”Valkoiset ruusut” teloitettiin

Kuvassa oikeat Sophie ja Hans Scholl sekä Christoph Probst.

Natsi-Saksassa toimi useita vastarintaryhmiä, Hitler joutui murhayritystenkin kohteeksi, mutta tämänkaltainen toiminta jäi tehottomaksi, koska vastus oli liian vahva. Saksalainen elokuva Sophie Scholl – viimeiset päivät (2005) kertoo 1942-43 toimineesta opiskelijoiden Valkoinen Ruusu (Die Weiße Rose) -toimintaryhmästä. Tämä Müncenin Ludwig Maximilian yliopiston piirissä aktivoitunut toiminta käsitti ensisijaisesti lentolehtisten tekemistä ja niiden jakamista tuhansittain. Lisäksi maalattiin Hitlerin-vastaisia iskulauseita seiniin. Toiminta oli vaarallista ja tietenkin se myös loppui, kun sisarusten Hans ja Sophie Schollin jakelutempaus kerran epäonnistui yliopistolla. Heidät molemmat tuomittiin kuolemaan Münchenin kansantuomioistuimessa, jossa Sophie sanoi tuomarille: ”Pian Te tulette istumaan tällä paikalla, missä me olemme nyt.”

Jo samana päivänä tuomitut teloitettiin giljotiinilla Stadelheimin vankilassa. Kolmantena saman tuomion sai lentolehtisiä tekemässä ollut Christoph Probst, ja muitakin tekijöitä saatiin kiinni tuomiten myöhemmin kuolemaan, mutta osa pääsi pienemmillä rangaistuksilla

Elokuva alkaa hemikuusta 1943 viikonpäivät siitä, kun Saksa oli hävinnyt rumasti Stalingradissa. Saksalaisten oli vihdoin murtauduttava fasismin kahleista, julistettiin lentolehtisissä, joita postitettiin kirjeitse, levitettiin kaupungilla nimettömiä ja tietenkin jaettiin yliopistolla. Pelkästään edessä olleen sotatappion takia ei Valkoinen Ruusu toiminut, vaan se tiesi myös holokaustista, jossa Puolassa oli murhattu 300 000 juutalaista.

Helmikuussa 1943 toteutettuihin teloituksiin päättyi Valkoisen Ruusun toiminta. Joseph Goebbels mainitsee sen päiväkirjassaan 25.2.1943 lyhyesti ilman nimiä: ”Münchenissä muutamat opiskelijat ovat altistuneet valtion vihollisiksi. He ovat tuottaneet laajaa sodanvastaista propagandaa, joutuneet oikeuden eteen ja tuomittu kuolemaan. Kannatan kuolemantuomioiden täytäntöönpanoa.”

Sophie Schollin teloittanut pyöveli Johann Reichart on sodan jälkeen muistellut, ettei hän ollut koskaan nähnyt kenenkään kuolevan yhtä urhoollisesti kuin Sophie Scholl. Reichartilla jos kellä oli myös työnsä tuomaa kokemusta väitteelleen, sillä vuosina 1924-46 hän pyövelinuransa aikana teloitti 3166 tuomittua, joista 250 naisia.

Marc Rothemundin ohjaama elokuva on kovin jäykkä. ”Eloa” siinä ei juurikaan ole, vaan alun yliopistokohtauksen jälkeen Sophie Scholl istuu pöydän takana Gestapon kuulusteltavana ja sitten mennään istumaan tuomioistuimeen, jonka jälkeen giljotiinin ääni kuullaan kolme kertaa. Voi kuvitella, että paremmin tämä toimisi teatterissa hyvien näyttelijöiden esittämänä. Paremman käsityksen tapahtumista saa Suomen humanistiverkko Agricolan sivustolta, jossa on julkaistu Valkoisen Ruusun yhteensä kuuden lentolehtisen suomennokset. Käännökset on tehnyt saksan kielen kääntämisen opiskelijaryhmä Turun yliopistossa fil. lis. Leena Laihon johtamana. Sivuston johdannossa fil. tri Eero Kuparinen esittelee Valkoisen ruusun taustoja, toimia ja merkityksiä jälkipolville.

