Undine, tappava merenneito

Koska saksalainen elokuva Undine on saanut Suomessa nimekseen Aallotar, se ja elokuvasta lehdissä julkaistut kuvat viittaavat veteen. Siksi piti ensimmäiseksi etsiä jonkinlaista sananselitystä, ja sellainen löytyi lääketieteen historioitsijan Arno Forsiuksen blogista: ”Sveitsiläissyntyinen lääketieteen uudistaja Paracelsus uskoi vuonna 1530 teoksessaan Liber de nymphis, että veden haltiattaret undiinit (latin. unda, aalto) kuuluivat keijujen joukkoon. Niillä ei ollut kuolematonta sielua, mutta sen ne saattoivat kuitenkin saada yhdynnässä maallisen miehen kanssa.” Tällainen taruolento on Undine Wibeau, jolla asiat miesten kanssa eivät kuitenkaan ota sujuakseen.

Christian Petzoldin uusi elokuva on erikoinen sekoitus arkea ja tarua. Varsinaisesti ollaan tämän päivän Berliinissä, mutta mukana on myös mystiikkaa, joka vie tarinan hieman trilleriksikin. Vedestä on koko ajan kysymys. Ensin rikkoutuu iso akvaario ravintolassa ja sitten Undine Wibeau kertoo luennossaan Berliinin pienoismallia vieraille esitellessään, että kaupunki käytännössä syntyi Spreejoen keskellä olevalle kuivalle läntille. Undine toimii historioitsijana Berliinin senaatissa.

Ensin Undine seurustelee Johanneksen kanssa – on kai viittaus Johannes Kastajaan. Kun Johannes sanoo panevansa suhteen poikki, sanoo Undine tappavansa hänet. Seuraavaksi petikaveriksi sattuu ammattisukeltaja Christoph, joka opettaa Undinenkin sukeltamaan. Ensimmäisellä yhteisellä sukelluksellaan Spreejoessa he näkevät jossakin veden alle jääneessä rauniossa tekstin Undine ja sen perässä sydämen kuvan. Ei selviä, onko se Christophin tekemä.

Selvä se, Undine on merenneito. Lisäksi Christoph näkee yhdellä työsukelluksellaan valtavan ison monnikalan, jota Christoph sanoo Guntheriksi. Tässä kohtaa panen jo omiani ja ehdotan, että tämä on viitaus Richard Wagnerin Jumalten tuhoon, jonka lopussa Gunther kuolee ja Reinin tyttäret saavat kulta-aarteensa takaisin syvyyksiin. Tällainen vertauskuvien etsiminen ja tulkintayritykset ovat oleellinen osa elokuvista kiinnostuneen harrastusta.

Että tällaista viihdettä puolitoista tuntia. En paljasta juonta enempää, mutta kyllä se toimii, vaikka muutama kohta luisuukin Petzoldin kehittämän mytologian puolelle. Mielenkiintoista on seurata myös Undine Wibeaun luentoja, jotka koskevat Berliinin itäisen osan arkkitehtuuria – olisi kuunnellut enemmänkin.

Pääosissa ovat Paula Beer ja Franz Rokowsky, jotka tulivat tutuiksi jo Petzoldin edellisessä elokuvassa Transit (2018).

kari.naskinen@gmail.com