Lahden politiikassa pyritään rajoittamaan vapaata mielipiteenmuodostusta

Lahden kaupunginvaltuuston poliittiset ryhmät ovat sopineet yhteisistä tavoitteista allekirjoittamalla erityisen valtuustosopimuksen. Se ohjaa kaupungin suunnittelu- ja kehittämistyötä, ja siihen on linjattu ne periaatteet, joihin kaikki ryhmät voinevat kaupungin kehittämisessä sitoutua.

Sopimus on yksitoistakohtainen. Se käsittää käytännöllisesti katsoen kaikki mahdolliset asiakokonaisuudet, mitkä kunnalliseen päätöksentekoon yleensäkin voivat tulla. Kirjoittamaton kahdestoista kohta on, että enää ei valtuustossa saisi syntyä sellaisia äänestyspäätöksiä, joissa ratkaisu tapahtuu vain yhden tai kahden äänen enemmistöllä. Tästä ovat varsinkin Kokoomuksen ja SDP:n pomomiehet puhuneet valtuustosopimuksen yhteydessä.

Näin ajatellen pyritään rajoittamaan kaupunginvaltuutettujen itsenäistä ajattelua. Tavoitteena on selvästikin, että asioista päätetään etukäteen jossakin ja jotenkin, ja valtuustosaliin asiat tuodaan vain muodollista nuijankopautusta varten.

Demokraattinen järjestelmä on sitä, että enemmistön mielipide voittaa. Lahdessa ollaan kuitenkin nyt sitä mieltä, niukka äänestyspäätös on huono päätös. Tämän takia pitää periaatteessa palata kymmenien vuosien takaiseen enemmistöpäätösjärjestelmään, missä tietyt isot päätökset vaativat taakseen kahden kolmasosan enemmistön.

Yksittäisen valtuutetun vapautta tämä rajoittaa. Valtuustosopimus pitää nimittäin sisällään piilotetun viestin, että yksittäinen mielipiteenmuodostus on väärin, koska asiat tiedetään paremmin kabineteissa.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Oscar-voittajat eivät läheskään aina ansaitse voittojaan

Viime vuoden parhaan elokuvan Oscar-palkinnon sai hyvä jännityselokuva Argo. Parhaiden pääosanäyttelijöiden Oscarit saivat Abraham Lincolnia esittänyt Daniel Day-Lewis ja Jennifer Lawrence elokuvasta Unelmien pelikirja (kuva). Valintoja nämäkin, mutta eivät oikeita.

Sunnuntaina kävin vartavasten Oscar-valintoja silmälläpitäen katsomassa Unelmien pelikirjan, koska se oli ehdolla monen Oscarin saajaksi: paras elokuva, paras ohjaus, paras käsikirjoitus, parhaat näyttelijät ym. Elokuva osoittautui melko tavanomaiseksi rakkauskomediaksi, josta ei parin vuoden kulutta paljon muista. Edes palkitun Jennifer Lawrencen roolissa ei ole mitään erityistä hohtoa.

Uusia nimiä on kuitenkin jättiläismäiseen filmibisnekseen saatava. Siksi Jennifer Lawrence piti valita.

Jo elokuvien asettaminen Oscar-ehdokkaiksi tähtää elokuvateollisuuden hyvinvoinnin turvaamiseen. Oma käyttäytymiseni esimerkkinä: en olisi mennyt Unelmien pelikirjaa katsomaan, ellei se olisi ollut Oscar-ehdokkaana.

Kun Oscarit jakava Yhdysvaltain elokuva-akatemia panee elokuvat paremmuusjärjestykseen, sillä ei ole paljon tekemistä sen kanssa, mitkä elokuvat ovat parhaita. Kysymys on vain Hollywoodin pamppujen mieltymyksistä ja ennen kaikkea siitä, että julkisuutta on saatava ja sitä maksimaalisesti hyödynnettävä. Erityisansionsa on aina amerikkalaista sankaruutta kuvaavilla elokuvilla, joista nyt huomioitiin Lincoln ja CIA:n onnistuneesta Iran-operaatiosta kertova Argo.

Esimerkiksi David O. Russellin ohjaama Unelmien pelikirja on todella mitätön elokuva, kun sitä vertaa viime vuoden parhaisiin elokuviin. Yksi vuoden huippuja oli Paul Thomas Anderssonin taidokas Mestari, jolle ei Oscareita riittänyt. Todellisuudessa vain on niin, että Mestari on ylivoimaisesti parempi elokuva kuin yksikään nyt palkituista. Eikä tämä ole edes mielipide- eikä makuasia, vaan fakta.

Anderson ei vielä koskaan ole saanut Oscaria. Hänen ohjaamansa Boogie Nights (1997), Magnolia (1999) ja There Will Be Blood (2007) sentään pääsivät ehdokaslistoille, mutta nyt ei Mestari kelvannut edes kymmenen ehdokaselokuvan joukkoon. Tämä selittyy osittain sillä, että elokuvassa kritisoidaan voimakkaasti amerikkalaista huuhaauskonnollisuutta, ja kaikenlainen tämän sortin pilkka on akatemian äijille myrkkyä.

Toinen tyypillinen esimerkki tämänkertaisesta palkintojenjaosta on Michael Haneken elokuva Rakkaus – se kestää katsomisen kymmenienkin vuosien kuluttua, kun taas Unelmien pelikirja jää dvd-hyllyjen alennusmyyntikamaksi. Rakkaus sentään palkittiin parhaana ei-englanninkielisenä elokuvana.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Lautanen Guevaran verta

Teatteri Vanhan Jukon (Lahti) vessojen ovissa oli ennen Tarja Halosen ja Matti Vanhasen kuvat. Nyttemmin tilalle ovat tulleet Sauli Niinistö ja Jenni Haukio. Lisää suomalaisten sankareiden nimiä on helmikuun Hymy-lehdessä: lukijaäänestyksen perusteella suosituimpia suomalaisia ovat presidenttipariskunnan lisäksi Heikki Hursti, Katri Helena, Vesa-Matti Loiri, Aira Samulin ja Timo Soini, jolla on myös oma vakiopalstansa lehdessä.

Vanhassa Jukossa esitetään parhaillaan näytelmää Che – hän elää!? Kirjoittajiensa Juha Luukkosen ja Ari-Pekka Lahden mukaan se on ”näyttämöllinen kollaasi sankarin tuhansista kasvoista”. Näytelmä tutkii sankaruutta nykyajassa. Nykyajan vastapainona on 1960-luku, jolloin minunkin huoneeni seinällä oli marxilaisen vallankumoustaistelijan Ernesto ”Che” Guevaran tunnettu kuva, ja posti toi joka viikko Kuuban kommunistisen puolueen keskuskomitean Granma-lehden.

Vaikka Luukkosen ohjaama näytelmä ei ole näköiskuva Che Guevarasta, käydään näytelmän aluksi ja lopuksi läpi Guevaran elämän kriittisimpiä vaiheita. Kolme tuntia kestävän esityksen keskiosa hahmottaa sitä nykypäivän tilannetta, jossa suuria esikuvia haetaan television idolikilpailuista. Suuret aatteet eivät enää kanna. – ”Sanokaa mulle, mihin näiltä on kadonnut käsitys oikeasta ja väärästä? Miten kaikki on nykyään vain mielipidekysymyksiä." Eikä Guevarasta hajuakaan, tutumpi on Tero Vaara.

