Gigantti on hyvä

Kilpailu- ja kuluttajavirasto on kertonut, että Gigantin asiakaspalvelussa on puutteita. Tuorein tapaus on, kun viiden euron latausjohtoa ostamaan menneelle 84-vuotiaalle rouvalle myytiin kaksi älypuhelinsopimusta, jotka maksoivat noin 400 euroa. Näitä väkisin myytyjä sopimuksia varten tarvittiin asiakkaan sähköpostiosoite, mutta koska rouvalla ei sähköpostia ollut, myyjä keksi hänelle sopimuspaperiin sellaisen: eiolecmoon@gmail.com.

Tästä huolimatta kävin viime viikolla ostamassa Gigantista television. Vaikea asia, koska enää ei saa vanhanaikaisia, yksinkertaisia telkkareita, vaan piti ostaa ns. älytelevisio. Osa myyjän puheista meni täysin harakoille, mutta kaupat tein. Sitten tuli tenkka på, kun kotiinkuljetus olisi mennyt yli viikon päähän. Se ei minulle käynyt, ja vaikka nämä kuljetukset ja perillä käyttöopastukset on Gigantti ulkoistanut jollekin toiselle yritykselle, myyjä sanoi lopulta, että jospa hän toisi television meille.

Erinomaista palvelua. Myyjä sanoi tulevansa puolentoista vuorokauden kuluttua lauantaina, kun hänellä oli vapaapäivä. Niin tuli, oli ottanut mukaansa kaksi muuta miestä Gigantista kantamaan isoa laatikkoa ja neuvomaan minua ja asia hoitui hienosti. Annoin erinomaisesta palvelusta kunnon riksatkin.

Yleisempi tv-kauppaan liittyvä asia on vastaanottimen kuvan kalibrointi. Sen sanotaan tekevän kuvan paremmaksi kuin se on tehtaan jäljiltä. Koska olen tumpelo tällaisissa asioissa, ostin kalibroinnin 165 eurolla. Myöhemmin kotona aloin netistä etsiä tietoa kalibroinnista ja heti osui kohdalle Tekniikan Maailman juttu (29.3.2023), jossa sanottiin, että täysin turha homma. Havaitsin sen itsekin uudesta televisiosta, jonka väri- ja terävyysasetukset jo seuraavana päivänä muutin asetusvalikon avulla mieleisekseni; siinä meni kymmenen minuuttia.

Aikaisemmin televisiot olivat valmiiksi sellaisia, että kuvaa ei ensimmäiseksi tarvinnut alkaa säätää, sillä tehtaassa kuva oli säädetty mahdollisimman hyväksi. Meillä Lahdessa ostin televisiot, radiot, levysoittimet ja magnetofonit Konekellarista, Viihdetasosta tai Mustasta Pörssistä. Enää tämän alan liikkeitä eivät ole kuin isot Gigantti, Power ja Prisma tuolla kaukana pelloilla.

Sellainenkin asia tuli nyt eteen, että 15 vuotta vanha maksu-tv-korttini ei pelannut uudessa televisiossa. Piti mennä hakemaan uusi DNA-myymälästä. Siellä odotin numerolapun kanssa puoli tuntia. Mistähän sanoista DNA-nimi on keksitty? - Digitaalinen Nopea Asiakaspalvelu?

Muutenkin ihme juttu, että kun kaikki muut asiat paitsi verikokeet ja rokotukset järjestyvät nykyisin netissä, niin digitaalisen älytelevision asiat pitää hoitaa kauppaan menemällä.

kari.naskinen@gmail.com

Valinnanvaraa pitää olla

Usein ihmetellään, miksi kaupoissa pitää olla kymmeniä erilaisia jugurtteja tai juustoja, vaikka ne lopulta aika samanlaisia ovatkin. Kyllä pitää. Kuka kävisi kaupassa, jossa valikoimat olisivat yhtä niukat kuin entisessä Neuvostoliitossa tai meillä pula-aikoina? Valikoimien laajuus kertoo kaupan laadusta. Kauppias Hannu Aaltonen Turun Kupittaan Citymarketista sanoi kerran, että heillä on yli 50 erilaista keskiolutta, ja Coca-Colaa on myymälässä enemmän kuin missään muussa kaupassa Suomessa.

Tällainen runsaus on yksi merkittävä kilpailutekijä. Lidlin markkinaosuus pysyy kymmenen prosentin tienoilla, vaikka myy halvemmalla kuin Citymarketit ja Prismat, mutta valikoimat ovat pienet, kuitenkin keskivertoihmiselle riittävät.

Huonointa Lidlissä on leipävalikoima. Vaikka mekin käymme enimmältään siellä, tulee tuoreet leivät ostetuksi muualta, josta saa Oululaisen ja Sinuhen tuotteita; kolmas hyvä leipomo on nykyisin porilainen Ullan Pakari. Meillä Lahdessa erinomaiset tuoreleipäkaupat ovat Sinuhen ja Fazerin tehtaanmyymälät.

Ruokakin on viime aikoina kallistunut. Perussyynä inflaatio, mutta välillä tuntuu kuin sitä pidettäisiin pelkkänä tekosyynä, kun joidenkin tuotteiden hinnat yhtäkkiä nousevat ylettömästi.

Päivittäistavaramyynnin arvo Suomessa on runsaat 20 miljardia euroa vuodessa. Hintojen nousu näkyi viime vuonna siinä, että myynnin materiaalisesta vähenemisestä (-5,2 %) huolimatta myynnin arvo kasvoi (+3,7 %).

