Poliittinen eunukki

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on niin hyvä ihminen, että hänen pyrkimyksensä jatkaa presidenttinä osoittaa ”enemmän vastuuntuntoa kuin innostusta ja halua”, kirjoitettiin eilen Helsingin Sanomissa. Niinkin hyvä ihminen Niinistö on, että hän ei alennu enää politiikkaan. Niinistö ei suostunut Kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi, vaan masinoi asialle puolueettoman valitsijayhdistyksen, jonka perustajat tulevat olemaan kokoomuslaisia. Lähdettävä kuitenkin on, koska henki on ikään kuin sellainen, että ”isänmaa kutsuu parhaita poikiaan”.

Löytyi luettavaksi Kansan Uutiset 30 vuoden takaa, ja siinä jo SKDL:n pääsihteeri Reijo Käkelä harmitteli, että politiikka on tyhjenemässä arvoista ja ihanteista – nyt vain ”hoidetaan asioita”. (KU 23.5.1987)

Myös Niinistö haluaa olla politiikan ulko- ja yläpuolinen asioidenhoitaja.

Samassa Kansan Uutisten numerossa SKP:n entinen puheenjohtaja Aarne Saarinen sanoi, että ihminen ei olekaan ensisijaisesti järjellinen olento, vaan lähinnä ”tuhansien tarpeiden tihentymä”, kuten Schopenhauer aikoinaan oivalsi. Tässä ihmiskuvassa ei ole sijaa aatteille. Tärkeämpiä ovat selvät, oman lyhyen aikajänteemme kannalta merkittäviltä tuntuvat asiat. Eikä silloin ole väliä, minkä aatesuunnan ryhmittymät asioita ovat hoitamassa.

Haalistunut on SKP:kin: sen periaateohjelmassa ei enää ole mainintaa marxismi-leninismistä. Toista oli ennen. Aatteet olivat poikaa. Vuonna 1918:kin niiden puolesta heitti henkensä 30 000 suomalaista. Tuon jälkeen Risto Ryti ja Väinö Tanner kehittivät oikein huippuaatteen, jonka puolesta kuoli jo lähes 100 000 suomalaista. Tulipahan kuitenkin näytettyä sille despoottiselle aasialaiselle bolsevismille, koska sen aate oli muodostaa uhan meidän eurooppalaiselle humanismillemme ja demokratiallemme.

Nyt on valttia aatteettomuus. Tosin on aiemminkin aatteiden kanssa pelleilty, eikä sellainen ole vierasta sosiaalidemokraateillekaan. Vuoden 1944 puoluekokouksessa nostettiin ehdokkaiksi puoluetoimikuntaan kaksi SKDL:n touhuissa mukana ollutta henkilöä, ja sitäkin mieltä monet olivat, että SDP:n pitäisi liittyä jäsenjärjestöksi SKDL:ään.

Nämä hankkeet eivät onnistuneet, mutta yritystä jatkettiin. SDP:n puoluetoimikunnassa kaatui vain yhdellä äänellä se esitys, että vuoden 1945 vaaleihin mentäisiin vaaliliitossa SKDL:n kanssa. Vaaliliiton kannalla oli mm. K.-A. Fagerholm.

Nykyajan aatteettomuudesta kertoo sekin, että maan hallituksiinkin voidaan lyödä yhteen oikeisto ja vasemmisto, ”hoitamaan asioita”. Näin ei ole mahdollista menetellä parlamentarismin synnyinmaassa Englannissa.

Sen verran otan tässä kuitenkin takaisin, että populistiset puolueet ovat viime vuosina tuoneet politiikkaa takaisin politiikkaan. Nyt on edes se aatteellinen asetelma, että vastakkain ovat populistit ja muut.

Kauimmas omasta aatteestaan on loitonnut Keskustapuolue. Sen olisikin parempi palauttaa hämäävä nimensä Maalaisliitoksi, niin ei nykynuorillekaan olisi epäselvää se, keiden etuja kepu ajaa.

Vaaleina ensi vuoden presidentinvaalit ovat kummalliset: on poliittisia aatteita edustavia ehdokkaita ja sitten on yksi aatteeton poliittinen eunukki.

Jo edellisissä presidentinvaaleissa Niinistö vältteli puoluetunnustaan. Hänen kahvimainoksissaan ei kokoomusleijonaa eikä -ruiskukkia näkynyt. Kun Niinistö nyt on jonkinlaisen yhdistyksen ehdokas, niin mikä on se Niinistön aate?

kari.naskinen@gmail.com

Pikavippejä ja pikanaisia

Sähköpostiin tulleet roskapostit hävitän viikoittain. Luettavaa niissä ei juurikaan olisi, vaikka klikkailisin niitä aukikin. Tänään katsoin viime päivinä tulleiden roskapostien aloitusrivejä, ja tuttua taas, rahaa on tarjolla:

- Olet oikeutettu saamaan 400 euroa ilmaiseksi. Hei, Vivus.fi tarjoaa sinulle 400 euroa asti lainaa täysin ilman kuluja tai korkoa 30 päivän takaisinmaksuajalla. Haluamme helpottaa elämääsi…

