Rosvopankki Skop suomalaisen uusliberalismin ilmenemismuotona

Osuuspankin tv-mainoksessa sanotaan, että ”kun pankin asiakkaalla menee hyvin, pankilla menee hyvin”. Ilkikurisesti se tulee aina Rosvopankki-sarjaelokuvan mainoskatkoilla. Tämä sarja kertoo 90-luvun pankkikriisistä ja erityisesti Säästöpankkien keskus-osake-pankista (Skop), joka kriisiytyi omasta syystään jo 80-luvulla niin, että sillä meni lopulta täydellisen huonosti ja sen asiakkailla vielä huonommin. Rosvopankki on yhtä erinomainen kuin viime vuonna nähty sarjaelokuva Made in Finland, joka kertoi Nokian vaiheista 1980-luvun lopussa. Molemmissa käsitellään ihmisiä heidän omilla nimillään, Rosvopankissa roolihenkilöitä ovat mm. Skopin Christopher Wegelius, Matti ”Kippari” Ala-Melkkilä, Juhani Riikonen ja Eljas Sukselainen sekä Suomen Pankin Rolf Kullberg ja pankkitarkastusviraston pääjohtaja Jorma Aranko, jonka alaisena on nuori rahoitustarkastaja Salla Nurminen, sarjan fiktiivinen päähenkilö.

Kolmen ensimmäisen jakson perusteella sarja on ilmeisen hyvä kuvaus tuon ajan ylikuumenneesta pankkikilpailusta, eikä aina ollut kysymys edes kilpailusta, vaan suoranaisesta suuruudenhulluudesta, jota Helsingin pankkimaailman nuoret jupit pääsivät ohjailemaan. Kun 80-luvun nousukausi huipentui ja Suomen talous kävi kovemmilla kierroksilla kuin koskaan ennen, rahaa poltettiin surutta, koska luultiin lopullisen autuuden koittaneen valuuttalainojen ansiosta. Tähän samaan hulluuteen houkuteltiin yksityiset ihmiset, joilla annettiin pankkilainaa niin paljon kuin halusivat. Muka muodollisia takauksiakin tarvittiin, joten nimiä lainapapereihin pyydettiin mummoilta ja pikkuserkuilta ja naapureilta.

Rosvopankissa Salla Nurminen saa ensimmäiseksi vihiä oudosta investoinnista Neitsytsaarille, jossa Grand Virgin Hotel -hanke muodostui katastrofiksi. Toinen näissä alkujaksoissa näkyvästi esille otettava kupru on Tampellan osakkeiden ostaminen SYP:ltä, ja Mika Tiivola nauroi yhdessä KOP:n Jaakko Lassilan kanssa Skopin kusetukselle. Muita vastaavanlaisia ostoja tai nurkanvaltauksia Wegelius ja kumppanit kohdistivat Manconiin, Wilh. Schaumaniin, italialaiseen Carta Cartoni Cellulosaan, amerikkalaiseen rakennusyhtiöön UMC:hen jne.

Lama iski Suomeen keväällä 1989. Wegelius oli tuolloin Skopin toimitusjohtaja eli kakkosmies ja nousi pääjohtajaksi, kun sillä paikalla ollut Ali-Melkkilä teki itsemurhan joulukuussa 1989. Noihin viikkoihin ajoittui se, kun yksittäisten säästöpankkien pelastamisyritykset jäivät Suomen Pankin ja pankkitarkastusviraston hommaksi.

Kysymys oli samalla uusliberalismin suomalaisesta ääripisteestä. Tämä talouspolitiikan suuntaus korostaa markkinatalouden maksimaalista vapautta, josta sen kannattajat puhuvat tehokkuutena. Sen nähtiin olevan taas kerran lopullinen ratkaisu maailman talousongelmiin, kuten poliittisen taloustieteen tutkija Francis Fukuyama kirjoitti: länsimainen uusliberalismi on maailmanhistorian päätepiste, josta ei enää paremmaksi voi mennä (1992). Samaa mieltä oli uusliberalismin kuningatar Margaret Thatcher: ”Toista vaihtoehtoa ei ole.” Samalla kannalla oli Ronald Reagan, jolta ei jäänyt ainakaan painettuna yhtä tiukkaa mielipidettä, mutta Reaganin aloitteesta perustettiin erityinen veroreformijärjestö, jonka johtajaksi nimitetty Grover Nordquist sanoi: ”Julkinen sektori pitää kutistaa niin pieneksi, että sen voi hukuttaa kylpyammeeseen.

Uusliberalismi on sikäli huono termi, että se ei ole mitään alkuperäistä liberalismia, vaan nimenomaan rosvopolitiikkaa. Kun se lisäksi muistuttaa uskonnollista kiihkoilua, parempi termi sille onkin George Sorosin keksimä nimitys markkinafundamentalismi. ”Vanhan” liberalismin keskeisiä arvoja olivat ihmisoikeudet ja perustuslaillisen valtion vallanjakoon perustuva vallankäyttö. Näin ei ole rosvoliberalismissa.

Uusliberalismin synkkää puolta tutkinut professori Heikki Patomäki Helsingin yliopiston valtio-opin laitokselta kirjoittaa aihetta käsittelevän kirjansa kolmannen painoksen (2015) esipuheessa, että uusliberalismi pyrkii korvaamaan demokratian – itse asiassa kaiken julkisen – kilpailullisilla yksityisillä markkinoilla, mikä käytännössä avaisi tilan rahalle ja virkamiesten vallalle poliittisissa prosesseissa. Politiikka kyllä pyörisi vaalien ympärillä, mutta sekin toiminta korostetusti rahan voimalla, samalla kun elinkeinoelämän johtajat ja valtiovarainministeriön virkamiehet ohjaisivat maata.

Patomäen kirja Uusliberalismi Suomessa ilmestyi ensimmäisen kerran 2007, jolloin Patomäki kirjoitti, että ”maailma siirtyy asteittain uuteen voimien tasapainottelun järjestelmään, jossa USA, EU, Kiina ja osin myös Venäjä pelaavat globaalia vaikutuspeliä, liittoutuvat keskenään ja muiden kanssa ja jakavat etupiirejä” sekä mainitsi vielä, että ”demokratian tila on kurja niin USA:ssa kuin Venäjällä”. Nyt tiedetään, että kehitys on mennyt tätäkin huonompaan suuntaan.

Ydinasetilannekin on huonompi kuin tuolloin. Suomessakin asetelmat ovat muuttuneet, mutta Skop-poikien järjetön uusliberaalinen sijoitustoiminta ei onneksi ole saanut jatkajia. Vaikka uusliberalismilla on läntisessä maailmassa tukijansa, Patomäki uskoo, että uusliberalismi ei lopulta voi voittaa. Mutta mitä sen jälkeen? Patomäki lainaa tieteisromaanikirjailija H.G. Wellsiä: ”Tulevaisuus on kilpajuoksua koulutuksen ja katastrofin välillä.” Rosvopankki-sarjassa varsinkin Riikonen on juokseva katastrofi, Wegelius ratsastava.

Neloskanavalla menevä tv-sarja on mainio. Siinä on myös viihteellistä jännitystä, mutta ei kuitenkaan itse ydinasiaa sotkemassa. Matti Kinnusen käsikirjoittama ja ohjaama sarja etenee tiiviisti ja näyttelijät ovat hyviä, pääosissa otsikkokuvan Amanda Pilke ja Pekka Strang.

kari.naskinen@gmail.com

Tekoäly auttaa, jos oma äly ei riitä

Kun viimeksi kirjoitin saksalaisista filosofeista, ajattelin nyt seuraavaksi tutustua ranskalaisiin. Heitähän myös on runsaasti. Yksi tunnetuimmista on 1600-luvulla elänyt René Descartes ja aloitin hänestä, koska kirjahyllystäkin löytyi hänen koottujen teostensa kolmas osa valmiiksi alleviivattuna, joten ei tarvinnut ruveta uudestaan lukemaan kannesta kanteen. Varmuuden vuoksi päätin tutustua myös tekoälyyn, jolle esitin kysymyksen: ”Miten René Descartes vaikutti eurooppalaiseen sivistykseen?” Sekunnissa tuli vastaus: ”Descartes vaikutti merkittävästi Euroopan sivistykseen. Hän oli ranskalainen filosofi ja matemaatikko, joka kehitti rationaalisen ajattelun periaatteet. Descartesin filosofia, erityisesti hänen Mietiskelyjä-teoksensa vaikutti laajasti tieteen, filosofian ja ajattelun kehitykseen. Hän korosti järkeä ja epävarmuuden poistamisen merkitystä tiedonhankinnassa. Descartesin ajatukset vaikuttivat myös modernin filosofian ja tieteen perustana.”

