Jarkko on saanut menneellä kaudella palkkaa 6,5 miljoonaa dollaria eli on aivan suomalaispelaajien kovinta kärkeä. Hänen maalimääränsä jäi kuitenkin vain 30:een, eikä hänen joukkueensa Bruins yllättäen selvinnyt pudotuspeleihin. Ainakin kymmenen maalia liian vähän ja Jarkko syyllistää itsensä. Bruinskin tuntuu syyllistävän, koska sopimusta seuraavaksi kaudeksi ei ole tullut.
Isän kanssa Saimaan rannalla isä ja poika pitävät jonkinlaista terapiaistuntoa, johon osallistuu myös Jarkon sisko. Isä on autokauppias, jolla ei samanlaisia paineita ole, vaikka autokauppakaan ei koskaan ole pelkkää menestystä.
Jarkon tilanne on kuitenkin vaikeampi, koska kaikki hänen tekemisensä on aina julkista. Jokainen maali tai huono ottelu raportoidaan Suomessakin heti seuraavana aamuna televisiossa. Kaiken tähtäimenä on jääkiekkoilijoiden suurin palkinto, NHL:n voitto ja Stanley Cup -pokaali:
”Mä näen sen mun silmissäni joka ilta nukkumaan mennessä. Musta alusta, ylöspäin kapenevat kerrokset, malja. Mä näin miten me nostettais se ilmaan järjettömien taisteluiden jälkeen viimesillä voimilla. Sit se vaan katos jonnekin pimeeseen.”
Isä ja poika ovat todellisuudessakin isä ja poika, Heikki Nousiainen ja Mikko Nousiainen. Heidän kohtaamisensa on vaikea. Varsinkaan Jarkko ei osaa asettua mihinkään muuhun kuin omaan itseensä. Isäkin on ”vain” autokauppias – ”mä en kestä kattoo kun sä tuhlaat elämäs”.
Ammattiurheilu on kuitenkin raakaa peliä. Isä sanoo, että Jarkko on tehnyt parhaansa ja sen täytyy riittää. Näin asia ei kuitenkaan ole. Tämän varmasti tietävät myös oikeat NHL-pelaajat. Käsiohjelmassa Lampela ihmettelee samaa: ”On karmivaa, että on sisäistetty yhteiskunnallis-taloudelliset vaatimukset niin täydellisesti, ettei omalla elämällä ole mitään merkitystä, ellei niitä tavoita.” Tätä tosiasiaa alleviivaa kaiken toiminnan suuri julkisuus, ja se on varmaan hurjaa, vaikka pelaajat eivät siitä täysin avoimesti puhu, eivät ainakaan pelivuosiensa aikana. Kovat jätkät eivät valita.
Eikä palloilulajien ammattilaissarjoissa nimenomaan riitä se, mistä urheilijat Suomessa usein sanovat: teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää. On tehtävä paremmin.
Näytelmän asetelma Willensaunan pienellä näyttämöllä on tuttu penkkiurheilijoille ja ehkä se jonkin verran selviää muunkinlaisille katsomossa istuville. Kokonaisuus jää kuitenkin kovin staattiseksi. Lampelan itse ohjaamassa näytelmässä staattisuutta yritetään murtaa tanssitaiteilija Mikko Orpanan hyppelehtimisillä dialogien välissä, mutta tämä jää ulkopuoliseksi teelmäksi. Jonkinlainen muoti-ilmiökin tämä tuntuu nyt olevan, sillä juuri äsken näin samantapaisen koreografiavirityksen Lahden kaupunginteatterin Ikitiessä, jossa päähenkilön mielenmaisemaa yritetään kuvata erikoisella Kalevalan Kullervo-roolihenkilöllä.
Nousiaiset muodostavat hyvän parin. Sen vahvempi osapuoli sekä roolin että näyttelemisen puolesta on Heikki Nousiainen. Tämä jako syntyy jo tekstistä, sillä isä ymmärtää elämää paremmin kuin pelkkää jääkiekkoa ymmärtävä Jarkko. Toisaalta onhan isän elämä sikäli helpompaa, ettei aamutelevisiossa heti kerrota, jos eilen ei mennyt kaupaksi yhtään autoa.
kari.naskinen@gmail.com