- Lainaa ilman vakuuksia 10 000 euroa. Hei, Meistä jokainen tarvitsee lainaa aina silloin tällöin yllättäviin menoihin tai uusiin hankintoihin. Fixura poikkeaa muista lainantarjoajista…

- Vakuudetonta lainaa – tilillä jopa samana päivänä. Hyvä, Rauhoitu.fi tarjoaa sinulle mahdollisuuden hakea 500 - 50 000 euron laina. Maksa vanhat huonot lainat pois tai hae uutta…

- Rahoituksen tarpeessa? Lendolta lainaa jopa 50 000 e. Unable to see pictures in this email? Click here…

- Lainapäätös ja rahat tililläsi jopa viidessä minuutissa? Katso miten – If ypou having yrouble viewing this email, please click here to open this…

- Hyvää päivää – Hyvää päivää, Olen Annie Ethan yksityisilta lainoilta, jotka tunnetaan nimellä Aspire Money Loan. Tarjoamme kaikenlaisia lainoja…

Yhden rahantarjousryhmän muodostavat ne sähköpostiviestit, mitkä alkavat kuten tänäänkin taas yksi: Onnittelut olet voittanut 650 000 euroa Euro Millions…

Lain mukaan alle 2000 euron lainojen todellisen vuosikoron suuruus ei saa olla enempää kuin 51 %. Suurempiakin korkoja kuitenkin peritään. Tämä onnistuu sillä tavalla keplottelemalla, että lainanottajalle myönnetään suurempi kuin 2000 euron luottoraja, minkä puitteissa voi nostaa rahaa tililleen oman tarpeensa mukaan. Asiakkaalla on siis käytössään esimerkiksi 2100 euron luottoraja, joka tulkitaan 2100 euron lainaksi, mutta asiakas voi nostaa luotosta tililleen vaikka vain 200 euroa. Tällaisessa järjestelyssä ei lain määrittelemä 51 prosentin korkokatto päde.

Monien pikavippien todellinen vuosikorko on satoja prosentteja. Näiden vippien ottajia kuitenkin riittää, sillä Suomessa on tällä hetkellä ehkä 400 000 sellaista ihmistä, jotka eivät luottokelvottomina saa lainaa tavallisista pankeista.

MY DEAR FRIEND…

Sähköpostin kautta saa paljon muunkinlaisia tarjouksia, tässä pari esimerkkiä yleisimmistä:

- My Dear Friend I´m Mariana from United Kingdom. I went through your profile. I am…

- Please reply me through my private email adress. I am writing this mail to you with tears and sorrow from my hearts…

Siis rahaa ja naisia. Loogista tietenkin, koska tyhjätaskun on turha lähestyä tosi- tai edes leikkitarkoituksella niitä kauniita nuoria typyjä, joita sähköpostin tai sosiaalisen median kautta tyrkyllä on.

Mitenkähän muuten on, saavatko naiset vastaavanlaista miestarjontaa?

Kun tähän aihealueeseen pääsin, menin internettiin, josta löysin ilotytön kertomassa siitä, ketkä käyttävät eniten maksullisten huorien palveluksia. Viiden kärki:

1. Taksikuskit
2. Poliisit
3. Seurakuntien työntekijät, papit ja kanttorit
4. Raksamiehet
5. Yrittäjät

kari.naskinen@gmail.com

Riemuylioppilaita

Kun on kirjoittanut ylioppilaaksi 50 vuotta sitten, on nyt riemuylioppilas. Jos kaikki keväällä 1967 ylioppilaiksi päässeet olisivat vielä hengissä, meitä olisi nyt noin 17 000. Tänä keväänä uusia ylioppilaita tulee noin 27 000 (kirjoittajia noin 40 000).

Tuolloin puoli vuosisataa sitten olivat ylioppilasvuorossa suuret ikäluokat. Se oli sitä aikaa, jolloin oppikouluun meneminen ei ollut itsestään selvää. Koulunkäynti herraksi maksoi monille perheille liikaa, eikä pienillä paikkakunnilla edes ollut oppikouluja.

Kun sitten selvitti ylioppilaskirjoitukset ja pääsi herranurallaan alkuun, sai kuvansa isoon kirjaan, jonka nimi oli hienosti latinaksi Spes Patriae (Isänmaan toivot). Nyt selasin sitä nähdäkseni millaisia herroja luokkakavereistani tuli. Vain kolmen kohdalla tietoni riittivät: Lasse Allosesta tuli isona Jyväskylän kaupunginorkesterin intendentti, Jouko Ilolasta joku pankkimies ja Jouko Lumpeesta elokuvamies, joka on äänittänyt mm. melkein kaikki Aki Kaurismäen elokuvat.

Tuosta herraksi tulemisesta mainitaan meidän isänmaan toivojen kuvakirjassakin. Opettaja Juhani Nuotto tarkastelee siinä ylioppilastutkinnon historiaa ja ottaa esille Arvid Järnefeltin romaanin Isänmaa (WSOY, 1893), jossa pitäjän rovasti käy taivuttelemassa Vuorelan isäntää, jotta tämä antaisi ainoan poikansa oppilaaksi vastaperustettuun suomalaiseen lyseoon. Isäntä aavistaa, että koulua käydessään poika vieroittuu isiensä sukutilasta, ja niin sitten myöhemmin käykin.

