keskiviikko 31. toukokuuta 2023

Hammastekniikan, hevosalan, kaivosalan, merenkulun, sirkusalan, tanssin tutkinnot...


Kauppaopiston naiset ja ampparin mopopojat (nykyisin sanotaan amiksen pojat). Tuttuja kaikille. Kun puhutaan ammatillisesta koulutuksesta, sen monipuolisuus yllättää maallikon. Luin melkein kokonaan Koulutuskeskus Salpauksen historiateoksen, 500 sivua, 1,7 kiloa, ja se tarjosi kuvan, joka on valtavan laaja. Kirjan ja Salpauksen koosta kertoo kertoo heti alkuun se, että sisällysluettelo käsittää 17 sivua. Vaikka Salpaus syntyi vasta 2001 kokoamalla yhteen Päijät-Hämeen koulutuskonserni -kuntayhtymään kuuluneet toisen asteen ammatilliset oppilaitokset, tämän kokonaisuuden historia ulottuu käytännössä paljon kauemmas. Nyt Koulutuskeskus Salpaus on yksi Suomen suurimmista ja edistyksellisimmistä ammatillisista oppilaitoksista. Vuosittain Salpauksessa on noin 13 000 aikuista ja nuorta opiskelijaa. Ammatillisia perustutkintoja voi suorittaa yli 40.


Kirja alkaa varsinaisesti vuodesta 1996 ammatillisen koulutuksen hajallaan olleen kentän keskittämisestä Päijät-Hämeen koulutuskonserniin. Ammatillisen koulutuksen historia tällä seudulla on kuitenkin varsin pitkä, sillä jo 1700-luvulla toimi Heinolassa kehruukoulu ja samanlaista toimintaa oli 1800-luvulla myös Padasjoella. Emäntäkoulu aloitti Orimattilassa 1893 ja Lahteen perustettiin käsityöläisiltakoulu 1894.

Kirjan haastatteluineen kokosivat kolmen vuoden urakkana Salpauksessa rehtorina 2001-13 toiminut opetusneuvos Marita Modenius (kuvassa oik.) ja Lahden ammattikorkeakoulun tietopalvelujohtajana toiminut Sirkku Blinnikka. Kirja kertoo ammatillisen koulutuksen kehityksestä, suosion kasvusta ja rakenteellisista muutoksista Päijät-Hämeessä sekä koulutusmaailmaan liittyvistä muistoista vuosien varrella.

Muistoja tulee mieleen kirjaa lukiessakin. Joitakin kauppaopiston naisia olen joskus naurattanut, mutta enemmän tuli kuitenkin tutuksi liikelaitos Tuoterangas, joka hoiti invalidihuoltolain suojatyötoimintaa. Tuoterenkaassa kävin sidotuttamaksi vuosikirjoiksi Uuden Lahden numerot ja yhdellä käynnillä ostin mölkkypelin. Mölkyn keksi Tuoterenkaan johtaja Jouko Pylväs, joka alkoi hyödyntää Heinolassa ja Kärkölässä vanerisorvista jätepuiksi jääviä puupalikoita. Mölkky-tavaramerkin Tuoterengas sai 1998. Kauppakamarin teollisuusasiamies Kyösti Lintunen (tutuille lintuasiamies Kyösti Teollisuus) ryhtyi viemään mölkkypakettia liikelahjoiksi ja lyhyessä ajassa pelistä tuli myös iso myyntimenestys. Kirjassa Pylväs kertoo oman mölkkyhuipennuksensa olleen, kun toimittaja Raine Tiessalo haastatteli häntä Urheiluruutuun petankkikentällä Pariisissa. Vuonna 2017 mölkky siirtyi porilaiselle Nelostuote Oy:lle. Nykyisin mölkkyä pelataan ympäri maailman, tämän vuoden MM-kisat järjestetään Hyvinkäällä ja EM-kisat Varsovassa.

Enää Tuoterengasta ei ole. Ennen uusia järjestelyjä se ylläpiti myös kierrätyskeskus Patinaa, jossa 2003 aloitti markkinoinnin tehtävissä sittemmin kansanedustajaksi noussut Mika Kari. Patinassa hän toimi siihen saakka, kunnes tuli valituksi eduskuntaan 2011.

Muitakin tällaisia kaikkien tuntemia nimiä tulee esille. Autoalan moottoriurheilupainotteisessa koulutuksessa Heinolassa opiskeli 2005-08 Valtteri Bottas, mutta koska hän jo tuolloin mikroautoilijana kilpaili paljon ulkomailla, opettaja Olli Mykrä laati hänelle henkilökohtaisen opiskeluohjelman ja tutkinto tuli suoritetuksi.

Salpauksen ammatillista perustukintoa ovat opiskelleet mm. jääkiekkoilija
Pasi Nurminen, nyrkkeilijä Jarkko Ojapalo, mäkihyppääjä Julia Kykkänen ja taitoluistelija Susanna Pöykiö. Toisella asteella on Suomessa 15 urheiluoppilaitosta, joista yksi on Päijät-Hämeen urheiluakatemia. Tähän verkostoon ovat kuuluneet Salpausselän lukio, Puolustusvoimain urheilukoulu sekä Pajulahden ja Vierumäen urheiluopistot. Tiiviissä yhteistyössä on nykyisin myös Lahden lyseon urheilulukio. Salpaus on Suomen olympiakomitean huippu-urheiluverkostoon kuuluva oppilaitos,

Meteorologin tutkintoa ei Salpauksessa voi suorittaa, mutta Nastopoli-lukiossa opiskeli 2005-08 iltauutisten säätyttö Anniina Valtonen. Nastopoli siirtyi kuntaliitoksessa koulutuskonsernilta Lahden kaupungille ja liitossopimuksessa sanottiin, että kaupunki ylläpitää lukiotoimintaa Nastolan alueella. Kun kuntaliitossopimuksen sitovuusaika päättyi, Nastopoli lopetettiin taloudellisista syistä ja oppilasmäärän huonon kehityksen vuoksi.