Kuparisen mukaan Valkoisen ruusun vaikutusta oman aikansa Saksaan ei ole syytä yliarvioida. Ryhmän toiminta oli pienimuotoista ja on huomattava, että Saksan valtaväestön uskoa Hitleriin ja hänen järjestelmäänsä oli vielä vuonna 1942 ja osin vielä Stalingradin tappion jälkeenkin vaikea horjuttaa. Saksalaisiin vaikuttamisen vaikeudesta kertoo se, että kun vastarintaryhmäläiset testasivat lehtolehtisten vaikutusta keskustelemalla niistä ystävä- ja tuttavapiirissään paljastamatta omaa osuuttaan asiaan, tulos oli ristiriitainen.

kari.naskinen@gmail.com

Opi perusasiat, se ei koskaan ole liian myöhäistä

Parnasson uusimmassa numerossa 3/2024 kirjailija Laura Gustafsson on lainannut kolumninsa otsikon Bertolt Brechtin runosta Oppimisen ylistys, jonka sävelsi Eero Ojanen 70-luvun alussa. Taas on oppimisen aika, kuten aina on. Laulussa sanotaan, että opi mies yömajassa, opi vaimo keittiössä, opi kuusikymmenvuotias, mene kouluun koditon, hanki tietoja vaikka palelet. Listaa voisi jatkaa vaikka millä mitalla ja laajentaa sitä niinkin, että oppikaa paremmin tekin Trumpin ja Putinin kannattajat missä olettekin.

Laura Gustafsson kirjoittaa kuitenkin Suomesta ja on huolissaan nykytilanteesta. Hän vertaa sitä jopa vuoteen 1918: ”Kun valtaapitävät lahtasivat oman maan köyhälistöä, he sentään malttoivat odottaa, että maattomat nousivat aselliseen kapinaan. Nyt toimitaan proaktiivisesti (ennakoiden). Eihän se ole tappamista, jos vain poistetaan elämän edellytykset. Se on kannustamista kilpailussa.”

Taiteilijana Laura Gustafsson kiinnittää huomiota myös siihen, että hallituksessa olevan Perussuomalaiset-puolueen mielestä taide on turha luksustuote, jota kukaan ei todellisuudessa tarvitse. Siksi kulttuuritoiminnalta pitäisi poistaa yhteiskunnan tuki. Nekin rahat voisi kuluttaa hauskemmin kaljaan ja bensaan.

Pariisin olympiakisojen hienot avajaisetkin saivat persut ja kristilliset ”takajaloilleen”, koska niissä esitettiin muunkinlaista taidetta kuin humppafestivaalien ja kesäteattereiden harmitonta kaksimielistä nuhjaamista.

Olympiakisojen avajaisten esittäminen Ylen kanavalla lisätään siihen syntikuormaan, jolla perustelemalla perustavoite on Yleisradion toiminnan lakkauttaminen. Kuvalliseen tiedontarpeeseen kyllä pitäisi riittää Nelos- ja muut mainoskavat, Facebook ja Tiktok.

Samaan asiakokonaisuuteen kuuluu rauhanjärjestöjen rahoituksen lopettaminen, koska nyt ei puheissa ole rauhalle tilaa, se on jopa epäisänmaallista.

Tässä kaikessa on takana demokratian kaventaminen ja hyvinvointiyhteiskunnan heikentäminen, koska kansa halutaan matalaksi (ja matalaotsaiseksi).

Brecht kirjoitti Oppimisen ylistyksen (Lob des Lernens) 1932 Äiti-näytelmään, joka perustui Maksim Gorkin romaaniin. Musiikin näytelmään teki Hanns Eisler, mutta Eero Ojanen sävelsi siitä oman versionsa Hannu-Pekka Lappalaisen suomennokseen. Nytkin teksti on ajankohtainen:

Opi kaikki aakkoset
Se ei riitä, mutta opi ne
Älä anna sen harmittaa vaan ala jo
Sinun täytyy tietää kaikki

Otsikkokuvani löysin, kun etsin Brechtin tekstejä. Kuvassa on Joachim Jastramin viisiosainen reliefi Kiitos oppimisesta (1972) Chemnitzissä perustuen Brechtin viiteen ylistysrunoon.

Eero Ojasesta (81) vielä sen verran, että jazzmies Ojanen tuli vedetyksi Kaj Chydeniuksen kelkkaan, kun Chydenius tarvitsi sovittajan Lapualaisoopperan lauluihin 1966. Ehkä vaikuttavin Ojasen sävellys on Pentti Saaritsan runo, jonka he tekivät nopeasti Salvador Allenden kuoleman jälkeen. Laulun alkuperäiset nuotit ovat Santiagossa Allende-museossa.

