Nyt nähdään jo luokkataisteluakin, ei sentään kansalaissotaa

SDP:n nousu kannatuskyselyissä selväksi ykköseksi ja laskusuunnassa olevan Kokoomuksen turhautuminen oppositiossa ovat jo pitemmän aikaa aiheuttaneet tavallista suurempaa kitkaa oikeiston ja vasemmiston välillä. Iso yritys UPM kuuluu tietenkin oikeistoon ja sen ilmoitus Kaipolan paperitehtaan lopettamisesta räväytti vastakkainasettelun harvinaisen jyrkäksi. Pääministeri Sanna Marinin esiintymisessä lauantaiaamuna televisiossa lisäsi hönkää pesään.

Heti sunnuntaina Kokoomuksen kansanedustaja Paula Risikko kirjoitti omalle nettisivulleen tiedotteen, jonka otsikossa kysyi, ”miksi lietsot luokkataistelua, pääministeri Marin?”.

Selvästi Sanna Marin edustaakin ideologisesti sosiaalidemokraattien vasenta laitaa, mutta konsensus-Suomessa ei viime vuosikymmeninä ole totuttu siihen, että pääministeri julkisesti esiintyessään tuo poliittisen ideologiansa näin konkreettisesti esille. Ykkösaamun haastattelussa hän olikin enemmän puolueensa puheenjohtaja kuin pääministeri. Eikä siinä mitään, kyllä hänet pääministeriksi on valittu poliitikkona.

Minkä sortin sosialisti Sanna Marin on, ei vielä tarkkaan tiedetä. Ehkä ei kuitenkaan aivan samanlainen kuin nuori opetusministeri Ulf Sundqvist, joka puoluekokouksessa Tampereella 1972 sanoi, että ”ellemme pääse sosialismiin perustuslakien muuttamisen kautta, me kasvatamme lapsemme siihen”.

Nyt on kuitenkin kysymyksessä Kaipola. Sitä ei vasemmiston mielestä pitäisi sulkea, koska se on voitollinen. UPM:n osingonjakokin on viimeiset kymmenen vuotta jatkanut komeasti kasvuaan ja kuin symbolina tälle yrityksen omistajien hyvinvoinnille maksetaan toimitusjohtaja Jussi Pesoselle palkkaa 7 miljoonaa euroa vuodessa

Vasemmisto sanoo, että tehdasta ei olisi pitänyt sulkea nyt, koska se ei vielä ollut tappiollinen, ja yrityksellä oli vielä keväällä varaa jakaa isot osingot ja maksaa toimitusjohtajalle palkkaa 19 200 euroa päivässä.

Oikeiston oikea reuna kuitenkin sanoo, että vähiten voittoa tuottavat yksiköt voi lakkauttaa ja sijoittaa pääomat paremmin tuottaviin yksikköihin ja mieluummin sellaisiin maihin, joissa ei paljon lakkoilla eikä kanneta korkeita veroja. Näin UPM:ssä nyt ajatellaan ja se on ideologisestikin niin kuin kapitalismissa pitää.

Lukuja Kaipolan tehtaan taloudellisesta tuloksesta ei ole saatu. Tämä viittaa siihen, että tulokset ovat olleet hyviä. Näin siitäkin huolimatta, että UPM ei enää vuosiin ole investoinut merkittävästi Jämsään, vaan on keskittynyt ulkomailla oleviin tuotantolaitoksiinsa. Jos Kaipolan luvut olisivat huonoja, ne olisi jo kerrottu, kuten tehtiin päätettäessä Säynätsalon vaneritehtaan äskettäisestä lopettamisesta; UPM ilmoitti Säynätsalon olleen viimeisten kymmenen vuoden aikana voitollinen vain yhtenä vuonna.

Aivan tuoreita tietoja ei ole myöskään siitä, miten paljon yritystukia valtiolta on UPM saanut. Eniten Suomessa kuitenkin. Yleisellä tasolla tiedetään, että yritystukien määrä on vuosittain noin neljä miljardia euroa. Tähän lukuun ei kuitenkaan sisällytetä esimerkiksi kolmen miljardin euron edestä alennettuja alv-kantoja. Valtiovarainministeriön arvioi pelkästään yritysten verotukien määräksi on noin seitsemän miljardia euroa. Laskentatavasta riippuen yritystukien kokonaismääräksi voidaan sanoa 8-9 miljardia. Suomen valtion tämän vuoden budjetti on 56 miljardia.

Tällaista on toiminnan oltavakin. Finnairkin on pidettävä ilmassa melkein hinnalla millä hyvänsä, koska mitkään vieraat lentoyhtiöt eivät kaikkia Finnairin suomalaisille ja suomalaisten yrityksille tarjoamia palveluja tarjoaisi.

Sitten on vielä se yritysten yhteiskuntavastuu, joka on paha sana porvareille. Vasemmisto katsoo, että UPM:n pitäisi kantaa vastuuta myös työntekijöittensä ja heidän perheittensä hyvinvoinnista, eikä mennä lopettamaan 450 työpaikan tehdasta, joka tuottaa yhtiölle voittoa. Markkinataloudessa tällä ei kuitenkaan ole yritysten omistajien näkökulmasta merkitystä – ainoa jotain merkitsevä asia on se, paljonko jää "viivan alle".

kari.naskinen@gmail.com

Armin Hary kärjisti Adidas/Puma-veljesten riidat

Näinä päivinä 60 vuotta sitten olivat meneillään Rooman olympiakisat. Näkyivät jo Suomenkin televisiossa. Ne olivat niitä aikoja, kun ystävyys- ja yhteistyösopimukset pitivät Saksan liittotasavallan ja DDR:n vielä yhtenä joukkueena. Näin oli vielä Tokiossakin 1964, mutta Meksikossa 1968 Saksat olivat olympiaurheilussakin jo itsenäisiä valtakuntia. Rooman kisojen yksi kohokohta oli 100 metrin juoksun finaali syyskuun 1. päivänä 1960, kun Armin Hary voitti kultamitalin ajalla 10,2.