Politiikan puolella sankaruutta tarjotaan nyt halpahintaiselle populistijohtajalle Timo Soinille, jota oppi-isä Veikko Vennamo tulee näytelmässä opastamaan vielä kuolemansa jälkeenkin. Perussuomalaisten suuren jytkyvoiton iltana Vennamo vannottaa Suomen-häpäisijä Soinia tunnustamaan, että ”vihaan Suomen kansaa ja rakastan vain itteäni”, ja kun Soini on tämän viiteen kertaan vakuuttanut, Vennamo sanoo Soinille, että nyt olet valmis, mene antamaan vaalivoittajan lausunto televisiolle.

Näytelmän teksti on niin loistavaa, että Soinin monologit ja varsinkin persujen nousulle ideologiset lähtökohdat antaneen Tony Halmeen lausunnot voisin tässä julkaista sellaisinaan, jos ne minulla olisivat.

Välillä palataan taas Guevaraan: vuonna 2006 hänen vanhin tyttärensä, lääkärinä Havannassa toimiva Aleida Guevara vieraili Tampereella, jossa hän työväentalon konserttisalissa kysyi, uskallammeko tunnustaa, että rikkaiden maiden hyvinvointi perustuu kehitysmaiden riistoon ja että talouden epätasapaino vain kasvaa. Vielä kuuskytluvulla me olimme valmiita vastaamaan myönteisesti tällaisiin kysymyksiin.

Vanhan Jukon ja helsinkiläisen Projektori-ryhmän yhteistuotantoesitys on parasta, mitä Juko on saanut aikaan uuden johtajansa Jussi Sorjasen aikana. Vanhan Jukon perustajan Jari Juutisen kaudella (1995 - 2007) huippuesitys oli Juutisen itsensä kirjoittama Minä olen Adolf Eichmann. Molemmat ovat näytelmiä, joista perustellusti voi sanoa, että niissä ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Perustellusti teatteri Vanha Juko sai myös vasemmistotaiteilijoiden ja -kulttuurityöntekijät toimintaryhmä Vatakin Vuoden vasemmistolainen kulttuuriteko -palkinnon tammikuussa 2013. Palkintoa ei myönnetty yksittäisestä teosta, vaan siitä pitkäjänteisestä työstä, mitä Teatteri Vanha Juko on harjoittanut jo 17 vuoden ajan uimalla vastavirtaan kantaaottavalla taiteellaan ja toiminnallaan. Palkinto tuli sinnikkäästä ja periksiantamattomasta työstä paremman taiteen ja yhteiskunnan puolesta. Che-näytelmä vahvistaa tätä linjaa.

Musiikilla on tässäkin näytelmässä merkittävä osa, kuten Jukossa niin usein. Kylmät väreet ja kuumat tunteet sekoittuvat, kun kuuntelee voimakkaita esityksiä – Lautanen Guatemalan verta ja muita tuttuja lauluja jukolaisella poljennolla (Kaj Chydenius, Viktor Jara, Pablo Neruda, Eero Ojanen, Sergio Ortega, Pentti Saaritsa jne.).

Erinomaista työtä tekevät myös näyttelijät Minja Koski, Jukka Peltola, Ilona Pukkila, Tatu Siivonen ja Sakari Tuominen (kuva).

Kun palasin näytelmän jälkeen kotiin, olisin mielelläni nostanut taas seinälle Che Guevaran kuvan, mutta eihän se enää tallella ole. Niin kuin eivät myöskään Salvador Allenden, Rudi Dutschken ja Ho Tsi Minhin kuvat.

kari.naskinen@gmail.com

Täällä Pornotähden alla

Televisiossa torstaina 21.2. esitettävä Jörn Donnerin elokuva Sixtynine 69 sai kriitikoilta ennen ensi-iltaa (1969) ”työnimen” Täällä Pornotähden alla. Donnerin maine tämäntyyppisten elokuvien tekijänä on olemassa vieläkin, vaikka hänen uransa elokuvan parissa on paljon kaikkea muuta. Hän on käsikirjoittanut ja ohjannut noin 30 elokuvaa, tuottanut 60 elokuvaa ja näytellyt 20 elokuvassa. Kaiken huippuna tietenkin Oscar-palkinto elokuvasta Fanny ja Alexander (1982), jonka tuottaja hän oli Ingmar Bergmanin yhtiössä Cinematograph AB:ssä, apulaistuottajana Roberto Rossellinin poika Renzo Rossellini. Donner oli myös perustamassa Suomen elokuva-arkistoa ja toimi Suomen elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtajana 1980-luvulla.

Sixtynine 69 joka tapauksessa oli omana aikanaan ns. rohkea elokuva. Yleisömenestyskin oli erinomainen, ja tämän ennakoiden tuotantoyhtiöt olivat teettäneet elokuvasta ennätysmäiset 30 kopiota, joten Helsingissäkin elokuvan ensi-illat olivat samanaikaisesti Axassa, Kino Helsingissä, Rexissä ja Tuulensuussa; Lahdessakin samana iltana Ilveksessä ja Kinemassa. Vientiin elokuva meni 23 maahan.

”Sixtynine” on yksi rakasteluasento. Alan miehenä Donner veti oikeasta markkinointilangasta, mutta selitti elokuvan nimen kuitenkin näin: ”Tämä elokuva kertoo suhteista, avioliitosta ja koirasta. Elokuvan suhteet ovat ylösalaisin. Siksi sen nimi on 69. Se on kuudes elokuvani. Siksi sen nimi on 69. Se kuvataan vuonna 1969. - - - Nimi Sixtynine tuntui luonnolliselta, ei pornografisista syistä, vaan siksi, että elokuvan henkilöiden kuva muuttuu koko ajan ja siksi, että sovinnaisen avioliittomoraalin opit käännetään nurin.”

Donnerin itse ohjaamat elokuvat eivät ole suomalaisen elokuvan kärkijuttuja, mutta tuottajana hän on ollut monessa merkittävässä elokuvassa, esimerkiksi Käpy selän alla (1966), Lapualaismorsian (1967), Laukaus tehtaalla (1973) sekä aivan viime vuosina Raja 1918 (2007) ja Kuulustelu (2009).