Nuotto kirjoittaa, että yo-tutkintotodistus ei anna haltijansa lahjakkuudesta täysin virheetöntä kuvaa. Siitä ei esimerkiksi näy, montako kertaa asianomainen on jäänyt luokalleen. Ylioppilas, joka on junnannut kouluaan 10-12 vuotta ja saanut yleisarvosanakseen cum lauden, on kirjoittaessaan ollut edullisemmaksi asemassa kuin kahdeksan vuotta kouluaan käynyt a:n ylioppilas.

Mutta kun sai a:n junnattuaan kymmenen vuotta, niin se kannatti.

Kirjasta kävin läpi myös uuden kotikaupunkini Lahden riemuylioppilaita, ja onhan siellä kuvia tutuista ja puolitutuista:

Heikki Halsti
Eero Heikinheimo
Martti Heino
Jouni Heinonen
Markku Holtari
Kari Honka
Markku Hyvärinen
Matti Jäppinen
Erkki Kariola
Vesa Keskiaho
Jukka Kuikka
Juhani Lattunen
Hannu Lehikoinen
Kari Pekkarinen
Kari Salmi
Veli-Pekka Semeri
Juha Siltanen
Risto Sihvonen
Kari Virén

Tyttöjä en nyt osannut noteerata, koska tuohon aikaan olin Jyväskylässä, enkä tuntenut Lahden tyttöjä, ja suurin osa tytöistä on sitten mennyt naimisiin ja sukunimet ovat vaihtuneet. Rehtorit 50 vuoden takaa ovat kuitenkin tuttuja:

Martti Kivinen
Vilho Nieminen
Aili Noponen
Antti Raipala
Aarne O. Rautiainen
Pekka Simula
Ilmari Vartiainen

kari.naskinen@gmail.com

Länsimainen kapitalismi valtasi Suomen 1970-luvulla

Yle Radio 1:n Sadan vuoden kirjat -ohjelmassa oli esillä Paavo Haavikon Kansakunnan linja (Otava, 1977). Haavikko oli suuri ajattelija, joka runojensa ohella käsitteli komealla tavalla Suomen historiaa ja suomalaista vallankäyttöä. Radio-ohjelmassa historiantutkija Markku Jokisipilä ja tietokirjailija Matti Salminen sanoivat Haavikon nähneen jo 1970-luvulla, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta oli muuttumassa. Vasemmistolaisuus oli enää äänekästä pintakuohua, kun voittavaksi ajatussuunnaksi oli noussut tuottamisen ja kuluttamisen ideologia.

Länsimainen kapitalismi valtasi tuolloin Suomen. Tämä kehitys jatkui voimistuen 1980-luvulla Mauno Koiviston tultua presidentiksi. Kokoomuksen puheenjohtajana koko 80-luvun toiminut Ilkka Suominen oli varmaan oikeassa kirjoittaessaan puolueensa Nykypäivä-lehdessä, että ”Koivisto kokoomuslaisti Suomen”. (25.5.2017)

Oikeistolaistunut Suomi ei enää katsonut tarvitsevansa sellaista valtiota, millainen piti rakentaa sotien jälkeen, kun ajat olivat huonot. Haavikko kirjoitti kansakunnan linjasta:

”Käsitys valtiosta ja sen tehtävistä alkoi muuttua 1940-luvun loppuvuosista lähtien. Valtio ei sodan ja sotakorvausten jälkeen vetäytynyt pois, poikkeuksellisiksi käsitettyjen aikojen väistyessä. Se oli tullut jäädäkseen. Siitä oli tullut päähenkilö. - - - taloudellinen taistelu on se keino, jolla eri valtiot nyt hakevat osaansa maailmasta. Tässä taistelussa on Suomen oltava mukana.”

SDP:n ja Maalaisliiton toimenpitein rakennettiin suomalainen hyvinvointivaltiojärjestelmä. Sitä voi sanoa myös vasemmistolaiseksi järjestelmäksi, koska siinä kannettiin poikkeuksellisen hyvin huolta kaikkein huonompiosaisistakin kansalaisista. Ideologinen taistelu kuitenkin voimistui, mistä yhtenä konkreettisena osoituksena oli Elinkeinoelämän valtuuskunnan perustaminen 1974.

Oikeistodemarina Mauno Koivisto sanoi, että "kapitalismista nouseva sosiaalidemokratia tarvitsee markkinataloutta, jotta on mitä hallita ja jakaa". Ilkka Suominen antoi kiitosta Koiviston talouspoliittis-ideologisesta linjasta, sillä myös ”kokoomus on pyrkinyt korostamaan vakaan, turvatun talouden merkitystä koko kansan hyvinvoinnille. Koivistokin korosti talouden merkitystä koko elämäntyönsä ajan.”

Suominen ilmaisi kirjoituksessaan tyytyväisyytensä Koivistoon muutenkin: ”Suojeluskuntien muistojuhlassa Jyväskylässä 1993 presidentti Koivisto istui edessäni. Kun Sibeliuksen Jääkärimarssi kajahti, hän nousi seisomaan ja nostatti tietysti muutkin. Hieno laulu, mutta sen johdosta ei tavallisesti nousta seisomaan. Haluan ainakin uskoa, että hän teki sen vakaumuksesta eikä puutteellisen musiikin tuntemuksen vuoksi.”

