Suomen elokuva-ala on viime vuosina esittänyt tyytyväisenä katsojalukuja.
Vuonna 2014 elokuvissa käytiin 7,5 miljoona kertaa, ja näistä käynneistä yli
kaksi miljoonaa kohdistui kotimaisiin elokuviin. Elokuvissakäyntejä oli
Suomessa viime vuonna keskimäärin 1,4 per asukas. Kehitys on ollut hyvä, sillä
kaikkien aikojen huonoimpana vuotena 1995 tämä suhdeluku oli vain 1,0. Pitkällä
aikavälillä tilannetta tarkastellen kehitys on ollut kuitenkin jyrkästi päinvastainen.
Turun yliopiston tutkija, fil. tri Outi Hupaniittu on tehnyt tuoreeseen Lähikuva-lehteen (1/2015) analyysin suomalaisen elokuvateatteritoiminnan määrällisestä muutoksesta viimeisten sadan vuoden aikana, ja se paljastaa, että elokuvan kulta-aikoina kävijämäärät olivat huomattavasti korkeampia ja asukasmäärään suhteutetut katsojamäärät monikertaisia. Huippuvuosi oli 1945, jolloin katsojamäärä oli lähes 40 miljoonaa, 9,8 käyntiä/asukas.
Vielä 1950-luvulla elokuvat säilyttivät suosionsa, mutta sitten tuli televisio ja elokuvien alamäki katsojamäärällisesti alkoi.
Elokuvateatteribisnes on nyttemmin muuttunut. Elokuvasalien määrä on pudonnut 1960-luvun yli 600:sta alle 300:n – saman verran oli saleja ennen sotia. Yksi syy tähän on ollut esitystekniikan vaihtuminen filmikelojen pyörittämisestä digitaaliseen formaattiin. Osa teattereista on lopettanut nimenomaan siksi, että ne eivät ole pystyneet rahoittamaan siirtymistä digitekniikkaan. Vuodesta 2013 alkaen ovat ensi-iltaelokuvat olleet saatavilla vain digitaalisessa muodossa.
Näin ollaan tilanteessa, missä ”elokuvissakäyminen on yksipuolistumassa: vuosi vuodelta elokuva on yhä enemmän suurten kaupunkien ja multipleksien varassa”, kirjoittaa tutkija. (Multipleksiteatteri on sellainen, jossa on monta salia ja joiden henkilöstökulut on minimoitu, koska jokaista salia varten ei tarvita omaa elokuviennäyttäjää.)
Toisaalta digitalisoituminen on helpottanut ”pienten elokuvien” pääsyä teatterilevitykseen. Esimerkiksi 2013-14 oli teatterilevityksessä kuusi pitkää suomalaista elokuvaa, joita ei ollut rahoitettu lainkaan julkisin varoin. Vielä muutama vuosi sitten tällaiset yksityisyritteliäisyyden indie-elokuvat olivat Suomessa harvinaisuuksia.
Tästä tutkija ei sano mitään, mutta yksipuolistumista on tapahtunut myös siinä, että elokuvista 90 prosenttia tuntuu nykyisin olevan nuorisolle suunnattuja. Jotkin harvinaiset poikkeukset vetävät onnistuessaan katsojia hyvin, kuten Dome Karukosken Mielensäpahoittaja viime vuonna.
SUOMALAISET
VETÄNEET AINA
Monet suurimmista elokuvahiteistä on aina tullut Hollywoodista, mutta Outi Hupaniitun tutkimus osoittaa, että suomalaisten elokuvien katsojaosuus on pääosin ollut suurempi kuin niiden osuus ensi-illoista. Esimerkiksi Teuvo Puron ohjaamasta Sylvi-elokuvasta otettiin 1913 kaksi esityskopiota, mikä oli täysin poikkeuksellista. Saman ohjaajan Ollin oppivuodet taas meni 1920 ensi-iltakierroksellaan Helsingissä kolme viikkoa, kun noihin aikoihin yleisöä riitti yleensä vain viikoksi.
Suomalaisen elokuvatuotannon vaikeimpana lama-aikana pidetään 1970-lukua, mutta silloinkin ne harvat valmistuneet elokuvat saivat hyvät vastaanotot. Esimerkiksi 1974 tuli ensi-iltoihin vain kolme kotimaista elokuvaa, mutta ne keräsivät 10 prosenttia kaikista katsojista.
Tämä on kansainvälisestikin vertailtuna harvinaista. EU-maissa kotimaisten elokuvien osuus katsojista on keskimäärin 13 prosenttia, mutta Suomessa osuus on viime vuosina ollut 27-28 prosenttia.
Vuonna 2007 pantiin suosikkielokuva Joulutarina teatterilevitykseen 60 filmikopion avulla. Digitaalinen esitystoiminta on tuonut tähänkin lisää tehoa: vuonna 2014 esitettiin Mielensäpahoittaja samanaikaisesti 120 salissa, Muumit Rivieralla 121 salissa ja Nightmare 2 – Painajainen jatkuu 122 salissa.