Hintaerot samojenkin tuotteiden kesken ovat paikoin kumman isoja. Esimerkiksi Pirkka-lähdevesipullo maksaa alle euron, mutta pullo Novellea kaksi euroa. Vesi on vettä, mutta eivät nuoret voi kaupungilla tai kuntosalilla näyttää juovansa Pirkkaa, kun voi ottaa kassista hienommanmerkkisen Novelle-pullon.

Pirkka on K-ryhmän oma tuotemerkki. S-ryhmällä on ainakin Rainbow, ja muitakin on. Ne ovat tärkeitä sekä kuluttajille että kaupalle, sillä kaupan omien merkkien osuus päivittäistavarakaupan ostoista on noin neljännes.

Nykyisiin ilmiöihin kuuluu myös suomalaisten oluiden siirtyminen pulloista tölkkeihin. Äskettäin kävin Alkossa, josko sieltä saisi Karjalaa tai Lapin Kultaa pulloissa, mutta ei saanut. Tuntemattomien pienpanimoiden oluita sen sijaan löytyi pulloissa, samoin ulkomaisia oluita. Peltitölkit ovat tietenkin nuorison ja juoppojen katujuomisen kannalta parempia, koska ne eivät muutu sirpaleiksi kaduille, ja myyntitilastot ovat lopulta pakkaustavat ratkaiseva asia. Pirkka-oluttakin on Olvin valmistamana, mutta luultavasti vain tölkeissä.

Päivittäistavaramyynnin kärjessä on S-ryhmä, jonka markkinaosuus oli viime vuonna 47 %, 2) K-ryhmä 35 %, 3) Lidl 10 %. Verkkokaupan osuus päivittäistavaramyynnistä oli 2,7 %.

kari.naskinen@gmail.com

Naisia syytettiin huoraamisesta, mutta miehet saivat vapaasti paneskella

Irenestä sanotaan sotien jälkeen tehdyssä kuulustelupöytäkirjassa, että hän lähti saksalaisten mukana Norjaan, mutta ”ei kertonut katuvansa”. Tämä sanonta on nimenä Tommi Kinnusen romaanilla (2020) ja nyt myös näytelmällä, joka kiertää Suomea kuuden teatterin yhteistyönä. Irene on yksi naisista, jotka Lapin sodan päätyttyä palasivat vankileiriltä Norjasta kävellen yli 600 kilometrin matkan ensin Rovaniemelle ja sitten edelleen kotikonnuilleen. Vuosina 1945-48 Valpo kuulusteli 648:aa tällaista naista, jotka olivat lähteneet saksalaisten mukana Norjaan ja palanneet sieltä takaisin. Osan norjalaiset panivat laivaan Oslossa ja veivät vankileirille Hankoon. Näytelmän viisi naista pääsivät kuitenkin karkaamaan norjalaisilta jossain vaiheessa ja tulivat jostain aivan pohjoisesta Suomen puolelle. Ei ole tietoa, paljonko tällaisia jalkapatikassa kotiin palanneita naisia oli.

Lapin sodassa Pohjois-Suomessa oli yli 200 000 natsisotilasta. Rakkausseikkailuja suomalaisten naisten kanssa syntyi, ja kun saksalaiset lopulta joutuivat pakenemaan Suomesta, heidän mukanaan lähti tuhatkunta naista Norjaan tai Saksaan. Kaikkien naisten motiivina ei ollut rakkaus, vaan jotkut lähtivät työnhakuun, jotkut pelosta Neuvostoliittoa kohtaan.

Tällä hetkellä näytelmä menee Lahden kaupunginteatterissa. Yksi viidestä naisista on raskaana – samassa suhteessa suomalaisnaiset tulivat raskaaksi saksalaisille todellisuudessakin. Nainen ei teetä aborttia, vaan sanoo, että ei tunne häpeää eikä koe tehneensä syntiä, vaan hänelle on tapahtunut kauneinta, mitä hänelle koskaan on tapahtunut.

”Jos meitä jostain syytetään, niin syyttäkööt samasta myös miehiä”, sanoo yksi naisista. Naisia haukutaan huoriksi, mutta miehet eivät saa syytöksiä, vaikka paneskelevat naisia ihan vain huvikseen ja himokseen, lisäksi ovat moninkertaisia murhaajia, sekä saksalaiset että suomalaiset.

Pohjoisen naiset rakastuivat suomalaisten aseveljiin saksalaisiin. Sitten sotapolitiikka kuitenkin muuttui, kun Suomi oli päässyt rauhaan Neuvostoliiton kanssa ja se määräsi Suomen armeijan ajamaan saksalaiset pois maasta. Naiset eivät voineet käsittää, että rakas Werner muuttui yhdessä yössä natsisiaksi, jota ei saanutkaan rakastaa. Kuusamolainen Tommi Kinnunen on kertonut tarinan, että Kuusamossa yksi Norjasta palannut nainen oli häväisty, riisuttu alastomaksi ja kuljetettu ympäri kylää.

Käsiohjelmana on vain A-nelonen, henkilöluettelo tekijöistä, mutta olisi hyvä tietää, miten näytelmä otettiin vastaan Berliinissä, jossa se sai ensiesityksensä viime kesänä Heimathafen Neukölln -teatterissa. Sieltä esitys on jatkunut Kouvolan, Turun ja Lahden teattereissa, ja ensi vuoden puolella matka jatkuu Tampereen, Seinäjoen ja Hämeenlinnan teattereihin. Näytelmä on kova. Miinoitetut tiet, poltettu Lappi, pelko, häpeä, traumat, syyllisyys, romuttuneet unelmat, nälkä ja vilu ja lopulta tuomitseminen. Mikko Roihan ohjaus pienelle Eero-näyttämölle on myös ahdistava, koska tilaa on vähän. Suurempi näyttämö antaisi varsinkin sille 600 kilometrin talsimisosuudelle paremman mahdollisuuden visuaaliseen näyttävyyteen. Ehkä pienempi näyttämö on kuitenkin valittu siksi, että teatterista toiseen siirtyvät lavastukset ovat hyvin pienimuotoiset.