Suominen kirjoitti, että kokoomuslaiset hengittivät helpommin Koiviston aikana. Hengitystä helpotti myös Koiviston länsisuuntautuminen:

Kesällä 1990 kokoomus sai Helsinkiin vieraikseen Margaret Thatcherista lähtien Euroopan demokraattisen unionin (EDU) eli maltillisten oikeistopuolueiden johdon. Presidentti Koivisto ystävällisesti tarjosi linnassa arvovieraille kuohulasillisen ja seurusteli jonkin aikaa. Kun Koivisto ja Suominen olivat hetken kahdestaan, niin Koivisto sanoi: "Olet arvellut EU:hun kuulumiseemme kuluvan kymmenisen vuotta, mutta minä sanoisin, että kuusi".

UUSI LUOKKA

Paavo Haavikko olisi Nobelin ansainnut paremmin kuin F.E. Sillanpää, mutta se siitä. Kansakunnan linjassaan Haavikko kirjoitti, että Suomessa elettiin 1960-70-luvuilla ”väkivallan ja hienostelun aikaa”:

”Jotta väkivaltaa voi huoleti harjoittaa, on ensin muutettava sitä kuvaavia sanoja, ja jotta valtaa voi tehokkaasti harjoittaa, on saatava sanat olemaan tarkoittamatta.”

Kuolemalla ei ole juuri mitään merkitystä, koska sitä ”ei varsinaisesti tuottamisessa ja kuluttamisessa tarvita, eikä se siksi ole uuden luokan suosiossa”.

Moniselitteinen ja selittämätönkin Haavikko usein oli. Mitä Haavikko tarkoitti esimerkiksi uudella luokalla? Haavikkoa paljon tutkinut Matti Salminen sanoo Haavikon tarkoittaneen uudella luokalla sellaista luokkaa, joka pystyy tasavertaiseen kulutukseen. Koska tärkeintä näytti olevan kulutus. ”Se luokka oli hyvin koulutettu, tehokkaasti tuotantoon osallistuva ja kulutukseen halukas ja pystyvä. Itse se kielsi olemassaolonsa. Ja juuri tämä luokka on ollut ja on edelleenkin päättävä joukko kaikissa puolueissa. - - - Uuden luokan ulkopuolelle jäivät hyvin köyhät, joita ei ole tarpeeksi jotta heillä olisi sanomista, sekä hyvin rikkaat.”

Mutta onko Haavikon ”uusi luokka” keskiluokka? Vaikea taas ymmärtää, koska myöhemmin Haavikko kirjoitti kirjan Murtuva keskiluokka (Art House, 1992). Joka tapauksessa keskiluokka on tärkeä, ”sitä varten valtio on tehty. Valtio on keskiluokan elinehto. Keskiluokka on paikkaan sidottua, kulutuskulttuurinsa jatkuvuuteen ja loistavan keskinkertaisuutensa hyväksytyksi saamiseen suuntautuvaa. Valtiota keskiluokkaa kutsuu isänmaaksi, koska se tarvitsee asian höysteeksi aina jotain tunteellista.”

TRAKTAATIT (1998)

- ”Kukaan ei halua katsoa vasemmalle. Kevyesti verotetut näkisivät siellä keskiluokan, eikä se näky ilahduta silmää.”

- ”Meillä on kaksi puoluetta, hyväosaisten edunvalvontapuolue ja osattomien eli nukkuvien puolue.”

- ”Työttömät suhtautuvat menneisyyteensä kuin entiset rikolliset. Heidät on onnistuttu syyllistämään.”

- ”Hallituksen lehti on oikeassa, sortokaudet alkoivat eduskunnan ajan myötä. Niitä on kuitenkin tapana kutsua vaalikausiksi.”

kari.naskinen@gmail.com

Tiesiköhän Lönnrot, että Aino oli downshiftaaja?

Viime lauantaina väitteli Tiina Piilola Jyväskylän yliopistossa tohtoriksi: ”Elias Lönnrotin jalanjäljissä kohti Kalevalan naisten tarinoita". Yksi keskeisistä naisista on Aino, josta Tiina Piilola sanoi, että Aino oli oman aikansa downshiftaaja. Tiesiköhän edes Lönnrot, mistä oli kysymys, kun hänellä ei ollut Wikipediaa käytettävissään. Minulla on, ja nyt tiedän, mitä tohtori tarkoitti:

Downshiftaus on elämän leppoistamista, kohtuullistamista. Se on elämänasenne, jonka tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta. Nuorten aikuisten harrastama downshiftaus voidaan nähdä vastalauseena nyky-yhteiskunnan materialistista, suorittavaa mentaliteettia kohtaan.

Ainon tapauksessa asia on juuri nyt ajankohtainen, sillä Kansallisoopperassa esitettiin eilen konserttiversiona Erkki Melartinin ooppera Aino (1909). Yritin väitöskirjauutisen luettuani tutkailla erityisesti Helena Juntusen esittämää Ainoa, mutta en ainakaan kunnolla päässyt selvyyteen Ainon downshiftauksesta. En löytänyt Ainosta niitä samoja piirteitä, joiden jäljille pääsin kahlattuani netistä lähinnä nuorten naisten kommentteja downsiftauksesta, esimerkiksi näin:

”En tee enää minuuttiakaan ylitöitä, enkä jousta missään asiassa. En osallistu Sipilän säätely-yhteiskuntaan. Alan tietoisesti laskea elintasoani.”