Monipuolinen tv-toimittaja/juontaja Mikko ”Peltsi” Peltola suoritti kalastusoppaan ammattitutkinnon Salpauksen Asikkalan toimipisteessä.

MÖLKYN LISÄKSI MUUTAKIN
KANSAINVÄLISYYTTÄ

Jo
Lahden ammatillisessa aikuiskoulutuskeskuksessa (per. 1967) toimi kansainvälistymisyksikkö, jossa oli räätälöityjä koulutusohjelmia mm. Viron ompeluteollisuudelle, Tallinnan satamaorganisaatiolle ja vesihuollolle sekä Latvian ympäristölaboratorioiden henkilöstölle. Yhteistyökuvioita oli myös kansainvälisyyteen panostaneiden yritysten kanssa (Lahden Polttimo Oy, Morus Oy, Porkka Oy).

Työvoimatoimiston päällikkö
Väinö Pässilä oli paljon yhteistyössä LAAK:n rehtorin Juha Vason kanssa ja tämän tuloksena minäkin olin pari kertaa toimittajan ominaisuudessa Tallinnassa houkuttelemassa sikäläisissä oppilaitoksissa virolaisia Lahteen ammatilliseen koulutukseen tai suoraan työperäisiksi maahanmuuttajiksi. Pässilän lisäksi näillä markkinointimatkoilla olivat myös Pentti Heikkurinen ja Pekka Kääriäinen. Kerran olimme kiltisti yötä nunnaluostarissa ja kerran kuului ohjelmaan myös virallinen vierailu Tallinnan Kalev -urheiluseuran johtajien luona, kun Pässilä oli tuolloin veljesseura Lahden Kalevan puheenjohtaja ja TUL:n varapuheenjohtaja.

Kansainvälistä yhteistyötä on myös oppilaitosten kanssa, suuntina mm. Hollanti, Liettua, Saksa, Skotlanti, Slovenia, Unkari, Singapore ja Taiwan.

Päijät-Hämeen koulutuskuntayhtymällä ja sen seuraajalla Salpaus-kuntayhtymällä on ollut kolme toimitusjohtajaa: Arpo Heinonen 1995 - 2003, Arvo Ilmavirta 2003 - 2012 ja Martti Tokola 2012 -. Pitkään on talossa ollut jo Tokolakin, joka ehti olla ensin talousjohtajana 13 vuotta ja toimitusjohtajan varamiehenä 10 vuotta.

Heinosen siirtäminen Päijät-Hämeen kuntayhtymän rehtorin virasta kuntayhtymän toimitusjohtajaksi aiheutti poliittisen kärhämän. Kaupunginvaltuutetut
Juha Christensen (krist), Milla Kalliomaa (krist) ja vanha kauppaopiston nainen Onerva Vartiainen (vihreä) eivät hyväksyneet valintaa, mutta Hämeen lääninhallitus ja lääninoikeus hylkäsivät heidän valituksensa.

Ilmavirta joutui myös vaikeuksiin, kun Ylen tv-ohjelmassa helmikuussa 2012 hänen johtamistapaansa arvosteltiin ja syytettiin häntä Lamk:n kulttuurialan lakkauttamisuhasta. Tämän jälkeen sekä ESS että Uusi Lahti panivat lisää kierroksia haukkumisiin; lehtien päätoimittajat olivat tuolloin Heikki Hakala ja Tommi Berg. Elokuussa 2012 Ilmavirta pyysi eroa toimitusjohtajan tehtävistä ja siirtyi kehitysjohtajaksi, vuorotteluvapaalle ja rästiin jääneille lomapäiville.

Tokola välttelee julkisuutta, mutta Salpauksen sisällä hän liikkuu paljon ja näkyy aktiivisesti.
Koronasyksynä 2020 Tokola aktivoitui erityisesti ja jakoi opetusalojen kierroksillaan kokemaansa ja näkemäänsä Facebookissa ja Linkedinissä, mistä tuli paljon hyvää palautetta.

Salpauksen omistukset 31.12.2020:
- Tytäryhtiö Salpaus-palvelut Oy.
- Osakkuusyhtiö Päijät-Hämeen ajoharjoittelurata Oy.
- Muut osakkeet Provincia Oy, Kuntien Tiera Oy, Nets Oy (Luottokonta Oy), Muovialan kehittämiskeskus Oy (Muovipoli Oy), PHP Holding Oy, Päijät-Hämeen tekstiilihuolto Oy, Työterveys Wellamo Oy.

kari.naskinen@gmail.com


maanantai 29. toukokuuta 2023

Parasta elämässä


Jossakin vaiheessa viime viikolla tuli mieleen, mitä muita mukavia asioita maailmassa on kuin jääkiekko. Eilen illalla en meinannut saada unta, kun mietin, eikä jääkiekko päässyt edes aivan kärkeen:

1. televisio (sieltä näkee melkein kaiken)
2. auto (jos ei jotain tv:stä näe, pääsee autolla katsomaan)
3. eläke (tulee, vaikkei tee mitään)
4. nousuhumala muutaman kerran vuodessa

Kurjimmat asiat:

1. koulunkäynti
2. sotaväki
3. työnteko
4. tyhmät ihmiset (25 %)

Parhaat keksinnöt omana elinaikanani:

1. televisio
2. nastarenkaat (nykyisin kitkarenkaat)
3. internetti
4. lohkolämmitin ja takalasinlämmitin

Pitäisi lopettaa:

1. tyhmät viihdeohjelmat
2. jatkoaikojen 3 vastaan 3 -peli
3. punaista päin ajaminen
4. kadun väärälle puolelle pysäköiminen (esteettisesti mölöä)

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 26. toukokuuta 2023

Sakot huonosta taiteesta


Lahden kaupungin
entinen viestintäjohtaja Heini Moisio kertoi Facebookissa käyneensä Helsingissä Galleria Forsblomilla, jossa saksalaisen Ina Gerkenin maalaukset tekivät niin vahvan vaikutuksen, että Heini tarvisi näyttelyn jälkeen tuplaespresson. En ole sovelias taulutaiteen tuntijaksi, mutta juuri luin hauskasta vakavasta tapauksesta, jossa huonosta taiteesta oli sakotettu. Näin kävi James Whistlerille Lontoossa 1878.


Aikansa johtaviin taidearvostelijoihin kuulunut
John Ruskin kirjoitti Fors Clavigera -lehdessä, että Whistlerin maalaus Nocturne in black and gold (kuva otsikon alla) oli oppimattoman taiteilijan tekeleenä suoranainen petos katsojaa kohtaan: ”En olisi olettanut kuulevani kukkoilijan (coxcomb) pyytävän 200:ta kultarahaa yleisön päälle paiskaamastaan maalipurkista.”

Whistler nosti tästä haukkumisesta kunnianloukkaussyytteen. Käräjillä Whistler selitti: ”En tiedä, menikö Nocturneni maalaamiseen kaksi vai puoli tuntia, ehkei kymmentäkään minuuttia, mutta siihen kytkeytyi havaintoja koko elämäni ajalta.” Mutta ei auttanut, oikeus oli samaa mieltä Ruskinin kanssa ja Whistler joutui maksamaan vahingonkorvauksia.

Whistler oli se sama taiteilija, jonka maalauksen Mr. Bean vahingossa sotki galleriassa. Elokuvassa Mr. Bean aivasti ja räkää lensi Whistlerin äidin muotokuvan päälle. Sitä kun Bean lähti pyyhkimään, maalaus suttaantui ja Bean joutui korjaaman teosta, mutta ei siitä aivan alkuperäisen kaltaista tullut.

Facebookissa on tänä vuonna esitellyt omaa taidekokoelmaansa Hollolan kunnan entinen suunnittelujohtaja
Markku Villikka. Se käsittää lähes 1500 teosta yli 350 taiteilijalta! Villikka on keskittynyt pääasiassa moderniin ja nykytaiteeseen aikajanan ollessa 1950-luvulta nykypäivään. Kun olemme tuttuja Markun kanssa, kommentoin yhtä hänen esittelemäänsä maalausta (kuva alla), että se vaikuttaa Markun lapsenlapsen päiväkotiteokselta. Markku vastasi: ”Antti Ojalan 1960-luvun alun työ. Se on taidehistoriallisesti kiinnostava, sillä se on tehty ARS 61 -näyttelyn inspiroimana. Näyttely teki informalismin tunnetuksi myös Suomessa.”


Vaikea laji tämä kuvataide. Maallikkokin silti ymmärtää, että varsinkin nykytaiteessa on tärkeämpää tekijä kuin teos. Jos minä tekisin jonkin samanlaisen sotkun kuin Antti Ojala, siitä ei kukaan maksaisi mitään, mutta Ojalan maalaus on luultavasti kymppitonnien arvoinen. Ina Gerkenin taulut muistuttavat James Whistlerin sakotettua taulua, ja joku voisi tuplaespresson sijasta ottaa tuplavotkan.

Markku Villikan toinen iso kiinnostuksenkohde on ooppera, etenkin
Richard Wagner ja Richard Strauss. Se on monien mielestä yhtä kauheaa kuin muukin epäonnistunut taide. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että taiteella on myönteisiä terveysvaikutuksia. Esimerkiksi Englannissa on käynnissä Artlift-ohjelma, jossa taide ja kulttuuripalvelut luetaan reseptillä saatavien hoitojen joukkoon. Tämä projekti on vähentänyt kohteidensa yleislääkärikäyntejä 37 % ja sairaalakäyntejä 27 %.

Taidegallerioihin pääsee kuitenkin ilmaiseksi ilman reseptiäkin ja Kansallisoopperan tapauksessa valtio subventoi jokaista pääsylippua
200 eurolla eli oopperakäynti menee satasen lipun ostaneella veronmaksajalla voiton puolelle.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 24. toukokuuta 2023

Painetut sanomalehdet alkavat olla turhia


Yhtenä iltana ennen nukkumaanmenoa luin Helsingin Sanomista digilehdestä ison jutun, kun ajattelin, että eipähän tarvitse seuraavana päivänä sitä oikeasta lehdestä lukea, kun tässä ei vielä nukutakaan. Juttua ei kuitenkaan ollutkaan lehdessä seuraavana päivänä, vaan vasta sitä seuraavana päivänä. Juttu ei ollut mikään tulenpalava uutisjuttu, mutta paljon tämä tilanne kertoi painettujen lehtien nykytilanteesta – ei mitään väliä kalliin paperilehden tilaajista, kunhan vain digitilaajien asiat hoidetaan. Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta.

