Hiplaajapappi vihdoin oikeuteen

Lyonin kardinaali Philippe Barbarin sanoi lehdistötilaisuudessa 2016, että hiippakunnan pappiin Bernard Preynatiin kohdistetuista pedofiliasyytöksistä osa on juridisesti ”Jumalan armosta vanhentunut”. Tästä tulee ranskalaisen elokuvan nimi Jumalan armosta. Vaikka elokuva on osittain fiktiivinen, on tämä kardinaalin sanoma totta. Myöhemmin hän paikkasi sen verran, että myönsi ilmaisseensa asian kömpelösti.

Mitään uutta tämä katolisen kirkon pappien touhuilu ei enää ole. Vatikaanin omienkin selvitysten mukaan tällaisia hiplaajapappeja on ollut tuhansia. Vasta viime vuosina asia on kuitenkin otettu kirkon piirissäkin hieman vakavammin, koska julkisuuden paine on kasvanut.

Jumalan armosta sai ensiesityksensä Ranskassa 10.12.2018. Lyonin hiippakunta yritti oikeuden päätöksellä saada elokuvan esityskieltoon, mutta ei onnistunut. Elokuva Barbarinin ja Preynatin kiemurtelusta tosiasioiden edessä lisäsi kohua, ja maaliskuussa 2019 Barbarin tuomittiin puolen vuoden ehdolliseen vankeuteen siitä, ettei hän ollut hoitanut Preynatin törkyjuttua kuntoon.

Barbarin oli noudattanut edeltäjiensä tapaa. Myös kardinaalit Albert Decourtray ja Louis-Marie Billé tiesivät Preynatista, mutta antoivat tälle vain lieviä hiippakunnallisia rangaistuksia. Sellainen on esimerkiksi, että siirretään huono pappi vähäksi aikaa johonkin toiseen seurakuntaan, niin eiköhän se asia siitä taas rauhoitu.

Barbarinin tuomion jälkeen Lyonin hiippakunta vihdoin vei Bernard Preynatilta (kuva vieressä) papinoikeudet. Siviilioikeuteen tapaus on kuitenkin menossa vasta vuoden 2020 alussa.

Francois Ozonin ohjaamassa elokuvassa ei ensisijaisesti käsitellä papin lapsiin sekaantumista sinänsä, vaan keskeinen aihe on se, miten nämä lapset myöhemmässä elämässään asiaan suhtautuvat. Monen mieltä ne painavat, mutta vaikka tuntee itsensä uhriksi, niin samalla kokee pedofiilin käsiin joutumisen niin noloksi ja häpeälliseksi, että siitä on mieluiten ihan hiljaa. Yksi mies kuitenkin päättää ryhtyä taisteluun pedofiilipappiaan vastaan ja saa lopulta aikaan ison julkisuuden, joka tavallaan huipentui tähän Ozonin elokuvaan.

Preynat oli pedofiilihomona käyttänyt poikia hyväkseen partioleireillä jo 1970-luvun lopulta alkaen. Uhreja on toistaiseksi löytynyt noin 70. Nyt Preynat on 72-vuotias. Kun kardinaali Barbarin sai tietoonsa Preynatin harrastuksen, hän siirsi tämän väliaikaisesti papiksi pieneen St. Josephin luostariin. Opiksi ja ojennukseksi riitti lisäksi, että Preynat tunnusti tekonsa ja rukoili anteeksiantoa Jumalalta.

Mistään pienestä hiplaamisesta ei kuitenkaan ollut kysymys, koska Preynat on saanut syytteet lapsiin sekaantumisesta ja raiskauksista. Ei selitetä, mitä raiskauksella tarkoitetaan, mutta mahtoiko raiskaamista olla esimerkiksi se, että partiopoika pantiin runkkaamaan pappia, jotta tämä sai orgasmin.

Yhdessä kohtauksessa Barbarin sanoo, ettei pedofiili-termiä pitäisi käyttää ollenkaan, koska sanan alkuperä on kreikan sanoista παῖς (lapsi) ja φιλία (rakkaus). Barbarinin mielestä pitäisi puhua pedoseksuaalista.

Vakava aihe siis, ja tärkein viesti elokuvassa on, että tällaisista tapauksista ei pidä vaieta, ei nuorena eikä vanhempana.

Jumalan armosta ei elokuvateoksena ole silti hyvä. Se jahnaa yhtä ja samaa tolkuttoman pitkään, reilusti yli kaksi tuntia. Lopputulos olisi luultavasti ollut parempi, jos olisi tehty suoraan tunnin pituinen dokumenttielokuva. Nyt esimerkiksi puolet elokuvan alusta on melkein pelkästään vanhojen kirjeiden ja uudempien sähköpostien lukemista ääneen.

Yllättävää tämä Ozonin elokuvan draamallinen tylsyys on varsinkin siksi, että hänen aiemmat elokuvansa viime vuosilta ovat olleet monipuolisesti hyviä, muutama oikein erinomaisiakin. Parhaiten niistä ovat jääneet mieleen 2010-luvulla valmistuneet Potiche – aivovaimo, Vieras talossa, Isabelle nuori ja kaunis sekä Frantz.

Jumalan armosta ei pääse lähellekään Tom McCarthyn kaksi Oscaria saanutta Spotlightia (2015), joka kertoo katolisen kirkon pedofiiliskandaalista Bostonissa 2003.

kari.naskinen@gmail.com