Kai voi sanoa niin, että kirjailijana Donner on parempi. Elokuvaan hän meni mukaan jonkinlaisena tahdonnäytteenä, mikä sitten kuitenkin kehittyi intohimoksi. Tosin hän oli jo ennen alalle hyppäämistä toiminut elokuva-arvostelijana SKDL:n Vapaassa Sanassa ja kuului elokuvakerho Studion perustajiin yhdessä Aito Mäkisen kanssa. Ensimmäisen lyhytelokuvansa Aamua kaupungissa Donner ohjasi 1954. Siitä myös alkoivat Donnerin kuvalliset rakkaudentunnustukset Helsingille. Viimeksi tällainen televisiossa nähty Helsinki-elokuva oli Täällä alkaa seikkailu (1965). Sixtynine 69:ää kuvattiin mm. Helsingin jäähallissa, Väinämöisen urheilukentällä, Hietaniemen hautausmaalla, Marskin yökerhossa, KOP:n konttorissa Ympyrätalossa, Stockmannin varastolla, Finnairin lähtöterminaalissa Töölönkadulla ja tohtori Procopen vastaanotolla, jossa gynekologin roolissa häärää Jörn Donner, mammutti itse.

kari.naskinen@gmail.com

Tulis asteroidi ja tappais

Kun on katsonut itävaltalaisen Michael Haneken elokuvan Rakkaus, panee kaiken toivonsa siihen, että ei joutuisi riutumaan pahasti sairaana vanhuksena tai toimimaan sairaan vanhuksen omaishoitajana. Elokuvassa pahasti yli 80-vuotiaat mies ja vaimo ovat tällaisessa tilanteessa. Mies on luvannut, että ei pane vaimoaan sairaalaan vaikka mitä tapahtuisi. Sitten kuitenkin tapahtuu ja mies on lupauksensa vanki, ja kai siinä rakkauttakin on.

Vanhat laatunäyttelijät Jean-Louis Trintignant ja Emmanuelle Riva tekevät loistavaa työtä. Avioparin elämä kutistuu pyörätuoliin joutuvan vaimon sairauden ympärille. Sairaanhoitaja käy viikoittain katsomassa, naapurin pariskunta auttaa kauppareissuilla, mutta muuten miehen ja naisen elämä on pelkkää kuoleman odottamista. Toisella paikkakunnalla asuvasta tyttärestäkään (Isabella Huppert) ei ole muuta kuin riesaa, kun tämä käy silloin tällöin määräilemässä isäänsä.

Pari kertaa mies vapauttaa avoimesta ikkunasta sisään vangiksi joutuneen pulun takaisin vapauteen, mutta mitä tekisi vaimolle ja itselleen?

Lehdissä on joskus ollut juttuja sellaisista tapauksista, että vanha pariskunta on tappanut itsensä samanaikaisesti lääkkeillä. Hyvä idea, mutta mistä sellaisia lääkkeitä saisi. Voi kuitenkin toivoa jotain muuta ratkaisua, vaikka asteroidin tai meteoriitin alle jäämistä, ennen kuin tulee liian vanhaksi ja sairaaksi.

Lisäksi toivon, että viimeisinä elinvuosinani näkisin paljon iranilaisen Darius Khondjin kuvaamia elokuvia. Häntä on viime vuosina käyttänyt mm. Woody Allen Euroopassa tekemissään elokuvissa, ja Haneken elokuvassa Khondji tekee taas vanhanaikaisen mestarillista työtä: minuuttikaupalla kestävissä otoksissa kamera on paikallaan, ei värähdä suuntaan eikä toiseen. Kamera seuraa ja suree tilannetta hiljaa ulkopuolelta.

Kokonaisuudessaan erinomainen elokuva. Toisaalta joku nuori katsoja voi sanoa, että se on tylsä elokuva, yhtä tylsä kuin on kuvaamansa avioparin elämä.

Omaishoitajan työ on myös vaikeaa. Yhteiskunnalle se tulee kuitenkin huomattavasti edullisemmaksi kuin sijoittaa hoidettavia laitoksiin. Tästä huolimatta ainakin Jyväskylässä katsotaan tällä hetkellä parhaaksi vähentää omaishoidontukea (364 euroa/kk) saavien määrää, jotta kaupungin budjetti saadaan tasapainoon. Siellä ei järki päätä pakota. Osa omaishoitajista tietenkin joutuu tyytymään ratkaisuun, mutta eivät lopeta puolisonsa tai jonkun muun omaisensa hoitamista, koska rakkaus vie voiton. Näin budjettisäästöä syntyy, mutta vastaavasti tulee olemaan tapauksia, joissa omaishoitaja ei pysty tai viitsi ilman korvausta hommaa tehdä, jolloin hoidettava siirtyy Jyväskylän laitoshoidon piiriin.

kari.naskinen@gmail.com

Niskavuorta ei horjuteta

Lahden kaupunginteatteri on siirtänyt Hella Wuolijoen varhaisimman Niskavuori-näytelmän tapahtumaan 1950-luvulla ja tehnyt siitä vieläpä laulunäytelmän. Mutta ei hätää, Niskavuoren naiset onnistuu erinomaisesti. Sillä aikarajalla kuitenkin ollaan, että jos sama näytelmä taas 30 vuoden kuluttua esitetään (edellisen kerran Lahdessa 1984), niin enää ei sovi tuoda tapahtumia myöhemmille vuosikymmenille. Näin siksi, että Niskavuoren Aarnen lähteminen pois ison maalaistalon ympyröistä ei enää nykyisin olisi samanlainen sensaatio kuin se oli näytelmän alkuperäisaikana 1930-luvulla ja ehkä vielä 1950-luvullakin.

Musiikki näytelmässä toimii muuten, mutta kuorona esitettävät laulut menevät niin voimakkaaksi mössöksi, että sanoista ei saa mitään selvää. On häiritsevää, mutta tämäkään epäonnistuminen ei horjuta vankalle maaperälle rakennettua Niskavuorta. Se on kestänyt pahempiakin.

Lauluja on yhteensä 13, suurin osa Rajattomat-lauluyhtyeen levyltä Maa (2007). Jo nimiltään laulut istuvat sisällöltään kuumaan ihmissuhdedraamaan: Armottoman osa, Kaipaava, Kivinen tie, Me kuljemme kaikki kuin sumussa täällä, Onni jne. Lisäksi kohtausten taustalla kuullaan lauluista sovitettuja soitinversioita.

Idea laulunäytelmä-Niskavuoresta oli ohjaaja Miika Murasen, joka on tehnyt musiikkiteatteria ennenkin, mm. My Fair Ladyn ja Myrskyluodon Maijan Jyväskylässä sekä Takaisin maalle Tampereella. Nyt sitten on kuultu, että Muranen ohjaa West Side Storyn ensi syksyksi Lahteen. Tässäkin toteutuu noin lähes 30 vuoden frekvenssi, sillä West Side Story nähtiin Lahdessa edellisen kerran 1988. Kohta on tietenkin vuorossa Viulunsoittaja katolla, koska se oli Lahdessa viimeksi 1986.

Kun Lahden kaupunginteatterin eroavasta johtajasta Maarit Pyökäristä oli iso juttu Helsingin Sanomissa (7.2.), sanoi samassa juttukokonaisuudessa Teatteri ja tanssi -lehden päätoimittaja Annukka Ruuskanen, että suomalainen teatterikenttä on jakautumassa kahtia: viihdetaloiksi ja taiteellisiksi teattereiksi. Lahdessa viihdepainotteisuus on pakollinen valinta, koska liian isoksi aikoinaan rakennetun teatteritalon ylläpitokustannuksia ei pystytä kattamaan taiteella. Musikaalit ja laulunäytelmät tulevat jatkossakin olemaan ainoa pelastus teatterin taloudelle.

