkantajat sai. Yhdenkin tuomion lehti sai siitä, että se oli siteerannut englantilaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia lehtiä. Niissä raportoitiin kiertelemättä myös Adolf Hitlerin valtaannousun seurauksista, mutta tällaisia juttuja ei Suomessa sallittu.

Anna Kortelainen muistuttaa kuinka vaikeaa oli E-osuustoimintaliikkeen perustaman Tammenkin alku, kun suurkustantamot Otava ja WSOY paheksuivat sen kustannuspolitiikkaa. Vielä sotien jälkeen Tammi sai noilta isoilta kilpailijoiltaan syytöksiä pornografiasta ja kommunistipropagandasta, kun Tammen Keltaisessa kirjastossa oli alettu julkaista ulkomaalaisia modernisteja. Keltainen kirjasto alkoi 1954 ja ensimmäisten kymmenen suomennoksen joukossa esiintyivät mm. Böll, Greene, Hemingway, Kazanzakis ja Moravia.

Puoluesta erotetun Erkki Valan muisteluksista vielä yksi juttu: somerolainen opettaja Vihtori Laurila irtisanottiin asunnostaan, koska hänellä sanottiin olevan Karl Marxin kuva seinällään. Kuva oli, mutta ei Marxin, vaan Leo Tolstoin. Tilannetta oli pahentanut vielä se, että akateemisesti koulutetulla rouva Aili Laurilalla oli nähty punainen käsilaukku.

Kesätoimittaja Eemeli on suvaitsevampi, hän kirjoittaa, että ”kasvava vasemmistopopulismi uhkaa romuttaa Väinö Tannerin perinnön keskitien SDP:stä”. Eemeli toivoo oikeistososialidemokratialle kunnianpalautusta.

kari.naskinen@gmail.com

Hyppyrimäet ja Sibeliustalo

Lahtelaiset yritysjohtajat ovat kertoneet, että kun he ovat muualla maailmassa liikeneuvotteluissa, on aina helppo ottaa esille Lahdessa toistuvasti järjestettävät hiihdon MM-kisat, niin ei tarvitse asiaan kuuluvien löysien alkukeskustelujen aikana vain säästä puhua.

Menettelin samoin, kun osuin Savonlinnan Seurahuoneen kattoterassilla jutustelemaan Walesin kansallisoopperan dramaturgin, kirjailija Simon Reesin kanssa. Kun hän oli kertonut olevansa Cardiffista, minä ylpeänä sanoin olevani Lahdesta, missä on järjestetty hiihdon MM-kisat kuusi kertaa ja seuraavat ovat tulossa 2017. Rees kuunteli kohteliaasti, mutta kysyi sitten, että missä lajeissa siellä kilpaillaan. Ei siis ollut hajuakaan asiasta.

Selitin lyhyesti hyppyrimäet ja maastohiihdon, mutta jätin asian siihen. Sen sijaan Rees pamautti heti perään, että kyllä hän Lahden tuntee, koska siellä on se maailmankuulu Sibeliustalo. Eikä tässä kaikki: hän kertoi elo-syyskuun vaihteessa tulevansa Lahteen Sibelius-festivaalille, koska haluaa itse kuulla musiikkia tässä akustiikaltaan maailman huippuihin kuuluvassa konserttisalissa. Lisäksi sanoi olevansa ”Sibelius-fani”.

Hotelliyöpymiset hän oli varannut Lahden Seurahuoneelta, jossa ei ole kattoterassia, mutta kyllä me sieltä jonkin tapaamispaikan löydämme.

Hyppyrimäkien sijasta Simon Rees oli kovin kiinnostunut suomalaisesta arkkitehtuurista, ja koska hän tunsi varsinkin Alvar Aallon suunnittelemia taloja, kerroin tietenkin heti, että meillä on Aallon suunnittelema kirkko.

Kohta arkkitehtuuri myös yhdistää Lahtea ja Savonlinnaa, sillä Kasinon päälle rakennettavan 16-kerroksisen tornitalon ovat suunnitelleet Hannu Tikka ja Kimmo Lintula, jotka suunnittelivat myös Sibeliustalon.

Kun keskustelimme lisää musiikista, kävi ilmi, että Rees oli ollut paikalla joka kerta, kun suomalaiset olivat voittaneet Cardiffin laulukilpailuissa: Karita Mattila 1983, Kirsi Tiihonen 1989 (paras lied-tulkinta) ja Tommi Hakala 2003. Tuohon pystyin sanomaan, että juuri viime viikolla tapasin Lahden torilla mansikkaostoksilla Kirsi Tiihosen vanhemmat. Lisäksi innostuin kehumaan, että Kansallisoopperan johtaja Lilli Paasikivi on kotoisin Lahdesta.

Sitten lisää yhteisiä musiikkikokemuksia, hänellä paikanpäältä ja minulla television välityksellä: kun kapellimestari Sakari Oramo syksyllä 2014 johti The BBC Proms -sarjan päätöskonserttia Royal Albert Hallissa, oli Oramon liivin etuosaan kuvioitu Britannian lippu ja selkäpuolelle Suomen lippu. Sibeliustalossa kaverini Simon tulee taas kuulemaan, kun Oramo johtaa 2.9.2015 omaa orkesteriaan BBC Symphony Orchestraa.

Vaikka rallienglantia puhunkin, en vielä tällä kertaa kysynyt, onko Simon koskaan ollut seuraamassa Walesin MM-rallia.

Tämä kaikki vain sen takia, että Sibeliustalo on tosiaan kova juttu. Minunkin lähituttavapiirissäni on kaksi perhettä, jotka ovat muuttaneet Lahteen Sibeliustalon konserttitarjonnan takia.

kari.naskinen@gmail.com

Taloja romutetaan, taide pysyy – ja Salpausselkä

SYP:n, Meritan ja viimeksi Nordean pankkitalona toimineen Aleksanterikatu 5:n purkaminen on viime aikoina herättänyt huomiota Lahdessa. Kunnossa olevan rakennus, sisätilojensa arkkitehtuuriltaan harvinaisuus, mutta kun ei vain enää kelpaa. Tuosta purkutyöstä pasahti mieleen, että mihinkähän tämän ja monien muiden lakkautettujen pankkikonttoreiden taideteokset ovat joutuneet. Tallessa kyllä ovat jossakin.

Pohjoismaiden Yhdyspankki oli muuttunut Suomen Yhdyspankiksi pari vuotta ennen Aleksi 5:n valmistumista. Olkoot nimet mitä tahansa, pankit olivat ainakin ennen tärkeitä asiakkaita taiteilijoille. Lahdessakin varsinkin pankkien pääkonttoreissa oli runsaasti taidetta, ja on varmaan vieläkin, joskin vähemmässä määrin.

