Uusi teatterinjohtaja Lauri Maijala sanoi Lahteen tultuaan kaupunginteatterin mainoslehtisessä, että teatteri ”on parhaimmillaan päihdyttävämpää kuin Koskenkorva, vaikka se ei rapujuhlia korvaakaan”. Totta on, hänen nyt ohjaamansa amerikkalainen musikaali The Black rider isolla Juhani-näyttämöllä ei korvaa rapukekkereitä, se ei ole mukava, ei riemastuta, eikä ole edes ymmärrettävä. Molemmissa kuitenkin ajaudutaan ehkä ”liskojen yöhön” tärisemään krapulan ja vieroitusoireiden kynsissä.
Kun
etukäteen oli tiedossa, että kaikki laulut ja osa puhutusta
tekstistäkin on englanniksi, luin jo kotona teatterin nettisivuilla
olevan ohjelmalehtisen juoniselostuksen. Siitä pääsi perille
juonen peruskuviosta, mutta kaikki muu jäi pimentoon, koska
musikaalia tietenkin vie eteenpäin musiikki, joka lisäksi tuo
mukaan runsaan oheistapahtumisen. Ei
yli kaksituntisen näytelmän sisältö pelkkään suoraviivaiseen
juonirunkoon rajoitu. Kuluttajansuojan
kannalta olisi paikallaan, että tällaisen esityksen
ennakkotietoihin ja mainontaan pantaisiin maininta siitä, että
esitys on pääosin englanninkielinen ja ilman suomenkielistä
tekstitystä.
Maijala sanoi Etelä-Suomen Sanomissa
ensi-illan jälkeen, että kaikki
mikä käsikirjoituksessa on englanniksi (myös puhuttu teksti), on
esitettävä englanniksi, eikä
paikallista tekstitystä
saa käyttää.
Näin
on ollut tätä
ennen
jokaisessa produktiossa, ja
Lahdessa
on käytössä Helsingin
kaupunginteatterissa 90-luvun lopulla ollut tekstiversio, joka on
saanut aikoinaan musikaalin oikeudenomistajien hyväksynnän. Tuossa
HKT:n
esityksessä oli metsänvartija
Bertramina
Lauri Maijalan isä
Seppo
Maijala,
nyt
Lahdessa Mikko
Jurkka.
Sen
verran muutakin sukupolvihistoriaa, että Pegleg-pirua
esittää Lahdessa teatterin uutena näyttelijänä aloittanut
musikaalin
tähti
Vilma
Kinnunen
(kuvassa), jonka vanhemmat ovat Heikki
Kinnunen ja
Satu
Silvo.
Vieraskielisyyden
lisäksi ymmärtämistä vaikeuttaa se, että monin paikoin
suomenkielisetkin vuorosanat ovat yhtä puuroa,
koska puheilmaisu on meuhkaamista
ja puheen vääntämistä tavalla tai toiselle farssimaiseksi.
Toinen
tyylilaji on toisen käsikirjoittajan William
S. Burroughsin huumeinen
hulluus. Burroughs kuoli 83-vuotiaana ja kolme päivää ennen sitä
hän kirjoitti viimeiset rivit päiväkirjaansa 30.7.1997:
”Ei ole mitään riittävää viisautta, kokemusta – yhtään
vittu mitään. Ei Graalin maljaa, ei lopullista satoria, ei
lopullista ratkaisua. Vain konflikteja. - - - Rakkaus? Mitä se On?
Luonnollisin kipulääke mitä olemassa on. RAKKAUS.”
Suomessakin
Burroughs kävi 1983 yhdessä Allen
Ginsbergin
kanssa.
Ginsberg lausui Vanhalla ylioppilastalolla härskin Huuto-runonsa,
joka jo
aiemmin 1969 oli johtanut hässäkkään, kun runo oli luettu
radiossa. Asiasta teki
kansanedustaja Arne
Berner
(lib.)
eduskuntakyselyn,
joka
suuren kannatuksen myötä johti
moitteisiin
Yleisradion
toimiluvan vastaisena, ja Ylen
johtokunta rankaisi vastaavaa ohjelmatoimittajaa
Pekka Lounelaa
muistutuksella epäsiveellisen
tekstin päästämisestä julkisuuteen.
Pieni
yhteys Suomeen on myös musikaalin säveltäjällä Tom
Waitsilla.
Hän
sävelsi musiikin Jim
Jarmuschin elokuvaan
Night
on Earth (1991),
jonka yhdessä Suomessa kuvatussa episodissa näyttelevät Saku
Kuosmanen, Matti Pellonpää, Tomi Salmela ja
Kari
Väänänen.
Black
riderin musiikki
on parempaa kuin muu osa musikaalista. Ei siinä mitään hittejä
ole, ei niitä Muistojen budevardilla esitetä, mutta kyllä nämä laulut kertaalleen kuuntelee tällainen Viulunsoittajan, Trappin perheen ja My Fair Ladyn ystäväkin.
Seuraavan kerran
taikaluoteja, jotka yleensä tehdään hopeasta, tarvitaan ehkä
Hämeenlinnan teatterissa, jossa ensi talvena aletaan jahdata Aino
Kallaksen sudenmorsianta
Aaloa. Black
riderissa taikaluodit
osoittautuvat väärällä
tapaa surmanluodeiksi,
kun
sulhaskokelas, Lahdessa jo Nummisuutarien
Eskona
loistanut Tuomas
Korkia-aho
arkistovirkailijana
tekee
faustilaisen sopimuksen Peglegin kanssa,
mutta tulee
huijatuksi.
kari.naskinen@gmail.com