Niskavuori-näytelmät istuvat silti hyvin teattereiden ohjelmistoihin. Tosin nekään eivät enää vedä esimerkiksi Lahden teatterin isoa katsomoa täyteen, kuten viime lauantain päivänäytöksessä havaitsin.

Vaikea sauma: Niskavuori-sarjan viisi näytelmää ovat suomalaisen näytelmäkirjallisuuden parasta antia omalla klassisella sektorillaan, mutta riittääkö se uusille sukupolville vai pitääkö näytelmiä modernisoida ja viihteellistää lisää? Ehkä täytyy, sillä jokainen sukupolvi tehkööt omat tulkintansa.

Yhden typeryyden ohjaaja Muranen tässä viihteellistämisessä on jo nyt tehnyt: koulun vahtimestariksi Serafiinaksi on puettu ja topattu Jorma Helminen – isot tissit ja pulleat purjeet, on kuin television Putous-sarjan höhlä hahmo. Ei mitään järkeä, koska näytelmää ei muuten ole viety mitenkään hupifarssin puolelle.

Näyttelijät sinänsä tekevät vakuuttavaa työtä. Varsinkin Mirja Räty Niskavuoren vanhana emäntänä on hieno tulkinta. Mukana on tietenkin sekin kohta, kun Loviisa kyyneleet silmissä sanoo Ilonan kanssa pois lähtevälle Aarnelle: ”Ajattelin minä sanoa sinulle, että älä tule haudallenikaan – mutta tule sentään.” On yksi suomalaisen teatterin ja elokuvan vaikuttavimpia loppurepliikkejä.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Mestari Hubbard, Mestari Hoffman

Kaikella huuhaalla tuppaa aina olemaan oma Mestarinsa. Yksi tällainen oli skientologiauskonnon ja -kirkon perustaja L. Ron Hubbard (1911 - 1986). Paul Thomas Andersonin elokuva Mestari ei suoraan kuvaa Hubbardia, mutta kun elokuvan katsottuaan perehtyy vähänkin Hubbardin elämään ja skientologiaan, niin kyllähän tästä on kysymys. Toisaalta elokuva on sellainen, että se toimii pätevästi yleisempänäkin lahkolaiskuvauksena.

Lahkolaisjohtajaa esittää loistavasti Philip Seymour Hoffman (kuvassa oik.). Roolinimenä hänellä on Lancaster Dodd, joka Hubbardin tavoin on tuottelias kirjailija. Hubbard kirjoitti mystis-filosofista kirjallisuutta, itsehoitokirjoja, runoja ja muita tekstejä niin ison määrän, että vuonna 2005 hänet mainittiin Guinnessin ennätysten kirjassa maailman käännetyimmäksi kirjailijaksi; Hubbardin teoksia on käännetty yli 70 kielelle.

Elokuva tapahtuu 1950-luvulla. Mestariin törmää sattumalta toisesta maailmansodasta palannut Freddie, jonka pää on mennyt sotatraumoista sekaisin. Joaquin Phoenix (vas.) esittää umpikujaan ajautunutta ihmistä, joka tarttuu mihin tahansa, mikä ehkä vähänkin voisi auttaa. Hetkellisiä helpotuksia hän saakin mestarinsa opastuksella, mutta lopullista selvyyttä ei tule. Väkivaltaisuus ei hellitä, eikä pakkomielteinen suhtautuminen seksiin – parasta seksiä on runkkaaminen.

Hoffman roolissaan on kuin profeetta. Hän tekee heikkoihin, epävarmoihin ihmisiin voimakkaan vaikutuksen. Mestari on myös Pelastaja. Eikä kaukaa hae yhtymäkohta siihen mestariin, joka taitavalla massapsykologiallaan sai 1930-luvulla kokonaisen kansakunnan valtaansa.

Paul Thomas Anderson on tämän hetken yhdysvaltalaisista elokuvaohjaajista persoonallisin. Hänen elokuvansa tuovat toistuvasti esille ikään kuin kääntöpuolen siitä kuuluisasta amerikkalaisesta unelmasta. Tätä unelmaa ovat aina rakentaneet myös uskonnolliset yhteisöt, jotka kerta toisensa jälkeen ovat onnistuneet höynäyttämään suuria joukkoja pauloihinsa. Tässä ovat auttaneet myös monet julkkikset, jotka kummallisesti ovat lähteneet erikoisten lahkoliikkeiden mannekiineiksi. Tunnettuja skientologiuskovaisia ovat mm. Tom Cruise ja John Travolta. Vai pitääkö varsinkin Cruisen kohdalla ymmärtää niin, että hän samaistuu elokuviensa seikkailijarooleissa skientologi-ihmiseen, joka on kuolematon henkiolento ja jolla on rajattomat kyvyt?

kari.naskinen@gmail.com

Ferrari ja Lotus nopeimmat testeissä, mutta se ei vielä paljon todista

Formula 1 -tallien yhteistesteissä Jerezissä teki nopeimman kierrosajan Ferrarin Felipe Massa (kuva) ja kokonaisuutena vakuuttavinta ajoa esittivät Lotuksen kuljettajat. Näillä tiedoilla ei kuitenkaan paljon painoarvoa ole. Viime vuonnakin vastaavissa testeissä Mercedes oli paras ja Nico Rosberg ajoi ylivoimaisesti nopeimman kierroksen, mutta MM-sarjassa Rosberg oli vasta yhdeksäs ja Mersu tallipisteissä viides. Sekin kummallisuus Jerezin viime vuoden testeihin liittyi, että Mersu käytti siellä pelkästään edellisvuoden autojaan. Tänä vuonna puolestaan Williams ajeli viime vuoden kalustollaan.

Kun Jerezin jokaiselta neljältä testipäivältä lasketaan tallipisteet, muodotui kokonaistilanne seuraavaksi (suluissa vastaava pistetaulukko Jerezistä vuodelta 2012):

 1. Lotus  77 (63)
 2. Red Bull  60 (58)
 3. Force India  56 (37)
 4. Toro Rosso  45 (55)
 5. McLaren  43 (36)
 6. Ferrari  39 (43)
 7. Mercedes  38 (66)
 8. Sauber  32 (28)
 9. Williams  9 (11)
10. Caterham  3 (7)
11. Marussia  2 (-)

Lotus siis oli hyvässä iskussa. Kukaan ulkopuolinen ei kuitenkaan tiedä, millaisilla polttoainemäärillä ja säädöillä Kimi Räikkönen ja Romain Grosjean parhaat aikansa tekivät. Tällaisissa testeissä on usein houkutus tehdä keinotekoisesti huippuaikoja, jotta sponsorineuvottelut saavat vauhtia. Tästä huolimatta Lotuksen tulostasoa Jerezissä ei kannata vähätellä – auto lienee vähintään yhtä hyvä kuin viime kaudella, joten hyviä kilpailusijoituksia on syytä odottaa.

Williams jäi vielä isoksi arvoitukseksi. Se havainto pitää kuitenkin tehdä, että Valtteri Bottas ajoi nopeamman kierroksen kuin tallikaveri Pastor Maldonado.