Kun hyppään Lahdesta ulos, mutta pysyn kuitenkin Salpausselällä, niin yksi kovimpia tämän lajin yhteistyökuvioita oli, kun PYP tilasi Alvar Aallolta suunnittelun pääkonttorinsa laajennusosaan Helsingin Fabianinkadulle. Samalla pääjohtaja Göran Ehrnrooth antoi Aallolle tehtäväksi luoda jokin näyttävä taideteos uuteen notariaattisaliin. Vuonna 1966 laajennusosa oli valmis, tasavallan presidentti Urho Kekkonen istui kutsuvieraiden edessä omalla tuolillaan ja Alvar Aalto esitteli salin etuseinällä olevan ison veistoksen, jonka nimeksi hän sanoi Salpausselkä-reliefi.

Materiaaleina Aalto oli käyttänyt puuta, Carraran marmoria ja mustaa marmoria. Reliefi kuvaa Suomen voimakkaimmin teollistettua osaa, kuten avajaistilaisuudessa mainittiin. Reliefissä näkyvät Saimaa ja Päijänne, josta Kymijoki lähtee kohti Kymenlaaksoa, ja Vesijärvi Lahtineenkin on mukana.

Aalto sanoi, että idean Salpausselästä oli hänelle heittänyt Göran Ehrnrooth. Ote Aallon puheesta:

”Salpausselkä on todella luonnon luoma bastioni, joka säilyttää takanaan vesibasengin, sisältäen oikeastaan Suomen voimavarat ja antaen sen kansalle suuren osan tämän elinehdoista. Sen dramatiikkaan liittyy joskus geologisina kausina tapahtunut Kymijoen läpimurto sen pyrkiessä laskemaan mereen. Se ei ole joki, joka kulkee asumattomien seutujen halki, vaan sen varrelle on syntynyt kuin helminauhana asuttu alue. Se on voimavirta, jonka teollinen kapasiteetti on melkein katkeamaton. Se garneeraus, jonka Kymijoki saa inhimilliseltä luovalta työltä – teollisuudelta – on harvinaislaatuinen eikä senkaltaista voida monestakaan maasta löytää.”

Sen verran löytyy kuitenkin, että Aaltokin mainitsi vertauskohdiksi Kymijoelle sitäkin suurempia voimavaroja Coloradosta aina Zambesin mahtavaan putoukseen asti.

Salpausselkiä poimuttui Suomen maankuoren kolme. Tunnetuin niistä on tämä meidän omamme, mikä kulkee linjalla Hanko - Lohja - Hyvinkää - Lahti - Kouvola - Lappeenranta - Imatra - Värtsilä. Korkeimmillaan se on Lahden seudulla. Tämä Salpausselkä myös kirjoitetaan isolla ässällä. Sen loivat jääkauden jäämassojen liikkeet noin 12 000 vuotta sitten. Se salpasi pohjoispuolelleen isot vesimassat, joista lopulta osa pääsi murtautumaan tuon korkean vallin läpi. Näin oli mahdollista perustaa suurimmat selluloosa-, paperi- ja kartonkitehtaat näiden vesien ja koskien varsille. Työpaikkoja syntyi satojatuhansia.

Toinen salpausselkä on matalampi ja sijaitsee noin 20 kilometriä pohjoisempana. Se alkaa Bromarvista ja kulkee mm. Vääksyn kautta, jossa se erottaa toisistaan Vesijärven ja Päijänteen. Saimaalla se muodostaa pitkän ja kapean Kyläniemen sekä idempänä Pihlajaveden ja Puruveden kaakkoisrannan. Kolmas salpausselkä on lyhempi ja ulottuu Kemiönsaaresta Hämeenlinnan seudulle.

Kopio Salpausselkä-reliefistä tehtiin myös Lahteen, mutta voimavaroja säästellen en lähtenyt kyselemään sen nykysijainnin perään. Fabianinkadulla Helsingissä toimii nykyisin Nordean yrityskonttori.

kari.naskinen@gmail.com

Pluton kanssa maailman ääriin

Minulla on television luona pieni muovinen Pluto-koira. Johtuu siitä, että kun televisio meillä Jyväskylässä alkoi näkyä 1961, oli ensimmäinen televisiosta näkemäni kuva sellainen, jossa Pluto juoksi vasemmalta oikealle.

Televisionrakastajana olen jo kymmeniä vuosia sanonut, että televisio on kaikkien aikojen paras keksintö, hieman sen jälkeen paremmuusjärjestyksessä tulevat tuulilasinpyyhkijät ja mikroaaltouuni. Kun sitten eilen illalla seurasin Yle Areenan välityksellä suoraa lähetystä NASA:n tiedotustilaisuudesta ja näin uusimpia kuvia pienoisplaneetta Pluton pinnalta, totesin, että nyt on Pluton kanssa 54 vuotta kiertämäni ympyrä sulkeutunut – olen nähnyt kaiken.

Tekniikka on näiden 54 vuoden aikana mennyt eteenpäin käsittämättömän hurjasti, mutta kaikesta päätellen kehitys vain jatkuu. Niin kuin tämä Pluton tapaus: se on niin kaukana, että valon tulo sieltä maahan kestää 5,5 tuntia, ja valo sentään kulkee 300 000 km/s. Tämä planeetta-Pluto on Auringosta 40 kertaa kauempana kuin Maapallo. Jos me eläisimme yhtä kaukana, näyttäisi Aurinko meistä vain tavalliselta tähdeltä.

Kuitenkin eilen keskiviikkona näin Plutosta kuvan. Kuva tv-ruudun laidasta laitaan esitti noin 400 kilometrin levyistä aluetta. Kuvan oli ottanut avaruusluotain, joka oli lähetty matkalle Floridasta tammikuussa 2006. Oikeastaan tämä kaikki menee nyt yli ymmärryksen, minun ja minun keltaisen Plutoni.

Tärkein on silti televisio. Pluton juoksemiseen silloin 1961 olin jo varautunut. Oli tiedossa, että Jyväskylässä aletaan kokeilla lähetyksiä, ja siksi isä osti meille heti Blaupunkt-television. Kun tulin koulusta, avasin television ja aloin tehdä läksyjä olohuoneen pöydän ääressä. Kesti pari viikkoa, että televisiossa näkyi vain ”lumisadetta”, mutta sitten se tapahtui: yhtenä iltapäivänä Pluto juoksi vasemmalta oikealle. Tuota piirrettyä Disney-elokuvan pätkää kesti muutaman minuutin, minkä jälkeen alkoi taas lumisade. Kuukaudenpäivät vielä meni lumisateen ja koelähetyspätkien kanssa, mutta sitten se alkoi...