Sipilästä ei Ainon tarvitse välittää, mutta sillä tavalla Aino tietenkin leppoistaa elämäänsä, että lähtee siitä pois kokonaan ja muuttuu vedenneito Vellamoksi. Vai onko sittenkään leppoisampaa olla vedenneitona kuin naisihmisenä? Aino itse ainakin laulaa suruissaan: ”Tuli kevät, tuli toivo, tuli kevät, tuli kaiho, tuli ikuinen ikävä”.

Tiina Piilola sanoi, että tutkijat ovat nähneet Vellamossa voimaantuneen ja oman äänensä löytäneen naisen – ”mutta kuinka kestävää Vellamon voima on, kun hän kuitenkin häviää ikiajoiksi aaltojen alle, siinä missä hänestä epäreilusti kauppaa tehneet miehet jatkavat seikkailujaan”, kysyi väittelijä.

Tiina Piilolan teoria on, ettei Ainon taru pääty vedenneitomuodonmuutokseen tai Kalevalan lopussa tapahtuvaan sovitukseen, vaan siitä on kuultavissa pitkin eepoksen tarinaa kaikuja, jotka ilmenevät juonen outouksina ja epäloogisuuksina. Kysymyksiä herättää mm. se, miksi Aino muuttuu hukuttuaan vedenneidoksi ja näyttäytyy vain Väinämöiselle? Miksi suuri tietäjä Väinämöinen päätyy Vellamon kohtaamisen jälkeen itkuisena ukkopahana Pohjolaan Louhen hoiviin? Miksi Louhi hoivaa Väinämöistä ja pyytää tätä takomaan Sammon? Entä mistä Marjatan vastasyntynyt poikalapsi tietää, että Väinämöisellä on ollut osansa Ainon kuolemassa?

PYSÄHTYIKÖ AINON URA
DOWNSHIFTAUKSEEN?

Ainon ura ihmisenä joka tapauksessa päättyi, ja jos Tiina Piilola on oikeassa siinä, että Aino on downshiftaaja, niin Ainosta ei kannata ottaa oppia. Keskuskauppakamarin varatoimitusjohtaja Leena Linnainmaakin on sanonut, että downshiftaus voi pysäyttää naisen etenemisen työuralla. Koska downshiftaus houkuttelee erityisesti koulutettuja, hyvässä asemassa olevia naisia, se myös voimistaa vanhoja sukupuolirooleja lisäämällä naisten vastuuta kodista.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtajan Matti Apusen mukaan leppoistaminen on itsekästä. Ihmisten pitäisi tehdä enemmän töitä, jotta he kartuttaisivat yhteistä kassaa, josta hyvinvointipalvelut maksetaan. Apusen mukaan ihminen myös toteuttaa itseään parhaiten tekemällä oikeaa, merkityksellistä työtä.

Yhdysvaltain taloustutkimusviraston tuoreen tutkimuksen mukaan varsinkin neiti-ihmisten kohdalla esiintyy sellaistakin, että he eivät halua näyttää ammatillisesti liian kunnianhimoisilta. He eivät paljasta urasuuntautuneisuuttaan, ettei se heikentäisi tilannetta avioliittomarkkinoilla. (www.tiede.fi)

Sinkut siis pitävät matalaa profiilia ja downshiftaavat ainakin näennäisesti. Ainoa ei kuitenkaan tästä voi syyttää, vaan hän joutui liriin naimamarkkinoilla, kun velipoika Joukahainen meni lupaamaan Ainon vanhalle äijänkäppyrälle Väinämöiselle. Parempi oli hypätä mereen.

ENSIMMÄINEN KUNNON
SUOMALAINEN OOPPERA

Melartinin Aino on ensimmäinen kaikki taiteelliset mitat täyttävä suomalainen ooppera. Säveltäjä Kalevi Aho kirjoittaa Kalevalan kulttuurihistoriassa (SKS, 2008), että Aino ei ole kovin dramaattinen sävellys, mutta siinä on toteutettu johdonmukaisesti Richard Wagnerin käyttämää johtoaihetekniikkaa, joten se on tässäkin suhteessa uranuurtaja suomalaisessa oopperakirjallisuudessa.

Totta on. Alkusoitto, toisen näytöksen pitkä välisoitto ja oopperan viimeinen puolituntinen ovat niin wagneriaanista, ettei paremmasta väliä. Eikä ihmekään, sillä Melartin oli opintojensa aikana Wienissä vuosisadan vaihteessa perehtynyt hyvin Wagnerin oopperoihin ja oli käynyt Bayreuthissakin.

Melartin nimesi itse 22 johtoaihetta ja ne ovat myös esiteltyinä partituurin alussa. Johtoaiheet ilmaantuvat heti alkusoitossa ja seuraavat toisiaan kuin kertomuksen muodostaen: Aino, Väinö, Jouko, Luonnotar, kevätilo, turmio, syntyminen, koivu, kirkas auer, luonnon sykintä, heleä päivä jne. Noita johtoaiheteemoja en kuitenkaan kunnolla eilen tunnistanut

Melartinin kalevalaisessa sävelmaailmassa on muitakin kaikuja Wagnerista: kolmen muinaissuomalaisen merenneidon laulu vaikuttaa kovin samanlaiselta kuin germaanisten Reinintyttärien.

