”Ruotsalaisessa elokuvassa ei ole ollut toista
tyttöä, joka olisi säteillyt hillittömämpää eroottista charmia
kuin Harriet Andersson”,
sanoi Ingmar
Bergman.
Jo ensimmäisessä Bergman-elokuvassaan Kesä
Monikan kanssa (1952)
Harriet Andersson osoittaa säteilynsä. Elokuvan
huippukohta on loppupuolella, kun hänen esittämänsä nuori
aviovaimo ja äiti on ravintolassa ja selvästi menossa jatkamaan
iltaa toisen miehen kanssa. Aviomies on asennushommissa matkatöissä,
joten ilta on tältä osin vapaa. Lähikuvassa Monikan kasvot
kääntyvät hitaasti suoraan kohti kameraa, pysähtyvät ja
katsovat. Monika ei sano mitään, katsoo vain. Monika uhmaa meitä
katsojia. Menen, vaikka se on teistä väärin. Elämäni Harryn
kanssa ei anna minulle mitään. Tuossa kohtauksessa on harvinaista
voimaa, sanatonta ja jossain määrin halveksuvaakin. Mitä te minua
tuijotatte, minä olen minä ja teen mitä haluan elämälläni.
Tehkää
mitä haluatte tai jos jotain edes osaatte!
Kesä
Monikan kanssa kuuluu
Bergmanin tuotannossa siihen vaiheeseen, jossa hän ei vielä
käsitellyt porvarillisen keskiluokan elämänmenoa. Kirkonmiehet ja
intellektuellit saivat kyytiä myöhemmin. Monika ja Harry ovat alle
20-vuotiaita ja vaatimattomissa töissä. Elämä on niukkaa ja nuori
kapinallisuus nousee pintaan. Harry saa myöhästelynsä takia potkut
ja Monika sanoo itsensä irti, koska kesä on alkamassa ja kesällä
voi tehdä muutakin kuin töitä pimeissä kellariloukoissa. Monika
kimpaantuu kotona myös juopottelevaan isäänsä, ottaa hatkat ja
menee Harryn luo. Sitten päätetään lähteä Harryn isän pienellä
moottoriveneellä viettämään kesää Tukholman saaristoon, jossa
kuvauspaikkana on ollut Sadelögan saari Utön edustalla.Harriet Andersson ja Lars Ekborg
Unelmien
toteuttaminen ei ole helppoa, mutta kaunis kesä menee jotensakin
hyvin. Paluu arkeen ja Tukholmaan on vaikeaa. Harry saa töitä,
mutta Monikan pitää jäädä kotiin, kun syntyy vauvakin. Elämä
on pielessä. Rahat vähissä, ei pääse edes elokuviin, vauva
huutaa, ei saa uusia vaatteita. Rakkauden laulukin on loppu, toisin
kuin sennimisessä elokuvassa, jonka Monika ja Harry olivat
ensimmäisillä treffeillään keväällä nähneet. Ero
tulee.
Elokuva
perustuu Per
Anders Fogelströmin novelliin
(1951). Fogelström tunnettiin nimenomaan Tukholman työväenluokan
kuvaajana, ja tästä on kysymys myös Bergmanin hyvässä
elokuvassa, joka on
nimenomaan paljon muuta kuin maineensa Pohjolan vapaan rakkauden
kuvaajana. Yhdessä kohtauksessa Harriet Andersson juoksee
rantakalliolla alasti kohti merta, kuvaus selän puolelta. Parissa
muussakin kohtaa voi sanoa olevan hieman eroottista sävyä. Sen
verran kuitenkin liikaa, että yksi tuotantoyhtiö AB
Svensk Filmindustrin
hallituksen jäsenistä erosi elokuvan levityspäätöksen
jälkeen.
Kun tällaiset lipputulojen maksimointiin tähdänneet keinot jätettiin syrjään, sanoi esimerkiksi ranskalaisen uuden aallon mestari Jean-Luc Godard 1958, että Kesä Monikan kanssa ”on omaperäisimmän elokuvantekijän omaperäisin elokuva, joka vauhditti modernin elokuvan renessanssia”. Francois Truffautin 400 kepposessa (1959) taas on kunnianosoitus Monikalle: Jean-Pierre Leaud ja Patrick Auffay varastavat elokuvan julisteen koulun ilmoitustaululta.
Ingmar Bergman ja Harriet Andersson kävivät talvella 1953 Helsingissäkin esittelemässä elokuvaansa. He yöpyivät Kämpissä, ja Jörn Donner totesi Bergman-kirjassaan (Otava, 2009): ”Käynti Helsingissä oli luultavasti vain tekosyy, jonka varjolla saattoi viettää lemmenviikonlopun vieraalla paikkakunnalla.”
Donner tietenkin kiinnitti huomionsa Harrietiin, ja kirjansa alkulehdessä onkin lainaus Åsa Linderborgin omaelämäkerrallisesta kirjasta Minua ei omista kukaan (2007): ”Totta helvetissä kansa käy kuvissa – kuka nyt ei haluaisi tuijottaa Harriet Anderssonin tissejä?” Myöhemmin Donner iskikin Harrietin, olivat avoliitossa ja tekivät Ruotsissa viisi elokuvaa 1963-67.
Mutta se katse! Bergman sanoi, että ”Harriet Andersson kuuluu elokuvatyöskentelyn neroihin. Mutkittelevalla tiellä alan viidakoissa tapaa vain muutamia harvinaisia kimmeltäviä tämän lajin yksilöitä.”
kari.naskinen@gmail.com