Näyttelijät ovat mukana olevista teattereista: Mari Turunen (Tampere), Liisa Peltonen (Hämeenlinna), Mari Pöytälaakso (Seinäjoki), Tiina Winter (Kouvola), Ulla Koivuranta (Turku) sekä matkan varrella ja perillä eri miesrooleja esittävä Jari-Pekka Rautiainen (Lahti). Sillä tavalla kevyesti rooleihin on kuitenkin menty, että vankileirillä kaljuiksi ajetut naiset tekevät itsensä kaljuiksi vain sukkahousun tukkansa päälle vetäen. Todenmukaisuus kärsii, vaikka joutuu kai tämän ymmärtämään, mutta silti… ei olla aivan tosissaan, metodi on vajavainen. On tämä silti parempi esitys kuin Kinnusen Neljäntienristeys-romaaniin perustunut hosuva esitys 2019.

Tämä on Berliinissä asuvan Mikko Roihan neljäs tällainen Berliinistä kiertueen aloittanut ja hänen dramatisoimansa näytelmä, edelliset olivat Orvokki Aution Pesärikko (2017) sekä Maria Jotunin Miehen kylkiluu (2018) ja Kultainen vasikka (2020).

kari.naskinen@gmail.com

Valta, voima, viha, kosto

Das Nibelungenlied on Saksan kansalliseepos, jonka vanhimmat käsikirjoitukset ovat 1200-luvulta. Nyt siitä on ilmestynyt viime vuonna edesmenneen Osmo Pekosen uusi suomennos, jota hän itse ei ehtinyt valmiina kirjana nähdä. Nibelungeinlaulu (WSOY, 2023) on hurja kertomus noista otsikkoni asioista, mutta kaiken taustalla suurin on kuitenkin rakkaus, jonka yhteyteen liittyy sellaista väkivallankäyttöä, että sitä ei voi sen kohteeksi jäänyt osapuoli ohittaa kostamatta. Päähenkilöt ovat Xantenin kruununprinssi Siegfried ja hänen rakastettunsa, kuningas Guntherin sisko Kriemhilde, ja kun heidän veljensä Hagen murhaa Siegfriedin, muuttuu Kriemhilde suorastaan naispaholaiseksi. Kriemhilden suru on varmaan yksi suurimpia, mitä kertomakirjallisuus tuntee. Vasta kun Kriemhilde saa poltettua palatsin, jossa Hagen sotajoukkoineen kuolee, hän sanoo olevansa taas yhtä onnellinen kuin ennen Siegfriedin kuolemaa.

Hagen (Friz Langin elokuvassa)

Näistä nimistä jo tunnistaa, että myös Richard Wagner käytti Nibelunginliediä yhtenä lähtökohtana Nibelungein sormus -oopperasarjalleen. Wagnerin tetralogia ei kuitenkaan ole tämän eepoksen sävelletty versio, mutta muutamia henkilöhahmoja ja yksittäisiä tapahtumia Wagner on siitä lainannut. Ei Saksan kansalliseepoksessa mainita esimerkiksi Alberichin sormusta, Reinin-tyttäriä, valkyyrioita, Nothung-miekkaa eikä Wotan-jumalaa. Wagner otti omaan suurteokseensa aineksia muustakin germaanisesta muinaismytologiasta.

Osmo Pekonen oli myös Suomen johtavia Wagner-asiantuntijoita. Runsaat kymmenen vuotta sitten osuin Wagnerin yhden oopperan väliajalla samaan pöytään hänen kanssaan, ja kun tunnistin miehen, tein hänelle jonkin kohteliaisuuskysymyksen ko. oopperan sisällöstä; Pekonen alkoi vastata ja piti luennon, joka kesti melkein sen koko puoli tuntia.

Fritz Langin 5,5-tuntinen mykkäelokuva Die Nibelungen (1924) puolestaan on kansalliseepoksen filmatisointi. Se myös kuvaa hyvin sitä vihan ja voiman maailmaa, josta eepoksessa on kysymys. Alkuperäisiin riimeihin ei elokuvakaan silti pysty, vaikkapa siihen, kun Hagenin joukot ovat kuolemassa tulipalokuumuuteen:

Ritari muuan riisui silmikkokypäränsä,
luo kaatuneiden astui kuolemanhädässänsä,
suun painoi syvään haavaan, joi siitä sydänverta,
oudolta juoma maistui, se ensimmäinen oli kerta!

Nyt katsoin Langin elokuvan uudestaan heti kirjan luettuani, joten ymmärrystä oli enemmän, ja omalla listallani se nousikin mykkäelokuvien kärkeen Abel Gancen Napoleonin (1927) kanssa.

Tuollainen on säkeistöjen tyylilaji. Pekonen on noudattanut alkutekstin mukaista mitallista riimikaavaa AABB, vain muutama menee kaavaan AAAA. Ensimmäistä Toivo Lyyn suomennosta (1934) en ole lukenut, mutta uuden käännöksen esipuheen perusteella se on tyyliltään vanhahtavampi. Pekonen ei esimerkiksi enää käyttänyt sanojen lyhennyksiin loppuheittoja, vaan etsi mieluummin korvaavia sanontoja. Pekonen piti käännöksensä pohjana kolmea tieteellistä editiota vuosilta 1982 - 2015.