Libreton tehnyt Jalmari Finne kertoi tekstistään: ”Wagnerin sankarioopperoista sain ajatuksen luoda Väinämöisestä puolijumalan, siis todella Luonnottaren pojan, joka pyrkii löytämään ihmisille kuuluvan onnen. Jos Väinämöinen oli puolijumala, niin mitä edusti silloin Aino? Itse luontoa, arvelin minä. Tästä ajatuksesta muotoutui sitten näytelmän juoni.”

Oopperan instrumentaalisena erikoisuutena on kanteleen käyttäminen ensimmäistä kertaa suomalaisessa taidemusiikissa. Oopperan alussa kaikkialle hajaantunut kuoro laulaa täysin vapaassa rytmissä, välittämättä tahdista, aivan kuin luonto itse laulaisi – teoksen syntyaikaan aivan uusi ilmaisukeino, jota vasta 1960-luvulla alettiin modernissa musiikissa edelleen kehittää.

Kantaesityksensä Aino sai Kansallisteatterissa 1909, ja se oli Savonlinnan ensimmäisten laulu- ja soittojuhlien ensimmäinen teos 1912. Molemmissa produktioissa Ainon roolin lauloi Aino Ackté. Suomalaisessa Oopperassa Bulevardilla se esitettiin ensimmäisen kerran 1923 (kuva Kalevalan päivän esityksestä 28.2.1923), minkä jälkeen se tuli ohjelmistoon 1935 taas Bulevardilla ja lisäksi Sortavalassa.

Eilisestä esityksestä sellainen harmitus, että se jäi ainutkertaiseksi. Se oli toteutettu osaksi Suomen itsenäisyyden juhlavuotta, mutta on se nyt kumma, että vain tämä yksi esitys. Tällaisella konserttiversiolla voisi lähteä vaikka kiertueelle pitkin Suomea, kun ei tarvita lavasteita eikä muuta varsinaisen oopperaesityksen rekvisiittaa.

Kapellimestarina toimi nuori Klaus Mäkelä, joka on nimitetty Esa-Pekka Salosen assistentiksi Wagnerin Ring-sykliin 2019-21. Solisteina lauloivat Helena Juntusen lisäksi Juha Kotilainen (Väinö), Jyrki Anttila (Jouko), Anna-Kristiina Kaappola (Ainon äiti) ja Jeni Packalen (Ainikki). Aivan upea esitys isolta (74) orkesterilta ja solisteilta.

Levylle Ainon on taltioinut Lahden kaupunginorkesteri Ulf Söderblomin johtamana. Tämä tapahtui vuonna 2000, jolloin se oli ensimmäinen Sibeliustalossa tehty äänitys.

kari.naskinen@gmail.com

Kun kaupunginvaltuutettu Julius Tallberg omisti Lauttasaaren…

Rautakauppias ja rakennusurakoitsija Julius Tallberg (1857 - 1921) oli näkyvästi mukana myös Helsingin kunnallishallinnossa. Kaupunginvaltuustossa hän oli 1888 - 1912 ja hänen taloudellista asiantuntemustaan käytettiin hyväksi lukuisissa kunnallisissa ja myös valtiollisissa komiteoissa. Kirjoitan nyt Tallbergista siksi, että hänen syntymästään tulee tänään kuluneeksi 160 vuotta. Kun luin Tallbergista nimimerkki J. Maanpään kirjasta Suomalaisia suurliikemiehiä (Otava, 1942), niin erikoisin Tallbergiin liittyvä asia on, että 1911 hän osti käytännöllisesti katsoen koko Lauttasaaren, kun se ei Helsingin kaupungille kelvannut.

Vuosina 1871 - 1911 Lauttasaaren kartanon omistivat venäläiset kauppiaat Ivan ja Vladimir (Wilhelm) Wavulin, ja kun vanhempikin Wawulin kuoli, tarjosi tilanomistajan perikunta aluetta Helsingin kaupungille 900 000 markasta. Kartanon maiden pinta-ala oli 255 hehtaaria, reilusti yli puolet Lauttasaaresta (385 ha). Valtuuston jäsenenä Julius Tallberg oli vahvasti ostamisen kannalla. Kaupungin rahakamarikin puolsi ostoa, mutta valtuusto hylkäsi tarjouksen pitäen sitä kalliina.

Kun Tallberg sai valtuusmiesten puheista sellaisen käsityksen, että kaupunki hyväksyisi tarjouksen esimerkiksi 800 000 markalla, hän ryhtyi omin päin tiedustelemaan Wawulinin perillisiltä huokeampaa tarjousta. Tallbergin tinkimistaito voitti ja perikunta pudotti hinnan 750 000 markkaan sillä ehdolla, että kaupasta päätettäisiin pian ja että kauppasumma maksettaisiin lyhyen määräajan kuluessa.