Jerezin viime vuoden testeihin verrattuna mentiin tänä vuonna lujempaa. Vain Rosberg ajoi viime vuonna nopeamman kierroksen kuin nyt. Olosuhteet olivat samanlaiset. Alle 1.20:n ajaneet viime viikolla:

1.17,879 Felipe Massa Ferrari
1.18,148 Kimi Räikkönen Lotus
1.18,218 Romain Grosjean Lotus
1.18,565 Sebastian Vettel Red Bull
1.18,669 Esteban Gutierrez Sauber
1.18,760 Jean-Eric Vergne Toro Rosso
1.18,766 Nico Rosberg Mercedes
1.18,861 Jenson Button McLaren
1.18,905 Lewis Hamilton Mercedes
1.18,944 Sergio Perez McLaren
1.19,003 Paul di Resta Force India
1.19,134 Daniel Ricciardo Toro Rosso
1.19,303 James Rossiter Force India
1.19,338 Mark Webber Red Bull
1.19,502 Nico Hulkenberg Sauber
1.19,851 Valtteri Bottas Williams

Seuraavat testirupeamat ovat Barcelonassa 19.-22.2. ja 28.2.-3.3. Siellä saadaan parempi tuntuma asioihin, koska rata on paremmassa kunnossa kuin Jerezissä. Silloin mukana on myös Ferrarin Fernando Alonso.

kari.naskinen@gmail.com

Historiapäivät: Modernistit olivat väärässä Väinö Linnan suhteen

Kun Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta oli ensimmäinen osa ilmestynyt, se ei aikansa modernisteille kelvannut. Kriitikot suhtautuivat siihen samalla tavalla kuin aluksi olivat suhtautuneet myös Tuntemattomaan sotilaaseen. Suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa luennoinut Linna-tutkija Yrjö Varpio sanoi esimerkiksi Jouko Tyyrin vähätelleen Linnan romaaneita ja ennustaneen, että ne unohdetaan melko pian. Toinen Väinö Linnaa aliarvioinut, tunnettu kriitikko oli Pekka Lounela. Sen verran Linna iski takaisin ainakin Jouko Tyyrille, että Pohjantähden kolmannessa osassa esiintyvä Janne Kivivuoren nenäkäs ja nykyaikainen pojanpoika on etunimeltään Jouko.

Vielä kolmannen osan ilmestyttyä 1962 Tyyri kirjoitti Savon Sanomissa, että Pohjantähti-trilogia on ”omalla tavallaan väljä ja vaihteleva, mutta ei kovin syvä eikä erikoisen runsasvetinen”. Näin Tyyri halusi verrata Pohjantähteä Suomen järviin.

Historiapäivillä Varpio puhui siitä, ovatko Linnan pääteokset taide- vai historiateoksia. Molempia.

”Jo Tuntematonta kirjoittaessaan Linnan tavoitteena oli tehdä hyvä, taiteellisesti korkeatasoinen romaani. Sama koski Pohjantähteä, jonka osalta vaatimustaso oli vielä leveämpi – Linna halusi, että trilogiassa avautuisi elämän koko kuva. Trilogian ilmestyttyä Linna sanoi 1960-luvulla, että hän halusi myös kirjoittaa historiaa”, kertoi Varpio, joka itse on kirjoittanut 700-sivuisen teoksen Väinö Linnan elämä (WSOY, 2006). Varpio toimi Tampereen yliopiston Suomen kirjallisuuden professorina 1980 - 2002.

”Romaani ei koskaan ole puhdas historiateos. Romaani estetisoi historiaa, ja tästä on kysymys Linnankin teoksissa. Tästä huolimatta Linna keräsi aineistoa Pohjantähteen kuin historioitsija, tutki arkistomateriaaleja ja teki haastatteluja. Lopputuloksessa oli merkittävää sekin, että trilogia päästi ääneen myös vuoden 1918 tapahtumissa häviölle jääneen osapuolen”, sanoi Varpio.

Estetisoimisesta Varpio otti konkreettisen esimerkin: ”Tuntemattomassa sotilaassa miehistö vaihtuu liian vähän todellisuuteen verrattuna, mutta romaani edellyttää tätä, koska romaanissa on keskityttävä tiettyihin henkilöhahmoihin. Samanlaista keskittymistä on Pohjantähdessä.”

kari.naskinen@gmail.com

Suomi oli korkeinta luottoluokkaa jo 1800-luvulla

Suomen luottokelpoisuus kansainvälisillä rahoitusmarkkinoilla on erinomainen. Korkeimmassa AAA-luokassa ovat euromaista tällä hetkellä vain Alankomaat, Luxemburg, Saksa ja Suomi. Suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa lauantaina luennoinut valt. tri Mika Arola sanoi, että Suomi on yleensäkin ollut hyvässä maineessa paria epävarmempaa jaksoa lukuun ottamatta. Pankit alkoivat analysoida valtioiden luottokelpoisuutta jo 1800-luvulla, ja esimerkiksi ranskalaisen Credit Lyonnais -pankin 1898 tekemän riskitaulukon mukaan maailman ”parhaat” maat olivat Belgia, Britannia, Norja, Ruotsi, Saksa, Suomi, Sveitsi, Tanska, USA ja Venäjä. Huonoimpia olivat Argentiina, Brasilia, Bulgaria, Espanja, Kreikka, Portugali, Romania ja Serbia.

Suomen tilanne huononi 1900-luvulla kaksi kertaa. Ensimmäinen huono vaihe oli itsenäistymisen jälkeen, ja 1920-luvulla Suomen luottomaine oli huonoimmillaan. Tämä jatkui 1930-luvulle asti, jolloin ulkomaiset pankit rinnastivat Suomen näissä asioissa latinalaisen Amerikan maihin. Toinen huono vaihe oli 1960-luvun puolivälissä.

Sen jälkeen Suomen tilanne on ollut hyvä. Valtiokonttorin riskit ja rahoitus -osaston johtajana toimiva Mika Arola sanoi, että Suomen tämänhetkisen AAA-arvostuksen yhtenä taustatekijänä on se, että Suomella on kansainvälisesti vertaillen melko vähän ulkomaista velkaa. Sen sijaan Suomen jäsenyys euro-valuutassa ei ole juurikaan vaikuttanut luottoasemaan.

Tällä hetkellä Suomi on ainoa maa, jolla on kaikilta kolmelta luottoluokittajalta paras kolmen A:n luokitus ja vakaat näkymät.

Mistä sitten on kysymys? Käytännössä siitä, että luottoluokitus mittaa maan velanmaksukykyä, ja kun luokitus on hyvällä tasolla, saa valtio kohtuullisella korolla lainaa kansainvälisiltä luotottajilta.

kari.naskinen@gmail.com

Tanner ja Koivisto, kaksi kriisiaikojen talouspoliitikkoa

Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen esitelmöi Suomalaisilla historiapäivillä Lahdessa Väinö Tannerista ja Mauno Koivistosta, jotka ovat olleet merkittäviä henkilöitä sekä parlamentarismin edistäjinä että kriisiaikojen talouspoliitikkoina. Yhteistä heille on myös toimiminen työväenliikkeen yritystoiminnan piirissä, Tanner Elannon pääjohtajana ja Koivisto Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtajana. Kumpikin toimi myös pääministerinä (Tanner kerran, Koivisto kahdesti) ja valtiovarainministerinä (Tanner kolmessa, Koivisto kahdessa hallituksessa). He toimivat omina aikoinaan keskeisissä asemissa myös Suomen Pankin hallinnossa.