Vastaus oli sen verran simppeli, että se ei riittänyt, joten aloin selata kirjaa. Siitä löytyi heti vanhat alleviivaukseni tarralipukkeilla varmistettuna, ja siinä Descartes neuvoi, miten varsinkin filosofista ja muutenkin tietopuolista kirjaa pitää lukea: Aluksi on kirja käytävä läpi romaanin tavoin pakottamatta huomiokykyä niin, että joutuu pysähtymään. On vain kynänvedolla merkittävä ne paikat, joissa löytyy jotakin vaikeutta. Sitten voi myöhemmin palata näihin merkintöihin, ja kolmannella lukukerralla pitää asian jo aueta. Descartesin aikana ei kuitenkaan ollut niin helppoa kuin nyt, jolloin lisätietoa voi kysyä tekoälyltä.

Descartesin tunnettu filosofinen päättely oli: Ajattelen, siis olen - Cogito ergo sum. Nykyisin modernissa maailmassa tämän voi sanoa, että osaan käyttää tietokonetta ja hyödyntää tekoälyäkin, joten olen.

Vaikka Descartes korosti lukemista ja ajattelua, sanoi hän silti, ettei ihmisen tarvitse tuntea kaikkia kirjoja eikä hallita tarkasti kaikkea, mitä koulussa opetetaan. Myös Alexander Stubb on varmaan EU-instituutin professorina Firenzessä löytänyt tämän Descartesin viisauden ja jättänyt kirjoja lukematta ja tullut siihen tulokseen, että romaanin Kovan onnen lapsia on ehkä sittenkin kirjoittanut Väinö Linna, koska oli köyhistä oloista lähtöisin.

Descartes oli ihmisten luonteenlaatua tutkiessaan tullut siihen tulokseen, että karkeat ja hidasälyisetkin voisivat oppia paljon, jos heitä ohjattaisiin asiaankuuluvasti. Huono juttu on vain se, että älyltään vaatimattomimmat eivät piittaa opiskelusta. Tällaisia vaatimattomia on nykyisin paljon valtion ja koko yhteiskunnan tärkeillä paikoilla Suomessakin, melkein 20 prosentin kansalaiskannatuksella.

Suomessa Descartes oli tuttu nimi jo 400 vuotta sitten, koska Ruotsin kuningattarena 1632-54 toiminut Kristiina peräti kutsui Descartesin Ruotsiin. Sitten Kristiina perusti 1640 Kuninkaallisen Turun Akatemian, jonka filosofinen tiedekunta välitti monia merkittäviä aatevirtauksia maahan, kuten ensimmäiset tiedot Descartesin ajattelusta. Nämä ideat kohtasivat kuitenkin kovaa vastustusta perusturkulaisten taholta. Eikä ihme, sillä Descartes lähti siitä, että ensin on etäännyttävä itsestäänselvyyksistä ja kyseenalaistettava omat havaintonsa. Tämä pitää aloittaa sillä, että panee heti kärkeen maailman olemassaolon kyseenalaiseksi, sen jälkeen voi aloittaa itsenäisen ajattelun ja vasta sitten voi sanoa olevansa olemassa.

Mika Kaurismäen elokuvassa Tyttökuningas (2015) käsitellään hyvin Kristiinan ja filosofin kanssakäymistä, mutta sielläkin hovin perussvenssonit panivat hanttiin, ja kun Descartes lopulta kuoli Tukholmassa keuhkokuumeeseen tai myrkytykseen, jätti Kristiina Ruotsin ja muutti Roomaan. Eilisiltana taas televisiosta tuli amerikkalainen syrjähyppykomedia Onni päättyy huomenna (1956), jossa ukkomies Fred MacMurray rakastui Barbara Stanwyckiin. Lopuksi käytiin läpi rakkausfilosofiaa pintapuolisesti, mutta kartesiolaisesti päädyttiin joka tapauksessa siihen, että korkeinta nautintoetiikkaa edustaa stoalainen hyve-etiikka, eikä MacMurray oikein ollut todellisen hyveen, vaan ruumiillisen nautinnon perässä. Happy End tulikin kovin teennäisesti, kun MacMurray katsoi murhemielin ikkunasta lentokonetta, jossa hän tiesi Barbaran lentävän kauas pois.

Näin vaalipäivänä sopii tähän myös Descartesin sanonta, että "kaikkein suurin hyve, mitä valtiolla voi olla, on omistaa todellisia filosofeja". Tähänastisista presidenteistä jonkinlaisia itseoppineita filosofeja ovat olleet Koivisto ja Niinistö, joiden sanomiset joskus menivät vaikeaselkoisen filosofian puolelle, eikä Koiviston sanomisia saanut edes tulkita.

Tulin juuri äänestämästä, jossa piti valinta tehdä aivan itse, sillä tekoälykaverini ei rohjennut antaa minkäänlaista ohjetta, vaan alkoi selittää jotain kunkin äänestäjän henkilökohtaisista mieltymyksistä.

Kotiin palattuani kysyin tekoälyltä vielä, ketkä ovat maailman tunnetuimmat filosofit. Taas sekunti ja tekoäly pani listalle Descartesin lisäksi Sokrateen, Platonin, Aristoteleen ja Immanuel Kantin.

kari.naskinen@gmail.com

Saksan triumfiraatti ja Tärinämies

Kapellimestari Esa-Pekka Salonen sanoi kaksi viikkoa sitten Ylen haastattelussa, että Saksan kulttuurielämän ja filosofian keskiössä oli 1800-luvun jälkipuoliskolla triumfiraatti, jonka muodostivat Friedrich Nietzsche (k. 1900), Richard Wagner (k. 1883) ja Arthur Schopenhauer (k. 1860). Sanoi siksi, ettei ollut mitenkään ihmeellistä, että Richard Strauss (k. 1949) sävelsi Nietzschen Also sprach Zarathustra -teoksen pohjalta sävelrunon, jonka RSO nyt soitti Salosen johtamana. Jukka Koskelaisen juuri ilmestyneessä kirjassa Viisi matkaa Saksan sieluun (Aviador, 2023) todetaan Nietzschen ja Wagnerin olleen 1800-luvun kaksi vaikutusvaltaisinta hahmoa, mutta Schopenhauerin kirjoittaja jättää melko vähälle huomiolle. Sen sijaan kolmanneksi Koskelaisen triumfiraatissa nousee Georg W.H. Hegel (k. 1831). Kun Suomella on ollut monenlaista kohtalonyhteyttä Saksan kanssa, on hyvä ottaa esille J.V. Snellman (k. 1881), joka 1840-luvun alussa oleskeli pari vuotta Tübingenissä ja vaikuttui erityisesti Hegelin filosofiasta. Merkittävä yhteys sikäli, että Hegel oli nimenomaan yksi tärkeimpiä kansallisvaltioajattelun edistäjiä. Hegelin ajatusten pohjalta myös Snellman ”rakensi” valtiota sellaiseksi yhteisöksi, jossa isänmaanrakkaus, vapaus ja vastuu toteutuvat ja yhdistyvät.

