Jarkko Rautala on NHL:ssä pelaaja huippukiekkoilija, joka on huonosti menneen
kauden jälkeen itsemurhan partaalla. Kansallisteatterin Sammakkokuningas-näytelmän alussa hän kertoo kesämökillä isälleen,
että on juuri yrittänyt itsemurhaa isoisän vanhalla Parabellumilla, mutta se ei
ollut lauennut. Pasi Lampelan näytelmä
kuvaa pelaajaa, joka on ajautunut pahaan masennukseen. Nyt ovat panoksina elämä
ja kuolema.
Jarkko on saanut menneellä kaudella palkkaa 6,5 miljoonaa dollaria eli on aivan
suomalaispelaajien kovinta kärkeä. Hänen maalimääränsä jäi kuitenkin vain 30:een,
eikä hänen joukkueensa Bruins yllättäen selvinnyt pudotuspeleihin. Ainakin
kymmenen maalia liian vähän ja Jarkko syyllistää itsensä. Bruinskin tuntuu
syyllistävän, koska sopimusta seuraavaksi kaudeksi ei ole tullut.
Isän kanssa Saimaan rannalla isä ja poika pitävät jonkinlaista terapiaistuntoa,
johon osallistuu myös Jarkon sisko. Isä on autokauppias, jolla ei samanlaisia
paineita ole, vaikka autokauppakaan ei koskaan ole pelkkää menestystä.
Jarkon tilanne on kuitenkin vaikeampi, koska kaikki hänen tekemisensä on aina julkista.
Jokainen maali tai huono ottelu raportoidaan Suomessakin heti seuraavana aamuna
televisiossa. Kaiken tähtäimenä on jääkiekkoilijoiden suurin palkinto, NHL:n
voitto ja Stanley Cup -pokaali:
”Mä näen sen mun silmissäni joka ilta nukkumaan mennessä. Musta alusta,
ylöspäin kapenevat kerrokset, malja. Mä näin miten me nostettais se ilmaan
järjettömien taisteluiden jälkeen viimesillä voimilla. Sit se vaan katos
jonnekin pimeeseen.”
Isä ja poika ovat todellisuudessakin isä ja poika, Heikki Nousiainen ja Mikko
Nousiainen. Heidän kohtaamisensa on vaikea. Varsinkaan Jarkko ei osaa
asettua mihinkään muuhun kuin omaan itseensä. Isäkin on ”vain” autokauppias – ”mä
en kestä kattoo kun sä tuhlaat elämäs”.
Ammattiurheilu on kuitenkin raakaa peliä. Isä sanoo, että Jarkko on tehnyt
parhaansa ja sen täytyy riittää. Näin asia ei kuitenkaan ole. Tämän varmasti
tietävät myös oikeat NHL-pelaajat. Käsiohjelmassa Lampela ihmettelee samaa: ”On
karmivaa, että on sisäistetty yhteiskunnallis-taloudelliset vaatimukset niin
täydellisesti, ettei omalla elämällä ole mitään merkitystä, ellei niitä
tavoita.” Tätä tosiasiaa alleviivaa kaiken toiminnan suuri julkisuus, ja se on
varmaan hurjaa, vaikka pelaajat eivät siitä täysin avoimesti puhu, eivät
ainakaan pelivuosiensa aikana. Kovat jätkät eivät valita.
Eikä palloilulajien ammattilaissarjoissa nimenomaan riitä se, mistä urheilijat Suomessa usein sanovat: teen parhaani ja katsotaan, mihin se riittää. On tehtävä paremmin.
Näytelmän asetelma Willensaunan pienellä näyttämöllä on tuttu penkkiurheilijoille ja ehkä se jonkin verran
selviää muunkinlaisille katsomossa istuville. Kokonaisuus jää kuitenkin kovin staattiseksi.
Lampelan itse ohjaamassa näytelmässä staattisuutta yritetään murtaa
tanssitaiteilija Mikko Orpanan hyppelehtimisillä
dialogien välissä, mutta tämä jää ulkopuoliseksi teelmäksi. Jonkinlainen
muoti-ilmiökin tämä tuntuu nyt olevan, sillä juuri äsken näin samantapaisen
koreografiavirityksen Lahden kaupunginteatterin Ikitiessä, jossa päähenkilön mielenmaisemaa yritetään kuvata
erikoisella Kalevalan Kullervo-roolihenkilöllä.
Nousiaiset muodostavat hyvän parin. Sen vahvempi osapuoli sekä roolin että
näyttelemisen puolesta on Heikki Nousiainen. Tämä jako syntyy jo tekstistä, sillä
isä ymmärtää elämää paremmin kuin pelkkää jääkiekkoa ymmärtävä Jarkko.
Toisaalta onhan isän elämä sikäli helpompaa, ettei aamutelevisiossa heti
kerrota, jos eilen ei mennyt kaupaksi yhtään autoa.
kari.naskinen@gmail.com