kari.naskinen@gmail.com

Taide on ihmisen korkein saavutus

Ensimmäinen Nobelin kirjallisuuspalkinto annettiin 1901. Jo kauan ennen sitä 1839 voitti filosofi Arthur Schopenhauer teoksellaan Ihmisen tahdon vapaudesta Norjan kuninkaallisen tieteellisen seuran julistaman kirjoituskilpailun, jossa tehtävänä oli selvittää, voidaanko tahto todistaa vapaaksi itsetietoisuuden perusteella. Nyt on ilmestynyt suomennos Schopenhauerin teoksesta Tahdottoman tietämisen autuus (Sammakko, 2023). Se esittelee uudenlaisen tavan ymmärtää esteettistä kokemusta ja taidetta, mikä iso kokonaisuus sisältyy Schopenhauerin pääteokseen Maailma tahtona ja mielteenä. Schopenhauer pohtii taiteilijaneroja poikkeusyksilöinä, jotka selittävät ideoiden maailmaa muille ihmisille, sekä tragedian huipentumista vapaaehtoiseen luopumiseen elämästä ja elämäntahdosta.

Saksalainen Arthur Schopenhauer (1788 - 1860) oli yksi 1800-luvun tunnetuimpia filosofeja. Häntä pidetään Immanuel Kantin työn jatkajana ja Friedrich Nietzschen oppi-isänä. Schopenhauer tunnetaan pessimistinä, joka piti elämää julmana ja tarkoituksettomana. Hänen pessimistinen filosofiansa tuli tunnetuksi Saksan ja Itävallan vuoden 1848 epäonnistuneiden vallankumousten jälkeen. Hän näki kuitenkin valoakin, sillä ”taide on ihmisen korkein saavutus”. Korkeimmalle hän nosti musiikin. Se ilmaisee äärimmäisen yksinkertaisella yleisellä kielellä maailman sisimmän olemuksen.

Schopenhauer tulkitsee musiikkia enimmiltään sävellysten kautta, ettei niissä ole mukana laulettavia osia. Tosin oopperakin oli hänelle hyvin tuttua, mistä osoituksena on hänen erittäin myönteinen lausuntonsa Vincenzo Bellinin Normasta (1831), jossa katastrofin aikaansaama traaginen vaikutus, siis sankarin resignaatio ja hengen kohoaminen, on harvoin motivoitu ja ilmaistu yhtä puhtaasti ja ilmaistu yhtä selvästi kuin tässä; tämä ooppera on täydellinen murhenäytelmä.

Oopperoiden libretot edustavat runoutta, joka Schopenhauerin arvoasteikossa nousi toiseksi. Schopenhauerin aikoina runoudella tarkoitettiin kaikenlaista kirjallista taidetta, eikä Schopenhauerillakaan paremmuusjärjestyksen laatiminen olisi ollut yhtä helppoa, jos hän nyt eläisi, kun musiikin kategoriaan kuuluvat rokki, räppi ja runoutta olisivat myös loppusoinnuton nykyrunous.

Schopenhauer joka tapauksessa oli sitä mieltä, että runous eli siis kaunokirjallisuus on yleisen totuuden tavoittajana parempi kuin historia. Runotaiteen huippu on murhenäytelmä, joiden henkilöistä filosofi mainitsee esimerkkeinä mm. Euripideen Faidran, Antigonen Kreon, Shakespearen Hamletin, Rikhard III:n, Othellon Jagon, Venetsian kauppiaan Shylockin, Goethen Faustin ja Schillerin Franz Moorin. Parhaaseen kaunokirjallisuuteen verrattuna historiankirjoitus ei Schopenhauerin mielestä ansaitsisi filosofian eikä tieteen nimikkeitä, koska sillä ei ole empiiristen yleistysten järjestelmää, vaan tarjoaa totuuksia vain yksittäistapauksista.

Kaikkiin taiteen lajeihin liittyy aina myös töheröiminen, umpimähkäinen leikittely taiteen keinovaroilla vailla päämäärää. Nyt 160 vuotta Schopenhaueria myöhemmin tätä on jo niin paljon, että Schopenhauer joutuisi kirjoittamaan taideoriansa kokonaan uusiksi.

Kuvaamataide on mielenkiintoinen laji – tulee kolmantena kirjallisuuden jälkeen. Se on tekijöidensä kannalta vaativaa, mutta niiden tarjoama nautinto ei välttämättä vaadi paljon mitään katsojalta. Maalauksen katsomiseen voi käyttää aikaa hetken, mutta kirjan lukemiseen ja sinfonian kuuntelemiseen tarvitaan aikaa ja keskittymistä. Eikä kuvataiteita välttämättä edes tarvita, kuten jotkut kokonaiset kansat todistavat, esimerkiksi muhamettilaiset. Yksikään kansa ei kuitenkaan ole vailla musiikkia ja runoutta – eikä myöskään arkkitehtuuria, joka Schopenhauerin listalla on alimmaisena.