Mikään yllätys ei voitto ollut, sillä jo kesäkuussa Armin Hary oli juossut Zürichissä maailmanennätyksen 10,0. Erikoisen tuosta Rooman satasesta teki kuitenkin se, että Hary aiheutti kaupallisen skandaalin piikkarivalinnoillaan. Zürichissä hän oli käyttänyt Rudolf Dasslerin Puma-yhtiön piikkareita ja niin myös Roomassa, mutta palkintokorokkeelle hän nousi Adolf ”Adi” Dasslerin Adidas-piikkarit käsissään.

Ovela temppu, joka onnistui: sekä Puma että Adidas maksoivat Harylle. Sponsorisopimukset eivät silloin olleet samanlaisia juristien tekemiä kuin nykyisin, joten Hary rahasti molemmat. Tapaus oli niin sensaatiomainen, että Nobel-kirjailija Günter Grass valitsi sen kuvaamaan vuotta 1960 kirjassaan Minun vuosisatani (Tammi, 1999). Grass kirjoitti, että Armin Haryn lahjakkuudella oli riittämätön moraalinen perusta:

”Myöhemmin hän, niin kiinteistönvälittäjänä kuin yrittäjänäkin, joutui usein mukaan skandaaleihin ja lopulta 80-luvun alussa siihen loputtomaan keinottelun suohon, jossa olivat päätekijöinä ay-liikkeen kiinteistökonserni Neues Zuhause sekä Münchenin arkkihiippakunnan hallinto- ja taloustoimisto, niin että hän lopulta sai kaksi vuotta vankeutta epärehellisyydestä ja petoksesta.”

Tapahtumat Roomassa rikkoivat lopullisesti Dasslerin veljesten välit. He olivat 1920-luvulla perustaneet kenkätehtaan Gebrüder Dassler Schuhfabrik. He liittyivät myös Adolf Hitlerin natsipuolueen jäseniksi, vaikka eivät olleet aatteen varsinaisia kannattajia, mikä tuli hyvin esiin Berliinin olympiakisoissa 1936. Veljekset saivat tyrkytettyä omat tuotteensa myös Jesse Owensille, joka voitti neljä kultaa ja nosti Dasslerin kengät maailmanmaineeseen.

Sodan jälkeen veljekset joutuivat natseja tutkivan komitean eteen, ja kuulusteluissa Rudolf mustamaalasi Adolfia. Yhteisen kenkätehtaan jatkaminen oli tämän jälkeen mahdotonta, joten Herzogenaurachin kaupunkiin Nürnbergin luoteispuolelle syntyi kaksi yritystä, Adidas ja Puma. Veljesten vihanpito vaikutti jopa niin, että Adidaksen ja Puman työntekijöiden välinen avioliitto ei tullut kysymykseen tai ainakin se johti potkuihin. Kaupungin hautausmaakin jaettiin kahteen osaan.

LASSE VIREN JA TIGERIT

Enää ei löysiä suullisia mainossopimuksia tietenkään tehdä. Toisenlaisia konflikteja voi silti tulla; parhaiten muistetaan Montrealin kisat 1976, kun Lasse Viren kymppitonnin maaliintulon jälkeen nosti japanilaisen Asics-tehtaan Tiger-piikkarinsa ylös. Viren joutui tuosta mainostempuksi tulkitusta tapauksesta KOK:n kuulusteluun apunaan joukkueenjohtajat Pertti Paloheimo ja Kalevi Tuominen. Viren sai lopulta jatkaa kisoissa, joissa sitten voitti myös 5000 metriä.

Niin koville Virenin tempaus otti amerikkalaisella Nike-tehtaalla, että sen juoksumuseosta Oregonissa poistettiin Virenin kuva ja nimi suurmestareiden muistolaatasta.

Mainonta on nykyisin määräävässä asemassa huippu-urheilua. Ilman sitä ei isoja arvokilpailuja pystyttäisi nykymuodossaan järjestämään. Eivätkä tiedotusvälineet noteeraa tätä mitenkään. Vielä 1970-luvun alussa Suomessakin raaputettiin esimerkiksi sanomalehtien jääkiekkojuttujen kuvista pois mainokset, joita oli alkanut ilmestyä kaukaloiden laitoihin.

Toisin on nyt. Kun tehdään haastattelu Kari Hotakaisesta tai juttu Katri Kulmunin puhetilaisuudesta, lehdessä mainitaan, oliko tapahtumapaikkana Teboilin vai Nesteen bensa-asema.

Kyllähän mainonta tietenkin tehoaa. Tyypillinen esimerkki eiliseltä sukulaistapaamiselta, jossa yksi sukulaismies kertoi, että heillä oli firmassa vaihdettu tietokoneita, oli siirrytty Lenovoon. Minä siihen heti, että sehän on tuttu merkki, kun nimi oli muutama vuosi sitten Williamsin F1-autojen kyljissä. Näin tämä sponsorointi toimii. Myös Adidas, Puma ja Asics ovat hyvin tuttuja, vaikka omat urheilukenkäni näyttävätkin olevan Reebok ja Wilson.

kari.naskinen@gmail.com

Tenet – Einsteinkin olisi ihmeissään

Maailmanloppua vastaan taistelevalla John David Washingtonilla ei suojamaski ole koronaviruksen takia. Elokuvassa Tenet on asia pahempi, maailmanloppu uhkaa. Ollaan kuin antiikin Kreikan suuressa draamassa, jossa lopullista ratkaisua haetaan protagonistin johdattelemana. Protagonisti on antiikin draamoissa päähenkilö tai kertoja, ja Tenetissä Washingtonin roolinimi on erikoisesti vain The Protagonist. Kreikassa ei tosin silloin käsitelty maailmanloppua, mutta nyt siitä pystyy tekemään jopa ajankohtaisen ongelman.

Tenet on suuren luokan seikkailuviihde-elokuva, joka hyvin vertautuu James Bondin seikkailuihin maailman pahuutta vastaan. Christopher Nolanin elokuvassa panokset ovat kuitenkin suurimmat mahdolliset. Jos Washington ei onnistu, on edessä Harmageddon.

Rytinä alkaa Ukrainan kansallisoopperasta, johon terroristit tekevät kaasu- ja tuliasehyökkäyksen. Yhden porukan haalareiden selässä lukee POLISIJA ja toisten selässä on KORD (Ukrainan kansallinen poliisi). Keitä oikeasti lienevätkin, niin alkusoitto tähän oopperaan on tehokas. Pian selviää, että jos roistot saavat asian etenemään mielensä mukaisesti, ovat Hiroshiman ja Nagasakin pommit pikkujuttuja sen rinnalla.