Hegelin ideat alkoivat lyödä läpi ja alkoi syntyä muitakin kuin Ranskan kansallisvaltio. Tukevassa kirjassaan Koskelainen sanoo valtion säilyneen hyvin Euroopassa EU:sta huolimatta, mutta nyt on pahempana häiriötekijänä oikeistopopulismi. Hegelin dialektiikan pohjalta Koskelainen päättelee, että populistipuolueet eivät pääse isoon valtaan ainakaan pysyvästi. Vastapainona tulee liberalismi nousemaan jossain uudessa muodossa takaisin, ehkä niin, että sitä on vaikea määritellä oikeistolaiseksi tai vasemmistolaiseksi.

Monella suomalaisella on jonkinlainen viha/rakkaussuhde Saksaan. Meille vanhoille pitkän saksan lukijoille tämä rakkauspuoli on luonteva, kun kaltaiseni tavoin saksaa piti lyseossa lukea yhdeksän vuotta + ehtoja monena kesänä. Kyllä sellainen jälkensä jättää, ja jonkin verran osaamistakin. (Mistähän johtuu, että ruotsi ei vastaavanlaista jälkeä jättänyt?) Se toinen puoli on sitten kansallissosialistien tuhoamispolitiikka, joka edelleen iskee läpi aina jostakin ja kun se ideologia tuntuu nyt ulottuneen meillekin. Koskelainen on perehtynyt saksalaiseen kulttuuriin perusteellisesti ja tämä 340-sivuinen kirja on niin täyttä asiaa, että yhdeltä istumalta ei pysty lukemaan yli 50:tä sivua, jotta voi sulatella lukemaansa ja että jotain jäisi päähänkin. Ajankohtainen asia äskeiseen liittyen on tietenkin äärioikeistolainen puolue Alternative für Deutschland, jonka kannatus oli tämän viikon gallupissa 21,5 % eli se on CDU:n jälkeen jo selvästi seuraavaksi suosituin ohi SPD:n. AfD:n perustajiin kuuluva ja puheenjohtajanakin toiminut Alexander Gauland on vähätellyt natsiajan kauhistelua sanomalla, että se vaihe oli ”vain historian linnunkakkaa”, ei sen pahempaa.

Tämän kirjan jälkeen sopii oheislukemistoksi valtiosääntöoikeuden teoreetikon Carl Schmittin (1888 - 1985) kirjoja, joista kolme on ilmestynyt suomeksikin. Schmittillä oli vaikutusta natsiliikkeeseen ja hänen teorioidensa sanotaan vaikuttaneen Putininkin ajatteluun. Schmittin Grossraum-käsitettä pidetään kansallissosialistien Lebensraumin perustana. Hän myös sanoi, että poikkeustila on kaikki kaikessa ja että parlamentarismi on kehityksen jarruttamista, näivettävää rutiinia. AfD:n ideologiassa on paljon Schmittiä.

MIKÄ ON SAKSALAISTA?

Koskelaisen kirja koostuu kokemuksista ja tutkimuksista, joita hänellä on viideltä pitkältä Saksan-matkaltaan. Jokainen matka kirjassa on omina lukuinaan ja jokaisessa luvussa on väliotsikko ”Mikä on saksalaista?”. Ensimmäisten matkojen jälkeen vastausten antaminen on vielä vaikeaa, mutta lopulta alkaa hahmottua:

”Saksa on mystiikan maa.”
”Saksalaista on idealistinen filosofia, joka määrittelee tietämisen ja kaiken muun rajat.”
”Saksalaista on romantiikka, joka vastustaa henkeen ja vereen hyötyajattelua ja laskelmointia ja joka vetäytyy metsän uumeniin kokemaan salaperäisiä, ihmisen kyvyt ylittäviä voimia.”
”Jumalasta ei voi puhua kohteena, ei minään oliona. Hän on yhtä lailla ihmisen sisällä kuin ulkopuolella.”
”Goethen Faust kuvaa hyvin Saksan henkistä kehitystä. Mies tekee sopimuksen paholaisen kanssa. Faust raivaa Mefistofeleen avulla metsät ja niityt teollisuuden palvelukseen.”
”Saksalaista on epäillä muuta Länsi-Eurooppaa ja Yhdysvaltoja.”
”Saksalaista on kieltää talousihme, sehän on vain suhdanteita ja Marshall-apua.”
”Saksalaista on sekin, että 1920-luvun konservatiivisen vallankumouksen ideologia nousee uudestaan esiin AfD:ssä.”
”Saksa on Suomea muodollisempi yhteiskunta, ihmiset ovat myös kohteliaampia. Vieraiden kanssa on helppo vaihtaa muutama sana, usein myös laajempia näkemyksiä, kunhan ei liikaa korosta omia mielipiteitään.”

Gutenbergin, oluen ja autotkin Koskelainen ottaa esille, mutta ei mainitse television keksimistä.  Kirjallisuudesta on voimakkaimmin esillä Thomas Mann, samoin Hermann Hesse ja Günter Grass, säveltäjistä ei tarvitse erikseen puhua, koska heidän suurtyönsä kaikki tuntevat, mutta elokuvantekijöistä olisi pitänyt mainita Fritz Lang, Rainer Werner Fassbinder, Werner Herzog ja Wim Wenders. Urheilijoista lisään tähän luetteloon Lothar Matthäusin, Max Schmelingin ja Michael Schumacherin. Vieläkin ottaa päähän, etten keväällä 1993 ollut näkemässä suosikkipelaajaani Bayern Münchenin Matthäusia Münchenin olympiastadionille, koska menin viereiseen jäähalliin katsomaan MM-jääkiekon ottelua Suomi - Tshekki.

Toisin kuin Koskelainen en ole koskaan ollut pitkään Saksassa, mutta hienoja muistoja on. Elämäni paras ulkomaanmatka oli muutama vuosi sitten Reinin-risteily ja värikkäin reissu oli, kun kävin ostamassa Trabantin Dredenistä puoli vuotta muurin murtumisen jälkeen ja ajoin sen sieltä Travemündeen, siellä Finnjetiin ja sitten nelostietä kotiin Lahteen. Saksalaisia ihmisiä en tunne, mutta lehtimiehenä olen haastatellut Günter Grassia ja Frankfurtin autonäyttelyn pubissa istuskelimme samassa pöydässä Walter Röhrlin kanssa.

TÄRINÄMIES

Koskelainen halveksii Hitleriä niin paljon, ettei mainitse tätä nimeltä ollenkaan. Saksasta kirjoitettaessa tuota hullua ei kuitenkaan voi sivuuttaa, joten Koskelainen käyttää hänestä nimeä Tärinämies. Näin kirjoittaja tekee samalla kunniaa Paavo Rintalalle, joka käytti Hitleristä Tytinämies-nimitystä romaanissa Marian rakkaus (1994) kuvatessaan Kotkanpesään tehtävää pommi-iskua.

Saksalainen sosiologi Max Weber pohti suurten johtajien karismaattisuutta, jota voi pitää arkipäivän ylittävänä ominaisuutena. Jo ennen Tärinämiehen tuloa Weber kirjoitti ihmisten kiinnostuksesta herruuteen, joka perustuu sille, että tottelevainen ihminen omistautuu johtajan persoonalliselle karismalle. Tulee heti mieleen rinnastaa Weberin teoriassa Hitler Putiniin. Koskelainen:

”Henkilöä pidetään sisäisesti ´kutsuttuna´ johtajaksi, kun hänelle luodaan profeetallisia ominaisuuksia ja hän saa seuraajia. Nämä ihmiset eivät antaudu hänen johtajuuteensa perinteisten tapojen tai säädösten takia, vaan siksi, koska he uskovat häneen. Heidän omistautumisensa perustuu hänen persoonaansa ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa.”