Aivan uusi kokemus tämä ei silti ollut. Edellisenä kesänä olimme käyneet sukulaisissa Salossa, joka jo silloin kulki näköjään teknologian kärjessä, koska isäni serkun luona televisio jo näkyi. Sitä sitten ihmeteltiin, ja siltä kyläreissulta jäi mieleeni amerikkalainen sarjaelokuva Riemuperhe Riley. Rooman olympiakisojakin pääsin kesällä 1960 katsomaan kahtena iltana, kun ajoimme isän tuttavien luo Korpilahdelle ja Leivonmäelle, joissa Yleisradion lähetykset näkyivät korkeilla paikoilla olevissa taloissa.

Lisäksi olin nähnyt televisio-ohjelmia Aren baarissa Puistokadulla. Are Oy oli Ford-liike, jossa oli myös iso sähköosasto, ja se järjesti baariin sisäisiä kaapelitelevisiolähetyksiä. Siellä kävin katsomassa mm. Mack Sennettin Keystone Kops -lyhytelokuvia usein koulun jälkeen – tai enemmän kuin usein, jäin luokalleni kaksi kertaa.

Näin se pitkä matka Pluton kanssa siis oli alkanut. Panen tähän vielä arkistomuistiinpanoistani parhaat sarjaelokuvat, jotka television alkuaikoina esitettiin:

TALVI 1962:
1. Interpol kutsuu
2. Eversti March
3. Bonanza
4. Klondike
5. Pelon hetkiä
6. Poliisikoira

KEVÄT 1962:
1. Puolustuksella on puheenvuoro
2. Viisi sormea
3. Interpol kutsuu
4. Valtatie 66
5. Perry Mason yllättää
6. Bonanza

Muita alkuvuosien huippuja olivat Harry Lime, Highway Patrol, King of Diamonds, Mike Strait, Nimeni on Cox ja Pyhimys seikkailee.

kari.naskinen@gmail.com

11.9. seuraavan kerran?

Television Hero-kanavalta tuli viihteellinen jännityselokuva Kohtalon jalokivet (2006), jossa islamia tutkiva professori luennoi muslimien maailmanvalloitusyrityksistä. Professorin mielestä kannattaa kiinnittää huomiota päivämäärään 11.9. Osmanien valtakunta nimittäin yritti tuona päivänä 1683 valloittaa Wienin ja edetä sen jälkeen Roomaan. Eikä ollut sattumaa, että terrori-isku WTC-torneihin ja Pentagoniin tapahtui 11.9.2001.

Habsburgien Wieniä ottomaanit eivät onnistuneet valloittamaan, eikä 2001:n iskukaan johtanut maailmanvalloitukseen. Piti kuitenkin lähteä internetistä selaamaan professorin esille ottamia asioita. Wien ja New York pitävät paikkansa, mutta mitään muuta logiikkaa tuon tietyn päivämäärän suhteen en löytänyt. Se joka tapauksessa kävi selväksi, että kovaa yritystä muslimeilla aikoinaan oli: 1300-luvun alusta ensimmäiseen maailmansotaan he kävivät lähes sata sotaa + sisäiset kahinat päälle.

Eivätkä osmanit Wieniäkään vain kertaalleen yrittäneet valloittaa. Jo 1529 sulttaani Suleiman Suuren aikana Wieniä piiritettiin pari viikkoa. Vuoden 1683 yritys jäi huonommaksi, sillä paavi Innocentius XI pani kasaan ja rahoitti Pyhän liigan, jonka joukot Puolan kuninkaan Juhana III Sobieskin johdolla olivat ylivoimaisia osmaneja vastaan. (Kuvassa Jan Matejkon maalaus vuodelta 1880, Sobieski keskellä, maalaus on Krakovan kansallismuseossa.)

Pyhään liigaan kuuluivat paavin tukemina saksalais-roomalainen keisarikunta, Puola-Liettua, Venetsian tasavalta, Toscana ja Malta. Kolmen vuoden kuluttua liigaan liittyi myös Venäjän keisarikunta. Tuolloin sulttaanina oli Mehmet IV.

Ottomaanien valtakunta oli tuolloin iso. Se käsitti alueina suurinpiirtein nykyisen Turkin, Kreikan, Balkanin, Unkarin, Egyptin, Palestiinan, Algerian, Tunisian, Irakin ja Syyrian itäosan. Tappio Wienin porteilla johti kuitenkin islamin strategiseen heikkenemiseen ja alkoi eurooppalaisten siirtomaavaltojen nousu. Islamilainen imperiumi joutui seuraavina vuosisatoina tyytymään yhä ahnaampien eurooppalaisten valtojen pitämiseen loitolla, ja 1. maailmansodan jälkeen islamilainen imperiumi hajosi. Elokuvan italailainen professori sanoi, että nyt islam on tulossa takaisin ja muistutti WTC:n jälkeen tapahtuneista terrori-iskuista Madridissa 2004 ja Lontoossa 2005.

Ei elokuvaprofessori tietenkään turhia puhunut, kyllähän maailmanvalloitukset tai pienemmät valloitukset ovat aina kuuluneet isojen ohjelmaan. Maailmanvalloitus on peräti aatesuuntaus, millä on oma sivistyssanatermikin: omniconquerismi. Aatteen tunnetuimpia edustajia ovat olleet Aleksanteri Suuri, Tshingis-kaani, Julius Caesar, Napoleon Bonaparte ja Adolf Hitler. Periaatteessa samanhenkisiä olivat myös Josif Stalin ja Mao Tse-tung. Joku voi lisätä joukkoon myös Kim Jong II:n ja George W. Bushin.

kari.naskinen@gmail.com

Lahti 110 vuotta sitten

Lahden kaupunginmuseon nettisivuilla kerrotaan lyhyesti Oy Pallas Ab:n rullatehtaasta. Se oli pienempi kuin Ab Tornatorin rullatehdas, mutta eivät ne kumpikaan isoja olleet. Kun Pallas perustettiin samana vuonna 1905 kuin Lahdesta tuli kaupunki, oli Lahdessa yhteensäkin vain 234 tuotannollista työpaikkaa, suurimpina työnantajina Uusi Olutpanimo Oy Lahti, H. Lindhin konepaja, J.H. Törnroosin läkki- ja peltisepänliike sekä J.A. Pyykösen ja O. Lefrenin leipurinliikkeet. Asukkaita kaupungissa oli alle 3000.

Kun en löytänyt valokuvaa Pallaksen rullatehtaasta, nappasin kuvan Lahden liikemiesyhdistyksen julkaisun (1954) sivulta, jossa ovat rinnakkain Lahden kaksi kunniaporvarin arvoninimen saanutta miestä, Pallaksen perustaja J. Th. Lindroos (oik.) ja J.K. Paasikivi. Paasikivellä ei ollut mitään tekemistä teollisuuden kanssa, mutta oli joka tapauksessa luomassa sille edellytyksiä toimiessaan kauppalanhallituksen jäsenenä 1897-99. Heti 1900-luvun alussa Paasikivi muutti Helsinkiin.