Elokuvan tapahtumat ovat paikoin sekavia. Siihen sopii erinomaisesti luonnontieteilijä Clemency Poésyn yksi repliikki: ”Älä yritä ymmärtää, tunne se.” Monet teokset eri taidemuodoissa menevätkin yli ymmärryksen, mutta niitä on silti väistämätön hinku katsoa tai lukea tai kuunnella. Muutama päivä sitten tuli televisiosta Federico Fellinin 8½ (1963), jonka katsoin neljännen kerran, mutta vieläkään en kaikkea tajua, mutta katson yhä. Toinen asia sitten on, että Tenetiä en katso toista kertaa.

Tenet tarkoittaa suomeksi opin- tai uskonkappaletta. Se on sama toisinpäin tavattuna, ja tästä on kysymys elokuvassakin. Siinä on keksitty menetelmä, josta Einsteinkin olisi ihmeissään. Einsteinin suhteellisuusteorian mukaan avaruus on kaareutuva ja tämän takia aikakin on kaareva. Tenetissä ollaan päästy pitemmälle: ajan saa kulkemaan myös takaperin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ajankulun kokonaisvaltaista kääntämistä, vaan tarpeen mukaan tietyissä tilanteissa niin, että muu maailma ympärillä jatkaa normaalia menoaan kellon mukaan. Eivätkä vanhat ajat ole mihinkään hävinneet, sillä yhdessä pienessä kohtauksessa esiintyy myös 87-vuotias Michael Caine.

Tästä scifi-elementistä tulee erikoinen ratkaisu joihinkin tilanteisiin. Bond ei tähän kykene, mutta Bond onkin aina jalat melkein maassa. Tenetissä tämä toimii, elokuva on intensiivinen spektaakkeli, joka pysyy hyvin jännitteessään koko 2,5 tuntia. Ei ihme, että Christopher Nolan on sanonut haluavansa ohjata Batman-leffojen lisäksi Bondinkin; kun sitä tilaisuutta ei ole tullut, hän teki oman ”bondinsa”.

Tenetin pääpahis on antagonisti Kenneth Branagh, jonka hallussa on plutoniumia ja jokin sen tuhovoiman liikkeelle saava algoritmi – jotenkin näin. Branaghin vaimona on pitkäsäärinen, 187-senttinen kaunotar Elizabeth Debicki.

Tuttuja teemoja elokuvissa ovat nykyisin utopia ja dystopia, mutta Tenet lisää valikoimaan entropian. Se on jo hankalampi termi, sillä se liittyy termodynamiikkaan, joka tietosanakirjan mukaan mittaa epäjärjestyksen astetta tilassa, eikä entropia voi koskaan pienentyä. Maapallo ei kuitenkaan ole entropian vallassa, koska se koskee vain suljettuja tiloja, ja maapallo on avoin tila, johon tulee ulkoa mm. auringonsäteitä. Elokuvassa tätä teoriaa hieman oikaistaan ja tulkitaan maapallo yhdeksi suljetuksi tilaksi, jossa entropia on kasvanut jo niin suureksi, että lopullinen tuho uhkaa.

Tenetin kuvauksia on tehty paljon Tallinnassa. Alun oopperasalina toimii satamassa oleva Linnahall ja hurjat autokohtaukset on kuvattu Pärnun maantiellä ja Laaknatiellä Lasnamäessä. Koska ”jumalten tuhokin” on lähellä, on kuvauksia tehty myös Via Richard Wagnerilla Ferrarassa Italiassa.

kari.naskinen@gmail.com

Seurapeli pitäisi keskeyttää, kun se tylsistyttää

Ohjaaja Jenni Toivoniemi kokee syyllisyyttä siitä, että hänen ensimmäisen pitkän elokuvansa Seurapelin aiheena ovat keskiluokkaiset, valkoiset, materiaalisesti hyvin pärjäävät aikuiset. (HeSa 21.8.2020)

Hän on siis tullut omantunnontuskiin siitä, että kuvaa tällaista tavallista ihmisluokkaa. Jos Jenni Toivoniemi alkaisi tehdä elokuvaansa nyt valaistuneena, henkilövalikoimaan kuuluisivat myös lespopari ja yksi tummapigmenttinen kikkarapää.

Seurapelissä neljän pariskunnan kesäinen viikonlopunvietto saaressa käsittää pääasiassa vitun-huutamista, viinanjuontia, tyjännauramista, pussailua, pätkittäistä puhetta ihmissuhdeongelmista ja muuta känniläisten horinaa.

Ohjaaja on sanonut, että ”elokuva on yhtä aikaa kepeä ja mielettömän älykäs”. Kepeän voi tietenkin tulkita monella tavalla, mutta älykkyyttä en juuri löytänyt. Seurapeli on sitä samaa ihmissuhdesoopaa, jota television kotimaiset tv-sarjat ovat täynnä.

Henkilövalikoima sinänsä on ihan kunnossa, on Taideteollisessa korkeakoulussa opiskelija (29), levy-yhtiön tiedottaja (32), Finlandia-ehdokkuuden saavuttanut kirjailija (35 vuotta), muodikkaan viestintätoimiston visuaalisen viestinnän strategi (35), sosiologian väitöskirjaa viimeistelevä tutkija (35), kustannustoimittaja (35) kulttuuritapahtumien tuottaja (36) ja kansainvälisesti vähän jo nimea saanut ruotsalainen näyttelijä (37).

Kaikilla muilla paitsi ruotsalaisella Mikaelilla on kauheita ongelmia. Ikuista nuoruutta haetaan, toisaalta aikuisuuteenkin pitäisi päästä, mutta kun tämä keski-ikäisyys on rasitteena. Ollaan näinkin pitkälle eläneinä ja kokeneina pelkkiä raakileita ja omahyväisiä snobeja, joista ei taida tulla mitään kunnollista.

Elokuva on yhtä ja samaa jahnaamista alusta loppuun. Ei muutu miksikään, kestääkö tätä tunnin, kaksi, kolme tai neljä, tässä tapauksessa kaksi, mutta tuntiin olisi kannattanut keskeyttää.