Entä Amerikan tärinämies Trump, jonka sukujuuret ovat Saksassa? Hänen isoisänsä Fredrich Trump määrättiin poistumaan Baijerin kuningaskunnasta 1905, koska ei suostunut menemään armeijaan.

kari.naskinen@gmail.com

Reissumies ja kuolema

Monologinäytelmä Tapio Rautavaarasta alkaa, kun näyttämön takaseinälle heijastetaan Rautavaaran kuva ja levyltä kuuluu Reissumies ja kissa. Riihimäen teatterissa Rautavaaraa esittää Timo Ruuskanen, joka helmikuun 6. päivänä siirtyy kirjoittamansa näytelmän kanssa Avoimet ovet -teatteriin Helsinkiin. Näytelmän teemamusiikkina tämä Repe Helismaan tekemä laulu toistuu esityksen aikana monta kertaa ja reissumiehenähän Rautavaara tunnettiin. Kun laulussa oleva musta kissa vielä symboloi kuolemaa, niin sekin osui lopulta traagisella tavalla Rautavaaran kohtaloksi. Aiheen tekstiin oli löytänyt kirjahyllystä Rautavaarojen kotoa Tapsan puoliso Liisa kokoelmateoksesta Ikuisia ajatuksia ja oli lukenut sen puhelimessa Helismaalle, jolta muutaman päivän kuluttua tuli postissa kirje ja siinä sanat lauluun Reissumies ja kissa. Siitä tuli Rautavaaran ensimmäinen iso menestyskappale 1949.

Monologin ensimmäinen jakso etenee siihen asti, kun Rautavaara voittaa keihäänheiton Lontoon olympiakisoissa 1948. Ennen sitä Ruuskanen aloittaa Rautavaaran lapsuudesta, jolloin Tapsa jo 13-vuotiaana lähti reissaamaan, myymään kaukojunissa sanomalehtiä, toisille Uutta Suomea, toisille Suomen Sosialidemokraattia. Siitä sotavuosienkin yli ja Oulunkylän Tähteä (TUL) edustanut Rautavaara oli 1945 esiintymässä Puistolan työväentalolla. Mielellään hän työväenhenkisiin tilaisuuksiin menikin, sillä hän oli kotoa perinyt hyvin työväenaatteen. Tätä Ruuskanen korostaa moneen otteeseen.

Uusimmassa Rautavaara-kirjassa Tapsa – Koko kansan reissumies (Aviador, 2020) Rautavaaran tytär Leena kirjoittaa, että isän ”ei tarvinnut keksiä mitään tehokeinoja saadakseen huomion ja mielenkiinnon kääntymään itseensä. Diivan elkeet – joita varmasti uran alkuaikoina oli ollut – olivat jo kauan sitten karsiutuneet turhina hömpötyksinä. Nykypäivän julkkishysteria olisi ollut hänelle kauhistus. Hän oli oma itsensä, eikä muuta tarvinnut.”

Timo Ruuskanen tunnetaan Red Nose Companyn perustajajäsenenä. Se on klovneriaan erikoistunut ammattiteatteriryhmä, jonka esityksiä en ole nähnyt, mutta onkohan Rautavaara-näytelmään jäänyt päälle jotakin klovniesityksistä. Tällainen mielikuva siksi, että Ruuskasen esityksessä ilmehdintä, liikkeet ja äänenkäyttö menevät paikoin liian voimakkaan karrikoinnin puolelle – aivan kuin lapsille esitettäessä pitää ylinäyttelemisellä kuvata tilanteita, jotta varmasti ymmärtävät. Me katsojat ainakin eilen olimme hyvin varttunutta väkeä ja todennäköisesti tunnemmekin Rautavaaran henkilöhistoriaa aika paljon.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta tuli kuitenkin uutena tietona ainakin minulle. Kun olympiavoitto oli tehnyt Rautavaarasta koko kansan suursuosikin, se vaikutti merkittävästi levymyyntiinkin ja oli alkanut myös elokuvaura. Ikuisia ajatuksia -kirjan reissumies ja kissa -aihe oli peräisin vanhasta tarinasta Köyhän onni on illusio, mutta nyt Rautavaaran onni oli kääntynyt kertaheitolla niin, että hänellä oli varaa ostaa jopa uusi tshekkoslovakialainen Skoda. Sitten siitä hajosi vesipumppu ja noihin aikoihin autojen ja varaosien saaminen oli Suomessa tuontisäännöstelyn takia kiven alla. Rautavaara otti kuitenkin yhteyttä Lontoossa tutustumaansa 10 000 metrin kultamitalijuoksijaan Emil Zatopekiin, joka lähti käymään Skodan tehtaalla ja toi seuraavalla kilpailumatkallaan Suomeen uuden vesipumpun Tapsalle.

Ruuskanen esitys kestää väliajan kanssa tunnin ja kolme varttia. Menee sujuvasti, ja hyvä valinta on ollut, ettei Ruuskanen juurikaan esitä Rautavaaran lauluja, koska Rautavaaran ääntä ja olemusta olisi mahdoton kunnolla imitoida. Muutamista kappaleista tulee pätkiä taustanauhoilta, mutta mitenkään musiikinomainen tämä esitys ei ole, vaan nimenomaan vakava läpileikkaus Rautavaaran elämästä sisältäen myös kriittisiä kohtia, esimerkiksi Rautavaaran itsekäs ero Repe Helismaan ja Esa Pakarisen kanssa muodostamastaan kimpasta.

Sota-aikakin on näytelmässä mukana. Vuosina 1942-44 Rautavaara oli kuuluttajana Suur-Suomen rintamalla toimineella Maaselän radioasemalla. Kivääri kädessäkin hän oli jonkin kerran ja yhdessä tilanteessa jopa katsoi silmästä silmään neuvostosotilasta. Kumpikaan ei ampunut, vaan miehet vetivät käden lippaan ja palasivat tuloreiteilleen. - "Vaan vihellellen tielle työntyy kissa mukanaan."

”Koin tappamisen, joka sodassa oli välttämätöntä, lähinnä pahantekona ihmisyyttä kohtaan, hirvittävänä pakkona, käskyjen täyttämisenä, loputtomana valintatilanteena: jollen minä ehdi. kaveri ehtii ja minä kuolen”, sanoi Rautavaara, ihminen ja ikoni, kuten Timo Ruuskasen monologin alaotsikko kuuluu.

Vuonna 1979 veti kädellä lippaan myös Tikkurilan terveyskeskuksen lääkäri ja hoitajat, vaikka silloin olisi pitänyt tehdä nimenomaan muuta. Rautavaara oli kaatunut ja lyönyt päänsä Tikkurilan uimahallissa, jossa oli ollut kuvauksissa olympiasankareista kertovaa kirjaa varten (Kultaa, kunniaa, kyyneleitä, 1981). Päähän tullut haava neulottiin, tutkimuksia ei tehty, vaan Rautavaara lähetettiin kotiin muiden taluttamana. Seuraavana aamuyönä Tapio Rautavaara kuoli 64-vuotiaana. Myöhemmin syyksi todettiin aivoverenvuoro.

kari.naskinen@gmail.com

Yleisradio on viimeisiä yhtenäiskulttuurin tukipylväitä

Perussuomalaiset-puolue lakkauttaisi Yleisradion, jos voisi. Tämä muutenkin kummallinen puolue julistaa suomalaisuuden puolesta vaikka viimeiseen hengenvetoon, mutta joissakin asioissa se on kuin karvainen mörkö maailman kauneimmassa maassa. Tällainen asia on Yleisradio, jota puolueen pääjohtaja Jussi Halla-ahorban pitää punavihersuvakkien manipulaatio-organisaationa. Monet perusihmiset ovat samaa mieltä, koska jokin ohjelma ei aina joskus tyydytä. Esimerkiksi eilisiltainen RSO:n sinfoniakonsertti oli sitä samaa vingutuspaskaa, jollaisen esittämisen myös paikallispersut lopettaisivat - nekin kuntien veronmaksajien rahat voisi panna bensanhinnan, keskioluen ja tupakan hintojen alentamiseen.

Yle-vero on kaamea rasite tällaisesta ohjelmapolitiikasta. Ei sitä kylläkään peritä, jos ihmisen vuositulot ovat alle 14 000 euroa, mutta sääliksi käy, kun tavallinen persuäijä joutuu maksamaan Yle-veroa 163 euroa vuodessa. Sehän on kuukautta kohti suunnilleen yhtä paljon kuin jonkin maksukanavan kustannus ja kolmasosa sanomalehden tilaushinnasta. Tällä 163 eurolla saa kuitenkin joka päivä ympäri vuorokauden ohjelmia kolmelta tv-kanavalta, viideltä radiokanavalta, muutamilta nettikanavilta ja lisäksi on maanmainio Yle Areena. Ulkosuomalaisillekin lähetetään omaa ohjelmaa Tämä punavihreä pakkosyöttö kaikkineen 42 senttiä/vrk.