Tässä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, kun sen tietää, mutta hassuahan meidän on maksaa kaksi kertaa enemmän paperilehdestä, jossa julkaistaan vanhoja digijuttuja. Painettu lehti on jo sekä periaatteessa että käytännössä vanhentunut tuote. Se tulee tilaajalle lehtenä, joka on edellisiltana tehty vanhoista aineistoista. Uudet aineistot on jo aamuvarhaisella netissä.

Tällainen tekninen kehitys ei tietenkään ole varsinainen ongelma. Kun vanhentunut tekniikka osoittautuu huonommaksi kuin uusi, on keskityttävä siihen uuteen. Enhän minäkään tätä tekstiä väsää 300 vuotta sitten keksityllä kirjoituskoneella, vaan modernilla kotitietokoneella, jossa esimerkiksi lyöntivirheet on helppo korjata.

Moni sanomalehti on viime aikoina ilmoittanut lopettavansa sunnuntainumeronsa. Oheinen kuva kertoo syyn. Päivälehtien kustannuksista peräti 29 prosenttia tulee paperilehtien jakelusta, ja varsinkin sunnuntaityönä se on kallista.

Jakelu- ja muistakin kustannuksista pitää karsia, sillä tuotot vähenevät jatkuvasti. Painettujen sanomalehtien myyntitulot olivat vuonna 2010 noin 1150 miljoonaa euroa, mutta tuoreimman julkistetun tilaston mukaan 2021 enää 630 miljoonaa euroa. Digitaalisen lehtitoiminnan tulot eivät kuitenkaan ole kasvaneet korvaavassa suhteessa, mutta samassa ajassa sentään 26:sta 187 miljoonaa euroon.

Mainosmyynnin ja jakelukustannusten takia on maksuttomia kaupunkilehtiä kokonaankin lopetettu. Kolme vuotta sitten lakkasi ilmestymästä Keskisuomalaisen konserniin kuuluva Turkulainen ja tänä vuonna saman yhtiön Lappeenrannan Uutiset. Saa nähdä, vieläkö kymmenen vuoden päästä ilmestyy painettuja sanomalehtiä, joissa on juttuja MM-jääkiekkoturnauksen toissa päivän otteluista.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 22. toukokuuta 2023

Internetin keksiminen synnytti kovan kaupallisen ja luovan kilpailun


Sähköinen tiedonsiirtoverkko kehitettiin sotilaalliseen käyttöön USA:ssa jo 1960-luvulla. Sieltä se levisi yliopistojen puolelle ja 1980-luvulla myös yksityiskäyttöön. Sarjaelokuva Halt and Catch Fire kuvaa hienosti Internetin aiheuttamaa teknologiakilpailua 80-90-luvuilla, kun alan suuryritysten rinnalle oli noussut pienempiä yrityksiä, jotka tehokkuudessa hävisivät, mutta luovuudessa voittivat. Sarja nimenomaan alkaa sillä, kun IBM:n myyntipäällikkönä jotenkin muninut Joe MacMillan puhuu itsensä Cardiff Electric -yritykseen ja alkaa yhdessä Gordon Clarkin kanssa rakentaa kilpailevaa tietokonetta IBM:n PC:lle. Oltaessa tietoverkoissa tulee heti esille se, miten erilaiset hakkeroinnit ja muut laittomuudet ovat mahdollisia. MacMillan ja Clark palkkaavat mukaan myös nuoren ohjelmoijan Cameron Howen, joka onnistuu murtautumaan IBM:n koneiden BIOS-koodin sisälle ja tämä mahdollistaa koodaamaan IBM:n PC:n BIOS:n Cardiff Electricin koneelle.

Tämä johtaa oikeudenkäyntiin, mutta myös sarjaelokuvan päähenkilöt kovaan vauhtiin. Neljänneksi tulee remmiin Gordonin vaimo Donna, joka myöhemmin perustaa yhdessä Cameronin kanssa startup-yrityksen Mutinyn. Se alkaa kehitellä 80-luvulla uusiksi suosikeiksi nousevia verkkopelejä, mutta kilpailu on ankaraa ja ongelmia tulee rahoituksesta, verkon toimivuudesta ja osaavan työvoiman saatavuudesta. Eteenpäin joka tapauksessa mennään, vaikka alkuperäinen neljän hengen tiimi hajoaa ja varsinkin MacMillan lähtee omille teilleen, mutta yhteydet heidän kesken toimivat.

Sarja esitettiin pienessä AMC-kaapeliverkossa 2014-17, neljä tuotantokautta, yhteensä 40 jaksoa á 45 minuuttia. Meillä se on nyt pyörinyt Tv 2:ssa ja jäljellä on vielä muutama jakso. Sarjan luoneet
Christopher Cantwell ja Christopher C. Rogers ovat sanoneet, että MacMillanin hahmo sai inspiraatiota tosielämän nettineroista Steve Jobsista, Ivan Boeskysta ja Michael Milkenistä sekä kuvitteellisista talouselämän elokuvahenkilöistä Patrick Batemanista ja Gordon Gekkosta. Joe MacMillan on sarjan päähenkilö, joka haistaa bisnesmahdollisuudet herkästi ja röyhkeästi, ja Cameron Howe on luova nero, jonkinlainen tietokoneohjelmoinnin ihmelapsi. Gordon Clark on tietokoneinsinööri, jonka osaamista ei aina saada esille, sillä elämän takaiskut koskettavat syvältä. Donna Clark on jonkinlainen äitihahmo Mutinyn nörteille, koska Cameronista ei sellaiseksi ole. Mutinyn jälkeen Donna löytää lopulta oman alansa (?) ja hänestä tulee nettialan merkittävän pääomasijoitusyhtiön osakas, jossa roolissa hän kuitenkin menettää sympaattisuutensa.