”Taiteeksikin” tämä on tarkoitettu, sillä yhdessä kohtaa on kuvassa symbolisesti rikki mennyt viinilasi ja toisessa homehtunut omena, vaikka omenat eivät yhden vuorokauden aikana homehdukaan. Hiirikin jää hiirenloukkuun. Tällaista pitää meille yksinkertaisille katsojille vääntää rautalangasta, vaikka me muutenkin näemme, että viikonloppu etenee kohti mädäntymispistettään. Voi herranpieksut!

Näyttelijät sentään pelastavat sen, mitä tylsästä käsikirjoituksesta irti saa. Laura Birn, Emmi Parviainen ja Paula Vesala ovat parhaiten luontevia, ja hyvin ovat juonessa mukana myös Iida-Maria Heinonen, Paavo Kinnunen, Samuli Niittymäki ja ruotsalainen Christian Hillborg. Nykyelokuvien vakiomulkvisti Eero Milonoff on taas samanlainen kuin aina ennenkin.

kari.naskinen@gmail.com

Helpoin laji on 100 metriä, vaikein 3000 metrin estejuoksu

Päijät-Hämeen liikunta ja urheilu ry:n juhlagaalassa 2013 sai Arto Pasanen elämäntyöpalkinnon. Hän on SVUL:n Lahden piirin viimeiseksi jäänyt toiminnanjohtaja. Hänen omat lajinsa olivat seiväshyppy ja 10-ottelu eli sieltä vaikeimmasta päästä. Edelleen Pasanen laatii mielenkiintoisia ja harvinaisia yleisurheilutilastoja. Eilen kilahti sähköpostiin hänen ynnäämänsä osallistujatilastot tämän vuoden Kalevan kisoista.

Kun näin maallikkona teen niistä johtopäätökset, niin helpoimmat maaottelulajit ovat tässä järjestyksessä 100 m, 200 m, 800 m ja 400 metriä, sillä näissä lajeissa oli eniten osallistujia. Satasenjuoksijoita oli 93.

Vaikeimmat lajit ovat vastaavalla perusteella 3000 metrin esteet (19 juoksijaa), seiväshyppy, korkeushyppy ja kolmiloikka.

Toinen tilasto koski Kemissä pidettyjä nuorten SM-kisoja. Paljastuu, että vain muutamissa lajeissa tehtiin siellä kaikkien aikojen parhaat voittotulokset. Yleisesti ottaen hyvällä mallilla kansallisella tasolla oltiin voittotulosten perusteella nyt pikajuoksuissa sekä keihään-, kiekon- ja moukarinheitoissa.

Joitakin poimintoja takavuosien kovimmista voittotuloksista nuorten SM-kisoista: Jari Rinne 400 metriä 48,51 (1980), Antti Haapakoski pika-aidat 13,73 (1990), Markku Rokala kolmiloikkaa 15,68 (1980) ja Asko Peltoniemi seivästä 550 (1990).

Vielä kun mennään taaksepäin vuoteen 1960, sieltä löytyvät nuorten mestareina mm. Arto Pasanen, Risto Myyrä, Pauli Nevala, Pauli Ny, Eero Tilli ja 400 metrin aidoissa Juha Väätäinen ajalla 57,3.

kari.naskinen@gmail.com

Ei löytynyt salaista mystiikkaa

Tampereen seurakunnan päättävissä elimissä käytiin kova kamppailu siitä, voiko Hugo Simbergin maalauksia hyväksyä uuteen Johanneksen kirkkoon, josta sittemmin tuli Tampereen tuomiokirkko. Lopulta kirkon tarkastusvaliokunta hyväksyi yhden äänen enemmistöllä Elämänköynnöksen, Haavoittuneen enkelin, Kuoleman puutarhan ja muutkin Simbergin teokset tähän Lars Sonckin suunnittelemaan kirkkoon, joka valmistui 1907.

Kävin vihdoin perehtymässä näihin kirkkomaalauksiin, ja kyllähän silloisen seurakuntaväen hämmennyksen ymmärtää. Kirkon ainoa enkeli on haavoittunut, luurangot kastelevat puutarhassa ja orjantappurapiikkistä ruusuköynnöstä kantavat 12 apostolia ovat nuoria alastomia poikia. Joku ehdotti, että pojille ainakin pitäisi maalata uimahousut päälle, ettei pappien moraali heikkenisi.

Uskontotieteen tohtorin Nina Kokkisen tohtorinväitöskirjassa sanotaan Hugo Simbergin kuuluneen Akseli Gallen-Kallelan ja Pekka Halosen ohella niihin taiteilijoihin, jotka hakivat vastauksia elämän suuriin kysymyksiin ”vaihtoehtoisesta henkisyydestä”. Se vei taiteilijat parapsykologiaan, spiritualismiin, teosofiaan, tolstoilaisuuteen ja kaikenlaiseen muuhun okkultismiin eli salatieteisiin. Nina Kokkisen tohtorinväitöksen on julkaissut tamperelainen Vastapaino nimellä Totuudenetsijät – Esoteerinen henkisyys (2019).

Nina Kokkinen sanoo, että salatieteet tarjosivat taiteilijoille ratkaisuja tieteen ja uskonnon yhdistämiseksi: "Niissä painotettiin myös henkilökohtaisia kokemuksia ja itsenäistä ajattelua. Samankaltaiset asiat ovat tärkeitä myös nykypäivän henkisyydessä, jossa tällaisesta toiminnasta on tullut arkipäivää yhä useampien ihmisten elämässä. Esoteerisuuteen ja okkultismiin liittyviä ajatuksia ja symboleita kierrätetään myös populaarikulttuurissa."

Kirkosta sai viidellä eurolla opaskirjan, joka kirjakaupoissa maksaa 25 euroa, mutta siinä ei tähän mystiikkapuoleen puututa. Eikä se tavallista kävijääkään sen kummemmin hätkähdytä. Mutta kun nyt tietää jotakin näistä vaihtoehtoisista tulkinnoista, niin ymmärtää kirkonmiesten vastahangan. Simbergin tunnetuimpien maalausten lisäksi kirkon katossa ja lasimaalauksissa kuvataan jälleensyntymistä jonkinlaisina taivasmatkoina kohti toisia planeettoja. Lisäksi toisena taiteilijana ollut Magnus Enckell teki alttaritaulun Ylösnousemus, jossa ei ole Jeesusta eikä ristiä, vaan taivaalle katsovia ihmisiä. Mukanani ollut kirkkotaiteentuntija kertoi, että ihmisjoukossa toisena oikealta on Enckell itse. Julkisivujen ja sisätilojen ornamentiikan suunnitteli arkkitehti Valter Jung.