Rakennustaide poikkeaa muista taiteista siinä, että sitä toteutetaan hyötytarkoituksessa, jossa taiteen ohittaa taito: arkkitehtuuri ei ole massojen ja muotojen tasapainoa tai edes leikkiä, vaan se on kahden tahdon objektivoituman, raskauden ja jäykkyyden areena. Pitää olla tiettyä raskautta ja riittävää jäykkyyttä, jotta rakennus pysyy pystyssä. Mitenhän Schopenhauer arvioisi nykyiset laatikkomaiset, mustat kirkkorakennukset ja vastaavat hökötykset?

On kai niin kuin Schopenhauer kirjoittaa taiteilijoista ja muista neroista, että sellaiset ovat levottomia, eikä nykyhetki pysty heitä tyydyttämään. Tämä tekee heistä innokkaita, uusien ja tarkastelun arvoisten kohteiden herkeämättömiä etsijöitä. Tavallinen kuolevainen on toisenlainen, hän löytää kaltaisiaan kaikkialta ja viihtyy arkielämässä tavalla, jota nero ei hallitse. Siksi nykypäivän nerot tekevät taidettakin eri tavalla kuin Schopenhauerin aikana. Mutta me tavallisetkin talliaiset osaamme välillä irrottautua arjen ikeestä ja mennä vaikka konserttiin, taidemuseoon tai lukea jonkin vaikealta tuntuvan romaanin. Suomen nykyisen hallituksen mielestä tällaiset irtiotot ovat kuitenkin sellaisten luksuselämysten hakemista, että niitä ei valtion eikä kuntien pitäisi ollenkaan tukea. Purra ja Orpo eivät ymmärrä, mitä Schopenhauer tarkoitti tällä: ”Jättää käymättä teatterissa on samaa kuin tekisi aamutoimensa ilman peiliä.”

kari.naskinen@gmail.com

Olipa kerran Hämeenlinna

Kuvassa on entisen Hämeen lääninhallituksen komea talo Hämeenlinnan torin laidalla. Enää ei ole koko lääniä, Helsingin - Tampereen pikajunatkin lopettivat pysähtymisen Hämeenlinnassa, Sibeliustalokin on Lahdessa, eikä enää ole Irwiniä eikä Vexi Salmea. Kaupunki on kuihtunut. Kuntaliitosten ansiosta se on silti yli 60 000 asukkaan kaupunki, johon Iittalakin kytkettiin kiinni merkitsemällä sen ja Hämeenlinnan välillä ollut oja tai metsäpolku Hämeenlinnaan kuuluvaksi, ettei Iittala jäänyt siitä irralliseksi haja-alueeksi.

Olinhan siellä minäkin, sillä ensimmäinen sanomalehtityöpaikkani oli SDP:n Hämeen piirin Hämeen Kansa, joka toimi Kasarmikatu 7:n piharakennuksessa. Samassa talossa olivat piiritoimisto ja Työväenpankki Raatihuoneenkadun puolella. Pääsin töihin keväällä 1968 kesken opintojen Tampereen yliopistosta, mutta se rupeama kesti vain pari vuotta, koska lehden ilmoitettiin supistavan ilmestysmikertansa 6:sta 3:een ja onnistuin jättämään kuihtuvan lehden saamalla työpaikan Etelä-Suomen Sanomista syksyllä 1970.

Tuolloin vuosikymmenenvaihteessa Hämeenlinna oli vielä läänin pääkaupunki ja Lahti kuului samaan lääniin. Elämä Hämeenlinnassa vaikutti vireältä, vaikka en näin pienessä kaupungissa ollut ennen asunutkaan. Nopeasti siellä tutustui ihmisiin samalla, kun opetteli juomaan olutta Backmannin yläkerrassa.

Vaikka olin Hämeenlinnaan mennessäni jo 22-vuotias, en ollut olutta enkä muitakaan väkeviä juuri maistellut, koska harrastukseni olivat suuntautuneet täysin autoihin, autourheiluun ja elokuviin. Oluen kanssa samaan tuntemattomaan elämänalueeseen kuuluivat tytöt, jotka Hämeenlinnassa sitten aiheuttivatkin yllätyksiä.

