Jos 60-luvulla halusi olla nuorison jonkinlaisen vaihtoehtokulttuurin kannalla, piti lukea ainakin J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa, joka ilmestyi suomeksi Pentti Saarikosken kääntämänä 1961, ja Jack Kerouacin Matkalla Markku Lahtelan suomentamana 1964. Nyt löysin kirjakaupasta niin hienossa yhteispaketissa Matkalla-romaanin ja siitä tehdyn elokuvan (2012), että ostaa piti. Kirjan kuitenkin luin omasta kirjahyllystäni, enkä dvd-koteloakaan avannut muovikelmustaan, koska on hienoa antaa jollekin asian ymmärtävälle erinomainen syntymäpäivä- tai jouluhajapaketti.
Kuvassa ovat Jack
Kerouac (vas.),
Allen
Ginsberg ja
Willian
S. Burroughs.
He
tapasivat toisensa Columbian yliopistossa,
jossa
he kuitenkin
viettivät
vain
pari
vuotta. Olivat
yliopistossa kirjoilla, mutta heidän opinnoistaan ei tullut mitään,
koska oma
kirjoittaminen
vei miehet täysin mukanaan. Kirjassa
heillä
kaikilla
on romaanihenkilönimet, lisäksi
mukana on henkilöitä omilla nimillään, kuten Andy
Warhol ja
kaikki jazzmuusikot. Enää kirja ei vaikuttanut samalla tavalla
”räjäyttävältä” kuin teininä, sen sijaan kaunokirjallinen
kokemus oli luultavasti vahvempi nyt. Matkalla
on
hieno kuvaus beat-sukupolven
elämänasenteesta, vapauden filosofiasta, sovinnaisten normien
hylkäämisestä, nuorten levottomuudesta ja etsinnästä. Nyt
kirjaa lukiessa oli vain selvä havainto, että teksti sinänsä ei
enää vaikuttanut mitenkään radikaalilta sen paremmin
juonenkulultaan kuin muotoilultakaan, koska viimeinen puoli
vuosisataa on kyllä tuonut silmien eteen jo monenlaista hurjempaa ja
maailman ymmärtäminenkin on parempaa kuin oli
teini-iässä.
Kerouacin
ja kumppaneiden aikaan tärkeintä oli konventionaalisen elämäntavan
ja siihen mielletyn porvarillisen
tyhjänpäiväisyyden
hylkääminen. Kuten minäkertoja Sal(vatore) Paradise eli
Kerouac sanoo,
”jätimme sekasotkun ja teimme sitä ainoata ja jalointa mitä
ajassa voi tehdä, me liikuimme. - - - Upposimme kaikki musiikkiin ja
olimme samaa mieltä. Maantien keskellä oleva valkoinen viiva
keriytyi auki ja syleili vasenta etupyörää aivan kuin
liimautuneena meidän uraamme.”
Vauhtia
piti olla, koska elämässä oli
heti nuorena koettava
kaikki. Romaanissa tehdään 1947-49 neljä isoa matkaa: 1) New
Jersey – Chicago – Denver – San Francisco – L.A. –
Hollywood – N.Y.
2) N.Y. - Florida – New Orleans – San
Francisco – N.Y.
3) N.Y. - Denver – San Francisco –
Denver – N.Y.
4) N.Y. - Denver – San Antonio – Laredon
raja-asema – Mexico City ja takaisin.
Pienempiä
paikkakuntia on niin paljon, että välillä lukiessa on kartasta
tarkistettava monta kertaa. Todellisuudessa
Kerouac teki näitä matkoja aina 50-luvun lopulle asti, lähinnä
liftaten. Yksi mielenkiintoinen
asia näiltä matkoilta on,
että Meksikon-reissulla tuli ensimmäisenä
kohdalle pieni Sabinas Hidalgon kaupunki, jota kaverukset pitivät
suorastaan Taivaana, viileän suurenmoisena
ja
täydellisenä,
niin ettei tämän jälkeen voisi olla enää mitään – paitsi
toive
amerikkalaiseen
unelmaan
kuuluvan
vapauden
säilyttämisestä.
Matkalla
oltiin milloin peukalokyydillä, milloin henkilöautolla, milloin
linja-autolla. Kaikki kävi, kunhan vain pääsi. Rahat olivat
tietenkin vähissä, koska koko ajan oli niin paljon kaikenlaista,
ettei töihin ehtinyt. Vippaamalla ja satunnaisia hanttihommia
tekemällä rahaa bensaan, huonoon ruokaan, viinaan ja
huumeisiin
sentään aina löytyi, ja Sal Paradisella oli lisäksi
rintamamieseläke ja ensimmäisestä kirjastakin alkoi jo tulla
palkkioita. Kun säästää joka tapauksessa piti, oli yhdellä
reissulla laskeuduttava San Joaquinin laaksoon Kaliforniassa 1500
metriä alemmas moottori
sammutettuna bensaa
säästäen 50
kilometrin ajan. Sitten
perillä lämmitettiin papuja ja silavaa kääntämällä
silitysrauta alassuin keittolevyksi.
Ensipainoksen kansi 1957 |
Beat-sana tulee kirjassa ensimmäisen kerran esille sivulla 218, kun Dean Moriarty (Neal Leon Cassady) oli lyöty, beat. Myöhemmin siitä tuli musiikkitermikin, vaikka tämän vastakulttuurin tärkein henkilö kuitenkin oli kirjailija Kerouac, sukupolvelle nimen antanut. Musiikki oli pelkästään jazzia, seksi oli seksiä ja filosofiaa raavittiin zenbuddhismista. Musiikin suurin jumala oli Lontoosta Amerikkaan muuttanut jazzpianisti George Shearing, jota Kerouac ylistää taivaan ylimpiin kerroksiin, mutta joka myöhemmin muuttui siistiksi ja kaupalliseksi.
Beat-musiikkia en juuri tunne, mutta sillä ei kai ole mitään tekemistä kirjallisuuden beatnikkien kanssa. The Beatles syntyi kolme vuotta Kerouacin romaanin jälkeen ja kyllähän Ringo Starr ”biittiä” löi kovasti, jotta lavan etureunan kitarakolmikko pysyi tahdissa, mutta se tahtilaji oli toisenlainen kuin Kerouacin ihailemassa jazzissa.
Jack Kerouacin oma tahti loppui 47-vuotiaana. Kotonaan St. Peterburgissa Floridassa hän heräsi varhain 21.10.1969, kirjoittaminen ei onnistunut, ei syntynyt edes lyhyttä haikurunoa, joita hän oli kirjoittanut. Niinpä Kerouac otti viskiä ja alkoi katsoa televisiota. Vaurioitunut maksa aiheutti sisäisen verenvuodon, eikä sairaalassa enää pystytty tekemään mitään.
kari.naskinen@gmail.com