Kun Lahdesta tuli kaupunki, tänne alkoi muuttaa uusia liikemiehiä panemaan kaupunkiin vauhtia. Johan Theodor Lindoos oli tullut jo aikaisemmin Viipurista, jossa oli toiminut kaupungininsinöörinä. Lahdessa hän oli aluksi Tornatorin pääisännöitsijänä. Samassa tehtaassa työskenteli johtajana myös insinööri Isak Alanco, ja nämä miehet perustivat Pallaksen. Toiminta pääsi nopeasti käyntiin, kun he ostivat tehdastilat konkurssiin menneeltä Jalkarannan Paperiteollisuus -yhtiöltä, jonka taas oli perustanut insinööri L. Åkesson.

Koneet hankittiin Englannista. Lankarullien lisäksi Pallas valmisti paperiteollisuuden käyttämiä keskustappeja ja -hylsyjä. Raaka-aine tuli Päijänteen alueen metsistä ja kuljetettiin Lahteen omilla laivoilla. Huippuvuosi oli 1913, jolloin työntekijöitä oli jo 220.

Lindroos ei kuitenkaan jäänyt paikalleen: muutti 1922 Helsinkiin, mutta palasi taas1925 Lahteen perustamaan Fennia Faneriosakeyhtiötä. Pallaksen toimitusjohtajaksi oli 1919 tullut Bertel Frejborg. Pallaksen toiminta jatkui, mutta suoranaista voittoa ei enää paljon kertynyt. Tehtaan koneet ja työmenetelmät olivat vanhanaikaisia, ja lopulta 1960 Pallas siirtyi Fennia Fanerin omistukseen. Kaksi vuotta myöhemmin Pallas fuusioitiin Faneriin ja Oy Pallas Ab:n nimi jäi historiaan.

Seuraava vaihe oli, kun Asko osti Fennian 1963 - ja tästä sain kimmokkeen tähän juttuun, kun löysin liikemiesyhdistyksen kirjan välistä Asko Groupin entiseltä toimitusjohtajalta Pertti Larekselta saamani kirjeen koskien rullatuotannon historiaa.

Näin Lares: "Tulin Askolle 1965, aluksi nimenomaan ymppäämään vaneriteollisuutta muuhun konserniin. Lankarullateollisuutemme toivoton tilanne tuli nopeasti selväksi; muovi oli vallannut materiaalina kentän kalliisti valmistettavalta koivupuiselta lankarullalta. Päätös Pallaksen toiminnan lopettamisesta oli helppo, toiminta päättyi 1968. Maamme koko rullatuotanto päättyi tyystin pian tämän jälkeen, ensin Saastamoisen tuotantolaitos paloi ja 1972 Kaukaan tehdas lakkautettiin."

Vuonna 1905 tapahtui elinkeinoelämän puolella sellainenkin merkittävä asia, että joulukuun 21. päivänä ns. vanhasuomalaisten sanomalehti Lahti julkaisi näytenumeronsa. Seuraavan vuoden alusta se alkoi ilmestyä säännöllisesti Lahden Kirjapaino- ja Sanomalehti Oy:n kustantamana. Myöhemmin Kokoomuksen äänenkannattajaksi muuttunut lehti lopetti ilmestymisensä 1963, kun 1914 aloittanut Etelä-Suomen Sanomat oli vallannut siltä markkinat.

Lisää tietoa 110 vuoden takaisista Lahti-asioista saa Ulla Palmgrenin kirjasta Mitä Lahdessa tapahtui 1905, minkä kaupunginmuseo julkaisi kaupungin 100-vuotisjuhlien alla. Teos on aikamatka yli sadan vuoden takaiseen Lahteen. Kirjassa tutustutaan lahtelaiseen elämänmenoon mm. uutisten ja kauppalanhallituksen pöytäkirjojen perusteella.

J.K. Paasikivi toimi 1905 Valtiokonttorin ylitirehtöörinä.

kari.naskinen@gmail.com

Viipurin puhelinluettelo 1938 (otteita)

Olen viime päivinä perehtynyt Viipurin vanhoihin puhelinluetteloihin. Niitä löytyy internetistä monesta kohtaa ainakin vuosilta 1938 ja 1939. Noiden vuosien luettelot painoi Karjalan Kirjapaino Osakeyhtiö, joka Karjala-lehden tavoin toimi Karjalankatu 19:ssä, samassa talossa kuin hotelli-ravintola Knut Posse, sittemmin Hotelli Viipuri. Karjalankadun nimikin muuttui, kun Suomi oli jatkosodan alussa vallannut Viipurin takaisin ja sen kunniaksi Karjalankadusta tehtiin Mannerheiminkatu.

Puhelinluettelon kannessa ovat mm. Vesijohtoliike Huberin, Kultaseppä E. Oksasen ja Linja-autoaseman ravintoloiden mainokset. Ensimmäisellä sisäsivulla mainostavat mm. Amerikkalainen Prässäysliike, Karjalan Sähkö Oy ja tupakkamerkki Erikois-Kerho.

Näiden mainossivujen jälkeen on monisivuinen ohjeistus puhelimenkäyttäjille, heti kärkeen: ”Puhelua pyydettäessä on sanottava  n u m e r o  eikä nimi. Puhelunvälittäjällä on määräys toistaa numero. Puhelunvälittäjiä on ankarasti kielletty ryhtymästä yleisön kanssa muuhun keskusteluun, kuin mitä yhdistämistoimituksessa on välttämätöntä.”

Otteita luettelosta (jätän kuitenkin puhelinnumerot pois):