Uusiakin teoksia kirkossa on. Graniittisen kastemaljan suunnitteli sisustusarkkitehti Irma Vuorimaa 1980-luvun alussa ja professori Päikki Prihan suunnittelemat kirkkotekstiilit valmistuivat 2007.

Johanneksen kirkko rakennettiin Kyttälän työläiskaupunginosaan Tammerkosken itäpuolelle, joka oli liitetty Messukylästä Tampereen kaupunkiin 1877. Tuomiokirkko siitä tuli, kun Tampereelle saatiin piispanistuin 1923.

Kannattaa käydä. Siitä sitten on muutaman sadan metrin matka museokeskus Vapriikkiin, jossa on mm. Suomen jääkiekkomuseo. Siellä oli viime perjantaina heti ovella vastassa jääkiekkoleijona nro 211 Kimmo Leinonen. Eikä enää keskusteltu esoteerisesta salatieteestä, vaikka Valko-Venäjän MM-kisat vähän sitäkin sisältää.

kari.naskinen@gmail.com

Ei kultamitalimies, vaan olympiavoittaja

Käpylän työväentalolla, lähellä Tapio Rautavaaran kotipaikkaa Oulunkylää julkistettiin pari viikkoa sitten kirja Rautavaarasta. Siinä yli 300 ihmistä muistevat kohtaamisiaan Rautavaaran kanssa. Kirja on 350-sivuinen, mikä paljastaa, että monet tällaiset kohtaamiset kuvataan lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta mukana on myös laajempaa tarinointia. Lisäksi on paljon kuvia, osa muistelijoiden omista kätköistä. Kirjan ovat tehneet Hannu Ignatius ja Tomi Lindblom, jotka aiemminkin ovat kirjoittaneet populaarikulttuuria käsitteleviä kirjoja.

Syksyllä 1978 Rautavaara oli esiintymässä Suomen Autoteollisuus Oy:n (Sisu) toimipisteen avajaisissa Oulussa. Juontajana oli Arvi Lind, jonka kanssa hän palasi lentokoneella Helsinkiin. Lindin vaimo oli Seutulassa vastassa, ja Tapsa vietiin samalla kyydillä kotiinsa Oulunkylään. Mukana oli nelivuotias Juha-poika, jolle isä sanoi, että tämä Tapsa-setä on kultamitalimies. Siihen Tapsa korjasi: ”Minä olen olympiavoittaja. Kultamitalin voi saada sonninäyttelyssäkin.”

Noin vuotta myöhemmin 26.9.1979 Arvi Lind oli työvuorossa uutistenlukijana, kun päivällä oli tullut tieto Tapio Rautavaaran kuolemasta. - ”Se oli ainoita kertoja, kun olen uutisia lukiessani liikuttunut. Nieleskelin kyyneleitä ja kokosin itseni.”

Seiväshyppääjä Jouko Mäki-Lohiluoma muistaa Rautavaaran kertoneen yhdestä tapauksesta Lontoon kultamitalikisoista 1948: ”Keihäänheitto oli alkamassa ja me kilpailijat verryttelimme heittopaikalla, kun Englannin kuningas saapui katsomoon. Toiminta kentällä pysäytettiin ja kaikki tekivät kunniaa kuninkaalle. Vain minä jatkoin verryttelyäni. Järjestäjät riensivät luokseni pysäyttääkseen minut. He osoittelivat kohti kunnia-aitiota ja hokivat: ´The king, the king´. Vastasin heille: ´Not my king´ ja jatkoin verryttelyäni.”

Olympiamitalisti tuli myös Juha Lindistä: jääkiekkopronssia Naganossa 1998.

Roomassa olympiapronssia 1960 voittanut seiväshyppääjä Eeles Landström oli Rautavaaran läheinen urheilukaveri. Landström nousi myös eduskuntaan Liberaalisen kansanpuolueen edustajana, ja noihin aikoihin Tapsan puoliso Liisa Rautavaara soitti Landströmille:

”Liisa kertoi, että he olivat Tapsan kanssa puhuneet ja että Tapsa haluaa myös politiikkaan. Hän olisi ollut siinä loistava. Liberalismi sai Tapsan ajattelemaan ja LKP oli kansaa lähellä, kuten hänkin. Puhuin asiasta puolueen puheenjohtajille, jotka olivat professorismiehiä. He tyrmäsivät ajatuksen ja totesivat: ei Tapsa sovi meidän porukkaan. Soitin Liisalle ja sanoin, ettei ajatus sovi puolueelle. Siihen politiikka jäi Tapsan osalta.” (Tuolloin LKP:n puheenjohtajana oli professori Mikko Juva.)

Kun Landström oli ennen eduskuntauraansa toiminut Rosenlewin sosiaalipäällikkönä, hän kutsui kaverinsa Rautavaaran yksiin harjannostajaisiin 1964. Yöksi Tapsa meni Landströmien luo, ja siellä hän iltaa istuttaessa otti kynän käteensä ja kirjoitti keskelle vaaleaa tapettia: ”Me yritämme uskoa urheiluun! Eeles ja Tapsa.” Sitten Landström muutti Porista Lahteen ja asunto piti myydä. Pankinjohtaja soitti perässä Lahteen ja kertoi hyvän myyntitiedon: ”Mä en tosta sun asunnosta anna kauheasti plussaa enkä rahallista arvoa, mutta sen seinässä olevan nimmarin ansiosta sain täyden hinnan.”

TUL:n MIES

Tämä LKP-juttu kuulostaa yllättävältä, koska Rautavaara oli kuitenkin kova TUL:n mies. M.A. Numminen muistaa Rautavaaran kertoneen hänelle siitä, miten Tapsa nuorena poikana oli myynyt junissa ja asemilla Suomen Sosialidemokraatti -lehteä: ”Jotkut matkustajat osoittivat vihamielisyyttä SDP:n lehteä ja myös Tapsaa kohtaan, koska hän myi ´kommunistien´ lehteä. Ei auttanut, vaikka sanoi, etteivät sos.demit ole kommareita.”