Kerran järjesti sos.dem. piiritoimiston väki kesäisen illanvieton, johon kutsuivat minutkin tutustumaan porukkaan. Ajettiin jollekin kesähuvilalle, joka oli Teurontien varrella lähellä Lahdentien risteystä. Kun oli paistettu makkaraa, mentiin saunaan. Kävi kuitenkin niin, että lauteilla istuessamme saunaan tuli yhtäkkiä myös naisia. En ollut ennen nähnyt alastomia naisia, ja nämä olivat nuoria ja nättejä, en muista, olivatko STS:n tyttöjä. Tilanne muuttui erittäin hankalaksi, kun miehet heittivät lisää löylyä. Yksikin tyttö tuli aivan viereeni istumaan ja minulla alkoi jöpöttää. Tuli älyttömän kuumat oltavat, mutta en voinut sellaisessa kunnossa lähteä poiskaan, vaan piti odottaa, että kaikki muut olivat ensin poistuneet löylystä, sitten nopeasti jotenkin selkä edellä luimuillen pukuhuoneeseen.

Hankala tilanne tällaiselle kokemattomalle naissankarille tuli Tervakosken työväentalolla, jossa Tampereen oopperayhdistys vieraili. Väliajalla istahdin pöytään, jossa oli taas kaunis tyttö. Siinä jutellessamme tarjosin hänelle La Traviatan jälkeen kyydin kotiinsa, kun oli pakkasilta ja muutama kilometri matkaa. Auto ei ollut mitenkään hurmurityyliä, vaan Hämeen Kansan avolava-Mosse. Kevät oli kuitenkin niin pitkällä, että olivat vaihtaneet autoon jo kesärenkaat, joilla sitten jäin yhteen mäkeen ja tyttö lähti kävelemään loppumatkan. Sanoin kuitenkin, että tule joskus käymään Hämeen Kansassa, niin mennään vaikka kahville. Ei tullut.

Yhden tytön kanssa etenin baariin asti, jossa jukeboxista soitin Taisto Tammen Tangon Sinikalle.

LENTOPALLOA HÄMEENKAARESSA,
JÄÄKIEKKOA TEORIASSA

Urheilu oli siihen aikaan parhaiten Luolajan Kajastuksen hallussa. Hämeenkaaressa kävin sen otteluita katsomassa ja molempina vuosina Kajastus voitti Suomen mestaruudet. Pelaajista muistan Heikki Heinon, joka taisi tuolloin olla maan paras.

Hämeen Kansan urheiluavustaja oli Aarno ”Hidu” Hietanen, joka myöhemmin perusti Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset. Hidu oli pelannut Hämeenlinnan Tarmon mestaruussarjajoukkueessa puolustajana koko 50-luvun, ja hän kertoi kovia juttuja sen ajan kuuluisasta suomalaisesta KaKuTi-ketjusta (Matti Karumaa, Keijo Kuusela, Esko Tie). Hidun pojista Juha Hietanen pelasi HPK:ssa ja Heikki Hietanen on nykyisin Suomen Jääkiekkoliiton puheenjohtaja. Juhan poika taas on olympia- ja MM-kultamitalit Leijonissa saavuttanut Juuso Hietanen.

Hämeen Kansan muita toimittajia olivat mm. Suomen Kuvalehteen siirtynyt Seija Lamberg, Iltalehteen ja muihinkin myöhemmin seurapiirijuttuja kirjoittanut Tuula Nieminen sekä aluetoimittajana Riihimäellä Risto Lindstedt, jonka seuraajaksi tuli Jorma Pokkinen. Kun minä lähdin Lahteen, oli kesätoimittajaksi tullut Anneli Kanto, nykyinen kirjailija.

Ahveniston moottorirata oli tietenkin tärkeä. Omalla 1000-kuutioisella Angliallakin siellä piti ajaa, mutta 39-hevosvoimainen moottori ei suurta vauhdinhurmaa tarjonnut, mutta siitä huolimatta renkaat kuluivat niin, että radan kiertäminen oli syytä lopettaa aika pian. Kerran sentään pääsin kokeilemaan äitini serkun Tauno Nurmen Formula 3 -autoa, mutta vain varikolla, mutta sekin oli hankalaa, koska kaasun ja kytkimen pelaaminen yhteen startatessa oli erittäin vaativaa.

Työasioista jäi mieleen Jouko Kuhan ME-juoksu Tukholmassa 1968. Olin iltavuorossa ja kun tämä oli pantu lehteen, oli lehti valmis painoon. Menin kadun toiselle puolelle Härkätien baariin, jossa Hämeen Sanomien urheilutoimittaja Pekka Kulonen jo oli - ei ollut malttanut odottaa Kuhan tulosta, joten vain Hämeen Kansalla oli seuraavana aamuna uutinen asiasta.