Autokatsastuskonttori, Raikas & Kinnunen, Suonionkatu 7
Borovsky, D., turkisliike, Linnankatu 48
Café de Colombia, Karjalankatu 19
Dansk Vicekonsulat, Etelävalli 10
Elokuvateatteri, Maxim, Karjalankatu 25
Färghandeln, Torkkelinkatu 8
Gramofoniliike, Punaisenlähteenkatu 1
Halvin Asianajotoimisto, Torkkelinkatu 24
Hanuritehdas, Suurikatu 13
Hägglund, Wald., kenr.maj., 2. D:n komentaja, Nummikatu 7
Isänmaallisen Kansanliikkeen Viipurin piirin toimisto, Uudenportinkatu 7
Karamellitehdas Pohjola-Koitto, Sorvalintori 1
Karjalan Kukka Oy, Karjalankatu 23
Kirvun Huopatehdas, Vaasankatu 13
Kokoomuspuolueen piirikanslia, Rautatienkatu 3, A
Loimaranta, Yrjö, piispa, Vahtitorninkatu 22
Neuvosto Venäjän Konsulivirasto, Karjalankatu 31 as 24
Norska Vicekonsulatet, Pohjolankatu 10
Paasivaaran Margariinitehdas Oy, Äyräpäänkatu 16
Puolan konsulaatti, konsuli R. Edgren, Kannaksenkatu 1, as. 6
Ravintola Espilä Oy, Torkkelinpuisto
Saksan Konsulaatti, Tawastinkatu 3, Clever, F., konsuli, Etelävalli 10, as. 2
Sotilaspuhelimet. Armeijakunnan Esikunta, Viipurin linna
Starckjohann & Co. Ab., Oy. Oma keskus yhdistää liikkeen kaikkiin osastoihin, myös kaikkiin sivumyymälöihin. Avoinna klo 8-18, lauant. 8-17, kesällä lauant. 8-15. Starckjohann Nimihuuto Pääliike, Linnank. 9. Isännistö. Myyntiosastot: rautaa, metalleja, tehdastarpeita. rautatav. tukkumyynti. rautakaupan myymälä. väriosasto. taloustavaraosasto. matkustajat. vesi- ja lämpöjohtotarvikk. os. Kirjanpito-osasto. Pääkassa. Lähetysosasto: rahtitavara. kaupunki-, laiva- & pikatavara. Laskutusosasto. Varasto- ja hinnoitteluosasto. Osto-osasto. Hollannin varakonsulaatti, varakonsuli Peter Starckjohann. Espanjan varakonsulaatti, varakonsuli Hermann Starckjohann. Vesi- ja lämpöjohtotarvikkeiden osasto, Linnank. 7. Sivumyymälät: Punasenlähteentorin ja Repolank. kulma. - rautaosasto - taloustavaraosasto Torkkelink. ja Karjalank. kulma. - taloustavara- & rautaosasto. Kaikkiin sivumyymälöihin pääsee sitäpaitsi myös nimihuudolla Starckjohann
Tanhuvaara, naisten liikuntaopisto, Pappilanniemi
Työväen Säästöpankki, Pellervonkatu 9
Venäläinen komitea Suomessa oleskelevia venäl. varten, Linnankatu 11, D
Viipurin Autola, valtuutettu Ford-myyjä, Brahenkatu 24
Viipurin Diakonissalaitos, Saunalahti
Viipurin läänin länt. vaalip. sos.dem. piirikanslia, Pellervonkatu 9
Viipurin Musiikkiopisto, joht. B. Sirpo, Kannaksenkatu 1
Viipurin Nyrkkeilijät, siht. V. Resko
”Viipurin Urheilijat”, voim.- ja urheiluseura, Pellervonkatu 12
Wiborgs Nyheter, Possenkatu 3.

Valitsin tämän jutun kuvaksi Kannaksenkatu 1:n, ison liike- ja asuintalon, joka valmistui 1903. Talossa toimivat mm. Viipurin Osuusliikkeen konttori, seitsemän myymälää, kaksi ravintolaa ja voivarasto. Isäni toimi osuusliikkeessä autokuljettajana ja asui myös tässä talossa. Lisäksi Kannaksenkatu 1:ssä toimivat Birger Hallman Oy, Suomalainen Gulf Oil Company Oy, Puutavaraliike P. Odrischinsky, Uusi Valokuvaamo, Vakuutusyhtiö Kansa ja Viipurin Musiikkiopisto.

Sitten kaikki muuttui, ensin väliaikaisesti talvisodan alkaessa ja lopulta lopullisesti. Evakkoon lähtivät – monet siis kahteen kertaan – sekä ihmiset että heidän firmansa. Esimerkiksi Lahteen siirtyi Viipurista ja Viipurin maalaiskunnasta lähes 10 000 ihmistä ja noin 350 yritystä.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen kaunein katu

Vesiportinkatua Viipurissa sanottiin aikoinaan Suomen kauneimmaksi kaduksi. Kaunis se on edelleen, mutta tähän kuvaan en ottanut sitä koko pituudeltaan, koska kadun alkupää korttelivälillä Pohjoisvalli - Karjaportinkatu oli kadun oikealla puolella olevan talon korjaustyön takia puoliksi aidattu. Remontissa on myös kadun päässä oleva vanhan tuomiokirkon torni.

Vesiportinkatu, erikoinen nimi. Johtuu siitä, että aikoinaan linnoituksen muurissa oli tuon kadun kohdalla portti, minkä kautta haettiin vettä. Vastaavalla tavalla Karjaportinkadun kohdalla oli muurissa portti, mistä karja pääsi laitumelle.

Onhan Viipurissa paljon muitakin kauniita katunäkymiä. Ei niistä kuitenkaan saa yhtä hyviä valokuvia kuin sata vuotta sitten. Ennen kuvaan saattoi tulla hevonen ja rattaat, nyt kadut ovat täynnä autoja.

Autoja on kuitenkin sen verran vähän, ettei toriparkkia ole tarvinnut rakentaa. Siksi torit ovat säilyneet toreina ilman hissikoppien vaatimia rumilushökötyksiä.

Olen käynyt Viipurissa viimeisten 40 vuoden aikana monenmonta kertaa. Nyt kun edellisestä käynnistäni oli kymmenkunta vuotta, niin ensimmäisen kerran havaitsin muutosta tapahtuneen. Kolmen päivän aikana näin vain yhden kerjäläisen, ja se ihmetytti, mihin ovat hävinnet ne pikkupoikalaumat, jotka ennen ruinasivat rahaa turisteilta. Kaupunkia on kunnostettu, on rakennettu uusia taloja ja joitakin hienoja, vanhoja taloja on jonkin verran fiksattu. On tullut uusia kauppakeskuksia, kaksi Brahenkadulle ja kolmas Siikaniemen kaupunginosaan. Hotelleja, kahviloita ja ravintoloitakin on nyt runsaasti jne. Sen sijaan linja-autoaseman yläkerrassa ei enää ole Berry-baaria, jossa takavuosina olivat Viipourin kauneimmat ja kalleimmat ilotytöt.

Oma lukunsa on tietenkin Alvar Aallon suunnittelema kirjasto (1935), minkä 20 vuotta sitten alkanut suomalais-venäläinen kunnostustyö saatiin valmiiksi kaksi vuotta sitten. Se on saanut eurooppalaista kulttuuriperintöä vaalivan järjestön Europa Nostra -palkinnon, ja onkin varmaan viipurilaisten suurin ylpeydenaihe.

Toinen samanlainen on Viipurin Taidehalli (1930), jonka arkkitehti oli Viipurin oma funktionalisti Uno Ullberg. Nykyisin tuossa upeassa rakennuksessa toimivat Eremitaasin sivutoimipiste ja lasten taidekoulu. Sotien jaloista museon taidekokoelma evakuoitiin Lahden, Lappeenrannan ja Hämeenlinnan taidemuseoihin.

Tällä hetkellä ovat julkisen rahoituksen restaurointikohteina vanhan tuomiokirkon tornin lisäksi ainakin vanha Pyhän Hyacintuksen katolinen kirkko, Maistraatin tori ja Viipurin linna, jossa toimii myös kotiseutumuseo. Näitä ja joitakin muitakin kohteita on Venäjän kulttuuriministeriö rahoittanut 60 miljoonalla ruplalla (miljoona euroa).