Elävän kuvan maailma on muuttunut ja muuttuu lisää. Tästä huolimatta Yle tavoittaa joka viikko 95 prosenttia suomalaisista. Varsinkin television puolella maailma pikselöityy lisääntyvässä määrin suoratoistokanavien bisnekseen: Amazon, Apple, C More, Disney, Fox, HBO, Netflix, Viaplay, suomalaiset MTV Katsomo ja Ruutu jne. Tästä huolimatta suomalainen yhtenäiskulttuuri pitää pintansa, jos sitä ei väkipakolla romuteta.

Viestinnän osalta tämä alkoi jo 1920-luvulla radiotoiminnan muodossa ja 1950-luvulla tulivat televisio-ohjelmat. Olohuoneen nurkkaan ilmestyi televisio, jonka kuvaruutu suljettiin päiväajaksi jalopuisten ovien taakse, ja joissakin perheissä näiden ovien lukossa ollut avain pantiin isän taskuun, etteivät alaikäiset lapset salaa pääsi vahingoittamaan itseään silloisella punikkiohjelmalla – vihreitä ei vielä ollut. Suvakiksikaan ei tarvinnut ruveta, koska Suomeen ei ollut tullut muita ulkomaalaisia kuin Gil Hilario käväisemään. Toisaalta Gilistä kaikki alkoi, kun heti alkuun tuli todistetuksi, että ne vievät meiltä naiset.

Yleisradio joka tapauksessa oli kulttuurinen yhdenmukaistaja ja kansallisen yhtenäiskulttuurin merkittävin vahvistaja sotien jälkeen. Televisio toi silti mukanaan myös kansainvälistymisen, mutta se ei vielä saanut kovin vahvaa otetta. Tältäkin osin yhtenäiskulttuuri oli vahvempi ja se ratkaisi, että kaikki katsoivat Bill Cosby Showta, Dallasia, Dynastiaa, Miami Vicea ja Konnankoukkuja kahdelle, lisäksi miehet katsoivat Hill Street Bluesia, Lahjomattomia ja Magnumia.

Edes isot muutokset tv-toiminnassa eivät rikkoneet yhtenäiskulttuuria, ei Tv 2:n eikä MTV:n alkamiset. Suurempaa murrosta ennakoivat kaapelikanavien ja VHS-nauhoituslaitteiden tulo. Varsinkin Eurosport oli kova juttu. Monissa taloyhtiöissä tapeltiin siitä, vedetäänkö kaapelit, ja yhtiökokouksissa yleensä miehet voittivat naiset. Muistan hyvin 80-luvun lopulta omalta kohdaltani, että uuden kerrostaloasunnon valinnan ratkaisi talossa näkyvä Eurosport, ettei aina tarvinnut mennä Robin Hood -baariin jääkiekkoa tai mäkihyppyä katsomaan.

Omat SMP-henkiset porukat olivat jo tuolloin. Kun Paavo Väyrynen oli junaillut kepun puoluehalituksen jäsenen Tapio Siikalan kakkostelevision johtajaksi 1979, alkoivat esempeeläiset kutsua kanavaa Kepun sontaluukuksi ja Ylen toimittaja Ruben Stiller sai potkut haukuttuaan esimiestään kökkötraktoriksi.

Ylen yksi tutkimushanke ilmestyi kirjana Elämää kuvan virrassa (Tammi, 1989), jonka esipuheen kirjoitti Ylen tutkimustoiminnasta vastannut johtaja Risto Volanen (kepu). Kirjassa siteerataan kansalaisten keskuudessa tehtyjä haastatteluja, jotka nekin todistavat hyvin yhtenäiskulttuurin puolesta. Vaikka eihän koskaan kaikki miellytä kaikkia, ja eräskin pienyrittäjä Jyväskylästä kertoi huonoista ohjelmista: ”Kyllä niissä on sama kuin kirjoissa että jos on liian asiallista, ei sitä jaksa. Eilenkin se venäläinen Kolme sisarusta, joka tuli, …niin ei saakeli, ei siitä päässyt perille; samassa huoneessa vaan ollaan ja vinoillaan toisilleen.” Parempia ohjelmia olivat Ben Casey, Maxwell Smart, Soitinmenot, Kari Salmelaisen Napakymppi ja Riitta Väisäsen Kymppitonni.

Oli myös kehittynyt yksi tehokas tapa, jonka avulla pystyi valitsemaan katsottaviksi oikein hyvät ohjelmat, kuten eräs haastateltava sanoi: ”Kajavan haukut ovat melkein varma tae siitä, että ohjelma on tavallisen kansan mielestä tosi hyvä.”

Selvästi parhaiksi perusohjelmiksi katsottiin lyhyet, joissa ei tarvinnut funtsata ja joiden vetäjät eivät olleet jäykänmakuisia teeskentelijöitä, vaan luontevia niin kuin tämä Napakympin kaveri. Huonointa olivat paneelikeskustelut ja muut jaarittelut, joissa puhutaan niin hienosti sivistyssanoilla, etteivät taida itsekään tietää, mitä ne tarkoittavat.

Hyviä ohjelmia on edelleen paljon. Viime vuoden katsotuimmat yhtenäiskulttuuriohjelmat olivat:

Linnan juhlat 2,5 milj.
Itsenäisyyspäivän iltauutiset 2,4 milj.
Euroviisut 1,7 milj.
2.4. Urheiluruutu 1,6 milj.
25.5. MM-jääkiekko 1,5
23.8. yu:n MM-kisat 1,3 milj.
Hiihdon MM 50 km 1,1 milj.

Näistä ohjelmista muut olivat Ylen, mutta jääkiekko MTV3:n. Tämä jako on kuvaava. Muistan hyvin, kun isälleni soitin ja kysyin, mitä oli pitänyt jostakin edellisillan tv-urheilusta. Ei ollut katsonut, koska se ei ollut tullut niiltä varsinaisilta kanavilta – mistä sitä nyt hakemaan ohjelmia joiltakin uusilta oudoilta kanavilta Neloselta tai Vitoselta ja mitä niitä on. Viime viikolla näiden oudompien kanavien katsotuimmat olivat:

Luokan edessä (Nelonen) 173 000
Snooker (Kutonen) 110 000
Hudson & Rex (Ava) 99 000
Rillit huurussa (Star Channel) 96 000
Häjyt (Sub) 93 000
Kauhea kankkunen (Tv5) 93 000
Huutokauppakeisari (Jim) 88 000
Beck: Omaa vertasi (Hero) 83 000
90 päivää morsiamena (TLC) 75 000
Kova laki: Erikoisyksikkö (Frii) 61 000
Kaikki synnit (Liv) 59 000
Lentoturmatutkinta (Nat. Geog.) 54000

Radion puolellakin Yle on ylivoimainen. Suosituimmat kanavat tavoittavat suomalaisista päivittäin:

Yle Radio Suomi 20 %
Radio Nova 9 %
Yle Radio 1 7 %
Suomi Pop 6 %
Radio Rock 5 %
Yle Radio X 4 %

kari.naskinen@gmail.com

Kaksin puolison kanssa elävät ovat tyytyväisimpiä

Ihmisten hyvän elämän tavoittelu on pääasiallinen syy siihen, että ilmasto on muuttunut entistä epäsuosiollisemmaksi ihmiselämälle. Jatkuvan kasvun tavoittelu on pannut luonnon koville ja monet asiat ovat hankaloituneet tai ainakin kallistuneet, kun fossiilisten energialähteiden hyödyntämistä on jouduttu rajoittamaan. Tutkimusten mukaan tyytyväisimpiä nykymenoon ovat ne, jotka ymmärtävät kansalaisten hyvinvoinnin riippuvan kestävyyttä tavoittelevan yhteiskunnan konsteista näissä asioissa. Esimerkiksi joukkoliikennettä käyttävät ovat tyytyväisempiä itseensä kuin ne, jotka mahdollisuuksista huolimatta eivät niin tee. Tämä tieto saatiin 2019 tutkimuksesta, jonka toinen tekijä Arto O. Salonen kirjoittaa asiasta Tiedepolitiikka-lehdessä yhdessä Jyrki Konkan kanssa. Professori Salonen on Suomen kestävyyspaneelin jäsen ja tohtori Konkka on yliopettaja Metropolia-ammattikorkeakoulussa. Molempien tutkimusaiheet kohdistuvat ihmisten hyvinvointiin.