Mukavaa aikaa nuorelle pojalle. Maailma avartui, elämä opetti alkeitaan, käytännön politiikkaa ja elokuvateattereitakin oli kolme.

kari.naskinen@gmail.com

Kerouac, Ginsberg, Burroughs

Jos 60-luvulla halusi olla nuorison jonkinlaisen vaihtoehtokulttuurin kannalla, piti lukea ainakin J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa, joka ilmestyi suomeksi Pentti Saarikosken kääntämänä 1961, ja Jack Kerouacin Matkalla Markku Lahtelan suomentamana 1964. Nyt löysin kirjakaupasta niin hienossa yhteispaketissa Matkalla-romaanin ja siitä tehdyn elokuvan (2012), että ostaa piti. Kirjan kuitenkin luin omasta kirjahyllystäni, enkä dvd-koteloakaan avannut muovikelmustaan, koska on hienoa antaa jollekin asian ymmärtävälle erinomainen syntymäpäivä- tai jouluhajapaketti.

Kuvassa ovat Jack Kerouac (vas.), Allen Ginsberg ja Willian S. Burroughs. He tapasivat toisensa Columbian yliopistossa, jossa he kuitenkin viettivät vain pari vuotta. Olivat yliopistossa kirjoilla, mutta heidän opinnoistaan ei tullut mitään, koska oma kirjoittaminen vei miehet täysin mukanaan. Kirjassa heillä kaikilla on romaanihenkilönimet, lisäksi mukana on henkilöitä omilla nimillään, kuten Andy Warhol ja kaikki jazzmuusikot. Enää kirja ei vaikuttanut samalla tavalla ”räjäyttävältä” kuin teininä, sen sijaan kaunokirjallinen kokemus oli luultavasti vahvempi nyt. Matkalla on hieno kuvaus beat-sukupolven elämänasenteesta, vapauden filosofiasta, sovinnaisten normien hylkäämisestä, nuorten levottomuudesta ja etsinnästä. Nyt kirjaa lukiessa oli vain selvä havainto, että teksti sinänsä ei enää vaikuttanut mitenkään radikaalilta sen paremmin juonenkulultaan kuin muotoilultakaan, koska viimeinen puoli vuosisataa on kyllä tuonut silmien eteen jo monenlaista hurjempaa ja maailman ymmärtäminenkin on parempaa kuin oli teini-iässä.

Kerouacin ja kumppaneiden aikaan tärkeintä oli konventionaalisen elämäntavan ja siihen mielletyn porvarillisen tyhjänpäiväisyyden hylkääminen. Kuten minäkertoja Sal(vatore) Paradise eli Kerouac sanoo, ”jätimme sekasotkun ja teimme sitä ainoata ja jalointa mitä ajassa voi tehdä, me liikuimme. - - - Upposimme kaikki musiikkiin ja olimme samaa mieltä. Maantien keskellä oleva valkoinen viiva keriytyi auki ja syleili vasenta etupyörää aivan kuin liimautuneena meidän uraamme.”

Vauhtia piti olla, koska elämässä oli heti nuorena koettava kaikki. Romaanissa tehdään 1947-49 neljä isoa matkaa: 1) New Jersey – Chicago – Denver – San Francisco – L.A. – Hollywood – N.Y.
2) N.Y. - Florida – New Orleans – San Francisco – N.Y.
3) N.Y. - Denver – San Francisco – Denver – N.Y.
4) N.Y. - Denver – San Antonio – Laredon raja-asema – Mexico City ja takaisin.

Pienempiä paikkakuntia on niin paljon, että välillä lukiessa on kartasta tarkistettava monta kertaa. Todellisuudessa Kerouac teki näitä matkoja aina 50-luvun lopulle asti, lähinnä liftaten. Yksi mielenkiintoinen asia näiltä matkoilta on, että Meksikon-reissulla tuli ensimmäisenä kohdalle pieni Sabinas Hidalgon kaupunki, jota kaverukset pitivät suorastaan Taivaana, viileän suurenmoisena ja täydellisenä, niin ettei tämän jälkeen voisi olla enää mitään – paitsi toive amerikkalaiseen unelmaan kuuluvan vapauden säilyttämisestä.

Matkalla oltiin milloin peukalokyydillä, milloin henkilöautolla, milloin linja-autolla. Kaikki kävi, kunhan vain pääsi. Rahat olivat tietenkin vähissä, koska koko ajan oli niin paljon kaikenlaista, ettei töihin ehtinyt. Vippaamalla ja satunnaisia hanttihommia tekemällä rahaa bensaan, huonoon ruokaan, viinaan ja huumeisiin sentään aina löytyi, ja Sal Paradisella oli lisäksi rintamamieseläke ja ensimmäisestä kirjastakin alkoi jo tulla palkkioita. Kun säästää joka tapauksessa piti, oli yhdellä reissulla laskeuduttava San Joaquinin laaksoon Kaliforniassa 1500 metriä alemmas moottori sammutettuna bensaa säästäen 50 kilometrin ajan. Sitten perillä lämmitettiin papuja ja silavaa kääntämällä silitysrauta alassuin keittolevyksi.