Katujen kunnostukseen ei kuitenkaan rahaa näytä paljon riittäneen. Kadut ovat huonossa kunnossa, mistä on kuitenkin se hyvä puoli, että autoilijat eivät kaahaa. Iso tiehanke sen sijaan on valtatie A-181:n parantaminen. Se on maantie Pietarista Viipurin kautta Suomen rajalle, ja tämän tien on määrä olla kunnostettuna 4- tai 6-kaistaiseksi vuonna 2025.

Suomalaisille Viipurin-kävijöille tärkeä on myös Allegro-junayhteys. Matka Helsingistä Viipuriin kestää 2,5 tuntia. Kun rata Pietariin valmistui 1870, meni vastaavaan junamatkaan aikaa 9 tuntia.

Eikä maksa paljon. Nyt yövyin vanhassa Viipuri-hotellissa Karjalankadun varrella, kaksi yötä kahdelta hengeltä noin sata euroa, edestakaiset junaliput meiltä kahdelta yhteensä 134 euroa. Tuliaisiksi itselle litran votkapullo sekatavarakaupasta 599 ruplaa (tämän viikon vaihtokurssilla 10 euroa).

KIRJALLINEN JA
VIRTUAALINEN VIIPURI

Viipurista on tehty paljon kirjoja, parhaasta päästä esimerkiksi Markus Lehtipuun Kannas (Suomalainen matkaopas, 2004), Anders Mårdin Takaisin Viipuriin (Tammi, 2005), Viipurin arkkitehtuurista kertova Viipuri – opas kaupunkiin (Rakennustieto 1999) sekä Pekka Kantasen ja Mikko Mäntyniemen Aikamatka Viipuriin (ilmeisesti omakustanne, 2010). Kirjastoista löytyy myös vanhoja kuvakirjoja.

Erinomaisen täydennyksen Viipurin-kävijä saa Tampereen ammattikorkeakoulun rakennustekniikan opiskelijoiden internettiin tekemästä Virtuaali-Viipurista vuodelta 1939. Sivustolle on tallennettu yli tuhat mallinnuskuvaa ja lisäksi on kymmeniä virtuaalivideota ja paljon tekstiaineistoa. Historiatietoa rakennuksista on laatinut Suomen paras Viipuri-asiantuntija, intendentti Juha Lankinen.

Lankisen tekstiä: ”Vuonna 1939 uusia asuinrakennuksia suunniteltiin keskustaan ja kaupan alalla liikepalatsien rakentaminen tuli ajankohtaiseksi. Osuusliike Torkkeli aloitti uuden liikerakennuksen rakennustyöt Torkkelinkadulla syksyllä 1939. Viipurin Osuusliike osti Vaasan- ja Torkkelinkatujen kulmasta kolme tonttia, johon oli tarkoitus rakentaa suuri ostoskeskus. Luonnoksien laatiminen ehdittiin aloittaa, mutta kaikki jäi vain kaavailuksi. Vakuutusyhtiöt Karjala ja Ilmarinen aloittivat uuden 10-kerroksisen pääkonttorin rakentamisen Kannaksenkadulle ja Starckjohann & Co:n 130 metrin pituinen keskusvarastorakennus nousi ripeää tahtia Havinkadulla. Karjalan Sähkö Oy ehti myös aloittaa Suonionkadulle uuden tehdasrakennuksen rakentamisen, mutta työt jäivät kahden kerroksen korkeudelle lokakuussa 1939. Hotelli Andrea laajensi rakennustaan, sillä tulevat olympiakisat 1940 olisivat tuoneet jalkapallo-otteluita Viipuriin.”

”Patterimäen itäpuolelle ryhdyttiin 1939 rakentamaan 1000 oppilaan Jaakko Juteinin kansakoulua, joka saavutti harjakorkeutensa syyskuussa, mutta jo lokakuussa jouduttiin rakennustyöt keskeyttämään.”

”Asuinrakennuksia tehtiin runsaasti etenkin Pantsarlahden kaupunginosaan. Parhaimmillaan rakennustöitä oli yhtä aikaa yli kymmenellä keskustan tontilla. Tämän lisäksi kaksi jo rakennusluvan saanutta kohdetta odotti aloittamista.”

”Toisen maailmansodan syttyminen syyskuussa hiljensi osittain myös laivaliikennettä, sillä Itämeri oli muuttunut sotatoimialueeksi. Ulkomaankauppa häiriintyi ja mm. nestemäisten polttoaineiden saanti vaikeutui huomattavasti.”

”Maailma romahti 30.11.1939. Sota oli syttynyt ja elämä Viipurissa asteittain hiljeni ja ihmiset siirtyivät kaupungista pois jatkuvan ilmavaaran takia. Kaupunki oli siviileistä tyhjä helmikuun puolenvälin jälkeen ja kaikki toiminnat olivat lopetettu. Rintamalinja lähestyi Viipuria sotatoimien edetessä ja viimeiset taistelut käytiin itäisillä esikaupunkialueilla, Patterimäen itä- ja eteläpuolella, jonne rintamalinja pysähtyi 13.3.1940 puolen päivän aikaan.”

kari.naskinen@gmail.com

Elokuvissakäynti romahtanut pitkällä aikavälillä

Suomen elokuva-ala on viime vuosina esittänyt tyytyväisenä katsojalukuja. Vuonna 2014 elokuvissa käytiin 7,5 miljoona kertaa, ja näistä käynneistä yli kaksi miljoonaa kohdistui kotimaisiin elokuviin. Elokuvissakäyntejä oli Suomessa viime vuonna keskimäärin 1,4 per asukas. Kehitys on ollut hyvä, sillä kaikkien aikojen huonoimpana vuotena 1995 tämä suhdeluku oli vain 1,0. Pitkällä aikavälillä tilannetta tarkastellen kehitys on ollut kuitenkin jyrkästi päinvastainen.

Turun yliopiston tutkija, fil. tri Outi Hupaniittu on tehnyt tuoreeseen Lähikuva-lehteen (1/2015) analyysin suomalaisen elokuvateatteritoiminnan määrällisestä muutoksesta viimeisten sadan vuoden aikana, ja se paljastaa, että elokuvan kulta-aikoina kävijämäärät olivat huomattavasti korkeampia ja asukasmäärään suhteutetut katsojamäärät monikertaisia. Huippuvuosi oli 1945, jolloin katsojamäärä oli lähes 40 miljoonaa, 9,8 käyntiä/asukas.

Vielä 1950-luvulla elokuvat säilyttivät suosionsa, mutta sitten tuli televisio ja elokuvien alamäki katsojamäärällisesti alkoi.