Sarjaelokuvan nimi
Halt and Catch Fire on suomeksi käännettävissä läppärinkäyttäjille tutuksi tulleella ohjeellan ”sammuta kone ja käynnistä uudelleen”. Vertauskuvallisesti tätä on myös alan kehittäjien työ. MacMillan ja kumppanit joutuvat keskeyttämään töitään ja sitkeästi vain aloittamaan aina uudestaan, sillä reitit tuntemattomaan ovat hankalia ja virheitä tulee. Nyt kun minulla on katsomatta enää kuusi jaksoa, on MacMillan kehittämässä netin hakukonetta, ja www-järjestelmäkin on juuri käsillä, puhumattakaan ensimmäisiä ajatuksia algoritmista. Todentuntua tapahtumiin tuo, että puheissa vilahtelee myös oikeita yritysnimiä, kuten mm. AOL, Atari,
Microsoft, Netscape ja Yahoo.

Välillä on tietenkin vaikeuksiakin ja ihmiset niuhottavat toisilleen sekä pienistä että isoista asioista. Romantiikkaakin on sen verran, että Joe on pihkassa Cameroniin, joka ei ole yhtä paljon, mutta muutamien mutkien kautta he ovat nyt ainakin hatarasti yhdessä, mikä tuntuu oikealta ratkaisulta.

Kokonaisuudessaan erinomainen kuvaus
noista ajoista, joihin me Suomessa liityimme mukaan aika pitkällä viiveellä. Vasta 90-luvun puolivälissä me keskivertokansalaiset pääsimme alkuun internetin kanssa. Nyt tämä kaikki on niin arkipäivää, että tätä kirjoittaessanikin olen pari kertaa klikannut amerikkalaisiin nettisivustoihin, joissa mm. sanotaan, että laadultaan tätä sarjaa voi verrata Mad Meniin ja Gordonia Breaking Badin päähenkilöön Walter Whiteen.

Pitää paikkansa. On ehdottomasti 2000-luvun parhaita sarjaelokuvia. Se tuo taitavasti esille ne mahdollisuudet ja vaikeudet, joita kokonaan uusi teknologia tarjosi, samoin kuin ne ristiriidat, jotka eri tavoilla ajattelevat ihmiset lähestyivät ongelmia. Mielenkiintoisesti tulee esille myös se kuinka tärkeinä toiset pitivät nimenomaan kaupallista menestystä, kun toisilla taas oleellista oli uusien ratkaisujen vallankumouksellisuus riippumatta niiden bisnesnäkymistä. Sarja on kokonaisuudessaan erinomainen kuvaus siitä, miten Kalifornian Piilaaksossa lähdettiin kehittämään nykyisen digiyhteiskunnan järjestelmiä ja toimintoja, jotka ovat meille nyt tavallista arkea.


Näyttelijät sarjassa ovat aivan erinomaisia, joten nimet ja naamat kannattaa panna muistiin:

Joe MacMillan = Lee Pace
Cameron Howe =
Mckenzie Davis
Donna Clark =
Kerry Bishé
Gordon Clark =
Scoot McNairy

Jaksojen ohjaajia on niin monta, että kenenkään ohjaajan mukaan sarjaa ei voi nimetä.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 19. toukokuuta 2023

Helpot ja kivat urheilulajit kiinnostavat


Jääkiekossa kaikki hyvin, mutta suomalaisten entiset ykköslajit yleisurheilu ja hiihto menevät heikompaan suuntaan. Mitaleja kyllä tulee edelleen, mutta harrastajamäärät pienenevät näissä molemmissa vanhan ajan lajeissa. Yleisurheilun tilastopankkiiri
Arto Pasanen on taas kilpailukauden alkaessa laatinut katsauksen nykytilanteeseen, joka paljastaa asioiden sen laidan, että suurin kiinnostus on nykyisin yksinkertaisimpiin ja helpoimpiin lajeihin.

Jos ei lähde harrastamaan jääkiekkoa tai muita kivoja palloilulajeja, niin yleisurheilussa vetää parhaiten pikajuoksu.
Onhan se helpompaa kuin aitajuoksu tai kiekonheitto. Pasanen oli tutkinut, montako viime vuoden tilastotulosta kussakin lajissa mahtui Suomen kaikkien aikojen tuhannen parhaan tuloksen joukkoon. Paras tilanne oli 100:lla ja 200 metrillä, joissa kummassakin tehtiin viime vuonna 84 tuhannen parhaan listalle ylettynyttä tulosta. Kenttälajeista parasta kehitystä tapahtui seiväshypyssä: 60 tulosta tuhannen parhaan joukkoon; näinkin hyvä lukema kertonee siitä, että tuhannen listalla on vielä paljon terässeipäillä tehtyjä tuloksia.