Keväällä 1980 TUL ryhtyi järjestämään Rautavaaran muistokonserttia Finlandia-talolle. Heikki Kahila muistelee konserttia, jossa Tapsan tunnetuimpia kappaleita tulkitsivat Erkki Liikanen, Arttu Suuntala, Harri Saksala, Reijo Kallio, Esa Pakarinen, Liisa Tavi, Pasi Kaunisto, Koiton Laulu ja Songilo, johon Kahilan lisäksi kuuluivat Aarre Elo, Apeli Halinen, Jani Uhlenius ja Jukka Virtanen.

”Tapsa ja TUL kuuluivat yhteen”, sanoo Heikki Kahila. Tapsan seura oli Oulunkylän Tähti.

Tokion olympiakisoissa 1964 voitti keihäskultaa Teuvan Rivakan (SVUL) Pauli Nevala, joka sai sinne heti sähkösanoman Rautavaaralta: ”Vain rämäpäät pärjäävät tässä maailmassa, vakava onnitteluni.” Rautavaara oli myös vastassa lentokentällä, kun Suomen joukkue palasi Tokiosta, ja lentoasemalla Rautavaara kiinnitti Nevalan rintapieleen Suomen olympiavoittajat ry:n rintamerkin.

Myöhemmin Nevalan kotona vieraillut Rautavaara kirjoitti ensimmäistä lasta odottavan perheen päiväkirjaan: ”Tyttö se on se ensimmäinen, seuraava saa olla mitä vaan.” Neljä päivää myöhemmin syntyi Marjo-tytär ja sitten myös hänelle sisko.

Vastaavanlaisia sanontoja ja letkautuksia monet muistavat. Katri Helenalle Tapsa sanoi kerran keikkabussissa: ”Te nuoret luulette, että parasta on tuli, mutta ette aavistakaan, mitä on se hiillos!”

Tapio Rautavaaran balladiperinnettä nykyisin jatkava Marko Haavisto oli 7-vuotias, kun Rautavaara kuoli: ”Koulussani Vuorikadun ala-asteella Lahdessa oli juuri alkamassa musiikkitunti, kun opettajamme Leena Rihu käveli luokkaan itkien ja kertoi suru-uutisen. Sitten hän jakoi meille Sininen uni -laulun sanat. Pian itkin minäkin kuten melkein kaikki muutkin oppilaat luokassa.”

kari.naskinen@gmail.com

Valtiosihteereistä on rönsyillyt ylimitoitettu aluskasvillisuus

Kuvissa ovat valtiosihteerit Malin Brännkärr, Maria Kaisa Aula, Mikko Koskinen, Saila Ruuth ja Eila Mäkipää. Tätä poliittista porukkaa on nykyisin paljon, valtiosihteereitä 15 ja lisäksi ministereiden erityisavustajia noin 70. Tällainen poliittinen koneisto alkoi muodostua varsinaisesti siinä vaiheessa, kun Suomessa ryhdyttiin valmistelemaan liittymistä Euroopan unioniin. Katsottiin, että kokousmatkat Brysseliin ja niiden kokousten valmistelu vaativat lisää voimavaroja. Niinpä Harri Holkeri ottikin avukseen Suomen Pankista Martti Korhosen, josta näin tuli ensimmäinen poliittinen valtiosihteeri.

Samalla nimikkeellä oli kyllä aikaisemmin jo toiminut joitakin ministeriöiden kansliapäällikköjä, mutta he olivat virkamiehiä. Yksi heistä on ollut opetusministeriön kansliapäällikkö Jaakko Numminen, joka Kanava-lehden uusimmassa numerossa ihmettelee kovasti nykyistä meininkiä. Numminen itsekin käytti kansainvälisissä yhteyksissä valtiosihteeri-nimikettä, englanniksi Secretary General, saksaksi Staatssekretär ja sosislistimaissa maan tapaan ”ministerin ensimmäinen pysyvä sijainen”. Se oli kuitenkin eri juttu kuin tämä nykyinen.

Kun valtiosihteeristön paisuminen alkoi 2010-luvulla saada kritiikkiä, yritti Juha Sipilä tulla toimeen hieman pienemmällä määrällä, mutta sen jälkeen valtiosihteereiden ja erityisavustajien määrä on kasvanut voimakkaasti. Numminen kirjoittaa nyt, että poliittisten valtiosihteereiden tulo ministeriöihin on aiheuttanut sekavuutta ja päällekkäisyyttä. Valtiosihteeri sulkee ministerin ja virkamiesten suoran yhteyden, mikä on jopa omiaan heikentämään asioita valmistalevien virkamiesten työmotivaatiota.

Tätäkin erikoisemman ongelmakentän muodostavat entiset valtiosihteerit, jotka vaihtuvat, kun hallituksetkin vaihtuvat. Korkeapalkkaisten valtiosihteerien paluu aikaisempiin, vaatimattomampiin tehtäviin on osoittautunut vaikeaksi. Yksi seuraus tästä on ollut, että he ovatkin hakeutuneet uusiin tehtäviin: ”Ovat olleet kehittämässä politiikan liepeillä toimivia, puolueita lähellä olevia ajatuspajoja, konsulttiyrityksiä ja viestintätoimistoja, jotka suorittavat palveluja ministeriöille ja puolueille sekä auttavat liike-elämää yhteyksien solmimisessa hallintoon.”

”Näin on kuin huomaamatta versonut poliittinen aluskasvillisuus, joka on Suomen olosuhteita ajatellen paisunut ylimitoitetuksi”, sanoo Numminen. (Kanava 5/2020)

Kuvaavan esimerkin tästä rikkaruohokasvillisuuden haitallisuudesta antoi se, kun Katri Kulmunia höynäytettiin pahemman kerran hänen erityisavustajansa Kari Jääskeläisen ja konsulttifirman toimesta.