”Jo nyt nähdään, että elokuvien teatterikierrokset ovat lyhentyneet. Katsojia on siis kerättävä aiempaa lyhyemmässä ajassa. Toisaalta, jos yksi elokuva pyörii yli 120 salissa Suomen yhteensä noin 280 salista, on muiden elokuvien erittäin vaikea löytää tilaa. Jos elokuvateattereiden väheneminen jatkuu viime vuosien tahtiin, tilanne kiristyy entisestään”, sanoo Outi Hupaniittu, joka on myös Suomen elokuvatutkimuksen seuran varapuheenjohtaja.
TOHTORINVÄITÖS
Vuonna 2013 Outi Hupaniittu väitteli tohtoriksi aiheesta ”Biografiliiketoiminnan valtakausi. Toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900-1920-luvuilla”.
Ala oli alusta alkaen laajaa, kerrostunutta ja vakiintunutta. Alan johtavat toimijat, joille valta nopeasti keskittyi, osasivat asiansa ja kehittivät liiketoimiaan yhä menestyneemmiksi.
Turun yliopiston tutkija, fil. tri Outi Hupaniittu on tehnyt tuoreeseen Lähikuva-lehteen (1/2015) analyysin suomalaisen elokuvateatteritoiminnan määrällisestä muutoksesta viimeisten sadan vuoden aikana, ja se paljastaa, että elokuvan kulta-aikoina kävijämäärät olivat huomattavasti korkeampia ja asukasmäärään suhteutetut katsojamäärät monikertaisia. Huippuvuosi oli 1945, jolloin katsojamäärä oli lähes 40 miljoonaa, 9,8 käyntiä/asukas.
Vielä 1950-luvulla elokuvat säilyttivät suosionsa, mutta sitten tuli televisio ja elokuvien alamäki katsojamäärällisesti alkoi.
Elokuvateatteribisnes on nyttemmin muuttunut. Elokuvasalien määrä on pudonnut 1960-luvun yli 600:sta alle 300:n – saman verran oli saleja ennen sotia. Yksi syy tähän on ollut esitystekniikan vaihtuminen filmikelojen pyörittämisestä digitaaliseen formaattiin. Osa teattereista on lopettanut nimenomaan siksi, että ne eivät ole pystyneet rahoittamaan siirtymistä digitekniikkaan. Vuodesta 2013 alkaen ovat ensi-iltaelokuvat olleet saatavilla vain digitaalisessa muodossa.
Näin ollaan tilanteessa, missä ”elokuvissakäyminen on yksipuolistumassa: vuosi vuodelta elokuva on yhä enemmän suurten kaupunkien ja multipleksien varassa”, kirjoittaa tutkija. (Multipleksiteatteri on sellainen, jossa on monta salia ja joiden henkilöstökulut on minimoitu, koska jokaista salia varten ei tarvita omaa elokuviennäyttäjää.)
Toisaalta digitalisoituminen on helpottanut ”pienten elokuvien” pääsyä teatterilevitykseen. Esimerkiksi 2013-14 oli teatterilevityksessä kuusi pitkää suomalaista elokuvaa, joita ei ollut rahoitettu lainkaan julkisin varoin. Vielä muutama vuosi sitten tällaiset yksityisyritteliäisyyden indie-elokuvat olivat Suomessa harvinaisuuksia.
Tästä tutkija ei sano mitään, mutta yksipuolistumista on tapahtunut myös siinä, että elokuvista 90 prosenttia tuntuu nykyisin olevan nuorisolle suunnattuja. Jotkin harvinaiset poikkeukset vetävät onnistuessaan katsojia hyvin, kuten Dome Karukosken Mielensäpahoittaja viime vuonna.
SUOMALAISET
VETÄNEET AINA
Monet suurimmista elokuvahiteistä on aina tullut Hollywoodista, mutta Outi Hupaniitun tutkimus osoittaa, että suomalaisten elokuvien katsojaosuus on pääosin ollut suurempi kuin niiden osuus ensi-illoista. Esimerkiksi Teuvo Puron ohjaamasta Sylvi-elokuvasta otettiin 1913 kaksi esityskopiota, mikä oli täysin poikkeuksellista. Saman ohjaajan Ollin oppivuodet taas meni 1920 ensi-iltakierroksellaan Helsingissä kolme viikkoa, kun noihin aikoihin yleisöä riitti yleensä vain viikoksi.
Suomalaisen elokuvatuotannon vaikeimpana lama-aikana pidetään 1970-lukua, mutta silloinkin ne harvat valmistuneet elokuvat saivat hyvät vastaanotot. Esimerkiksi 1974 tuli ensi-iltoihin vain kolme kotimaista elokuvaa, mutta ne keräsivät 10 prosenttia kaikista katsojista.
Tämä on kansainvälisestikin vertailtuna harvinaista. EU-maissa kotimaisten elokuvien osuus katsojista on keskimäärin 13 prosenttia, mutta Suomessa osuus on viime vuosina ollut 27-28 prosenttia.