Tiedepolitiikka-lehdessä he käyvät läpi myös Kantar TNS -tutkimuslaitoksen Forum-paneelin tuloksia, jotka saatiin 40 000 ihmisen vastauksista. Niistä ilmeni, että 71 % suomalaisista koki olevansa erittäin tai melko tyytyväisiä elämäänsä. Kaikkein tyytyväisimpiä olivat puolison kanssa kaksin asuvat ihmiset, tyytyväisempiä kuin lasten kanssa tai yksin asuvat. Naiset näyttivät olevan tyytyväisempiä kuin miehet, ja naiset myös kokivat elämänsä merkityksellisemmäksi ja arvokkaammaksi.

Miehetkin kyllä pitävät lapsiperhe-elämää kaikkein arvokkaimpana, mutta onhan se niin, että mukavammaksi elämä muuttuu, kun saadaan lapset kasvatettua ja lähtemään omille teilleen. Salonen ja Konkka selittävät: ”Tämä saattaa johtua siitä, että itsekkäät nautinnon ja mielihyvän kokemukset eivät ole luonteenomaisia lapsiperheen arjessa, vaikka toisaalta lapset lisäävät elämän mielekkyyttä vahvistamalla onnellisuuteen liittyvää hyvinvointia.”

Tyytyväisyyden keskiarvot nousevat 25-34 ikävuoteen saakka, mutta sitten alkaa lasku. Varsinaisesti tyytyväisyys elämään on huipussaan, kun kuukausitulot ovat 3300 - 4200 euroa. Varallisuuden lisääntyminen tuo uudenlaisia huolia, kun pitää koko ajan murehtia sijoitusten kehittymisestä ja muista rahamaailman liikkeistä. Tilannetta kuitenkin helpottaa, jos on rahojensa kanssa vähän epäitsekäskin ja lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen tai vaikka tukee paikallisia kulttuuri- tai urheilujärjestöjä. Oma järjestöaktiivisuuskin auttaa hyvinvoinnin parantamiseen.

Helsingin Sanomissa oli viikonvaihteessa iso juttu, joka koski näitä tyytyväisyysasioita. Keski-ikäinen pariskunta oli hypännyt pois ”oravanpyörästä” ja ostanut vanhan kyläkoulun asunnokseen. Tällainen on tietenkin mahdollista vain hyvällä rahatilanteella. Unelmia voi toteuttaa, kun ensin on pystynyt täyttämään materiaaliset perustarpeensa. Tämän etuoikeutetun perheen hyvinvointiharrastuksesta voi katsoa tänä iltana Tv 2:sta klo 20 (Kaipuu maalle – kyläkoulusta koti).

Entinen maalaiskoulu tai kerrostaloasunto itsessään ei kuitenkaan takaa tyytyväisyyttä. Salosen ja Konkan tutkimien monien selvitysten perusteella ei onnellisuustilastoon ainakaan merkitsevästi vaikuta asumismuoto. Sama koskee koulutustasoa, joka voi olla peruskoulu tai yliopisto, mutta sama tyytyväisyystaso on mahdollista saavuttaa (mutta ainakin se 3300 euron kuukausipalkkaa pitää tienata).

Hyvän elämän tekijöitä ovat myös estetiikan harrastaminen ja arkisista iloista nauttiminen, kuten auringonnoususta ja -laskusta, linnunlaulusta, mukavasta säästä jne. Samassa Tiedepolitiikka-lehdessä on Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestön Kulta ry:n pääsihteerin Rosa Meriläisen teksti, jonka hän luki Edistyksen päivillä viime vuonna Tieteiden talossa Helsingissä. Rahasta hänkin puhui:

”Parasta perintöä on julkinen taide, joka anteliaasti avautuu kaikille. Myös niille, joilla ei ole varaa ostaa museokorttia, saati hankkia gallerioista taidetta omille seinilleen. Julkinen taide kohottaa myös koko asuinalueen ja sen tonttien arvoa sekä lisää turvallisuudentunnetta, aivan kuten kauneus ja huolenpito aina tekevät. Jos jokin julkinen teos maksaa pystytyskustannuksineen esimerkiksi 240 000 euroa – esimerkki elävästä elämästä – hinta on jaettava seuraaville sadalle vuodelle. Kyseessä on investointi tulevaisuuteen, ei musta aukko johon raha katoaa.”

Kirjasto tietenkin on yksi hienoimmista sivistysperinnön jatkajista. Kuten Rosa Meriläinen sanoi vanhaa juutalaista kansanviisautta lainaten, että omaan päähämme taltioidun sivistyksen saamme mukaamme, vaikka tulva tai sota huuhtoisi kaiken maallisen käsistämme ja huomaisimme vaihtavamme maata auton takakontissa tai veneessä.

20 KOHDAN OHJELMA

Koska siis kestävien elämäntapojen noudattaminen tekee ihmisistä muita tyytyväisempiä, niin tässä 20 kohdan ohjelma hyvän elämän rakennuspuiksi:

1. Pyydä ympäristöystävällisiä tuotteita Prisman, Citymarketin ja Lidlin valikoimiin.
2. Suosi Reilun kaupan tuotteita.
3. Suosi luomu- ja lähiruokaa.
4. Valitse ilmastoystävällinen ateria ravintolassa. Ei siis ainakaan punaista lihaa.
5. Suosi ympäristösertifioituja tuotteita ja hotelleja.
6. Ota ympäristövaikutukset huomioon lomamatkoillasi. Älä lennä.
7. Käytä bussia tai junaa, vaikka olisi mahdollisuus ajaa omallakin autolla.
8. Tarjoa kimppakyytejä.
9. Luovu omasta autosta viiden vuoden sisällä.
10. Siirry yhteiskäyttöautoon.
11. Valitse asuinpaikkasi hyvien joukkoliikenneyhteyksien varrelta.
12. Kävele entistä enemmän, jos suinkin mahdollista.
13. Pyöräile aina, kun sää sallii.
14. Noudata jätteidenlajitteluohjeita.
15. Vie vanhat sähkö- ja elektroniikkalaitteet asianmukaiseen keräyspaikkaan.
16. Minimoi lämnpimän veden kulutusta.
17. Säästä energiaa huonelämpötilaa alentamalla sekä sammuttamalla turhat valot ja laitteet.
18. Suosi suomalaisia tuotteita.
19. Harrasta tavaroiden lainaamista muilta ja muille. Käy kirjastossa, älä kirjakaupassa.
20. Äänestä sellaisia puolueita, joiden ohjelmaan kuuluu kestävän kehityksen edistäminen ja ilmastonmuutoksen torjuminen.

kari.naskinen@gmail.com

Ei muuta vaaraa kuin lumoava Solenzara

Oman kirjahyllyn penkominen on joskus palkitsevaa. Palaan ensin yhteen vanhaan tapahtumaan, joka liittyi matkaamme Pariisiin. Ennen matkaa otin hyllystä Hannu Tarmion esseekirjan Pariisi kutsuu (Art House, 2003), josta löytyi tieto giljotiinin uhrien joukkohaudasta. Matkaa varten ostin varsinaisesti 450-sivuisen Pariisi-oppaan, mutta siinä ei tästä hautausmaasta ollut minkäänlaista mainintaa. On tietysti niin nolo historiallinen tosiasia, että siitä yritetään lähes vaieta. Mutta löysimmehän me sen osoitteesta 35 Rue de Picpus. Siellä oli kaksi hautausaluetta, joihin oli haudattu yhteensä 1306 ruumista ja niiden irtonaiset päät. Teloitukset olivat tapahtuneet kesällä 1794, ja toimeenpanijoina toimivat nimenomaan vallankumouksen voittajat.