Tapahtumien keskeisenä tapahtumapaikkana on Wormsin kaupunki Reinin länsirannalla. Siellä ovat nibelungit, jotka saattavat tarkoittaa muinaisen Burgundin kansan asukkaita. Nykyisin Wormsin tuhatvuotisen katedraalin rappusilla vietetään vuosittain Nibelungenliedin kulttuurijuhlaa ja nautitaan Wormsin omaa juomaa Liebfraumilchiä. Siegfried taas on Alankomaista, mutta ei kuitenkaan tarkoiteta nykyistä Hollannin aluetta, vaan Reinin alajuoksua, jossa Alankomaiden pääkaupunki on Xanten. Wormsin lisäksi muista kaupungeista mainitaan mm. Arras, Bratislava, Mehring, Metz, Passau, Verona ja Wien.

Pohjoisista valtakunnista tulevat esille Norja, Tanska ja Jäämaa (Islanti), jonka pääkaupunki eepoksessa on Isenstein. Suomea ei mainita, mutta ”Finna land” tunnetaan muinaisenglantilaisessa Beowulf-eepoksessa, joka ilmestyi Osmo Pekosen ja Clive Tolleyn suomentamana 1999 (WSOY). Finna land merkitsee tässä yhteydessä kaukaista, myyttistä maata merten äärillä. Finneillä lienee tarkoitettu saamelaisia, joka oli etäisin eepoksen yleisölle tuttu pohjoinen valtakunta. Pekosen ja Tolleyn suomennoksessa Finna landista käytetään käännöstä Turjanmaa: ”Viimein merivirtojen mahtavat mainingit viskasivat minut Turjanmaan rantaan.” Beowulf on myös sankariruno, jonka synty on eri tutkimuksissa ajoitettu 700-luvulta 1000-luvulle. Runolla ei ole alkuperäistä nimeä, mutta se on tunnettu päähenkilönsä mukaan nimellä Beowulf 1800-luvun alkupuolelta lähtien. (Mustaa valkoisella 14.2.2019)

Kriemhilde

ATTILAN RAKKAUS

Nibelungenliedissä on tavallaan yllättäen vierailevana tähtenä 400-luvulla elänyt hunnipäällikkö Attila. Hän on jäänyt leskeksi ja rakastuu kuulopuheiden mukaan maailman kauneimpaan naiseen Kriemhildeen. Eepoksen puolivälissä tämä 12 kansakunnan johtaja lähettää airueet kosimaan Kriemhildeä ja niin kaksi leskeä päätyvät yhteen. Kriemhilde ei kuitenkaan nai Attilaa rakkauden, vaan hänen sotajoukkojensa takia. Attila ei olekaan se yleisen maineensa mukainen kaikki muut voittava sotapäällikkö, vaan tämän roolin ottaa Kriemhilde, joka käyttää Attilan joukkoja kostosodassa veljiään vastaan.

Kihlajaiset olivat komeat. Vieraita oli ympäri maailman kuin shaahi Reza Pahlevin järjestämissä Persian valtakunnan 2500-vuotisjuhlissa 1971, Kekkonen ja kaikki muutkin.

Venäjä, Kreikka, Puola mieskuntoa näytti,
valaakkiratsuväki tiet Itävallan tukki, täytti.
Miehiä lähettivät Kiovan ruhtinaatkin,
villien petsenegein kaukaiset karut maatkin.

Oman rakkaustarinansa saavat alankomaalaisten kuningas Gunther ja Jäämaan prinsessa Brünhilde, joka myös on kova akka, mutta kaunis kuin mikä. Ennen kuin hän hyväksyy Guntherin kosinnan, hän panee tämän kilpailemaan kanssaan kolmiottelussa, lajeina väkikivenvääntö, pituushyppy ja keihäänheitto. Guntherilla ja Siegfriedillä on kuitenkin väärät keinot jo valmiina.

Sen kaunottaren kanssa on pärjättävä miehen,
ei väkiven vääntö saa jäädä puolitiehen.
Myös loikkaamista kilvan saa riiuumiehet koittaa:
pää poikki lyödään heiltä, jos nainen jonkin lajin voittaa!

Tällaista tasa-arvoista yleisurheilua kokeiltiin epäonnistuneesti äskettäin jossain pääkaupunkiseudun nuorisokisoissakin, mutta siellä ei vääriltä voittajilta päitä katkottu. Nibelungenliedissä sitä vastoin on raaka peli:

Uupuneet puolustajat kaatavat miestä monta,
säihkyvän säilän terää on väistää mahdotonta.
Panssariaidan läpi kun pistää kylmä rauta,
odottaa sotureita monia enää ruumislauta.

Saksalaiset natsionalistit 1900-luvulla ottivat Nibelungenliedin omakseen. Pekonen kuitenkin lieventää esipuheessaan, että muinaistarun keskiaikaista runoilijaa ei kannata syyllistää nykyaikaisen nationalismin lietsojaksi, sillä runoilijan eläessä mistään yhtenäisestä Saksan kansallisvaltiosta ei ollut tietoakaan. Eikä Saksassa edes esitetty pitkään aikaan Langin kaksiosaisen elokuvan jälkimmäistä osaa, joka kertoo erityisesti Kriemhilden hurjuudesta.

Sitäpaitsi Nibelungenlied loppuu kaikkien sankareiden kuolemaan ja opetukseen lukijoille. Kriemhlidekin kuolee miekkaan ja kirkaisee viimeisen kerran.