Koska Tallberg tiesi, että kaupungin päätöksenteko olisi liian hidasta myyjien asettamaan aikatauluun nähden, Tallberg päätti itse ostaa saaren 750 000 markalla. Näin kävi, minkä jälkeen Tallberg tarjosi aluetta kaupungille tuolla samalla hinnalla. Tallbergkin tarjousta käsittelivät huolellisesti rahakamari ja valtuuston asettama erikoisvaliokunta, joka ehdotti, että tarjous hyväksyttäisiin. Asia tuli lisätyn valtuuston päätettäväksi syksyllä 1912, jolloin Lauttasaaren ostaminen kuitenkin hylättiin äänin 47 - 17, koska ajateltiin, ettei Helsinki leviä saarille asti. Äänestäjien enemmistö totesi vahingoniloisena: ”Pitäköön Tallberg Lauttasaarensa.”

Niin Tallberg alkoi itse kehittää saarta ja teetti arkkitehti Birger Brunilalla rakennussuunnitelman. Sen mukaisesti saari olisi suurelta osin rakennettu huvilakaupungiksi, mutta kesti yli 20 vuotta, ennen kuin sitä alettiin toteuttaa. Tallberg perusti saarelle merikylpylän ja Drumsö Casino -kahvilan. Vuosina 1913-17 saarella liikennöi myös hevosvetoinen raitiovaunu, joka kulki nykyisen Lauttasaarentien alkupäästä lauttalaiturilta Katajaharjunniemeen. Höyrylaivaliikenne Lauttasaareen alkoi 1914. Poikansa Gunnar Tallbergin kanssa Julius Tallberg alkoi myydä rakennustontteja.

Vuonna 1917 Lauttasaaresta tuli ns. taajaväkinen yhdyskunta ja 1921 se liitettiin vasta perustettuun Huopalahden kuntaan. Lauttasaaren yhdyskunnalla oli kunnan sisällä tietyssä määrin itsehallinto, kun sillä oli oma valtuusto, joka päätti saaren asioista ja sai kunnalta vuosittain rahaa käyttöönsä.

Kauppaneuvos Julius Tallberg kuoli 68-vuotiaana 1921 ollessaan hoitamassa terveyttään Bad Nauheimissa Saksassa.

Ensimmäinen kerrostalo Lauttasaareen valmistui 1937 Pohjoiskaaren alkuun ja vuotta myöhemmin valmistuivat saaren ensimmäiset teollisuusrakennukset, Akreniuksen tehdas Pohjoiskaarelle ja Hellbergin radiotehdas Vattuniemeen.

Maanpään kirjassa 1942 käytettiin termiä ”Lauttasaaren skandaali” ja ennustettiin, että kyllä kaupunki vielä tulee ostamaan Lauttasaaresta myytävänä olevat alueet, ja yhdistää Lauttasaaren ennemmin tai myöhemmin Helsinkiin kiinteällä sillalla. Alueliitos tapahtuikin 1946, ja hankinta tuli kaupungille lopulta paljon kalliimmaksi kuin Tallbergin tekemä ehdotus oli ollut.

TURUSTA HELSINKIIN

Julius Tallberg oli kotoisin Turusta. Yläalkeiskoulun hän joutui keskeyttämään 13-vuotiaana isän kuoltua. Työpaikan Julius sai Julius Torckellin kauppaliikkeestä, ja kun nuori Julius Tallberg kykeni ehdottamaan liiketoiminnan kannattavuuden kannalta järkeviä uudistuksia, poika kohosi pian liikkeessä esimiesasemaan.

Helsinkiin Julius Tallberg muutti 1878 ja sai paikan G. F. Stockmannin kauppaliikkeen rautaosastolta. Sen jälkeen hän oli M. Svenssonin rautakaupassa, mutta kiinnostus oman yrityksen perustamiseen olla jo suurta. Oman liikkeensä hän perusti 1887. Se menestyi hyvin ja kohosi pian kaupungin johtavaksi rakennustarvikkeiden kauppahuoneeksi.

Virikkeen oman yrityksen perustamiseen Julius sai tiettävästi pienen laiminlyönnin ansiosta, johon hän syyllistyi ollessaan Stockmannin palveluksessa. Hän meni kauniina kesäaamuna uimaan Kaivopuiston rantaan, eikä malttanut ajoissa lähteä työpaikalleen. Hän sai nuhteita esimieheltään ja hänet irtisanottiin epätäsmällisyyden ja esimiehen ohjeiden noudattamatta jättämisen vuoksi. On syytä olettaa, että juuri tuo tapaus sai hänet ryhtymään oman onnensa sepäksi.

Suurliikemieskirjassa kerrotaan, että Tallbergin menestys perustui pitkälti hänen ahkeruuteensa: ”Tallbergin kauppaliike avasi ovensa asiakkaille kello 6.30, jolloin kauppias itse myös säännöllisesti saapui työhön. Illalla liike suljettiin vasta kello 20, ja pitkin päivää isäntä oli ollut apulaistensa myötä ahkerasti toiminnassa. Vasta liikkeen sulkemisen jälkeen alkoi Tallbergin tärkein työ, tulosten harkitseva tarkkailu ja uusien suunnitelmien pohdinta.”