Kun tällä viikolla tein katselmuksen kirjahyllyyn, taas löytyi sekä historiallisesti että ajankohtaisesti mielenkiintoista. Esimerkiksi V.I. Leninin puhe 29.4.1917 Seitsemännessä yleisvenäläisessä konferenssissa, jossa hän käsitteli kansallisuuskysymyksiä:

”Jos Suomi, Puola ja Ukraina eroavat Venäjästä, ei siinä ole mitään pahaa. Pitää olla järjiltään, jos mielii jatkaa tsaari Nikolain politiikkaa. Erosihan Norjakin Ruotsista… Aleksanteri I ja Napoleon vaihtoivat aikoinaan kansoja. Ja mekö jatkaisimme tätä tsaarien taktiikkaa? Jos Suomi eroaa, niin mitä pahaa siinä on?”

”Suomalaiset tahtovat nyt vain autonomiaa. Me kannatamme sitä, että Suomi saisi täydellisen vapauden, silloin luottamus venäläistä demokratiaa kohtaan lujittuu. Venäjän kansa, et saa tehdä väkivaltaa Suomelle. Kansa, joka sortaa toisia kansoja, ei voi olla vapaa.”

Saksassa syntyneen ja Englantiin pysyvästi muuttaneen W.G. Sebaldin teokset ovat hienoja, myös turistioppaiksi soveltuvia kirjoja. Nyt osui iltalukemiseksi häneltä viimeiseksi julkaistu neljän esseen kokoelma Korsikasta. Sitä lukiessani osuin yhtäkkiä tuttuun sanaan Solenzara. Sebald kertoi lumoavankauniista Solenzara-laaksosta, mutta minulle Solenzara toi mieleen kauniin laulun, jonka ainakin Tapio Heinonen ja Kari Tapio tekivät tunnetuksi Suomessa.

Säveltäjän nimeksi löysin korsikalaisen Dominique Martisin ja suomalaisten sanojen tekijäksi Pauli ”Putte” Lampisen. Suomeksi ei kuitenkaan lauleta Ranskan Korsikasta, vaan Solenzara on kuuma espanjalainen misu:

Kuiske kuutamolla kulkee
Varjot syliinsä sen sulkee
Yössa Espanjan on suojaamaton sydämeni
Ei muuta vaaraa kuin luomoava Solenzara
Vie kaiken aurinkoon ja sydämeni turmioon.

Tämän jutun kuva on ranskalaisen Enrico Maciasin laulamasta Youtube-esityksestä. Lisäksi Sebaldin kirja Merkintöjä Korsikasta (Keltainen kirjasto, 2016) on erinomainen matkaopas, jos haluaa Korsikaan Napoleonin jalanjäljille ja varsinkin hänen syntymäkaupunkiinsa Ajaccioon.

Sitten otin esille Soichiro Hondan elämäkertakirjan (WSOY, 1994). Tämä vuonna 1948 Honda Motor Companyn perustanut moottorimies oli jo pienenä koulupoikana selvillä siitä mitä tuleman pitää, kahdeksanvuotiaana 1914 hän oli lähellä, kun kotikylän Yamahigashan hienoimman talon eteen tuli paukkuen auto: ”Kaikkein eniten olin ihastunut pakokaasun tuoksuun. Hengitin oikein syvään tuota savua, tuota palaneen öljyn hajua, josta olen sittemmin aina pitänyt. Kun olin hengittänyt sitä, minusta tuntui, etten enää tarvinnut ruokaa.”

Eilisen Urheilugaalan pitkäveteisten kohtien aikana selailin Antti O. Arposen ja Risto Niemisen kirjaa Urheilun listat (WSOY, 1981), jossa on tarkkaan jaoteltuina eri lajien parhaita erilaisilla mittareilla. Luetteloituna ovat myös kuumimmat mutta tuntemattomat urheiluromanssit:

Pentti Peltoperä ja Kaija Mustonen
Ari Anjala ja Outi Borgenström
Paavo Noponen ja Aira Samulin
Ilpo Nuolikivi ja Senja Pusula
Pentti Nikula ja Leena Vesala
Pertti Purhonen ja Riitta Wächter

Heti seuraava lista käsittää huonoimmat voitelijat:

Toimi Alatalo
Harri Kirvesniemi
Kalevi Oikarainen
Hannu Tolsa
Arto Tiainen
Hannu Taipale

Toini Pöysti
Marja-Liisa Hämäläinen
Mirja Hietamies
Taina Impiö
Marjatta Kajosmaa
Eeva Ruoppa

Toisena hiihtoaiheisena kirjana otin kirjahyllystä kauniin kuvakirjan Kisatunnelmia Lahti 2001. Kirja ilmestyi joskus loppuvuodesta 2001 ja sen alkusanoissa kisojen järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Marjo Matikainen-Kallström kirjoittaa: ”MM-kisajärjestäjät ovat halunneet mukavien kisamuistojen vahvistukseksi koota yhteen kuvia ja tunnelmia hiihdon MM-kisoista 2001.”

kari.naskinen@gmail.com

Myydään Lahti Energia ja teetetään uusi juhlapaita

Kun Lahti haki Euroopan kulttuuripääkaupungiksi, teetettiin juhlapaita Ruotsissa, sieltä sai halvemmalla. Valituksi tuli kuitenkin Turku, jonka oli Suomen ehdokkaaksi nimennyt opetusministeri Tanja Karpela (o.s. Vienonen). Ministerin sukujuuret ovat Lahdesta, mutta enemmän painoa oli kai sillä, että hän on syntynyt Turun lähellä ja ollut siellä kihloissakin Sauli Niinistön kanssa. Nyt Lahdessa ei tarvitse uuden juhlapaidan tekijää halvimman hinan perusteella valita, koska Lahti Energian myymisellä vaikka osittainkin saadaan riittävästi rahaa. Eikä tähän tarvita edes kaupunginvaltuuston päätöstä, koska pienessä piirissä kaupunginhallituksessa voi kaupungin omistamasta yhtiöstä myydä 49 prosenttia.

Tänään tiistaina kaupunginhallitus hyväksyi kaupunginjohtaja Niko Kyynäräisen esityksen perusteella Ice Capital Oy:n tarjouksen liittyen konsultointipalveluiden hankintaan Lahti Energia Oy:n myynnin valmisteluun ja mahdolliseen myyntiprosessin toteuttamiseen. Lisäksi hyväksyttiin kilpailutuksen perusteella KPMG Oy:n tarjous Lahti-konsernissa tehtävien mahdollisten muiden yritysjärjestelyjen tueksi. Konsulttipalkkiot näistä ovat 650 000 euroa.

Juhlapaitahistoria alkoi tavallaan jo 2006, kun oli kuultu ensimmäinen huhu Iittiin rakennettavasta moottoriradasta. Sinne vaan mukaan bisnestä tekemään ja kulttuuripääkaupunkipaitaan painettiin takautuvasti myös Radan vuosi -teksti.

Vuonna 2007 oli juhlateemana muotoilu, koska Lahdessa sanottiin, että ollaan muotoilun kärkikaupunki. Siitä yhdeksän vuotta ja Lahden muotoiluinstituutti alkuperäisessä muodossaan lopetettiin. Samana vuonna lakkautettiin myös Lahden taideinstituutti.

Vuonna 2008 käytiin läpi kansallisia kipupisteitä, joista pahimmat olivat Hennalan keskitysleiri ja teloitukset 1918 sekä toiseksi pahin MM-dopingkisat 2001.

Vuonna 2009 juhlittiin kaiken ikäisten kaupunkia, koska silloin oli vielä paljon keski-ikäisiäkin. Nyt heistäkin iso osa alkaa lähestyä hoitokotivaihetta.