Tuosta yllä olevasta kuvasta tunnen nimeltä Maria Kaisa Aulan. Yleisesti ottaen valtiosihteerit ovat kuitenkin meille ulkopuolisille jokseenkin tuntemattomia. Ennen ne harvat valtiosihteerit olivat kovan luokan nimiä: Holkerin hallituksen jälkeen Esko Ahon valtiosihteerinä oli ensin Pekka Tuomisto ja sitten Timo Relander, Paavo Lipposen valtiosihteerinä oli Raimo Sailas, Matti Vanhasen valtiosihteerinä Risto Volanen ja Jyrki Kataisen valtiosihteerinä Olli-Pekka Heinonen. Nyt kun nopeasti tarkistin, niin kuvassahan on myös Sanna Marinin valtiosihteeri Mikko Koskinen, joka ulkonäöstä päätellen ei ole sama mies kuin Jokereiden paras puolustaja.

kari.naskinen@gmail.com

Maailma tuntui sokeasta kauniilta, kunnes hän sai näkönsä

Kirja-antikvariaateista tekee joka kerta hienoja löytöjä. Nyt sain kahdella eurolla ranskalaisen André Giden pienoisromaanin Pastoraalisinfonia (1919), jonka Otava oli painanut 1948. Iso osa sivuista piti paperiveitsellä avata. En tuntenut kirjaa mitenkään, mutta koska hämärästi muistin Giden saaneen joskus Nobelin palkinnon, niin sijoitin kaksi euroa. Eikä hukkaan mennyt, sillä kertomus pienen paikkakunnan papin ja nuoren sokean tytön kielletystä rakkaudesta on hurja. Tosin sen konkreettinen huipentuma on vain kevyt suudelma. Jos tällainen tarina kirjoitettaisiin nyt, meininki olisi toisenlaista. Niin syntiseltä pastorin tapaus joka tapauksessa näytti, että Hitlerin vainoissa Giden kirjakin poltettiin julkisesti.

Pastori ottaa hoiviinsa orvoksi jääneen sokean tytön, iältään ehkä 15 vuotta tai pari vuotta enemmänkin. Pastori on naimisissa ja selittää vaimolleen, että tämä Gertrude on kuin Jumalan hänelle lähettämä kadonnut lammas, jolle hän kaiken opetuksen ja rakkauden antaessaan tekee suuren vanhurskaan työn.

Jeesus paransi sokean näkeväksi, mutta miten käy henkisesti sokeille. Pastorin sokeus on sitä lajia, että asiat menevät sekaisin. Tytölle hän opettaa, että Jumalan luomakunta on kaunis, ja kun pastori vie tytön konserttiin Neuchateliin kuuntelemaan Beethovenin Pastoraalisinfoniaa, tyttö kysyy sen jälkeen: ”Onko tosiaankin se, mitä Te näette, näin kaunista?”

Mutta kun tohtori Martins onnistuu leikkauksella tekemään Gertruden silmät näkeviksi, tämän maailma romahtaa. Ei se olekaan pastorin ja Beethovenin kuvailema paratiisi, vaan kaikkea muuta. Lisäksi Gertrude huomaa rakastavansa enemmän pastorin Jacques-poikaa. Illuusio maailmasta on kuitenkin mennyt hajalle ja tyttö tekee itsemurhan.

Myöhemmin André Gide itse vieraili kahdessa täydellisiä ihanneyhteiskuntia tavoitelleissa maissa, Saksassa ja Neuvostoliitossa. Moskovassa hänet kutsuttiin 1936 peräti Leninin mausoleumin parvekkeelle seuraamaan lokakuun vallankumouksen paraatia Stalinin ja muiden neuvostojohtajien seurassa (kuvassa). Giden silmät aukesivat ja matkararaporttinsa hän päätti: ”Käynti Neuvostoliitossa (ja tietenkin Saksassa) auttaa meitä paremmin kuin mikään muu antamaan arvoa ajatuksen vapaudelle, josta saamme nauttia Ranskassa.”

Nobelin Gide sai 1947, jolloin hän jo edusti kirjallisuuden uusia aatteita avantgardea, dadaismia ja muita vastaavia moderneja ismejä. Ennen Moskovassa käyntiään Gide oli ollut aatteeltaan kommunisti, mutta hylkäsi sen ideologian heti kotiin palattuaan. Ateistiksi hän sen sijaan jäi, ja perheinsituutio sai häneltä huutia: ”Perhe voi olla parasta, mitä maailmassa on, mutta melko usein se on kaikkein pahinta.”

”Papisto on vastuussa siitä hirveydestä, että kapitalistinen yhteiskunta on voinut etsiä tukea kristinuskosta. Papisto on ominut Kristuksen sillä tavoin, että tuntuu kuin nykyisin papeista pääsisi eroon vain heittämällä Kristuksen heidän mukanaan.”

kari.naskinen@gmail.com

Kamala Harris ja Lewis Hamilton

Presidenttiehdokas Joe Biden oli päätänyt, että hänen varapresidenttiehdokkaansa pitää olla nainen ja tummaihoinen. Sellaiseksi löytyi senaattori Kamala Harris. Tällainen valintamenetelmä muistuttaa Suomessakin tuttuja poliittisia virkanimityksiä: ensin päätetään, minkä hallituspuolueen on vuoro saada edustajansa johonkin virkaan ja sitten etsitään siihen sopiva henkilö.

Bidenin tapauksessa kysymys oli nyt tasa-arvopolitiikasta. Se edellytti tummahipiäistä naista. Kun tämä yli äyräiden mennyt vouhotus on levinnyt jo Pohjanmaan lakeuksillekin, annettiin Seinäjoella potkut jalkapallovalmentaja Miika Juntuselle, koska tämä oli pannut pelaajat välillä keventämään harjoitusrupeamaa ”kuka pelkää mustaa miestä” -hippaleikillä.

Viime viikolla katsoin televisiosta ottelua biljardin MM-kisoista. Kun penkkiurheilijan pitää aina valita puolensa jännityksen ja tunnelatauksen takia, otin suosikikseni kahdesta tavallisesta englantilaisesta vaaleatukkaisemman. Toisella oli musta tukka ja musta parta. Pienestä pitäen ovat kaverini olleet vaaleatukkaisia ja sellaiset tuntuvat kotoisemmilta. Jos joku sanoo tätä rotusorroksi, niin kai se sitten nykymuodin mukaisesti sitä on.

Tämän takia tein eilen parannuksen ja toivoin Lewis Hamiltonin voittavan. Panin Veikkauksen vedonlyöntiinkin euron Hamiltonin puolesta ja voitin 63 senttiä. Nyt omatunto on taas puhdas.

Varsinkaan suomalaisia urheilijoita ei saa kannattaa. Se on tuomittavaa nationalismia, joka ulkomaankielisesti äännettynä onkin rumasti natsionalismia.