Toisenlainen tuhannen tilasto koskee pelkästään viime kesää ja kertoo eri lajien vetovoimasta. Edes tuhatta tilastotulosta ei saatu seuraavissa miesten lajeissa:

400 aj 883
tilastotulosta
Kuula 853
Keihäs 799
Pituus 793
Moukari 757
110 aj 749
3-loikka 621

Murtomaahiihdolla ei mene yhtään paremmin. Rekisteröityjen kilpahiihtäjien määrä on pudonnut 15 vuodessa 9000:sta 3500:aan. Jalkapallossa on 150 000 lisenssipelaajaa ja jääkiekossa 80 000.

Yksi syy palloilulajien jatkuvasti kasvavaan suosioon on, että jos oikein hyvin onnistuu, pääsee joskus miljoonatuloihin NHL:ssä tai Mestareiden liigassa.


VISAILUTIETOA


Arto Pasasen tilastotu
tkinnasta löytyy myös mielenkiintoisia tietoja kahden sukupolven olympiaedustuksista. Vanhimmat tapaukset ovat vuosilta 1906-36, jona aikana Verner Järvinen ja myös hänen kolme poikaansa osallistuivat olympiakisoihin. Neljäs poika pärjäsi hyvin Kalevan kisoissa, mutta ei päässyt olympiakisoihin. Näin meni:

Isä Järvinen voitti Ateenan välikisoissa 1906 olympiakultaa vauhdittomassa antiikin kiekonheitossa
ja pronssia normaalissa kiekonheitossa sekä Lontoossa 1908 pronssia antiikkisessa kiekonheitossa. Pojista Matti Järvinen voitti keihäänheiton Berliinissä 1936, Akilles Järvinen oli hopealla 10-ottelussa Amsterdamissa 1928 ja Kalle Järvinen oli kahdestoista kuulantyönnössä Los Angelesissa 1932. Yrjö Järvinen ei heittänyt keihästä olympiakisoissa, mutta oli pronssilla Kalevan kisoissa 1924.

Jorma Kinnunen oli olympiahopealla Mexicossa 1968 ja Kimmo Kinnunen neljäs Barcelonassa 1992.

Nina Holmen juoksi yhdeksänneksi 1500 metrillä Montrealissa 1976 ja Janne Holmen oli maratonilla yhdeksästoista Pekingissä 2008.

Antti Rajamäki oli juoksemassa pikaviestin Suomen ennätystä Münchenin välierässä 1972, mutta loppukilpailuun ei Suomi selviytynyt. Susanna Rajamäki oli kolmastoista 7-ottelussa Sydneyssä 2000.

Äiti ja poika alkuerissä:
Eeva Hongisto 800 metrillä Mexicossa 1968 ja Visa Hongisto 200 metrillä Pekingissä 2008.

Äiti ja tytär karsinnoissa: Ringa Ropo pituushypyssä Barcelonassa 1992 ja Ella Junnila korkeushypyssä Tokiossa 2021.

Eilen sain tennishallissa LVS:n valmentajiin kuuluvalta Antti Tiitiseltä visailukysymyksen: kuka LVS:n pelaaja on voittanut Björn Borgin? Vastaus oli, että Seppo Nurmi joskus juniorina Hangon turnauksessa, mutta vuosiluku ehti jo unohtua.

Koska kahvipöydässä istui myös LHS:n punapaita Markku Pukka, saimme Tiitiseltä toisenkin ja kummallisemman kysymyksen: Innsbruckissa 1980 hyppäsi ensimmäisenä LHS:n Jari Larinto, mutta kuka LHS:n mies hyppäsi toisena? Tuossa kilpailussa oli käynyt niin, että sakea lumipyry keskeytti hyppäämisen heti Larinnon jälkeen ja mäkeä piti ruveta lanaamaan parempaan kuntoon. Kun homma oli saatu valmiiksi, Larinto kiipesi takaisin torniin ja aloitti kilpailuhypyt uudestaan.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 16. toukokuuta 2023

Venäjän tavoitteena Ivy-yhtenäisyys


Helsingin yliopisto
n Aleksanteri-instituutin Ukraina/Venäjä-aiheinen Aleksanteri-foorumi kokosi satakunta Venäjän, itäisen Euroopan ja Euraasian suomalaista asiantuntijaa yhteiskunnan eri sektoreilta keskustelemaan nykyisestä sotakriisistä. Painopiste oli paljolti tulevaisuudessa.Avauspuheenvuoron pitänyt suurlähettiläs Mikko Kinnunen sanoi, että Venäjä käy nyt sotaa paitsi Ukrainaa vastaan myös YK:ta sekä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöä (Etyj) vastaan. Venäjä on sodallaan sotkenut nämä järjestäytyneet asetelmat niin pahoin, että paluuta vanhaan malliin ei ole.

Kinnunen toimi
suurlähettiläänä Kazakstanissa ja Kirgisiassa 2009-13, minkä lisäksi hän on työskennellyt Suomen suurlähetystöissä Moskovassa ja Washingtonissa sekä YK-edustustossa New Yorkissa. Kesällä 2021 hän aloitti Etyjin puheenjohtajan
erityisedustajana Ukrainassa. Aleksanteri-foorumin avauspuheessaan Koskinen sanoi, että Venäjä kuitenkin tavoittelee paluuta sellaiseen vanhaan, että Venäjä saisi luoduksi uudet suhteet Ukrainaan ja muihinkin entisiin neuvostotasavaltoihin. Tämän tarkemmin Kinnunen ei asiaa muotoillut, mutta hyvin voi ajatella, että Venäjän tavoite on saada Ivy-maat takaisin omaan vaikutuspiiriinsä ja mieluummin tiukempaan otteeseen kuin ovat olleet.