Itsenäisen Suomen historian yksi päätrendeistä on ollut parlamentarismin vakiintuminen ja kehittyminen. Tie, joka johti syksyn 1918 kuningasseikkailusta nyt voimassaolevaan perustuslakiin, on ollut pitkä ja monivaiheinen. Väinö Tanner (kuva) oli kansalaissodan ajan sivussa ja taisteli sen jälkeen vuosikymmenet sekä äärivasemmiston että -oikeiston diktatuuripyrkimyksiä vastaan sekä parlamentarismin puolesta. Tannerin panos olikin keskeinen siinä, että Suomen demokratia vakiintui kansalaissodan jälkeen 1920-30-luvuilla. Mauno Koiviston ansiot poliittisen järjestelmämme parlamentarisoimisessa 1980-luvulla ovat myös kiistattomat.

  

Suomen Pankin hallinnossa Tannerin ura oli poikkeuksellisen pitkä. Tanner nousi ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan 26-vuotiaana 1907 ja seuraavana vuonna hänet kutsuttiin Suomen Pankin tilintarkastajaksi. Pankkivaltuusmieheksi hänet valittiin 1919. Hän jatkoi tässä tehtävässä kevääseen 1962 asti. Siihen tuli vain yksi kuuden vuoden tauko sotasyyllisyystuomion vuoksi.

Koiviston ura Suomen Pankissa oli paljon lyhyempi, mutta se on keskeinen osa sekä Koiviston että Suomen Pankin kuvaa kansan muistissa. Koivisto nimitettiin pääjohtajaksi vuoden 1968 alusta sen jälkeen, kun Klaus Waris oli eronnut edellisvuoden suurdevalvaation jälkeen. Koivisto oli kahteen kertaan virkavapaalla pääministerin tehtävien vuoksi ja kerran Rafael Paasion toisen hallituksen valtiovarainministerinä, mutta muuten johti pankkia presidentiksi valintaansa saakka vuonna 1982. Näin hänen aktiivinen aikansa Suomen Pankin johdossa jäi kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden mittaiseksi.

Sekä Tannerin että Koiviston aikaan Suomen Pankin hallinnossa sisältyi vaikea talouskriisi. Tanner oli pankkivaltuutettuna keskeinen rahapoliittinen vaikuttaja, kun Suomen kansantalous 1920-luvun päättyessä joutui maailmanlaajuisen lamakauden kouriin. Kriisi kesti pitkään 1930-luvulle.

Koiviston pääjohtajakauden dramaattisimmat vaiheet osuivat kansainvälisen talouskriisin aikaan. Tilanne kärjistyi meillä 1975-77, jolloin Suomi ajautui öljykriisin jälkimainingeissa maksutasekriisiin ja Kansainvälisen valuuttarahaston ohjaukseen.  Vuodet muistetaan varsinkin Martti Miettusen hätätilahallituksesta, jonka presidentti Urho Kekkonen ”runnasi” kokoon.

SEKÄ YHTEISIÄ
PIIRTEITÄ ETTÄ EROJA

Liikanen vertasi Koiviston talouspoliittisia linjauksia 1970-luvulla siihen, miten Tanner toimi 1930-luvulla:

”Niistä löytyy sekä yhteisiä piirteitä että eroja. Sekä Tannerin että Koiviston taloudellisissa kannanotoissa korostui rahan arvon vakauden ja tasapainoisen valtiontalouden vaatimus. Molemmat olivat mukana toteuttamassa näiden tavoitteiden mukaista talouspolitiikkaa vaikeissa taloudellisissa oloissa.”

”Olosuhteet olivat tietysti erilaiset. Yhteistä oli vaarallinen maksutasekriisi, talouden joutuminen taantumaan ja työttömyyden nousu. Muuten tilanne oli erilainen. 1930-luvun talouskriisin aikaan maailmantalous syöksyi jyrkkään deflaatioon, jossa raaka-aineiden ja tavaroiden hinnat alenivat jyrkästi. Vaikka korot laskivat, se ei estänyt velkaongelmien kärjistymistä niin Suomessa kuin muissakin maissa. Kriisiin reagoitiin maailmalla kaikkia vahingoittavalla protektionismilla, eikä kansainvälistä talouspoliittista yhteistyötä saatu toimimaan. Seuraukset diktatuurien ja militarismin nousuna muistetaan hyvin.”

”1970-luvun taloudellinen taantuma puolestaan syntyi kiihtyvän inflaation ja jyrkästi kohoavien kansainvälisten korkojen olosuhteissa. Kansainvälinen talouspoliittinen yhteistyö pystyi estämään protektionismin kasvun ja Suomikin lähti toteuttamaan EEC:n kanssa solmimaansa vapaakauppasopimusta.”

”Koiviston ja Tannerin toiminnassa näiden kriisien aikana oli yhteistä se, että he eivät esittäneet helppoja ratkaisuja tai kaunistelleet tosiasioita. Silti heidän julkinen luottamuksensa ei siitä kärsinyt”, sanoi Liikanen.

”Koiviston parlamentarismia korostava linja piti myös hänen presidenttikaudellaan 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa. Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, hän pysytteli talouspoliittisissa kysymyksissä taustalla ja katsoi tehtäväkseen tukea kulloistakin eduskunnan luottamusta nauttivaa hallitusta.”

KRIISI. NYT.

Liikanen sanoi, että tällä hetkellä sekä Suomi että Eurooppa elävät sukupolvemme pahimman taloudellisen kriisin oloissa. Julkisen sektorin velkaantuminen, kasvunäkymien heikkeneminen ja sitä kautta tulevaisuuden taloudellisten mahdollisuuksien niukkuus merkitsevät vakavaa haastetta. Se koettelee monien maiden kansallisten poliittisten instituutioiden ja varsinkin EU:n ylikansallisten instituutioiden toimintakykyä.

”Ajat ja olosuhteet myös muuttuvat, mutta päättäjien asema on nytkin vaikea. Asiat ovat monimutkaisia ja päättäjät joutuvat toimimaan yhtä aikaa kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, kansalaisten ja markkinoiden paineissa. Viestimiä on enemmän ja paine helppoihin vastauksiin on suuri.”

”Kestävä lähtökohta kuitenkin on, että tosiasiat tuodaan esille ja ratkaisuja haetaan kestävältä pohjalta. Vastuullinen taloudenpito ja demokraattinen päätöksenteko on sovitettava yhteen. Se tie vie voimia ja haastaa päättäjät, mutta kaikki muut vaihtoehdot ovat paljon huonompia”, sanoi Liikanen.

kari.naskinen@gmail.com

Saksan ulkomaalaispolitiikka on anteeksipyyntöä

”Kolmannen valtakunnan tilinteko on ollut saksalaisille äärimmäisen tuskallinen prosessi, mutta heidän on ollut pakko käydä se läpi voidakseen edes jollakin tavalla tulla toimeen vaikean menneisyytensä kanssa”, sanoi poliittisen historian professori Seppo Hentilä Suomalaisilla historiapäivillä tänään torstaina Asikkalassa. Historiapäivät jatkuvat perjantaina ja lauantaina Sibeliustalossa Lahdessa.

