Teatteri Vanhan Jukon Veriruusut on tyylitelty versio Valkeakosken punaisen naiskaartin kohtalosta 1918. Näytelmän väri on kuitenkin keltainen, jollaisia ovat puisen lavastuksen liikuteltavat elementit. Punaiset hihanauhat sentään näkyvät, mutta muuten on esitys tehty sellaiseen konsensus-Suomeen, jossa vastakkainasettelun painotusta vältetään, vaikka todellisuudessa vastakkainasettelu on tällä hetkellä kovinta 80 vuoteen.
Anneli Kannon romaanista tekemässään sovituksessa on teatterin taiteellinen johtaja Esa-Matti Smolander muokannut näytelmän enemmän rakkauskertomuksen suuntaan. AB Walkiakosken paperitehtaalle 15-vuotiaana apulikaksi päässyt Sigrid on saanut kiinni suuresta unelmasta, maailma on avautunut ja nuoruuden suloinen lintu on lehahtanut siniselle taivaalle. Miten elämä voikin olla näin hienoa? Nopeasti kuitenkin arki iskee päin, kun työnjohtajanketku Forsström ahdistaa Sigridin paperivarastossa kähmintänsä kohteeksi ja panee sormensa Sigridin housuihin.
Muutenkin kaikki muuttuu, kun alkaa alkaa yhteiskuntaluokkien sota. Ei sanota kansalais- eikä vapaussota, vaan nykymallin mukaan tietenkin neutraali sisällissota. Kapina ja vallankumous sentään uskalletaan Jukossa sanoa. Tottahan nämä termit ovatkin, sillä punaisten vallankumous alkoi 28.1.1918, jolloin Kansanvaltuuskunta otti vallan Helsingissä, ja 25.4.1918 työväenvalta päättyi kestettyään 89 päivää.
Valkeakosken naiskaarti perustettiin helmikuun alussa. Siihen liittyi toistasataa naista, nuorimmat 15-vuotiaita ja keski-ikäkin vain 18 vuotta. Taisteluissa, teloituksissa, Fellmaninpellon kokoomaleirillä tai Hennalan keskitysleirillä, jonne valkeakoskelaisiakin vietiin, kuolivat lähes kaikki aseellisen komppanian 55 naisesta. Sitä ennen oli Tuuloksen Syrjäntaassa kaatunut tai jäänyt saksalaisten vangeiksi 30 naista ja siellä tienoilla ammuttiin joukkoteloituksessa noin 25 naista.
Teatterin keltaisessa ohjelmalehtisessä on näytelmän nimen alla teksti ”Iloinen ja hyvä se ihmisen olla pitää”. Mutta kun ei onnistu. Kaikkein ankarimmalla tavalla ihmisten kohtaloita ei kuitenkaan tuoda esille. Verta ei näytelmän nimestä huolimatta näy, eikä kuolemakaan ole kuin pehmeä mukava humpsahdus, kun ammuttu keikahtaa näyttämön keskellä olevaan vaahtomuovialtaaseen kuin seiväshyppääjät kuuden metrin korkeudesta. Tämäkin toimii estettisesti kauniisti!
Kaikkiaan tiedetään, että valkoisen terrorin uhrina eli taistelujen ulkopuolella teloitettiin reilusti yli 10 000 ihmistä ja punaisen terrorin uhrina noin 2000. Arviot heittelevät, mutta Vanhan Jukon keltaisen sisällissodan mukaan tuntui, että teloituksiin syyllistyttiin molemmilla puolilla samalla tavalla, vaikka Sigrid ampuukin vaahtomuovijoukkohaudan reunalla seisovasta Forsströmistä ohi tahallaan; lisäksi valkoiset harrastivat raiskaamista. Lahdessa teloituksista vastasivat innokkaimmin tänne saapuneet suojeluskuntalaiset, etenkin Hyvinkäältä ja Mäntsälästä tulleet. Mustankallion hautausmaalla Lahdessa on keväällä 1918 Hennalassa teloitettujen naisten hautakivi.
Vanhan Jukon näyttelijät ovat aina vaativan tehtävän edessä, koska porukkaa on vähän. Lauri Maijalan ohjaamassa Veriruusujen kantaesityksessä oli 20 henkilöroolia, joita esitti kymmenen näyttelijää, mutta Jukossa pitää selvitä kuudella näyttelijällä. Tätäkin hurjempi muokkaus oli pari vuotta sitten tehty Tuntemattomasta sotilaasta, jossa näyttelijöitä oli vain neljä (Edvin Laineen elokuvassa noin 60).
Sigridin pääroolin vetää sataprosenttisella tunteella Suvi Blick ja muut muuntelevat roolejaan sujuvasti: Ola Blick, Annika Hartikka, Minja Koski, Maria Nissi, Matti Pajulahti. Näyttelijöiden osalta esitys on täydellisen onnistunut. Minja Koski on tehnyt näytelmään kolme laulua ja kuullaan siellä myös pätkä valkoisten virrestä Totuuden hengestä sekä muutama säe Kaj Chydeniuksen tutusta punikkilaulusta:
Kuljemme työväen taistelun teitä
ja taistelukentillä meillä on häät
kari.naskinen@gmail.com