Sotkamon kirkkoherra Johan
Frosterus kirjoitti
1800-luvun alussa, että ”karhu ja ahma ovat meidän kotipetojamme,
jotavastoin sutta on pidettävä muukalaisena”. Noihin aikoihin
susia oli paljon, mutta enää niitä on Suomessa vain noin 200.
Ongelmia
on silti edelleen.
Susi on kuitenkin suojeltu eläin. Nykyisin sudet etsivät parempaa suojaa Suomen länsiosista, jossa niiden ravintotilanne on parempi kuin idässä. Susihavaintoja on tehty enenevässä määrin Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Hämeessä, mutta kaatolupia ei saa helposti, koska jokainen eläin haluaa elää.
Näin maallikosta tuntuu ihmeelliseltä, miksi vaarallisten petojen annetaan rauhassa liikkua asutuilla alueilla. Onko susista jotain hyötyä? ”Luontoihmiset” sanovat, että mitään eläimiä ei saa päästää sukupuuttoon, mutta eivät sudet niin vähissä olekaan, että tuollaista pelkoa olisi. Mitä eroa eläinten hyödyllisyyden kannalta on susilla ja kirpuilla? Kirpuista ei tietty yhtikäs mitään hyötyä, mutta sotamies Viirilä sentään olisi lähtenyt Inariin susia naimaan.
Toisinkin on tilanne ollut. Löysin vanhan tilaston, jonka mukaan esimerkiksi Hämeen läänin Vesilahdella surmattiin 1820-luvun jälkipuoliskolla 70 sutta. Aihetta oli ollut, sillä 1820-luvulla sudet tappoivat siellä 200 hevosta. Hevonen oli talonpojan kallein eläin, mutta sudetkin pitivät niistä.
Susia piti siis ampua niin paljon kuin ehti. Metsästyskirjassa neuvottiin vuonna 1878: ”Hiihtäen sopii sutta ajaa ainoastaan niillä seuduilla, joissa paljon lunta sataa ja aidat sekä muut sulkemukset eivät estä hiihtäjän kulkua. Ruvettuansa väsymään susi etsii mielellään tiepaikkoja, joita myöten se kauvan menee, ettei tarvitse paksussa lumessa möhjystää.”
Hyvin petoja saatiinkin tapetuiksi. Vielä 1879 tapettiin Turun ja Porin läänissä 115 sutta ja 33 ilvestä, Hämeen läänissä 59 sutta, 50 ilvestä ja yksi karhukin. Idässä Viipurin läänissä petoja oli selvästi enemmän ja siellä kaadettiin samana vuonna 56 karhuakin.
Tappiotkin olivat isoja. Vuonna 1879 pedot tappoivat Hämeen läänissä 152 hevosta, 331 lehmää ja 1624 lammasta.
Ihmisten kimppuunkin sudet kävivät. Tampereen Sanomissa kirjoitettiin 1867, että sudet olivat vieneet lapsia Hämeenkyrössä, Pirkkalassa ja Ylöjärvellä.
Maamiehen Ystävässä kerrottiin 1847, että sudet ovat vaarallisimmillaan järvien jäillä ja muilla aukeilla paikoilla talvisin: ”Hukat kulkevat suurissa joukoissa ja ovat niin rohkiat, että ihmistenki päälle käyvät ja jo tiettävästi monelta ovat ottaneet hengen, mutta kesällä ja metsäisillä paikoilla tavataan heitä harvoin enempää kuin kaksittain tai kolmittain.”
Suomessa susi on nyt ollut jo 40 vuotta rauhoitettu eläin, koska se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Luvanvaraisesti susia saa kuitenkin joskus metsästää.
kari.naskinen@gmail.com
Susi on kuitenkin suojeltu eläin. Nykyisin sudet etsivät parempaa suojaa Suomen länsiosista, jossa niiden ravintotilanne on parempi kuin idässä. Susihavaintoja on tehty enenevässä määrin Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Hämeessä, mutta kaatolupia ei saa helposti, koska jokainen eläin haluaa elää.
Näin maallikosta tuntuu ihmeelliseltä, miksi vaarallisten petojen annetaan rauhassa liikkua asutuilla alueilla. Onko susista jotain hyötyä? ”Luontoihmiset” sanovat, että mitään eläimiä ei saa päästää sukupuuttoon, mutta eivät sudet niin vähissä olekaan, että tuollaista pelkoa olisi. Mitä eroa eläinten hyödyllisyyden kannalta on susilla ja kirpuilla? Kirpuista ei tietty yhtikäs mitään hyötyä, mutta sotamies Viirilä sentään olisi lähtenyt Inariin susia naimaan.
Toisinkin on tilanne ollut. Löysin vanhan tilaston, jonka mukaan esimerkiksi Hämeen läänin Vesilahdella surmattiin 1820-luvun jälkipuoliskolla 70 sutta. Aihetta oli ollut, sillä 1820-luvulla sudet tappoivat siellä 200 hevosta. Hevonen oli talonpojan kallein eläin, mutta sudetkin pitivät niistä.
Susia piti siis ampua niin paljon kuin ehti. Metsästyskirjassa neuvottiin vuonna 1878: ”Hiihtäen sopii sutta ajaa ainoastaan niillä seuduilla, joissa paljon lunta sataa ja aidat sekä muut sulkemukset eivät estä hiihtäjän kulkua. Ruvettuansa väsymään susi etsii mielellään tiepaikkoja, joita myöten se kauvan menee, ettei tarvitse paksussa lumessa möhjystää.”
Hyvin petoja saatiinkin tapetuiksi. Vielä 1879 tapettiin Turun ja Porin läänissä 115 sutta ja 33 ilvestä, Hämeen läänissä 59 sutta, 50 ilvestä ja yksi karhukin. Idässä Viipurin läänissä petoja oli selvästi enemmän ja siellä kaadettiin samana vuonna 56 karhuakin.
Tappiotkin olivat isoja. Vuonna 1879 pedot tappoivat Hämeen läänissä 152 hevosta, 331 lehmää ja 1624 lammasta.
Ihmisten kimppuunkin sudet kävivät. Tampereen Sanomissa kirjoitettiin 1867, että sudet olivat vieneet lapsia Hämeenkyrössä, Pirkkalassa ja Ylöjärvellä.
Maamiehen Ystävässä kerrottiin 1847, että sudet ovat vaarallisimmillaan järvien jäillä ja muilla aukeilla paikoilla talvisin: ”Hukat kulkevat suurissa joukoissa ja ovat niin rohkiat, että ihmistenki päälle käyvät ja jo tiettävästi monelta ovat ottaneet hengen, mutta kesällä ja metsäisillä paikoilla tavataan heitä harvoin enempää kuin kaksittain tai kolmittain.”
Suomessa susi on nyt ollut jo 40 vuotta rauhoitettu eläin, koska se on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Luvanvaraisesti susia saa kuitenkin joskus metsästää.
kari.naskinen@gmail.com