Elokuvateatteribisnes on nyttemmin muuttunut. Elokuvasalien määrä on pudonnut 1960-luvun yli 600:sta alle 300:n – saman verran oli saleja ennen sotia. Yksi syy tähän on ollut esitystekniikan vaihtuminen filmikelojen pyörittämisestä digitaaliseen formaattiin. Osa teattereista on lopettanut nimenomaan siksi, että ne eivät ole pystyneet rahoittamaan siirtymistä digitekniikkaan. Vuodesta 2013 alkaen ovat ensi-iltaelokuvat olleet saatavilla vain digitaalisessa muodossa.

Näin ollaan tilanteessa, missä ”elokuvissakäyminen on yksipuolistumassa: vuosi vuodelta elokuva on yhä enemmän suurten kaupunkien ja multipleksien varassa”, kirjoittaa tutkija. (Multipleksiteatteri on sellainen, jossa on monta salia ja joiden henkilöstökulut on minimoitu, koska jokaista salia varten ei tarvita omaa elokuviennäyttäjää.)

Toisaalta digitalisoituminen on helpottanut ”pienten elokuvien” pääsyä teatterilevitykseen. Esimerkiksi 2013-14 oli teatterilevityksessä kuusi pitkää suomalaista elokuvaa, joita ei ollut rahoitettu lainkaan julkisin varoin. Vielä muutama vuosi sitten tällaiset yksityisyritteliäisyyden indie-elokuvat olivat Suomessa harvinaisuuksia.

Tästä tutkija ei sano mitään, mutta yksipuolistumista on tapahtunut myös siinä, että elokuvista 90 prosenttia tuntuu nykyisin olevan nuorisolle suunnattuja. Jotkin harvinaiset poikkeukset vetävät onnistuessaan katsojia hyvin, kuten Dome Karukosken Mielensäpahoittaja viime vuonna.

SUOMALAISET
VETÄNEET AINA

Monet suurimmista elokuvahiteistä on aina tullut Hollywoodista, mutta Outi Hupaniitun tutkimus osoittaa, että suomalaisten elokuvien katsojaosuus on pääosin ollut suurempi kuin niiden osuus ensi-illoista. Esimerkiksi Teuvo Puron ohjaamasta Sylvi-elokuvasta otettiin 1913 kaksi esityskopiota, mikä oli täysin poikkeuksellista. Saman ohjaajan Ollin oppivuodet taas meni 1920 ensi-iltakierroksellaan Helsingissä kolme viikkoa, kun noihin aikoihin yleisöä riitti yleensä vain viikoksi.

Suomalaisen elokuvatuotannon vaikeimpana lama-aikana pidetään 1970-lukua, mutta silloinkin ne harvat valmistuneet elokuvat saivat hyvät vastaanotot. Esimerkiksi 1974 tuli ensi-iltoihin vain kolme kotimaista elokuvaa, mutta ne keräsivät 10 prosenttia kaikista katsojista.

Tämä on kansainvälisestikin vertailtuna harvinaista. EU-maissa kotimaisten elokuvien osuus katsojista on keskimäärin 13 prosenttia, mutta Suomessa osuus on viime vuosina ollut 27-28 prosenttia.

Vuonna 2007 pantiin suosikkielokuva Joulutarina teatterilevitykseen 60 filmikopion avulla. Digitaalinen esitystoiminta on tuonut tähänkin lisää tehoa: vuonna 2014 esitettiin Mielensäpahoittaja samanaikaisesti 120 salissa, Muumit Rivieralla 121 salissa ja Nightmare 2 – Painajainen jatkuu 122 salissa.

”Jo nyt nähdään, että elokuvien teatterikierrokset ovat lyhentyneet. Katsojia on siis kerättävä aiempaa lyhyemmässä ajassa. Toisaalta, jos yksi elokuva pyörii yli 120 salissa Suomen yhteensä noin 280 salista, on muiden elokuvien erittäin vaikea löytää tilaa. Jos elokuvateattereiden väheneminen jatkuu viime vuosien tahtiin, tilanne kiristyy entisestään”, sanoo Outi Hupaniittu, joka on myös Suomen elokuvatutkimuksen seuran varapuheenjohtaja.

TOHTORINVÄITÖS

Vuonna 2013 Outi Hupaniittu väitteli tohtoriksi aiheesta ”Biografiliiketoiminnan valtakausi. Toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900-1920-luvuilla”.

Ala oli alusta alkaen laajaa, kerrostunutta ja vakiintunutta. Alan johtavat toimijat, joille valta nopeasti keskittyi, osasivat asiansa ja kehittivät liiketoimiaan yhä menestyneemmiksi.

”Tärkeintä oli elokuvan maahantuonti, esittäminen ja levittäminen. Filmituotanto oli vain suuryhtiöiden apuliiketoimi, eikä tuotanto ilman muuta liiketoimintaa olisi edes onnistunut. Suurimmat tulot kerättiin esityksistä, joten jos lipputuloja oli jakamassa useampi toimija, ei valmistuskustannuksia voitu kattaa”, Hupaniittu kertoo.

Tutkimuksessa nousi esille myös saksalaisten keskeinen merkitys suomalaisella elokuva-alalle. Saksan rooli alkoi, kun Keisarillisen Saksan armeijan propagandaosaston filmiryhmä tuli Helsinkiin sotilaiden mukana huhtikuussa 1918. Tutkimus tuo esiin kansalaissotakeväältä useita aikaisemmin tuntemattomia filmejä, joista osa saattaa olla tallessa saksalaisissa filmiarkistoissa. Elokuva-aiheisiin kuuluu muun muassa saksalaisten komentajan Rüdiger von der Goltzin ja kenraali Mannerheimin tapaaminen Mikkelissä 10.5.1918, viikkoa ennen Mannerheimin Helsinkiin saapumista.

Saksalaisvaikutus jatkui pitkään. Kesällä 1918 Universum Film Aktiengesellschaft (UFA) osti useita elokuva-alan yhtiöitä. Tämä puolestaan sai Iso-Britannian julistamaan Suomen saartoon ja keskeyttämään filmien maahantuonnin, mikä asetti koko suomalaisen elokuva-alan tulevaisuuden uhatuksi.

Vaikka UFA:n kaupat purkautuivat muutaman kuukauden kuluttua Saksan sotatappioon, elokuva-alan rakennemuutos oli käynnistynyt ja saksalaiset jäivät Suomeen. Helsingissä toimi vuoteen 1926 asti UFA:n tytäryhtiö, joka piti huolen siitä, että suomalaisilla valkokankailla nähtiin runsaasti saksalaista elokuvaa.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi on nyt ”suomettuneempi” kuin koskaan aikaisemmin

Suomella oli 1948-92 Yya-sopimus Neuvostoliitto/Venäjän kanssa, sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta. Kun tähän lisättiin presidentti Urho Kekkosen johdolla noudatettu myöntyväisyyspolitiikka Neuvostoliittoon päin, syntyi poliittinen termi ”suomettuminen”. Sillä tarkoitettiin, että Suomen leijona oli rähmällään ja nöyränä Neuvostoliiton karhun edessä.