Vuonna 2010 oli teemana kulttuurien mosaiikki. Sitä edustivat Kahdeksan surmanluotia Vanhassa Jukossa, jonka silloinen teatterisali oli nykyisen Lahden kauheimmassa rakennuksessa, ja Tampere United voitti Uusi Lahti -cupin loppuottelussa FC Lahden 2-1 Suurhallissa, joka sittemmin pilkottiin sählyn ja muiden pikkulajien harrastuksiin.

Koska Lahdesta ei 2011 tullut t-paidasta huolimatta kulttuuripääkaupunkia, ei lisää paitojakaan enää tehty. Vuonna 2012 Lahti oli kuitenkin yhdessä Espoon, Kauniaisten ja Vantaan kanssa jonkinlaisina apureina Helsingille, joka oli tuolloin maailman muotoilupääkaupunki. Vuonna 2021 Lahti oli peräti Euroopan ympäristöpääkaupunki ja ehkä sitä varten tehtiin Ruotsissa paitojakin, mutta ei osunut kohdalle.

Mitähän näistä kaikista juhla- ja teemavuosista on jäänyt kouraan? Tässäkin yhteydessä tulee mieleen, että ympäristöpääkaupungiksi ei Lahtea olisi valittu ilman Lahti Energia Oy:n ainutlaatuista kivihiilestä luopumista ja muita ympäristötekoja, mutta nyt kaupungin poliittisilla eliittirouvilla ja -herroilla ei ole mielessä muuta kuin raha – myydään pois ja annetaan tulevaisuus bisnesmaailman vastuulle, vaikka meistä veronmaksajista takuulla 80 prosenttia vastustaa myyntiä.

kari.naskinen@gmail.com

Lopulliset jäähyväiset kahvihuoneelle

Helsingin Sanomissa oli syyskuussa niin ylistävä arvostelu Teatteri Takomon näytelmästä Jäähyväiset kahvihuoneelle, että koko loppuvuoden esitykset myytiin heti loppuun. Kun menin nettiin lippujenostoon vasta iltapäivällä, lippuja ei enää ollut. Nyt Kansallisteatteri otti näytelmän isolle näyttämölleen, jossa eilen käväisin. Tunnin katsottuamme lähdimme pois, mutta kannatti käydä sen takia, että taas kerran tuli todistetuksi Helsingin Sanomien kaikkitietävyys vääräksi. Näytelmä on pelkkä sketsikokoelma ihmissuhteiden törmäyksistä ja muista liikkeistä työpaikan kahvihuoneessa. Esille tulee sekä tuttuja asioita että keinotekoista mökellystä, kaikki halpahintaisen komedian keinoin.

Näytelmän on ohjannut Akse Pettersson, joka teki monta hyvää esitystä Q-teatteriin toimiessaan sen johtajana 2013-21. Kahvihuoneen tekstit on ilmeisesti tehnyt hän ja kolme mukana olevaa näyttelijää, koska kirjoittajasta ei ole ohjelmapaperissa mainintaa.

Ideoita kyllä on ja olisi ollut lisääkin, mutta tämä näytelmä on pelkkää soopaa. Toimii varmaan pikkujoulu- tai muiden vastaavien porukoiden illanvieton osana, mutta kun olin autolla liikkeellä, ei pelkän kahvin avulla päässyt mukaan typerään tunnelmaan.

kari.naskinen@gmail.com

”Taideteos” Marilyn Monroesta

Harmi, ettei elokuvaa Marilyn Monroesta tehty Maurice Zolotowin 1960 ilmestyneen elämäkertakirjan pohjalta ja ettei elokuvaa ohjannut Pablo Larrain. Vuonna 2022 ensi-iltansa saanut elokuva Blonde perustuu Joyce Carol Oatesin samannimiseen kirjaan, joka on mieluummin Marilyn Monroe -aiheinen romaani kuin elämäkertateos. Tämän uuden elokuvan ohjasi Andrew Dominik, joka myös sanoi, että Blonde on kuvitteellinen versio Marilynin elämästä. Pablo Larrainin heitin tähän siksi, että hänen kaksi naiselokuvansa Jackie Kennedystä ja Diana Spenceristä ovat viime vuosien hienoimpia filmimuotokuvia.

Oma mielikuvani Marilynistä on muotoutunut Zolotowin kirjasta ja yleisestä julkisuudesta. Vaikka Oatesin ja Dominikin luoma kuva Marilynistä on rujo, ei myöskään Zolotow päästänyt tähteä helpolla, vaan toi piilottelematta esille Marilynin huonotkin puolet, joita oli paljon. Tästä huolimatta nimenomaan Blonde tuo näin suomalaisittain mieleen elokuvat Olavi Virrasta, Juice Leskisestä ja Kari Tapiosta, joista annettu kuva on sellainen, että outo katsoja joutuu ihmettelemään, miten tuollaiset juopporetkut pystyivät tekemään satoja levyjä ja tuhansia esiintymiskeikkoja – aivan kuin käsikirjoitukset olisi otettu Seiska-lehdestä. Marilyn Monroe teki 15 vuodessa 33 elokuvaa.

Oates sanoi Blonden nähtyään, että se on ”taideteos”. Näin tietysti onkin, mutta kun kohteena on todellinen ihminen, on hassua, että tosiasioita väärennetään näin paljon. Marilynin viimeiset vuodet alkoholi- ja huumeriippuvuuden kanssa olivat karmeita, mutta tämä ei ollut koko se todellisuus, josta elokuva pääasiallisesti kertoo. Täydennyksenä tälle tuodaan esille Marilynin kolmiokimppa Charles Chaplinin ja Edward G. Robinsonin poikien kanssa (kuvassa), mikä perustuu johonkin toiseen lähteeseen kuin Oatesin kirjaan. Olivat tiettävästi tuttuja, mutta eivät vehdanneet kolmisin lakanoissa. Nykymallin mukaisesti Chaplin Jr. ja Robinson Jr. vaikuttavat myös puolihomppeleilta.

Eikä Marilynistä voi tämäntyyppistä kertomusta väsätä, ellei mukaan oteta John F. Kennedyä. Tässä kohtauksessa Marilyn menee presidentin virka-asuntoon, jossain etuhuoneessa Jacqueline nyyhkii, JFK makaa pyjamassaan sängyssä, puhuu puhelimessa Kuuban kriisistä ja kun Marilyn tulee huoneeseen, JFK vinkkaa toisella kädellään neuvovasti, että ota suihin ja Marilyn tottelee maailman johtajaa.

Golden Raspberry Awards -gaalassa viime vuonna Blonde sai huonoimman elokuvan ja huonoimman käsikirjoituksen palkinnot. Sen sijaan Marilynin esittäjä Ana de Armas ei joutunut tätä vadelmapalkintoa ottamaan, mutta eipä tule Oscariakaan. Hän vetää roolinsa hyvin eli itkee ja on murheen murtama melkein kolme tuntia. Ana de Armas on näitä uusia söpöläisiä, jonka me tunnemme ainakin Blade Runner 2049:stä, Veitset esiin -rikoskomediasta ja uusimmasta Bond-elokuvasta No Time to Die. Parempi Marilyn on kuitenkin Michelle Williams englantilaisen Simon Curtisin ohjaamassa elokuvassa My Week with Marilyn (2011), joka kertoo Prinssin ja revyytytön kuvauksista 1957.

Kun Marilyn Monroen kirjakokoelma huutokaupattiin Christiessä 1999, se käsitti runsaat 400 kirjaa. Ne kattoivat laajan kirjon erityisesti runoutta, mutta myös amerikkalaista nykykirjallisuutta, politiikkaa, uskontoa ja psykologiaa. Hän oli pitänyt mm. James Joycesta, D.H. Lawrencesta, Anton Tshehovista ja Walt Whitmanista. Hänelle tuttuja kirjailijoita olivat myös Saul Bellow, Truman Capote, Carson McCullers, Carl Sandburg ja tietenkin myös puolisonsa Arthur Millerin teokset.

kari.naskinen@gmail.com