Erikoisia nämä nykyiset kamppailut tasa-arvosta ja suvaitsevuudesta joka tapauksessa ovat. Toisenlainen tähän liittyvä asia on se, että jotkut ryhmät omivat itselleen tiettyjä tunnuksia oudolla tavalla. Esimerkiksi leijonakorua ei Suomessa enää voi käyttää, jos ei halua leimautua aivan äärioikeistolaiseksi. Sateenkaaren väriyhdistelmän puolestaan ovat ottaneet tunnuksekseen homot, ja nyt se näyttää olevan myös F1-organisaation käytössä kuvaamassa tämän moottoriurheilulajin tasa-arvoisuutta.

Televisiosta tuli lauantaina vanha amerikkalainen elokuva Hupainen avioero, jonka englanninkielinen nimi on Gay Divorce. Homot ovat ottaneet gay-sanan tarkoittamaan itseään, mutta koska elokuva oli tehty lähes 90 vuotta sitten, katsoin sen, sillä Fred Astairen ja Ginger Rogersin aikana gay oli vielä alkuperäisessä merkityksessään. Gay on alunperin adjektiivi, joka suomennettuna tarkoittaa eläväistä, hilpeää, iloista. Homoväki on kuitenkin muuttanut tämän myönteisen mielleyhtymän antavan sanan substantiiviksi ja tarkoittamaan itseään.

Tasa-arvopyrkimykset ovat tietenkin ehdottoman kannatettavia. Mutta pitääkö meilläkin tämän takia vaihtaa juustojen ja jäätelöiden nimiä?

On käsittämätöntä, että Amerikassa valkoiset poliisit kohtelevat mustia niin huonosti. Yleensä vain unohtuu se, että USA:ssa tummaihoiset ja latinot tappavat valkoisia paljon enemmän kuin valkoiset heitä.

kari.naskinen@gmail.com

Rippikoulu pitää pintansa

Vaikka rippikoulunkin suosio laskee kirkon jäsenmäärän pienentyessä, saavuttaa rippikoulu edelleen lähes 80 prosenttia 15-vuotiaista nuorista. Varsinkin leirimuotoiset rippikoulut kesäisin ovat suosittuja. Ulla Heikkilän ohjaamassa elokuvassa Eden ollaan tällaisella viikon kestävällä ”riparileirillä”, ja yllättävää on, että näin oleellisena osana nuorten elämänvaiheisiin kuuluvasta asiasta on vasta nyt tehty elokuva.

Elokuva on sujuvasti etenevä kertomus nuorten leirielämästä. Olisi varmaan mukavaa katsottavaa kaikille rippikoulun äskettäin käyneille, ja seurasi sitä herpaantumatta tällainen vanhempikin katsoja, jonka muistoissa rippikoulu on kyllä kovin toisenlainen.

Heti alkuun tulee esille se, että suhtautuminen rippikouluun on nuorten keskuudessa sekalaista. Pääroolissa oleva Aliisa kuuluu kirkkoon ja lähtee leirille vain siksi, että mummi saisi sydärin, jos ei lähtisi. Yksi leiriläisistä sanoo syyksi osallistumiseensa rahan. Tästä minullakin on tuore kokemus, kun eräs sukulaislikka kertoi juuri, että eivät ne jumalajutut mitään tosia ole, mutta konfirmaatiopäivänä sai sukulaisista 700 euroa ja muita lahjoja päälle.

Elokuva tietenkin perustuu siihen, että mukana on muutama tällainen toisinajattelija. Ulla Heikkilä on kertonut, että Aliisassa on häntä itseään. Aliisa joutuu vastahankaan sekä leiripappien että muiden leiriläisten kanssa, ja jos elokuva olisi jatkunut konfirmaatiopäivästä eteenpäin, olisi Aliisa/Ulla eronnut kirkosta hieman myöhemmin täytettyään 15 vuotta ja mennyt seuraavana kesänä uskonnottomien Prometheus-leirille. Elokuva ei silti osoita tienviittaa tuohon suuntaa, vaan mieluumminkin antaa myönteisen kuvan rippikoulusta.

Elokuva on tehty Espoon seurakuntien leirikeskuksessa Hvittorpissa Kirkkonummella. Draamaa on saatu hieman lisää, kun Hvittorp on todellisuudesta poiketen sijoitettu saareen, josta ei pääse pois, vaikka Aliisa yhtenä hetkenä haluaisikin. Oman jännitteensä saa aikaan sekin, että toinen leiripapeista on vanhanaikainen tiukkapipo, vaikka nuori nainen onkin, mutta toinen on lupsakka, nuorten mielenliikkeitä paremmin ymmärtävä mies.

Kristinuskon syvällisiä perusasioita käydään läpi, mutta kuitenkin niin kevyesti, että ne eivät tee elokuvasta rasittavaa. Oleellisempina kysymyksinä ovat nuorten ystävyys ja kyky sopeutua joukkoon. Aliisan roolissa Aamu Milonoff on erinomainen; kyllä näkee, että näytteleminen on sukuominaisuus (isä on Juho Milonoff ja äiti Vilma Melasniemi). Itse hän kävi Prometheus-leirin.

Toisen erityisen hyvän roolin on tehnyt Satu Tuuli Karhu (kuvassa toista pappia esittävän Tommi Korpelan kanssa). Hänen esittämänsä pappi Tiina oppii itsekin leirillä jotakin. Hän on jo kokeneempi näyttelijä, Teatterikorkeakoulun käynyt, Kansallisteatterissa näytellyt ja naissivuosa-Jussinkin saanut elokuvasta Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2018). Tälle kajaanilaistytölle seurakunnan toiminta tuli jo pienenä tutuksi pyhäkoulun, lastenleirin, rippikoulun, isostoiminnan ja joulukirkkoesiintymisten kautta.

Kirkko ja kaupunki -lehdessä Satu Tuuli Karhu kertoi saaneensa ensisuudelmansa rippileirin leikkihäissä, joissa hän oli ollut morsiamen tehtävässä. Tällaiset ohuet seksijutut ovat mukana myös Edenissä, ja koska monikulttuurisuus änkeää nykyisin joka paikkaan, on tähänkin elokuvaan pantu yksi homopoikapari.

kari.naskinen@gmail.com