Katoaa herruus, mahti, ihanuus ihmislasten,
voi olla musta murhe osana ruhtinasten.

kari.naskinen@gmail.com

Ingmar Bergman: sisällissota Ruotsissa

SF-kanalen on television maksukanava, joka on oikea aarreaitta. Sieltä tulee Svensk Filmindustrin elokuvia, jotka Suomessa esitettyinä ovat suomeksi tekstitettyjä. Ingmar Bergmanin tuotantoa pyörii kanavalla jatkuvasti, ja tällä viikolla katsoin kolmannen kerran hänelle harvinaisen sotaelokuvan Häpeä (1968). Kolmannen kerran se vaati, jotta pääsin kunnolla sisään. Vietnamin sota oli tuolloin kauheimmillaan, mutta Häpeä kertoo Ruotsissa. On mielenkiintoista katsoa, miten Bergman kuvaa sotaa Ruotsissa, jossa sellaista kriisiä ei ole ollut yli 200 vuoteen.

Tässä Bergmanin ainoassa sotaelokuvassa ei varsinaisia taistelukohtauksia ole, vaan kysymys on yksilötasolla syntyvistä konflikteista. Jan ja Eva Rosenberg (Max von Sydow ja Liv Ullman) ovat eläkkeelle jääneitä orkesteriviulisteja, jotka ovat muuttaneet maaseudun rauhaan jollekin saarelle. Ruotsissa joka tapauksessa ollaan, koska rahat ovat kruunuja ja Volvoilla ajetaan. Jan ja Eva eivät ole poliittisesti erityisen aktiivisia, kunhan välillä äänestämässä ovat käyneet. Sitten elämä kuitenkin muuttuu, kun heidän kotinurkillaankin alkaa tapahtua. Bergman käsittelee muuttuvia tilanteita niin, että näkee moraalisen rappion ja sen häpeän, jota varsinkin Eva tuntee jopa ”vääränlaisia” unia nähtyään.

Vähitellen meille katsojille selviää, että kysymyksessä on sisällissota. Jan ja Eva musertuvat siihen rakoon, joka jää eri ideologien väliin. Heillä itsellään ei ole näihin ideologioihin osaa eikä arpaa. Sekavaa on, kun vastakkain on kaksi sotilasjoukoilta näyttävää puolta ilman mitään tunnuksia ja lisäksi siviilivaatteissa oleva porukka, jonkinlainen kansalliskaarti. Kaksi taiteilijaa joutuvat tässä vaikeaan välikäteen, koska puolueettomiksi ei sodan vallitessa saa jäädä. Joku sanookin, että taiteilijat ovat velttoja, mikä tosin ei yleisesti ottaen pidä paikkaansa ainakaan enää, kun nimenomaan taiteilijat ovat selvästi rauhanaktivisteja, eivätkä väkivallan kannattajia.

Tuolloin puoli vuosisataa sitten ei ollut somea eikä muutakaan sellaista informaatiovaikuttamiseen kykenevää toimintaa kuin nyt. Jotain kuitenkin oli, ja kun Eva pakotetaan tv-kameran eteen kommentoimaan tilannetta, hänen vastauksensa päälle väärennetään toisella äänellä lausunto haastattelijan haluaman kannan mukaisesti. Muutenkin ihmisiä syytetään vääristä mielipiteistä, jotka eivät voittajaosapuolelle sovi. Haastattelijaa esittää Ruotsin elokuvan uuteen aaltoon tulossa ollut Vilgot Sjöman, joka jo oli ehtinyt ohjata elokuvia nuorison poliittisesta aktivisoitumisesta. Hämmennystä ja tuomitsemistakin Sjöman oli aiheuttanut jo elokuvillaan Olen utelias -keltainen ja Olen utelias – sininen.

Sodassa kaikki on mahdollista. Me sen Suomessa tiedämme. Naapuri naapuria vastaan, veli veljeä vastaan. Kun Häpeässä kunnan entinen pormestari (Gunnar Björnstrand), nyt häviölle joutuneiden joukkojen eversti, pitää kostoksi tappaa, antavat toisen puolen miehet aseen Janille, joka niin ikään kostoksi pakotetaan teloittamaan pormestari. Sodissa uhreiksi joutuvat aina myös sivulliset, niin tällä saarella kuin nyt myös Ukrainassa ja Gazassa. Lopulta Jan itsekin muuttuu väkivaltaiseksi, kun millään ei enää ole väliä ja kun sota loitontaa ihmiset normaalista elämästä.

Elokuva loppuu luultavasti unijaksoon, painajaiseen, kun unista on jo aiemminkin ollut puhetta. Jan ja Eva ostavat paikan kalastusveneestä, jolla pääsee pois saaresta. Vene lähtee siltä näyttäen, että suuntana on määränpäätön avomeri. Poispääsy kuitenkin vaikeutuu, kun veneen moottori sammuu ja mukana olevat ihmiset joutuvat soutuhommiin. Matkanteko soutamalla osoittautuu kuitenkin hankalaksi, kun vene jää jumiin edessä vedessä olevien sotilaiden ruumiiden takia.

Bergman itse ei ollut täysin tyytyväinen tähän kotisaarellaan Fårössa tekemäänsä elokuvaan. Hän myönsi, että amerikkalaiset ja japanilaiset ovat parempia sodan todellisuutta kuvaamaan. Eikä Bergmanilla ollut vastausta vaihtoehtoiseen toimintaan, ei edes siinä lopun unijaksossa. Tai oli yksi: veneenomistaja menee muiden näkemättä laidan yli ja hukuttautuu. Luovuttaa. Yllättävää, jos Bergman olisi luovuttanut, koska Bergman ei ollut ”veltto taiteilija”.