Tämän itsenäisten valtioiden yhteisön perustivat Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä entiset neuvostotasavallat Azerbaidzan, Armenia, Kazakstan, Kirgisia, Moldova, Tadzikistan, Ukraina, Uzbekistan, Valko-Venäjä ja Venäjä
. Perustamisasiakirjan allekirjoittivat Valko-Venäjällä 7.-8.12.1991 Venäjän, Valko-Venäjän ja Ukrainan päämiehet. Pari vuotta myöhemmin mukaan liittyi Gruusia, mutta se erosi Ivystä 2009 Venäjää vastaan käymänsä 8 päivän sodan takia. Ukraina loittoni Ivystä 2014 ja irtautui lopulta sopimuksesta 2018. Moldova ilmoitti viime vuoden lopulla, että se ei enää osallistu Ivyn toimintaan ja eilen Moldova ilmoitti vielä jyrkemmin, että se eroaa Ivystä. Baltian maat eivät Ivyyn kuuluneet. Ivyn päämaja on Minskissä ja kaksi kertaa vuodessa parlamenttienväliset istunnot järjestetään Taurian palatsissa Pietarissa. (Kuva tällaisen kokouksen osallistujista 2017.)

Kinnunen sanoi, että ideaalimaailmassa Venäjä hyväksyisi Ukrainan oikeasti itsenäisenä ja suvereenina valtiona, jolla on oikeus tehdä itse omat valintansa. Tämä olisi keskeinen pysyvämmän rauhantilan lähtökohta.


Kun Kinnunen aloitti erityisedustajana toissa vuonna Ukrainassa, hänen tehtävänään oli toimia puolueettomana ja tasapuolisena välittäjänä. Enää tätä tarvetta ei ole, koska Ukraina on suuren, laittoman hyökkäyssodan uhri ja nyt Ukraina ansaitsee koko tuen. Kaikkien neuvotteluosapuolten toimintaa on aikanaan syytä arvioida kriittisesti ja Kinnusen kritiikin kohde on Venäjä.

En ehtinyt kirjoittaa ylös kaikkea Kinnusen puheesta, joten lainaan lopuksi Kinnusen kirjoitusta Itämeren alueen kehitykseen keskittyvästä kolumnisarjasta Pulloposti:

”Venäjän esittämät sodan perusteet
ovat osoittautuneet muuttuvaksi käsitteeksi. Venäjä esittää jatkuvasti uusia syitä sille, miksi ´sotilaalliselle erityisoperaatiolle ei ollut vaihtoehtoa´. Tämä liittyy mm. siihen, että Venäjän käynnistämä suuri sota oli lopultakin Venäjän itsensä valinta ja että hyökkäyssota on sekä kansainvälisen oikeuden että Venäjän rikoslainsäädännön vastainen sekä siihen, ettei sota ole mennyt Venäjän kaavailujen mukaan. Tarve varsinkin kotiyleisölle suunnatuille vaihtoehtoisille totuuksille kasvaa. Venäjän ulkopuolelta katsottuna tilanteessa näyttäisi olevan samanlaisia piirteitä kuin MH17-lennon alas ampumisessa tai Sergei Skripalin ja hänen tyttärensä myrkytyksessä; useilla eri selityksillä pyritään loputtomaan relativismiin, useiden totuuksien luomiseen ja asian ytimen sekä syy-seuraussuhteiden hävittämiseen. Paitsi Ukrainaa, Venäjä käy sotaa myös totuutta vastaan.”

Puheessaan Kinnunen viittasi poliittisen historian tutkijaan Osmo Jussilaan, joka Venäjään perehtyneenä kirjoitti joskus Venäjän perusolemuksen erilaisuudesta lännen olemukseen verrattuna: ”Venäjän perusolemus on kokonaissidonnaisessa valtioyhteiskunnassa, patrimoniaalisessa vottšina-valtiossa. Sellainen on Venäjällä ollut suurimman osan sen pitkää historiaa, aina 1400 - 1500-luvuilta ja päätyen Stalinin Neuvostoliittoon. Siinä välissä oli vain noin 150 vuoden aika, jolloin tämä järjestelmä jossain määrin höltyi, kun patrimonialismi osittain purettiin.”

Putin pyrkii rakentamaan sitä vanhaa Venäjää uudelleen. Nyt tämä on kuitenkin sikäli vaikeampaa, että länsi osaa olla paremmin varuillaan ja apua alakynteen joutuville on luvassa nopeasti.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 14. toukokuuta 2023

Luonnonystävä ei koskaan saa mitään


Viime perjantaina seurasin netistä Aleksanteri-instituutin Ukraina/Venäjä-aiheista Aleksanteri-foorumia. Valmistellussa puheenvuorossaan Ilkka Herlin sanoi, että ilmastonmuutoksen torjunta on jäänyt sodan jalkoihin ja yhteydet tutkijoiden kesken ovat katkenneet. Kun Venäjältä ei enää saa tietoa, on esimerkiksi Siperiassa olevan haapanakannan tilanne nyt tuntematon. Haapana on sorsalaji, jota tavataan pohjoisessa, esimerkiksi Siperiassa ja Suomessa, jossa se on jo vaarassa kuolla sukupuuttoon seuraavien sadan vuoden aikana. Seuraavana päivänä lauantaina menin Kansallisteatterin väliaikaiselle näyttämölle Vallilaan, jossa on tullut ohjelmistoon kertomus Pentti Linkolasta, ja heti esityksen alussa Linkola havaitsee rantavedessä haapanan kevätpuvussaan.


