Kun
elokuvan sanotaan perustuvan tositapahtumiin, eivät tosiasiat
elokuvassa yleensä toistu aivan oikealla tavalla. Tapahtumia
vähintäänkin pyöristetään elokuvan juoneen paremmin sopiviksi.
Fordin ja Ferrarin kamppailusta Le Mansin 24 tunnin ajon voitosta
kertova amerikkalainen elokuva vetää myös mutkia suoriksi, mutta
pysyy kuitenkin pääosin totuudessa. Pienenä esimerkkinä oheinen
kuva vuoden 1966 oikeasta maaliintulosta, jossa kolme Fordia
ylittivät maalilinjan tällä tavoin lomittain – elokuvassa ne
tulevat maaliin kolme autoa täysin rinnakkain. Fordin yritys ostaa
Ferrari 1960-luvun alussa kuitataan lyhyesti ja sitten kerrotaan
Fiatin ostaneen Ferrarin, vaikka tämä kauppa tapahtui
todellisuudessa vasta Le Mansin tapahtumien jälkeen 1969.
Elokuvan englanninkielinen nimi on tarinaa hyvin kuvaava Ford v Ferrari, mutta Suomessa se on muokattu turhanpäiten vauhdikkaampaan muotoon Le Mans 66 – täydellä teholla. Autourheiluelokuvana se toimii vallan hyvin, joskin elokuvan pääsisältönä ovat ne kovat kamppailut, joita Ford Motor Companyn sisällä käytiin, kun operaatio Ferrarin nujertamiseksi oli tehty. Henkilösuhteet eivät toimi ja kovaan rakoseen Fordin isojen johtajien puristuksessa joutuu Carroll Shelby, jonka pääjohtaja Henry Ford II palkkaa projektin toteuttajaksi Fordin oman organisaation ulkopuolelta.
Näin siis elokuvassa, mutta todellisuudessa Shelby tuli mukaan vasta siinä vaiheessa, kun ensimmäinen yhteistyökumppani, englantilainen Lola oli epäonnistunut. Aston Martinilta palkattiin Lola-projektiin myös John Wyer, joka myöhemmin tuli suomalaisillekin tutuksi, kun Leo Kinnunen oli voittamassa urheiluautojen maailmanmestaruutta 1970 Wyerin Porsche-tallille.
Fordin kanssa Lola ja Wyer kuitenkin epäonnistuivat. Ensimmäinen yritys Le Mansin valloittamiseksi 1964 meni penkin alle Ford GT 40:n vaihdelaatikon rikkoutumisten takia. Tämän jälkeen auton kehitys annettiin Shelbyn tehtäväksi, mutta myöskään 1965 Fordit eivät päässeet maaliin Le Mansissa. Vuonna 1966 tuli sitten kolmoisvoitto: 1) Bruce McLaren ja Chris Amon, 2) Ken Miles ja Denis Hulme, 3) yksityistallin Ronnie Bucknum ja Dick Hutcherson.
Tämä oli Ferrarille kova isku. Se oli voittanut Le Mansissa yhdeksän kertaa, mutta nyt tulivat miljonäärimoukat Amerikasta sen reviirille, ja Ford voitti vielä kolmena seuraavanakin vuonna, kun taas Ferrarin voitot loppuivat kokonaan.
Elokuvan on ohjannut James Mangold, jonka aikaisempia elokuvia ovat mm. hyvin toisentyyliset Logan, Wolverine, Knight & Day ja Johnny Cash -leffa Walk the Line. Mangold on ammattimies ja on saanut aikaan sujuvaa jälkeä nytkin. Ajokuvat ovat vetäviä ja äänet tehokkaita, mutta välillä nyrjähdetään ylitunteellisen draaman puolelle ja on myös joitakin väkinäisiä huumorinyrityksiä.
Elokuvan historialle Mangold kumartaa hienosti viittaamalla Howard Hawksin klassikkoon Red Line 7000 (1965). Hawksin elokuvan nimi tarkoittaa kilpa-auton kierroslukua, jossa kohtaa mittari meni siihen aikaan punaisen puolelle. Mangold ottaa tuon 7000 kierroksen rajan korostetusti esille sekä elokuvansa alussa että lopussa.
Autourheilusta ja autoalasta yleensäkin kiinnostuneille elokuva tarjoaa laajan henkilövalikoiman, jo tässä mainitsemieni lisäksi roolihenkilöinä ovat mm. Leo C. Beebe, Lee Iacocca, Gianni Agnelli, Enzo Ferrari, Mario Andretti, Lorenzo Bandini, Phil Hill, Ludovico Scarfiotti ja Dan Gurney, jonka roolin hoitaa hänen poikansa, kilpa-ajaja Alex Gurney.
Suomalaisia ei näy, vaikka vuoden 1965 kilpailussa Simo Lampinen ja Jean-Jacques Thuner ajoivat Triumph Spitfirellä sijalle 13; Rauno Aaltosen Austin Healeysta hajosi vaihdelaatikko. Vuonna 1966 petti vaihdelaatikko puolestaan Pauli Toivosen Renault Alpinesta.