Ensipainoksen
kansi 1957

Voi hyvin ymmärtää, ettei Kerouacin pitkälti omaelämäkerrallinen romaani ilmestyttyään kaikkia innostanut. Esimerkiksi Truman Capote sanoi, että ”se ei ole kirjoittamista, vaan konekirjoitusta”. Nyt kirjaa lukiessa huomaa konkreettisesti, että aika on muuttunut. Näin siistiä matkakertomusta ei samanlaisista lähtökohdista enää kukaan kirjoita. Kun vaikkapa joku sankari nykykielellä paneskelisi jotain iloluontoista naikkosta, niin Kerouacin tekstissä ei puhuta edes rakastelemisesta, vaan esimerkiksi rakastamisesta keittiön lattialla.

Beat-sana tulee kirjassa ensimmäisen kerran esille sivulla 218, kun Dean Moriarty (Neal Leon Cassady) oli lyöty, beat. Myöhemmin siitä tuli musiikkitermikin, vaikka tämän vastakulttuurin tärkein henkilö kuitenkin oli kirjailija Kerouac, sukupolvelle nimen antanut. Musiikki oli pelkästään jazzia, seksi oli seksiä ja filosofiaa raavittiin zenbuddhismista. Musiikin suurin jumala oli Lontoosta Amerikkaan muuttanut jazzpianisti George Shearing, jota Kerouac ylistää taivaan ylimpiin kerroksiin, mutta joka myöhemmin muuttui siistiksi ja kaupalliseksi.

Beat-musiikkia en juuri tunne, mutta sillä ei kai ole mitään tekemistä kirjallisuuden beatnikkien kanssa. The Beatles syntyi kolme vuotta Kerouacin romaanin jälkeen ja kyllähän Ringo Starr ”biittiä” löi kovasti, jotta lavan etureunan kitarakolmikko pysyi tahdissa, mutta se tahtilaji oli toisenlainen kuin Kerouacin ihailemassa jazzissa.

Jack Kerouacin oma tahti loppui 47-vuotiaana. Kotonaan St. Peterburgissa Floridassa hän heräsi varhain 21.10.1969, kirjoittaminen ei onnistunut, ei syntynyt edes lyhyttä haikurunoa, joita hän oli kirjoittanut. Niinpä Kerouac otti viskiä ja alkoi katsoa televisiota. Vaurioitunut maksa aiheutti sisäisen verenvuodon, eikä sairaalassa enää pystytty tekemään mitään.

kari.naskinen@gmail.com

Kuusisaaren kolhoosi

Suomen lähihistoriasta lukiessa putkahtaa välillä esiin mielenkiintoisia yksityiskohtia, nyt esimerkiksi sellainen, että päivälleen 80 vuotta sitten jatkosodan ollessa vielä pari kuukautta ennen päätöstään Urho Kekkonen osallistui ensimmäisen kerran ”Kuusisaaren kolhoosin” neuvonpitoon. Kekkonen oli vuodesta 1943 alkaen ollut keskeinen henkilö rauhanoppositiossa ja oli suljettu pois Maalaisliiton eduskuntaryhmästäkin. Heinäkuussa 1944 lähellä rauhanoppositiota olleet ryhmittymät ryhtyivät paremmin järjestäytymään ja yhtä tällaista ryhmää kutsuttiin Kuusisaaren kolhoosiksi, jonka kokoontumiseen Kekkonen osallistui 17.7.1944.

Kuusisaaren kolhoosi oli pilkkanimi, koska maan eliitti piti isänmaan edun kannalta lähes maanpetturuutena ehdotella rauhaa kommunistien kanssa. Tällä hetkellä on vastaavanlainen asetelma, jos joku toivoo Ukrainaan rauhaa, vaikka voittokin on saavutettavissa – tällaista pasifistia haukutaan toisen pasifistin Putinin kannattajiksi.