Vuonna 2007 pantiin suosikkielokuva Joulutarina teatterilevitykseen 60 filmikopion avulla. Digitaalinen esitystoiminta on tuonut tähänkin lisää tehoa: vuonna 2014 esitettiin Mielensäpahoittaja samanaikaisesti 120 salissa, Muumit Rivieralla 121 salissa ja Nightmare 2 – Painajainen jatkuu 122 salissa.
”Jo nyt nähdään, että elokuvien teatterikierrokset ovat lyhentyneet. Katsojia on siis kerättävä aiempaa lyhyemmässä ajassa. Toisaalta, jos yksi elokuva pyörii yli 120 salissa Suomen yhteensä noin 280 salista, on muiden elokuvien erittäin vaikea löytää tilaa. Jos elokuvateattereiden väheneminen jatkuu viime vuosien tahtiin, tilanne kiristyy entisestään”, sanoo Outi Hupaniittu, joka on myös Suomen elokuvatutkimuksen seuran varapuheenjohtaja.
TOHTORINVÄITÖS
Vuonna 2013 Outi Hupaniittu väitteli tohtoriksi aiheesta ”Biografiliiketoiminnan valtakausi. Toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900-1920-luvuilla”.
Ala oli alusta alkaen laajaa, kerrostunutta ja vakiintunutta. Alan johtavat toimijat, joille valta nopeasti keskittyi, osasivat asiansa ja kehittivät liiketoimiaan yhä menestyneemmiksi.
”Tärkeintä
oli elokuvan maahantuonti, esittäminen ja levittäminen. Filmituotanto oli vain
suuryhtiöiden apuliiketoimi, eikä tuotanto ilman muuta liiketoimintaa olisi
edes onnistunut. Suurimmat tulot kerättiin esityksistä, joten jos lipputuloja
oli jakamassa useampi toimija, ei valmistuskustannuksia voitu kattaa”,
Hupaniittu kertoo.
Tutkimuksessa nousi esille myös saksalaisten keskeinen merkitys suomalaisella elokuva-alalle. Saksan rooli alkoi, kun Keisarillisen Saksan armeijan propagandaosaston filmiryhmä tuli Helsinkiin sotilaiden mukana huhtikuussa 1918. Tutkimus tuo esiin kansalaissotakeväältä useita aikaisemmin tuntemattomia filmejä, joista osa saattaa olla tallessa saksalaisissa filmiarkistoissa. Elokuva-aiheisiin kuuluu muun muassa saksalaisten komentajan Rüdiger von der Goltzin ja kenraali Mannerheimin tapaaminen Mikkelissä 10.5.1918, viikkoa ennen Mannerheimin Helsinkiin saapumista.
Saksalaisvaikutus jatkui pitkään. Kesällä 1918 Universum Film Aktiengesellschaft (UFA) osti useita elokuva-alan yhtiöitä. Tämä puolestaan sai Iso-Britannian julistamaan Suomen saartoon ja keskeyttämään filmien maahantuonnin, mikä asetti koko suomalaisen elokuva-alan tulevaisuuden uhatuksi.
Vaikka UFA:n kaupat purkautuivat muutaman kuukauden kuluttua Saksan sotatappioon, elokuva-alan rakennemuutos oli käynnistynyt ja saksalaiset jäivät Suomeen. Helsingissä toimi vuoteen 1926 asti UFA:n tytäryhtiö, joka piti huolen siitä, että suomalaisilla valkokankailla nähtiin runsaasti saksalaista elokuvaa.
Tutkimuksessa nousi esille myös saksalaisten keskeinen merkitys suomalaisella elokuva-alalle. Saksan rooli alkoi, kun Keisarillisen Saksan armeijan propagandaosaston filmiryhmä tuli Helsinkiin sotilaiden mukana huhtikuussa 1918. Tutkimus tuo esiin kansalaissotakeväältä useita aikaisemmin tuntemattomia filmejä, joista osa saattaa olla tallessa saksalaisissa filmiarkistoissa. Elokuva-aiheisiin kuuluu muun muassa saksalaisten komentajan Rüdiger von der Goltzin ja kenraali Mannerheimin tapaaminen Mikkelissä 10.5.1918, viikkoa ennen Mannerheimin Helsinkiin saapumista.
Saksalaisvaikutus jatkui pitkään. Kesällä 1918 Universum Film Aktiengesellschaft (UFA) osti useita elokuva-alan yhtiöitä. Tämä puolestaan sai Iso-Britannian julistamaan Suomen saartoon ja keskeyttämään filmien maahantuonnin, mikä asetti koko suomalaisen elokuva-alan tulevaisuuden uhatuksi.
Vaikka UFA:n kaupat purkautuivat muutaman kuukauden kuluttua Saksan sotatappioon, elokuva-alan rakennemuutos oli käynnistynyt ja saksalaiset jäivät Suomeen. Helsingissä toimi vuoteen 1926 asti UFA:n tytäryhtiö, joka piti huolen siitä, että suomalaisilla valkokankailla nähtiin runsaasti saksalaista elokuvaa.
kari.naskinen@gmail.com