Avajaispäivän aiheena oli äärioikeisto 1930-luvulla Euroopassa, ja laajaahan se olikin, kuten taloushistorian professori Ilkka Nummela muistutti: ”Maailmansotien välillä Euroopassa oli vallalla lähes 20 diktatuuria, joskin muutama niistä oli myös vasemmistolaisia.”

Hentilä puhui siitä, miten natsiaika vaikuttaa edelleen elämään Saksassa. Voi perustellusti väittää, että kansallissosialistisen diktatuurin rikosten avoin tilittäminen on Saksassa ollut yksi demokratian juurtumisen keskeisistä edellytyksistä.
”Toisaalta historian toistumisen pelko on jatkuva; voivatko ääriliikkeet vielä nykyäänkin tai lähitulevaisuudessa uhata demokraattisen järjestelmän perusteista”, kysyi Hentilä.

”Saksan liittotasavallassa ei ole koko maan tähänastisen historian aikana tehty ainoatakaan periaatteellisesti merkittävää poliittista päätöstä ottamatta huomioon sen mahdollisia yhtymäkohtia holokausti-problematiikkaan.”

Hentilä sanoikin, että Saksan liittotasavallan ulkopolitiikan matalaa profiilia tai sen muita EU-maita liberaalimpaa ulkomaalaispolitiikkaa olisi mahdotonta ymmärtää ilman tätä. Löysän maahanmuuttopolitiikan takana on ikään kuin anteeksipyyntö vanhoista teoista.

Historian herkkyyttä kuvastavat muutamat tapaukset, jolloin poliitikko tai virkamies on tehnyt tai lipsauttanut suustaan sellaista, joka on loukannut kolmannen valtakunnan uhreja. Hentilä mainitsi kaksi esimerkkiä:

”Liittokansleri Helmut Kohl selvisi hädin tuskin erolta laskettuaan Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin kanssa 1985 seppeleen Bitburgin hautausmaalle, jonne on haudattu amerikkalaisia sotilaita – ongelma oli vain se, että sinne on haudattu myös SS-miehiä.”
”Liittopäivien presidentti Philipp Jenninger taas erehtyi kristalliyön 50-vuotismuistoksi järjestetyssä istunnossa marraskuussa 1988 arvioimaan kolmannen valtakunnan sosiaalipoliittisia saavutuksia vuoteen 1938 saakka myönteisiksi, ja tämän seurauksena hän joutui eroamaan.”

Vuonna 2003 kristillisdemokraattien CDU:n parlamenttiryhmä erotti jäsenyydestään kansanedustaja Martin Hohmannin, jonka pitämä puhe Saksan kansallispäivänä tulkittiin laajasti juutalaisvastaiseksi. Hohmann oli sanonut, että saksalaiset ovat kyllä vastuussa juutalaisten joukkomurhasta holokaustista, mutta juutalaiset puolestaan kantavat vastuuta monista Venäjän vallankumouksen jälkeisistä rikoksista. Hohmann siis rinnasti saksalaisten ja juutalaisten syyllisyydet 1900-luvulla.

AUSCHWITZISTA EI
SAA VALEHDELLA

Saksassa on nykyisin jopa rajoitettu sananvapautta näihin asioihin liittyen. On säädetty Auschwitz-Lüge -laki, millä ns. Auschwitz-valhe on kriminalisoitu.

Uusnatsit ovat väittäneet, että juutalaisvainoja ei koskaan ollutkaan, vaan ne ovat maailmansodan voittajien ja juutalaisten keksimä valhe, jolla Saksan kansaa on voitu syyllistää ja nöyryyttää. Tällaisen väitteen julkisesta esittämisestä voi Saksassa ja Itävallassa saada sakkoa tai vankeutta jopa neljä vuotta.

Kolmannen valtakunnan julmuuksien kiistämisestä on tullut oma historiankirjoituksen lajinsa, jolla on omat gurunsa; heistä tunnetuin on englantilainen David Irving, jonka kirjat ovat myyneet Saksassa hyvin. Kirjassaan Hitler’s War (1977) hän kiisti Adolf Hitlerin vastuun holokaustista ja teki Hitleristä Winston Churchilliin verrattavan suurmiehen. Irving tuomittiin Itävallassa esittämistään lausunnoista 2006 kolmeksi vuodeksi vankilaan.

kari.naskinen@gmail.com

Oscar Lincoln

Yhdysvaltain elokuva-akatemian (Academy of Motion Picture Arts and Sciences) Oscar-järjestelmä on niin läpikotaisin amerikkalaisen elämänmuodon kyllästämä, että kun sankaripresidentti Abraham Lincolnista onnistutaan tekemään edes jokseenkin kunnollinen elokuva, niin palkintoja tulee roppakaupalla. Steven Spielbergin ohjaama Lincoln on tällainen. Oscarit jaetaan 24.2. ja Lincoln on ehdolla 12 palkintosarjassa: paras elokuva, paras ohjaus, paras sovitettu käsikirjoitus, paras miespääosa (Daniel Day-Lewis), paras miessivuosa (Tommy Lee Jones), paras naissivuosa (Sally Field), paras kuvaus, paras puvustus, paras leikkaus, paras musiikki, paras lavastus, paras äänimiksaus.

Abraham Lincoln on tietenkin paras mahdollinen presidentti elokuvan aiheeksi, ja on näitä Lincoln-leffoja paljon tehtykin. Historioitsijoiden ja muiden listojen laatijoiden mukaan Lincoln on Yhdysvaltain kaikkien aikojen paras presidentti. Seuraaviksi parhaat ovat George Washington, Franklin D. Roosevelt, Theodore Roosevelt, Harry Truman ja John F. Kennedy. Huonoimmat ovat olleet tällä yli 200-vuotisella historiajaksolla Richard Nixon ja George W. Bush.

Spielbergin elokuva on keskinkertainen, paikoin jopa pitkäveteinen. Jos katsojalla ei ole tähtilipun väristä sydäntä, jää elokuva oikeastaan pelkäksi historiankertaukseksi. Siinä käydään läpi Lincolnin viimeisiä elinkuukausia ennen hänen murhaansa. Lincoln runnoi läpi perustuslakiin tulevan lisäyksen, jolla orjuus lopetettiin. Samoin hän sai loppumaan neljä vuotta kestäneen sisällissodan.

Lincoln on myyttinen hahmo, mihin tietenkin lisäväriä on antanut murhatuksi tuleminen. Mikään ylevyyden malliesimerkki hän ei kuitenkaan ollut. Elokuva kertoo hyvin sen, miten Lincoln oli taitava poliitikko, mutta käytti myös hyväkseen törkytemppuja. Tarkoitus pyhitti keinot, ajatteli Lincoln ja osti kongressin jäseniä uuden lain puolelle lahjomalla ja kiristämällä, ja sitä muunneltua totuuttakin viljeli ratkaisevilla hetkillä.