Talvisodasta lähtien teollisuusmiehiä ja muita yhteiskunnallisia vaikuttajia oli kokoontunut Rosenlewin huvilassa Kuusisaaressa Munkkiniemen kaupunginosassa. Suomen paperitehtaitten yhdistyksen toimitusjohtajan Holger Nystén toimi siellä isäntänä, ja muita tähän keskustelupiiriin kuuluneita olivat mm. metsäteollisuutta edustaneet Åke Gartz, Bruno Aaltonen, Harry Gullichsen ja J.O. Söderhjelm, sosiaalidemokraatit Karl-August Fagerholm, Eero A. Wuori, Aleksi Aaltonen ja Eino Kilpi, porvaripuolueiden edustajat Sakari Tuomioja, Nils Meinander ja Ralf Törngren sekä arkkitehti Alvar Aalto. Näistä Nystén ja Fagerholm majailivat sotien aikana enemmänkin huvilassa.

Kekkosen tehtävänä oli välittää Mannerheimille muistio, jossa pidettiin ensiarvoisen tärkeänä Mannerheimin siirtymistä tasavallan presidentin tehtävään. Samaa viestiä levitti Eero Wuori SDP:lle ja ay-liikkeelle. Muutaman tiukan mutkan jälkeen Mannerheimista tulikin pian valtion päämies 4.8.1944, kun marskin lähin uskottu Rudolf Walden oli 22.7.1944 saanut Mannerheimin vihdoin myöntymään ajatukseen. Risto Ryti jätti aroanomuksensa 1.8.1944.

Ylipäällikkö Mannerheim valittiin presidentiksi poikkeuslailla, joka oli tuttua jo Rytin valinnasta 1940, ja myöhemmin Kekkosen aikana tällaiset poikkeamat tulivat käyttöön myös rauhanaikana.

Presidenttien valintoja tutkineen Martti Häikiön mukaan Mannerheimin valintaa voidaan pitää itsenäisen Suomen historian yksimielisimpänä. Eduskunnassa vain Bruno Salmiala (IKL) käytti puheenvuoron valintaa vastaan.

TAMMIKUUN KIHLAUS

Jo aikaisemminkin Kuusisaaren kolhoosi oli ollut keskeisellä paikalla Suomen isoissa asioissa. STK:n ja SAK:n ”Tammikuun kihlauksen” pohjatyö nimittäin tehtiin Kuusisaaressa, jossa STK:ta edustivat Antti Hackzell ja Åke Gartz sekä SAK:ta Eero Wuori ja maan hallitusta sosiaaliministerinä edustanut K.-A. Fagerholm.

Kaikki eivät tietenkään olleet samaa mieltä. Esimerkiksi merkittävä metalliteollisuusjohtaja G.W. Wrede ilmoitti metallityönantajien vastustavan tuollaista sopimusta kuolemaansa asti. Myös Rudolf Waldenin kanta oli, että palkoista ja työsuhteista piti sopia paikallisesti työnantajan ja työntekijän kanssa ilman liittojen väliintuloa.

Ratkaisevat neuvottelut käytiin talvisodan aikana 17.1.1940 kellariravintola Königissä, joka toimi samalla pommisuojana. Lopputuloksena oli julkilausuma, joka luettiin 23.1. radion iltauutisissa: "Suomen työnantajain keskusliiton ja Suomen ammattiyhdistysten keskusliiton edustajat ovat käyneet keskenään neuvotteluja, joiden tuloksena on sovittu, että sanotut keskusjärjestöt, todeten vapaan järjestetyn toiminnan merkityksen yhteiskunnassa, tulevat luottamuksellisesti neuvottelemaan kaikista niiden toimialalla esiintyvistä kysymyksistä niiden ratkaisemiseksi mikäli mahdollista yhteisymmärryksessä.”

Tärkeä henkilö tammikuun kihlauksen toteutumiselle oli isänmaan parturi Fagerholm, jonka mielestä kansakunnan eheytyminen edellytti työntekijöiden oikeuksien tunnustamista. Fagerholm sai tukea näkemykselleen myös sosiaaliministeriön kansliapäälliköltä Niilo A. Manniolta (Ed), jolla oli kansainvälisen työjärjestön kautta välittynyttä näkemystä työmarkkinatoiminnasta.

Fagerholmin johdolla myös käytiin neuvottelut Königissä. Merkittävänä taustatekijänä olivat käynnissä ollut talvisota ja kansallinen yhtenäisyys sotaponnistuksissa. Kihlaus oli tarkoitettu väliaikaiseksi, mutta kesti melkein 80 vuotta, ennen kuin Elinkeinoelämän keskusliitto 2017 yksipuolisesti purki kihlauksen. Ek ilmoitti, ettei se enää tee keskusjärjestösopimuksia, ja sanoi irti olemassaolleet 22 sopimusta.

kari.naskinen@gmail.com