Sodat ovat häpeällisiä, ja tähän sopii Martti Ahtisaaren toteamus: ”Sodat ja kriisit eivät ole väistämättömiä, ne ovat seurausta ihmisten toimista. Kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa, jos vain on poliittista tahtoa”

kari.naskinen@gmail.com

Pätkätöissä Hattulan kirkossa

Hattulan Pyhän Ristin kirkko valmistui joskus 1400-luvun lopulla. Kun seurakunnan varat tämän suururakan jälkeen seuraavan kerran 1500-luvun alussa antoivat mahdollisuuden kustantaa kirkkoon maalauksia, saatiin niiden tekijöiksi ruotsinmaalaiset ammattimiehet Martinus ja Andreas Pictor, jotka palkkasivat apulaisekseen hattulalaisen orpotytön Pelliinan. Tästä kertoo Anneli Kannon romaani Rottien pyhimys (2021), joka nyt on tehty näytelmäksi Hämeenlinnan Teatterissa. Kirkkomaalarit ja heidän ympärillään pyörivät tapahtumat ovat Anneli Kannon kekseliäisyyttä, mutta monin paikoin tuntuu, että kyllä se juuri tuontapaista on voinut ollakin.

Päähenkilö on tiilimestarin kasvattitytär Pelliina. Tiilimestari on jo kuollut ja Pelliina hankkii elantonsa ottoisänsä opettamalla savikuppien ja muiden pikkuesineiden valmistamisella. Niitä hän käy myymässä markkinoilla, ja kun kirkkotaiteilijat kuulevat tytön piirtäjänlahjoistakin, he palkkaavat Pelliinan apulaisekseen, koska varsinainen apupoika oli loukannut oikean kätensä, eikä pystynyt paljon mitään nyt tekemään. Näin Pelliina pääsee pätkätöihin, jotka näytelmän loppukohtauksen perusteella saattavat jatkua nollatuntisopimuksella seuraavana kesänä Pyhän Laurin kirkossa Lohjalla.

Pictorit joutuvat kuitenkin hankalaan tilanteeseen, koska miten se nyt on mahdollista, että naisihminen päästetään kirkkoon uskonnollisia kuvia tekemään – on vähäjärkisenä rääsyläisenä pidetty, punatukkainenkin, pahasilmäinen ja kiukkuvittuinen. Eikä muitakaan hierarkioita saisi sotkea. Teatterin uusi näyttelijäkiinnitys Sonja Silvander-Valo tekee roolista erinomaisen ja lyö löylyä sillekin, että kyllä hän nainen on. Rakastuessaan Martinukseen hän yhdessä kohtauksessa sanoo, että jalkoväliä on pakottanut jo aamusta asti. Mikko Nousiainen Martinuksena ei kuitenkaan ole jääkiekkohenkinen jätkä, vaan herrasmiestaiteilija, joten pakotukseen ei saa helpotusta ennen sen päivän maalausurakan suorittamista. Kirkkoherralla ja yhdellä pappilan piiallakin on pornahtava sänkykohtaus.

Näytelmä on kaksijakoinen. Ennen väliaikaa ollaan tekemisissä maalaamisen kanssa, ja ristiriitoja syntyy, koska kirkkoherra ei sulata kaikkea näkemäänsä. Martinus ja Andreas (Antti Virmavirta) kuitenkin pitävät pintansa, ja varsinkin kun piispantarkastuksen tehnyt kaniikki (Varpu Reilin) hyväksyy maalaukset, hanke onnistuu.

Vaikka toinen jakso on lyhyempi, siihen on sotkettu monta eriaiheista sisältöä, mikä tekee näytelmän loppuosasta hosuvan ja mielenkiinnottoman. Lisäksi ihmetyttää, että tämänkin näytelmän ohjaaja Milko Lehto on nykymuodin mukaisesti tehnyt monesta kohtauksesta sellaista huutomekastusta, että ei ole mukava kuunnella, eikä sanoistakaan saa selvää. Panu Valo kirkkoherrana on täysin epäonnistunut, on kuin Hattelmalasta karannut komeljanttarihahmo, joka huutaa kuin sireeni. Toisella jaksolla sentään selviää näytelmän nimi: Pelliina on aiheettomasti otettu kiinni kirkon reliikin varastamisesta ja pantu sidottuna kärsimään sellaiseen paikkaan, jossa rottia vilisee.

Hämeenlinnan Teatteri on niitä pienillä voimavaroilla toimivia laitoksia, joilla ei ole mahdollisuuksia näyttäviin lavasteisiin eikä muuhunkaan hienoon näyttämötekniikkaan. Tästä huolimatta lavastus ja maalauksista toteutettavat projisoinnit ovat onnistuneita. Yhtenä muusikkona on Vilppu Vuori, joka varsinaiselta ammatiltaan on Hattulan kirkon opas ja myös rakentaa keskiaikaisia soittimia. Ikaalisten soitinrakennuskoulussa hänen lopputyönsä oli Ähtävän harppu, jollaista soittopeliä sanotaan myös Esseharpaksi, koska sellaisen tiedetään olleen ensimmäisen kerran käytössä Essessä eli Ähtävällä vuoden 1600 tienoilla. Näytelmässä puolestaan kätensä loukanneen apupojan nimi on hauskasti Vilppu Niilonpoika, jota esittää Miika Suonperä.

Erinomainen yleisömenestys Rottien pyhimys joka tapauksessa on. Esitykset ovat koko ajan loppuunmyytyjä. Ensi kesänä varmaan Hattulan vanhan kirkon kävijämääräkin kasvaa, kun kirkko avataan turisteille touko-elokuun ajaksi. Kesällä 2022 kävijöitä oli 14 000.

Koska kirkossa ei ole lämmitystä, se on kiinni kylmään vuodenaikaan. Hyvän Tuomaan lyhtykirkko järjestetään kuitenkin 21.12. ja messu pääsiäisyönä. Hattulan uusi kirkko rakennettiin 1850-luvun puolivälissä.

