Kun on katsonut itävaltalaisen Michael
Haneken elokuvan Rakkaus, panee
kaiken toivonsa siihen, että ei joutuisi riutumaan pahasti sairaana vanhuksena
tai toimimaan sairaan vanhuksen omaishoitajana. Elokuvassa pahasti yli 80-vuotiaat
mies ja vaimo ovat tällaisessa tilanteessa. Mies on luvannut, että ei pane
vaimoaan sairaalaan vaikka mitä tapahtuisi. Sitten kuitenkin tapahtuu ja mies
on lupauksensa vanki, ja kai siinä rakkauttakin on.
Vanhat laatunäyttelijät Jean-Louis Trintignant ja Emmanuelle Riva tekevät loistavaa työtä. Avioparin elämä kutistuu pyörätuoliin joutuvan vaimon sairauden ympärille. Sairaanhoitaja käy viikoittain katsomassa, naapurin pariskunta auttaa kauppareissuilla, mutta muuten miehen ja naisen elämä on pelkkää kuoleman odottamista. Toisella paikkakunnalla asuvasta tyttärestäkään (Isabella Huppert) ei ole muuta kuin riesaa, kun tämä käy silloin tällöin määräilemässä isäänsä.
Pari kertaa mies vapauttaa avoimesta ikkunasta sisään vangiksi joutuneen pulun takaisin vapauteen, mutta mitä tekisi vaimolle ja itselleen?
Lehdissä on joskus ollut juttuja sellaisista tapauksista, että vanha pariskunta on tappanut itsensä samanaikaisesti lääkkeillä. Hyvä idea, mutta mistä sellaisia lääkkeitä saisi. Voi kuitenkin toivoa jotain muuta ratkaisua, vaikka asteroidin tai meteoriitin alle jäämistä, ennen kuin tulee liian vanhaksi ja sairaaksi.
Lisäksi toivon, että viimeisinä elinvuosinani näkisin paljon iranilaisen Darius Khondjin kuvaamia elokuvia. Häntä on viime vuosina käyttänyt mm. Woody Allen Euroopassa tekemissään elokuvissa, ja Haneken elokuvassa Khondji tekee taas vanhanaikaisen mestarillista työtä: minuuttikaupalla kestävissä otoksissa kamera on paikallaan, ei värähdä suuntaan eikä toiseen. Kamera seuraa ja suree tilannetta hiljaa ulkopuolelta.
Kokonaisuudessaan erinomainen elokuva. Toisaalta joku nuori katsoja voi sanoa, että se on tylsä elokuva, yhtä tylsä kuin on kuvaamansa avioparin elämä.
Omaishoitajan työ on myös vaikeaa. Yhteiskunnalle se tulee kuitenkin huomattavasti edullisemmaksi kuin sijoittaa hoidettavia laitoksiin. Tästä huolimatta ainakin Jyväskylässä katsotaan tällä hetkellä parhaaksi vähentää omaishoidontukea (364 euroa/kk) saavien määrää, jotta kaupungin budjetti saadaan tasapainoon. Siellä ei järki päätä pakota. Osa omaishoitajista tietenkin joutuu tyytymään ratkaisuun, mutta eivät lopeta puolisonsa tai jonkun muun omaisensa hoitamista, koska rakkaus vie voiton. Näin budjettisäästöä syntyy, mutta vastaavasti tulee olemaan tapauksia, joissa omaishoitaja ei pysty tai viitsi ilman korvausta hommaa tehdä, jolloin hoidettava siirtyy Jyväskylän laitoshoidon piiriin.
kari.naskinen@gmail.com
Vanhat laatunäyttelijät Jean-Louis Trintignant ja Emmanuelle Riva tekevät loistavaa työtä. Avioparin elämä kutistuu pyörätuoliin joutuvan vaimon sairauden ympärille. Sairaanhoitaja käy viikoittain katsomassa, naapurin pariskunta auttaa kauppareissuilla, mutta muuten miehen ja naisen elämä on pelkkää kuoleman odottamista. Toisella paikkakunnalla asuvasta tyttärestäkään (Isabella Huppert) ei ole muuta kuin riesaa, kun tämä käy silloin tällöin määräilemässä isäänsä.
Pari kertaa mies vapauttaa avoimesta ikkunasta sisään vangiksi joutuneen pulun takaisin vapauteen, mutta mitä tekisi vaimolle ja itselleen?
Lehdissä on joskus ollut juttuja sellaisista tapauksista, että vanha pariskunta on tappanut itsensä samanaikaisesti lääkkeillä. Hyvä idea, mutta mistä sellaisia lääkkeitä saisi. Voi kuitenkin toivoa jotain muuta ratkaisua, vaikka asteroidin tai meteoriitin alle jäämistä, ennen kuin tulee liian vanhaksi ja sairaaksi.
Lisäksi toivon, että viimeisinä elinvuosinani näkisin paljon iranilaisen Darius Khondjin kuvaamia elokuvia. Häntä on viime vuosina käyttänyt mm. Woody Allen Euroopassa tekemissään elokuvissa, ja Haneken elokuvassa Khondji tekee taas vanhanaikaisen mestarillista työtä: minuuttikaupalla kestävissä otoksissa kamera on paikallaan, ei värähdä suuntaan eikä toiseen. Kamera seuraa ja suree tilannetta hiljaa ulkopuolelta.
Kokonaisuudessaan erinomainen elokuva. Toisaalta joku nuori katsoja voi sanoa, että se on tylsä elokuva, yhtä tylsä kuin on kuvaamansa avioparin elämä.
Omaishoitajan työ on myös vaikeaa. Yhteiskunnalle se tulee kuitenkin huomattavasti edullisemmaksi kuin sijoittaa hoidettavia laitoksiin. Tästä huolimatta ainakin Jyväskylässä katsotaan tällä hetkellä parhaaksi vähentää omaishoidontukea (364 euroa/kk) saavien määrää, jotta kaupungin budjetti saadaan tasapainoon. Siellä ei järki päätä pakota. Osa omaishoitajista tietenkin joutuu tyytymään ratkaisuun, mutta eivät lopeta puolisonsa tai jonkun muun omaisensa hoitamista, koska rakkaus vie voiton. Näin budjettisäästöä syntyy, mutta vastaavasti tulee olemaan tapauksia, joissa omaishoitaja ei pysty tai viitsi ilman korvausta hommaa tehdä, jolloin hoidettava siirtyy Jyväskylän laitoshoidon piiriin.
kari.naskinen@gmail.com