Ilkka Herlin on Elävä Itämeri -säätiön perustajajäsen ja hallituksen puheenjohtaja. Säätiön tehtäväksi on määritelty ihmisen ja luonnon hyvinvoinnin edistäminen. Kolme vuotta sitten kuolleeseen Linkolaan ero on kuitenkin selvä, sillä Linkola oli määritellyt tärkeäksi vain luonnon hyvinvoinnin edistämisen. Linkola hyväksyi kaiken, millä luontoa suojeltaisiin, ja koska pahin luonnontuhoaja on ihminen, pitäisi ihmiskuntaa harventaa keinolla millä hyvänsä.

Eeva Putron ja Atro Kahiluodon kirjoittama näytelmä on nimeltään Pentti Linkola – kaltaisemme? Se saa katsojan aloittamaan kysýmyksellä, mitenkähän näytelmässä yritetään Linkolasta tehdä edes jotenkin samanlainen kuin minä olen. Ei onnistu. Linkolan kirjoituksia ja ajattelua käydään läpi laajasti, mutta kyllä katsoja joutuu silti huomaamaan, että käsitys Linkolasta ei muutu. Linkolan mielestä jokseenkin kaikki ihmisen tekemiset ovat olleet pahaksi luonnolle. Koska näin on, Linkola olisi hyväksynyt vaikka laajamittaisenkin väkivallan ihmiskunnan ison hävittämisen keinoksi.

Toisaalta Linkola väitti olevansa rauhanmies, pasifisti. Tämä oli kuitenkin ristiriitassa sen kanssa, että hän piti totalitarismia hyvänä ratkaisuna, koska se mahdollisti vaikkapa kaasukammioiden käyttööno
ton uudelleen.

Näytelmä ei ole tavanomainen, vuorosanojen varassa juonellisesti etenevä tapahtumaketju, vaan se koostuu ikään kuin Linkolan ajatuksista, joita viisi näyttelijää ”julistavat”. Vuorotellen he kaikki ovat Linkoloita
ja erillisistä episodeista muotoutuu tiivis, harkittu kokonaisuus. Näyttelijät ovat Eeva Putro, Mia Hafrén, Roni Martin, Timo Tuominen ja Panu Varstala. Eniten Linkolana on Timo Tuominen, jolla tämä on jo toinen Linkola-rooli. Vuonna 2012 näin pienessä Universum-teatterissa Kristian Smedsin ja Janne Reinikaisen tekemän monologinäytelmän Linkolan ja Antti Nylénin teksteistä. Tuominen oli Linkola ja toista hurjimusta Nyléniä esitti Olavi Uusivirta.

Kansallisteatterin näytelmässä Linkola sanoo Tuomisen esittämänä, että luonnonystävä ei saa koskaan mitään, häneltä vain viedään. Ku
in tilauksesta tähän oli saman lauantain Helsingin Sanomissa uutinen, jonka mukaan Ahvenanmaan maakuntahallitus oli myöntänyt luvan viiden merikotkan metsästämiseksi, vaikka merikotka on EU:n tiukasti suojelema laji ja on Ahvenanmaallakin rauhoitettu 1924.

Muut saavat lahjoja jatkuvasti. Autoilijat saavat moottoriteitä, metsämiehet uusia moottorisahoja jne. Eikä ympäristöstä tosissaan huolehdi kukaan. Linkola kysyykin, miksi ihminen on tärkein laji luonnossa, josta se ei mitään piittaa. Eihän ihminen ole kuin laji lajien seassa, joten miksi sitä pitää kohdella silkkihansikkain, kun muiden lajien kärsimyksiä lisätään ja elinmahdollisuuksia rajoitetaan. Tuhansien lajien sukupuuton ihminen on jo aiheuttanut ja lisää tulee.

Välillä näitä Linkolan ajatuksia tuodaan esille Roni Martinin
säveltämällä musiikilla ja näyttelijät ovat lintuja (kuvassa Timo Tuominen, Panu Varstala ja Mia Hafrén) – siis vähän kevennetään, etteivät katsojat rasitu liikaa. Lisää rasitusta ja todistusaineistoa saa erinomaisesta käsiohjemasta, jossa Linkolan valitsemasta maailmankatsomuksesta kirjoittaa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saanut toimittaja-kirjailija Juha Kauppinen. Hän muistuttaa loputtoman kasvun tavoittelusta ja siitä johtuvasta luontokadosta, josta 90 prosenttia aiheutuu siitä, että ihminen ottaa luonnosta aineita, kuten puuta, malmeja ja mineraaleja energiantuotantoon, sekä raivaa luontoa tuottaakseen lihaa, kasvattaakseen viljaa ja kasviksia.

Mutta Linkolako kaltaisemme? Onneksi näytelmän nimessä on kysymysmerkki, sillä Linkola oli esimerkiksi sitä mieltä, että pakolaisten hukkuminen Välimereen oli hyväksyttävä ilmiö. Tällä hetkellä hän aivan varmasti toivoisi Ukrainan sodan jatkuvan mahdollisimman pitkään, koska sodissa kuolee aina paljon ihmisiä.

kari.naskinen@gmail.com