TEATTERI 120 VUOTTA

Hämeenlinnan teatterin historia alkoi 7.8.1903, jolloin perustettiin Hämeenlinnan työväenyhdistyksen näyttelijäseura. Viime vuonna Hämeenlinnan Teatteri Oy siirtyi kaupungin omistuksesta tapahtumayhtiö Verkatehdas Oy:n omistukseen. Vastaavanlainen kuvio olisi, jos Lahden kaupunginteatteri pantaisiin kimppaan Sibeliustalon ja Lahden messuyhtiön kanssa.

Teatterin taiteilijakuntaan on vuosien saatossa kuulunut lukuisia tunnettuja näyttelijöitä: Matti Brandt, Ritva Filppu, Eeva-Maija Haukinen, Merja Linko, Raija Paalanen, Pertti Palo, Anja Pohjola, Seela Sella, Sauli Seppälä, Olavi Tervahartiala, Ritva Valkama ja äskettäin kuollut Aapo Vilhunen.

kari.naskinen@gmail.com

Antero Ipunen ei vielä osaa kaikkea

Tutkijatohtori Anna-Maria Raita-Hakola käytti tekoälyluennossaan Chat GPT:stä persoonapronominia hän. Tämä hän myös aloitti luennon ikääntyvien yliopistossa Jyväskylässä itse tekemällään esittelyvideolla. Oikea ihmisluennoitsija puhui tekoälystä myös lyhenteellä AI, jolla myöhemmin tekemäni selvittelyn perusteella tarkoitetaan ihmisen älykkyyttä jäljittelevää tietokoneen toimintaa (artificial intelligence). Näin suomalaisittain voisi myös AI:n personoida ja alkaa puhua vaikkapa Antero Ipusesta.

Anna-Maria Raita-Hakolan aiheena oli tänään ”tekoäly, Chat GPT ja arjen kehitysnäkymät.” Hän työskentelee yliopiston informaatioteknologian tiedekunnassa spektrikuvantamisen laboratoriossa tutkijana ja koneoppimismenetelmien opettajana. Chat GPT:n oman esittelyvideon jälkeen oikea ihminen heitti meille kuulijoille arvuutuksen, voiko tekoäly joskus tulevaisuudessa ohittaa älykkyydessä ihmisen, jolloin se voisi halutessaan nousta kapinaankin. Luennon lopulla tuli kuitenkin selväksi, että ei voi. Näin siksi, että algoritmit oppivat vain sen, mitä oikeat ihmiset niihin syöttävät.

”Tekoäly ei siis kykene luovaan päätöksentekoon”, sanoi Raita-Hakola. Vaikka sen oppima tieto paljastaisi aukottomasti, että esimerkiksi vihreä ilmastovallankumous pitää tehdä yhteiskunnan olojen parantamiseksi, ei se pystyisi luomaan vallankumousta edellyttävää toimintaa. Tästä huolimatta olisi paikallaan, että Antero Ipunen nimitettäisiin jäseneksi Suomenkin hallitukseen ja kaikkiin kunnanvaltuustoihin. Olisi ainakin ilmaisemassa haisevan vastalauseensa kaikkein pölhöimpiin päätösehdotuksiin.

Chat GPT on vähän niin kuin Google, mutta kuitenkin paljon enemmän. Molemmat antavat vastauksia kysymyksiin, mutta Chat GPT myös keskustelee kysyjän kanssa. Lisäksi se voi laatia vaikka luentoja professoreille sille annettujen asiasanojen ja -aiheiden perusteella. Joissakin sanomalehdissä tekoäly tekee jo juttujakin urheilusivuille, joilla vaatismustaso ei ole korkea. Antero Ipunen kertoo nettisivullaan, että Chat GPT pystyy taitojensa ja teknologiansa ansiosta tarjoamaan tarkempia ja osuvampia vastauksia käyttäjien kysymyksiin kuin Google. Esimerkiksi jos kysyy tietystä aiheesta, Chat GPT voi antaa yksityiskohtaisemman ja tarkemman vastauksen, kun taas Google tarjoaisi vain hakutulosten listan.

En ole vielä Antero Ipusen palveluksia käyttänyt, mutta täytyy jossain vaiheessa kokeilla hänen tekemäänsä Mustaa valkoisella -juttua. Annan aiheiksi vaikka Niko Kyynäräisen, Lahden Kisapuiston katsomon, Aleksanterinkadun muuttamisen kävelykaduksi, presidentinvaalien toisen kierroksen ja Nummisuutarien esityksen heikkoudet kaupunginteatterissa. Jos juttu ei tyydytä, kirjoitan itse.

kari.naskinen@gmail.com

Jo K.J. Ståhlberg oli suoran kansanvaalin kannalla

Jos presidentinvaaleissa ei olisi siirrytty suoraan kansanvaaliin, ei Martti Ahtisaaresta olisi tullut presidenttiä. Ei olisi ollut edes SDP:n ehdokkaana, jos demarit eivät tästä uudistuksesta hurahtaneina olisi itsekin järjestäneet kansanvaalia siitä, kenet ehdokkaaksi asetetaan. Varsinkin tämä sosiaalidemokraattien operaatio oli erikoinen, kun siihen saivat osallistua muutkin kuin puoleen jäsenet kympin tai pari maksamalla.