Englantilainen Daniel Day-Lewis nimiroolissa on erinomainen. Day-Lewis on sanonut, että jos hänellä ei olisi näyttelemistä purkautumistienään. hänelle ei löytyisi paikkaa yhteiskunnassa. Day-Lewis ei kuitenkaan ole kuluttanut kasvojaan kymmenissä ja kymmenissä elokuvissa. Mutta kun hän leikkiin ryhtyy, hän menee mukaan niin täysillä kuin voi. Day-Lewis on kuuluisa nimenomaan siitä, että hän uppoutuu rooleihinsa aina täydellisesti. Niin nytkin. Day-Lewis on 55-vuotias ja näyttelee 56-vuotiasta Lincolnia hienosti. Neljässä kuukaudessa, kamppaillessaan vaikeissa olosuhteissa orjuuden lopettamiseksi, presidentti muuttui silmissä raihnaiseksi äijäksi, ja tämän muutoksen Day-Lewis vie taitavasti läpi. Siksi ei ole yllätys, jos hän saa roolistaan kolmannen Oscarin. Edelliset ovat tulleet elokuvista Minun elämäni (1990) ja There Will Be Blood (2007), jotka vastikään nähtiin Suomen televisiossakin. Lincolnina Day-Lewis on häkellyttävästi juuri sellainen kuin Lincoln on valokuvissa.

kari.naskinen@gmail.com

Matti Ijäs tutkii nyt naisenkin mielenmaisemaa

Painijoita, nyrkkeilijöitä, rehjakkeita, nakkikioskin jonossa horjuvia äijiä. Matti Ijäksen elokuvien miehiä, jotka usein vetäytyvät kuoreensa ja yrittävät vain selviytyä. Mutta sitten kun mies raivostuu, menee kaikki päreiksi, kuten Ijäs sanoo Lauri Timosen juuri ilmestyneessä kirjassa Matti Ijäksen elokuvat (Like, 2013). Nyt Ijäksen uudessa elokuvassa Kaikella rakkaudella on merkittävällä tavalla mukana myös nainen. Krista Kosonen liittyy siihen Ijäksen hienoon näyttelijägalleriaan, missä ennestään ovat esimerkiksi Esko Hukkanen, Matti Pellonpää, Sulevi Peltola, Esko Pesonen, Lasse Pöysti ja Vesa Vierikko.

Krista Kosonen (s. 1983) on suomalaisista naisnäyttelijöistä tämän hetken ykkönen. Laaja-alainen, mutta ennen kaikkea voimakas. Vanhoista suomifilmitähdistä tulevat vastaavalla tavalla mieleen mm. Rauni Luoma ja Elsa Turakainen. Jos Niskavuoria tulevaisuudessakin esitetään, niin Krista Kosonen on 30 vuoden kuluttua vanha emäntä inter pares.

Krista Kosonen opiskeli lukion jälkeen vuoden Lahden kansanopiston teatterilinjalla, minkä jälkeen valmistui Teatterikorkeakoulusta 2009. Jo opiskeluaikoinaan hän sai hyviä rooleja muutamissa tv-sarjoissa sekä suomalais-kiinalaisessa elokuvassa Jadesoturi (2006) ja Olli Saarelan Suden vuodessa (2007). Ryhmäteatterissakin hän näytteli. Varsinainen läpimurto suureen julkisuuteen oli kuitenkin tv-sarja Uutishuone, ja sen jälkeen tulikin jo kutsu Turun kaupunginteatteriin Andriy Zholdakin Tshehov-ohjauksiin.

Timosen kirjassa Krista Kosonen sanoo pitävänsä elokuvissa siitä, että ”tarina on elämää suurempi ja että siinä on rakkautta. Rakastan rakkauselokuvia.” Ijäksen elokuvissakin tästä on kysymys, vaikka sitä ei pinnalta heti huomaa. Matti Ijäs on suuri humanisti, joka kuvaa pienen ihmisen pientä elämää suuressa maailmassa. Eikä se maailmakaan aina niin suuri ole. Tai jos se osoittautuu varsinkin Ijäksen henkilöhahmojen kannalta liian suureksi, ottaa Ijäs helmasta kiinni ja pitää turvallisesti kiinni tutulla maankamaralla. Kuilun reunalle ei Ijäs ihmisiään jätä – paitsi että jonkun täyden pölvästin voi vaikka tappaakin, kuten tässä uudessa elokuvassa.

Ijäksen elokuvassa ollaan nyt Lapissa. Ollaanko siellä ansassa? Ainakin yksinhuoltajaa esittävän Krista Kososen roolinimi on Ansa. Mies on ollut neljä vuotta vankilassa, mutta palaa nyt kotikonnuille. Hieman aikaisemmin Ansa on törmännyt etelästä tulleeseen valokuvaajaan, jonka kanssa alkaa jotenkin sujua, ei mitään kunnollista kuitenkaan. Elämä on ankeaa, syrjäinen omakotitalo on risa ja pätkätöiden perässä täytyy luuhata milloin missäkin. Hätäapua on antanut vankilaan joutuneen miehen veli, mutta hätäavulla, velalla on hintansa.

Ijäksen roolihenkilöksi Ansa sopii erinomaisesti. Tiedä sitten, paljonko Ansan roolissa on hurjista töistään tunnetun Auli Mantilan kädenjälkeä, sillä tämä on ollut yksi elokuvan käsikirjoittajista. Timosen kirjassa Krista Kosonen sanoo: ”Ansassa on mukana ihmisen kaikki puolet. - - - Tunnistan siinä sisäisessä levottomuudessa, äkkipikaisuudessa ja kypsymättömyydessä paljon itseäni. Kun asiat ovat liian pitkään tasaisia, tulee tarve ravistella niitä. Jotenkin mä ymmärsin sitä Ansaa saman tien. Se sen tapa puhua, tietty suoruus ja töksähtelevyys: Vittu, parempi tästä on lähteä ennen kuin kaikki räjähtää käsiin.”

Sampo Sarkola hiljaisena, outona taidevalokuvaajana on hyvä lisä Ijäksen ”mieskokoelmaan”, ja hyvä että Sarkolasta nähdään nyt tällainenkin puoli, kun muut viimeaikaiset roolit ovat tehneet hänestä eräänlaisen vakiopahiksen. Ijästä valokuvaajan hahmossa on varsinkin se, että kuvaaja kuvaa tyhjää puistonpenkkiä erilaisissa ympäristöissä Lapissa. Eivät pääse ihmiset häiritsemään.

Tommi Korpela ja Hannu-Pekka Björkman veljeksinä ovat tietenkin loistavia rooleissaan, joissa Ijäksen kädenjälki selvimmin näkyy. He ovat särmikkäitä persoonallisuuksia, joiden sielunelämästä ei heti ota selvää. Mutta selviäväthän nämäkin asiat.

kari.naskinen@gmail.com