Elokuvan englanninkielinen nimi on tarinaa hyvin kuvaava Ford v Ferrari, mutta Suomessa se on muokattu turhanpäiten vauhdikkaampaan muotoon Le Mans 66 – täydellä teholla. Autourheiluelokuvana se toimii vallan hyvin, joskin elokuvan pääsisältönä ovat ne kovat kamppailut, joita Ford Motor Companyn sisällä käytiin, kun operaatio Ferrarin nujertamiseksi oli tehty. Henkilösuhteet eivät toimi ja kovaan rakoseen Fordin isojen johtajien puristuksessa joutuu Carroll Shelby, jonka pääjohtaja Henry Ford II palkkaa projektin toteuttajaksi Fordin oman organisaation ulkopuolelta.
Näin siis elokuvassa, mutta todellisuudessa Shelby tuli mukaan vasta siinä vaiheessa, kun ensimmäinen yhteistyökumppani, englantilainen Lola oli epäonnistunut. Aston Martinilta palkattiin Lola-projektiin myös John Wyer, joka myöhemmin tuli suomalaisillekin tutuksi, kun Leo Kinnunen oli voittamassa urheiluautojen maailmanmestaruutta 1970 Wyerin Porsche-tallille.
Fordin kanssa Lola ja Wyer kuitenkin epäonnistuivat. Ensimmäinen yritys Le Mansin valloittamiseksi 1964 meni penkin alle Ford GT 40:n vaihdelaatikon rikkoutumisten takia. Tämän jälkeen auton kehitys annettiin Shelbyn tehtäväksi, mutta myöskään 1965 Fordit eivät päässeet maaliin Le Mansissa. Vuonna 1966 tuli sitten kolmoisvoitto: 1) Bruce McLaren ja Chris Amon, 2) Ken Miles ja Denis Hulme, 3) yksityistallin Ronnie Bucknum ja Dick Hutcherson.
Tämä oli Ferrarille kova isku. Se oli voittanut Le Mansissa yhdeksän kertaa, mutta nyt tulivat miljonäärimoukat Amerikasta sen reviirille, ja Ford voitti vielä kolmena seuraavanakin vuonna, kun taas Ferrarin voitot loppuivat kokonaan.
Elokuvan on ohjannut James Mangold, jonka aikaisempia elokuvia ovat mm. hyvin toisentyyliset Logan, Wolverine, Knight & Day ja Johnny Cash -leffa Walk the Line. Mangold on ammattimies ja on saanut aikaan sujuvaa jälkeä nytkin. Ajokuvat ovat vetäviä ja äänet tehokkaita, mutta välillä nyrjähdetään ylitunteellisen draaman puolelle ja on myös joitakin väkinäisiä huumorinyrityksiä.
Elokuvan historialle Mangold kumartaa hienosti viittaamalla Howard Hawksin klassikkoon Red Line 7000 (1965). Hawksin elokuvan nimi tarkoittaa kilpa-auton kierroslukua, jossa kohtaa mittari meni siihen aikaan punaisen puolelle. Mangold ottaa tuon 7000 kierroksen rajan korostetusti esille sekä elokuvansa alussa että lopussa.
Autourheilusta ja autoalasta yleensäkin kiinnostuneille elokuva tarjoaa laajan henkilövalikoiman, jo tässä mainitsemieni lisäksi roolihenkilöinä ovat mm. Leo C. Beebe, Lee Iacocca, Gianni Agnelli, Enzo Ferrari, Mario Andretti, Lorenzo Bandini, Phil Hill, Ludovico Scarfiotti ja Dan Gurney, jonka roolin hoitaa hänen poikansa, kilpa-ajaja Alex Gurney.
Suomalaisia ei näy, vaikka vuoden 1965 kilpailussa Simo Lampinen ja Jean-Jacques Thuner ajoivat Triumph Spitfirellä sijalle 13; Rauno Aaltosen Austin Healeysta hajosi vaihdelaatikko. Vuonna 1966 petti vaihdelaatikko puolestaan Pauli Toivosen Renault Alpinesta.
Kuvauksista osa on tehty Le Mansissa, mutta paljon on tapahtumia lavastettu jossakin muualla. Maranellossa on kuitenkin käyty sen verran, että Fordin herrat ajavat tehtaan aidosta portista sisään. Sitä ei elokuvassa kerrota, että Maranellossa kävi jo 1959 Shelbykin, jolle Enzo Ferrari tarjosi töitä, kun Shelby oli ollut Monzan F1-kilpailussa neljäs Maseratilla ja voittanut Le Mansin Aston Martinilla. Shelby jäi kuitenkin omiin hommiinsa tekemään Cobra-merkkisiä urheiluatoja.
kari.naskinen@gmail.com