Mikään uusia asia suoran kansanvaalin järjestäminen sinänsä ei ollut, että jo 1917 perustuslakikomitea pohti juuri tällaisen kaksivaiheisen vaalin järjestämisestä. Asian takana oli erityisesti komitean puheenjohtaja oli K.J. Ståhlberg. Lopulta asia ei edennyt, kun mm. J.K. Paasikivi vastusti sitä. Pelkona oli puoluevallan heikkeneminen, josta Maalaisliiton perustaja Santeri Alkio sanoi suoraan: ”Kun järjestetään välilliset vaalit, silloin ei pääse tapahtumaan yllätyksiä.” Alkion pelko perustui ennen kaikkea siihen, että kansanvaalilla presidentiksi olisi saatettu valita vaikka vasemmistolainen.

Suorasta kansanvaalista tuli sitten 1990-luvulla myös suora kansan ääni. Kun Ahtisaari oli jättänyt presidentin tehtävät, hän jäi miettimään mistä suomalaisessa yhteiskunnassa on kysymys, ja Tarja Halosen tultua valituksi Ahtisaari oli kysellyt tuntemiltaan porvarisrouvilta, miten ihmeessä he olivat voineet äänestää vasemmistolaista presidentiksi – ”Rouvat vastasivat, että nyt me lähetimme teille miehille semmoisen viestin, että sukupuolten tasa-arvoasiat eivät ole Suomessa kunnossa. Ja niin lähettivätkin, mutta sanoivat, että me tehdään tämä kerran, ei toiste”, sanoi Ahtisaari. (Talouselämä 12/2011)

Kansanvaali muutti presidentinvaalia myös viihteelliseen suuntaan. Kun Martti Ahtisaari ja Elisabeth Rehn puolisoineen olivat vaaliviikolla 1994 Joel Hallikaisen Tuttu juttu -visailuohjelmassa, sitä seurasi 1,8 mljoonaa tv-katsojaa. Saman viikon vaalikeskustelua A-studiossa katsoi 900 000 ihmistä ja sunnuntai-illan vaalitulosohjelmaa 1,4 miljoonaa.

Paavo Väyrynen sanoi, että tämä oli sitä etelän mediapeliä. Oli se myös gallup-peliä. Ilman galluppeja eivät Ahtisaari ja Eeva Kuuskoski olisi edes asettuneet ehdolle presidenttikilpailussa. Olisi kiva tietää, kuka Suomen Gallup Oy:n tai Taloustutkimus Oy:n tutkija tai tutkimuksen tilaaja oli Ahtisaaren nimen jo aikaisessa vaiheessa heittänyt esille ja mukaan mielipidekyselyihin.

Tiedotusvälineiden osuus korostui siis monella tavoin. Eikä oleellisinta ollut, mitä sanottiin, vaan se, että tuli mahdollisimman paljon mainituksi.

Tosiasia on, että Ahtisaaresta tuli presidentti kansanvaalin aniosta. Vanhassa järjestelmässä olisivat porvarilliset valitsijamiehet keskittäneet äänensä toisella kierroksella Elisabeth Rehnille. Tosin on epätodennäköistä, että Rehn olisi valitsijamiehiä äänestettäessä edes päässyt toiselle kierroksella. Tämä olisi kaatunut siihen tekniskäytännölliseen ongelmaan, että Rkp:llä ei olisi ollut asettaa kaikkiin vaalipiireihin sellaisia valitsijamiesehdokkaita, jotka olisivat saanet samanlaisen äänivyöryn kuin Rehn itse sai suoraan.

Ilman suoraa kansanvaalia ja sosiaalidemokraattien erikoista esivaalia olisivat pääsystä toiselle kierrokselle kilpailleet kepun Väyrysen kanssa SDP:n Kalevi Sorsa ja Kokoomuksen Raimo Ilaskivi.

En muista, millainen vaaliporukka Elisabeth Rehnillä oli meillä Lahdessa, mutta Ahtisaarella oli takanaan nimekäs kansalaistoimikunta. Sen puheenjohtaja oli apulaiskaupunginjohtaja Kari Salmi sekä varapuheenjohtajina Stala Oy:n pääluottamusmies Kari Hyytiä ja perushoitaja Ritva Salminen. Toimikunnan muita jäseniä olivat mm. Jorma Ahonen, Antti Hassi, Helli Jalas, Esa ja Ulla Juurola, Heikki Karisto, Juhani Kivihalme, Jouko Skinnari ja Kalevi Vanhala.

Kansalaistoimikunnan perustavassa kokouksessa korostettiin erityisesti sitä, että on saatava oma ehdokas Ilaskiven ja Väyrysen rinnalle. Yhteistyö Ahtisaaren kanssa sujui tietenkin hyvin ja kesäkuussa 1993 kansalaistoimikunta vieraili Ahtisaaren luona ja luovuttivat hänelle Etelä-Suomen Sanomissa 18.5.1993 julkaistun Kerberoksen alkuperäispilapiirroksen Ahtisaaresta. Pökköä pesään pantiin elokuussa, jolloin kampanjan runkosuunnitelmaa laadittaessa Fellmannissa olivat paikalla myös Ahtisaaren valtakunnallisen kampanjan puheenjohtaja Tuovi Allen ja ”presidentintekijä” Lasse Lehtinen.

Olin noihin aikoihin jääkiekko-Reippaan puheenjohtaja ja toimikunnan sihteerin Timo Aaltosen kanssa tein kaupat Ahtisaaren mainoksen panemisesta kiekkokaukalon yhteen aloitusympyrään. Ensimmäiseen otteluun syksyllä 1993 tuli vastustajaksi entinen TUL:n seura Jokerit, jonka pari pelaajaa kävivät lämmittelyvaiheessa luistimillaan tahallaan naarmuttamassa mainosta. Jokerit voitti Reippaan 10 - 0, mutta ei pystynyt Ahtisaarta horjuttamaan.

kari.naskinen@gmail.com