Nyt tilanne on toinen ja vielä suoemttuneempi. Suomi on tiukasti sitoutunut USA-EU-vetoiseen politiikkaan. Suomi on EU:n jäsen ja läntisen sotilasliiton Naton ”kumppani”, vaikka ei täydellinen jäsen.

Yya-vuosikymmenten aikana Suomi oli enemmän omillaan. Suomi ei kuulunut sosialistimaiden SEV-järjestöön eli Keskinäisen taloudellisen avun neuvostoon (1949-91), missä olivat Jugoslaviaa lukuun ottamatta muut itäblokin euromaat sekä lisäksi Kuuba, Mongolia ja Vietnam. Nyt sitä vastoin ollaan EU:ssa. Niin ikään Suomi ei ollut Neuvostoliiton etupiirin sotilaallisessa Varsovan liitossa (1955-91) edes ”rauhankumppanina”, kuten on nyt Natossa, jonka kanssa Suomi on sitoutunut myös operatiiviseen yhteistyöhön.

Yya:n aikana Suomella oli myös oma raha, ei ole enää.

Kekkosen aikana Suomi osasi taitavasti luovia ison naapurimaan kanssa. Tätä taitoa ei nykyisellä valtionjohdolla ole.

kari.naskinen@gmail.com

Amerikkalainen vallan linnake

”Petturuus ja julmuus ovat perusteltuja, jos lopputulos hyödyttää valtiota ja kansaa.” (Niccolo Machiavelli: Ruhtinas, 1513)

En muista, onko Francis Underwood kertonut lukeneensa Machiavelliä, mutta luulen, että on lukenut. Underwood on päähenkilö tv-sarjassa House of Cards, josta on nyt nähty kolme tuotantokautta, vajaan tunnin mittaisia jaksoja yhteensä 39. Neljäskin kausi on jo tekeillä, ja se ilmestynee Netflix-kanavalle alkuvuodesta 2016 ja dvd:lle kesällä 2016.

Kysymyksessä on yksi kaikkien aikojen parhaita sarjaelokuvia. Omalla listallani sen ohi menee vain Twin Peaks (1990-91), josta siitäkin on tulossa uusia jaksoja ensi vuonna. House of Cards kertoo politiikan raadollisuudesta Washington D.C.:ssä. Vastaavanlaista peliä kuvaa tanskalainen Vallan linnake (2010-13), mutta siihen verrattuna ovat panokset House of Cardsissa monin verroin kovemmat ja teot vieläkin kovempia.

Erityisen mielenkiintoiseksi House of Cardsin tekee se, että käsikirjoitus on muokattu englantilaisen poliitikko-kirjailijan Michael Dobbsin samannimisen romaanin (1989) pohjalta. Jo aikaisemmin BBC teki siitä neliosaisen tv-sarjan (1990) myös tällä samalla nimellä, ja Suomessa se nähtiin ruotsinkielisellä FST-kanavalla 1995 nimellä Maktens korthus. Mielenkiintoisen sikäli, että Dobbs toimi aikoinaan Margaret Thatcherin ja John Majorin hallitusten taustajoukoissa, oli mm. Thatcherin neuvonantajana ja puheidenkirjoittajana. Panee kysymään, kuinka paljon todellista näkymää noihin vallan linnakkeisiin näissä tv-sarjoissa sisältyy.

Tässä HBO:n uudessa sarjassa ollaan siis Valkoisen talon ympyröissä. Likaisen pelin keskiössä on sarjan päähenkilö, nyt jo presidentiksi noussut Francis Underwood, joka yhdessä vaimonsa Clairen kanssa pyörittää rulettia niin, että se ajoittain muistuttaa ”venäläistä rulettia”. Poliittiset murhat eivät sentään ole arkipäivää, mutta niihinkin Underwood joutuu muutaman kerran turvautumaan, kun muu ei auta.

Törkytempuilla presidentiksi itsensä ujuttanutta ketkua esittää loistavasti Kevin Spacey (kuvassa). Kerronnan rakenne on sillä tavalla poikkeuksellinen, että Underwood puhuu välillä suoraan kameralle eli vain meille katsojille, joille Francis onkin tuttavallisemmin pelkkä Frank. Tämä tekee katsojista ovelasti ikään kuin sisäpiiriin kuuluvia, joilla on enemmän tietoa kuin muilla. Samalla katsojasta tulee suorastaan Frankin kaveri, ja Frankin ikävimpiäkin tekoja katsoja ymmärtää jotenkin paremmin, koska Frank perustelee meille, että näin on lopputuloksen ja kansalaisten kannalta parempi. Sitä paitsi ”on vain yksi sääntö: metsästä tai joudu saaliiksi”, kuten Frank sanoo ja katsoo minua silmiin. Ja senkin vielä, että ”demokratia on yliarvostettua”.

Hieman pehmennystä kokonaisuuteen tuo First Lady, jota näyttelee Robin Wright. Hakematta tulevat mieleen Bill ja Hillary Clinton. Se ero kuitenkin on, että Hillary toimi ulkoministerinä ja tv-sarjan Claire oli hetken YK-suurlähettiläänä. Neljännellä tuotantokaudella voi kuitenkin tulla enemmänkin yhtymäkohtia: kun Hillary saattaa 2016 olla demokraattien presidenttiehdokas, niin tv-sarjassa Claire voi olla samassa asemassa. Kolmanteen tuotantokauteen tuo ajankohtaisuutta se, että mukana on myös Vladimir Putinia muistuttava Venäjän presidentti Viktor Petrov, jota esittää tanskalainen Lars Mikkelsen, tuttu näyttelijä Vallan linnakkeestakin.

Kolmas tuotantokausi on jonkin verran rauhallisempi kuin kaksi aikaisempaa, sekä sisällöltään että elokuvalliselta rytmitykseltään. Lisäksi kun häikäilemätön Francis Underwood on päämääräänsä päässyt, ei taistelu asemista ole yhtä raakaa kuin ennen presidenttiyttä. Ajoittain ainakin minä tunsin nyt peräti sympatiaa Frankia kohtaan, kun taas Claire paljasti yllättäen katkeran puolensa.

House of Cards on kauttaaltaan erinomaista työtä. Juoni etenee kiinnostavasti, näyttelijät ovat hyviä ja teknisesti toteutus on kaikin puolin tip top. Ihmeen hyvin on tasalaatuisuus säilynyt siitä huolimatta, että eri jaksoilla on ollut ohjaajia toistakymmentä. Eniten jaksoja on ohjannut James Foley (12), jonka ohella tuttuja ohjaajanimiä ovat mm. David Fincher, Jodie Foster, Agnieszka Holland ja Joel Schumacher. Kolme jaksoa on ohjannut myös Robin Wright.

kari.naskinen@gmail.com