Viime perjantaina seurasin netistä Aleksanteri-instituutin Ukraina/Venäjä-aiheista Aleksanteri-foorumia. Valmistellussa puheenvuorossaan Ilkka Herlin sanoi, että ilmastonmuutoksen torjunta on jäänyt sodan jalkoihin ja yhteydet tutkijoiden kesken ovat katkenneet. Kun Venäjältä ei enää saa tietoa, on esimerkiksi Siperiassa olevan haapanakannan tilanne nyt tuntematon. Haapana on sorsalaji, jota tavataan pohjoisessa, esimerkiksi Siperiassa ja Suomessa, jossa se on jo vaarassa kuolla sukupuuttoon seuraavien sadan vuoden aikana. Seuraavana päivänä lauantaina menin Kansallisteatterin väliaikaiselle näyttämölle Vallilaan, jossa on tullut ohjelmistoon kertomus Pentti Linkolasta, ja heti esityksen alussa Linkola havaitsee rantavedessä haapanan kevätpuvussaan.
Ilkka Herlin on Elävä Itämeri
-säätiön perustajajäsen ja hallituksen puheenjohtaja. Säätiön
tehtäväksi on määritelty ihmisen ja luonnon hyvinvoinnin
edistäminen. Kolme
vuotta sitten kuolleeseen Linkolaan ero on kuitenkin selvä, sillä
Linkola oli määritellyt tärkeäksi vain luonnon hyvinvoinnin
edistämisen. Linkola hyväksyi kaiken, millä luontoa suojeltaisiin,
ja koska pahin luonnontuhoaja on ihminen, pitäisi ihmiskuntaa
harventaa keinolla millä hyvänsä.
Eeva
Putron ja
Atro Kahiluodon
kirjoittama
näytelmä on nimeltään Pentti
Linkola – kaltaisemme? Se
saa katsojan aloittamaan kysýmyksellä, mitenkähän näytelmässä
yritetään Linkolasta tehdä edes jotenkin samanlainen kuin minä
olen. Ei onnistu. Linkolan kirjoituksia ja ajattelua käydään läpi
laajasti, mutta kyllä
katsoja joutuu silti huomaamaan, että käsitys Linkolasta ei muutu.
Linkolan mielestä jokseenkin kaikki ihmisen tekemiset ovat olleet
pahaksi
luonnolle. Koska näin on,
Linkola olisi hyväksynyt vaikka laajamittaisenkin väkivallan
ihmiskunnan ison hävittämisen keinoksi.
Toisaalta
Linkola väitti olevansa rauhanmies, pasifisti. Tämä oli kuitenkin
ristiriitassa sen kanssa, että hän piti totalitarismia hyvänä
ratkaisuna, koska se mahdollisti vaikkapa kaasukammioiden
käyttöönoton
uudelleen.
Näytelmä ei ole tavanomainen, vuorosanojen
varassa juonellisesti etenevä tapahtumaketju, vaan se koostuu ikään
kuin Linkolan ajatuksista, joita viisi näyttelijää ”julistavat”.
Vuorotellen he kaikki ovat Linkoloita ja
erillisistä episodeista muotoutuu tiivis, harkittu kokonaisuus.
Näyttelijät
ovat Eeva Putro, Mia
Hafrén, Roni Martin,
Timo
Tuominen
ja
Panu
Varstala.
Eniten
Linkolana
on
Timo
Tuominen, jolla tämä on jo toinen Linkola-rooli. Vuonna
2012 näin pienessä Universum-teatterissa Kristian
Smedsin
ja
Janne Reinikaisen
tekemän
monologinäytelmän
Linkolan ja Antti
Nylénin
teksteistä.
Tuominen
oli Linkola ja toista hurjimusta Nyléniä esitti Olavi
Uusivirta.
Kansallisteatterin näytelmässä Linkola sanoo Tuomisen
esittämänä, että luonnonystävä ei saa koskaan mitään, häneltä
vain viedään. Kuin
tilauksesta tähän oli saman
lauantain
Helsingin Sanomissa uutinen, jonka mukaan Ahvenanmaan
maakuntahallitus oli myöntänyt luvan viiden merikotkan
metsästämiseksi, vaikka merikotka on EU:n tiukasti suojelema laji
ja on Ahvenanmaallakin rauhoitettu 1924.
Muut
saavat lahjoja jatkuvasti. Autoilijat saavat moottoriteitä,
metsämiehet uusia moottorisahoja jne. Eikä ympäristöstä
tosissaan huolehdi kukaan. Linkola kysyykin, miksi ihminen on tärkein
laji luonnossa, josta se ei mitään piittaa. Eihän ihminen ole kuin
laji lajien seassa, joten miksi sitä pitää kohdella
silkkihansikkain, kun muiden lajien kärsimyksiä lisätään ja
elinmahdollisuuksia rajoitetaan. Tuhansien lajien sukupuuton ihminen
on jo aiheuttanut ja lisää tulee.
Välillä näitä
Linkolan ajatuksia tuodaan esille Roni Martinin
säveltämällä
musiikilla ja näyttelijät ovat lintuja (kuvassa Timo Tuominen, Panu Varstala ja Mia Hafrén) – siis vähän kevennetään, etteivät katsojat rasitu
liikaa. Lisää
rasitusta ja todistusaineistoa saa erinomaisesta käsiohjemasta,
jossa Linkolan valitsemasta maailmankatsomuksesta kirjoittaa
tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon saanut toimittaja-kirjailija
Juha
Kauppinen.
Hän
muistuttaa loputtoman kasvun tavoittelusta ja siitä johtuvasta
luontokadosta, josta 90 prosenttia aiheutuu
siitä, että ihminen ottaa luonnosta aineita, kuten puuta, malmeja
ja mineraaleja energiantuotantoon, sekä raivaa luontoa tuottaakseen
lihaa, kasvattaakseen viljaa ja kasviksia.
Mutta
Linkolako kaltaisemme? Onneksi näytelmän nimessä on kysymysmerkki,
sillä Linkola oli esimerkiksi sitä mieltä, että pakolaisten
hukkuminen Välimereen oli hyväksyttävä
ilmiö. Tällä hetkellä hän aivan varmasti toivoisi Ukrainan sodan jatkuvan mahdollisimman pitkään, koska sodissa kuolee aina paljon ihmisiä.
kari.naskinen@gmail.com