Sitten tähän päivään: Tallberg-konsernin toiminta ja omistukset ovat keskittyneet kiinteistösijoittamiseen, tekniseen kauppaan ja pitkäaikaisiin osakesijoituksiin. Emoyhtiö on Oy Julius Tallberg Ab. Julius Tallberg-Kiinteistöt Oyj on kiinteistösijoitusyhtiö, joka on erikoistunut kaupallisteollisiin sijoituskohteisiin ja niiden kehittämiseen. Ekomans Oy toimittaa teollisuudelle ja kunnille pölynpoisto- ja keskussiivousjärjestelmiä sekä ilmansuojelujärjestelmiä.

kari.naskinen@gmail.com

Kun omistaa on millä alistaa

Tunnen työläiskirjailija Samuli Parosen (1917 - 1974) parhaiten mietelauseista, joita on usein luettu puolenpäivän aikaan radiossa. Yllättäen ei kuitenkaan tänään, vaikka juuri nyt on kulunut sata vuotta Parosen syntymästä.

Samuli Parosen suutari-isä oli ollut perustamassa työväenyhdistystä Virolahdella, osallistui ilman asetta kansalaissotaan ja kuoli Tammisaaren keskitysleirillä elokuussa 1918. Äitinsä Samuli menetti 1932, kun tämä kuoli influenssaan. Kansakoulun jälkeen Paronen elätti itsensä ensin metsä- ja maataloustöissä, pestautui sitten holhoojansa luvalla merimieheksi, minkä jälkeen oli kesät sillilaivoilla ja talvet rakennustyömailla.

Helsingissä asuessaan Paronen meni naimisiin 1937 vuokraemäntänsä Aino Meurosen kanssa. Vuonna 1950 he ostivat pienen maatilan Janakkalasta, jossa Paronen kirjoitti esikoisromaaninsa Kesä Aataminkylässä. Sen hän sai julki vasta 47-vuotiaana, kun WSOY 1964 julkaisi kirjan. Kansankulttuuri oli hylännyt käsikirjoituksen, joka oli kirjoitettu puotipaperille, ja siitä puuttuivat kaikki välimerkit. Parosen toista käsikirjoitusta WSOY ei kuitenkaan hyväksynyt, kuten Otavan kustannustoimittajana 1960-luvulla toiminut Hannu Mäkelä kertoo tämän päivän Kansan Uutisissa. Se toinen kirja Kuolismaantie käsitteli jatkosotaa, ja WSOY:n jälkeen Paronen lähetti sen Otavalle, jossa Tuomas Anhava innostui siitä ja pani Mäkelän kirjoittamaan tekstin puhtaaksi.

Myöhemmin Paronen hankki kirjoituskoneen, jolla kirjoitti ensin lyijykynällä kirjoittamansa käsikirjoitukset puhtaaksi. Otava julkaisi sen jälkeen kaikki hänen käsikirjoituksensa.

Vuodesta 1964 lähtien Paronen asui osa-aikaisesti Riihimäellä ja muutti sinne pysyvästi 1968. Paronen kuoli keuhkosyöpään 1974 Ahveniston sairaalassa Hämeenlinnassa.

MAAILMA ON SANA

Samuli Parosen tunnetuin kirja on aforismikokoelma Maailma on sana, joka ilmestyi hieman hänen kuolemansa jälkeen. Vielä vuonna 2000 Hannu Mäkelä kokosi Parosen jälkeenjääneistä papereista teoksen Testamentti. Seuraavassa Parosen ajatelmia:

Yhä useammat kokevat elämänsä mielettömäksi, ellei heillä ole kylliksi varaa ajan mielettömyyksiin.
Kunnianhimoisilla ei ole varaa miettiä tekojensa kunniallisuutta, sillä kilpailu on yhä ankarampi.
Mitä enemmän ne saavat rahaa, sitä vaikeampi niiden on sitä jakaa.
Kun omistaa on millä alistaa.
Suomi kuuluu hyvinvointivaltioihin, suomalaiset pahoinvointikansoihin.
Kun ammattisosialisti on kivunnut korkeaan tuloluokkaan, ei hän pelkää mitään muuta kuin sosialismia.
Kun tieto on valtaa, se on lähes kiväärin muotoista.

AKU ANKKA JA
KALEVI SORSA

Kansan Uutisten jutussa kerrotaan Parosen Kalevi Seiloselle 1972 lähettämästä kirjeestä, missä hän totesi ylikansallisen kulttuurihenkilön Aku Ankan olevan suurempi vaikuttaja kuin silloinen pääministeri Kalevi Sorsa: ”Jos Aku Ankka olisi pääministerimme, ei kukaan erehtyisi pitämään maatamme venäläisenä maakuntana, vaan olisimme osa Amerikkaa.”

Parosen aforismeissa on paljon USA:n ja amerikkalaisen elämäntavan arvostelua, Neuvostoliittoon suhtautuminen on varovaisen myönteistä. Paronen käsitteli romaaneissaan ja aforismeissaan vallan etääntymistä ja piiloutumista tavallisten ihmisten ulottumattomiin. (KU 24.5.2017)

KU:n jutussa kerrotaan, että Paronen huomattiin laajemmissa piireissä vasta 1971, kun presidentti Urho Kekkonen käsitteli asuntopulaa uudenvuodenpuheessaan ja siteerasi Paroselta juuri ilmestynyttä romaania Huone puutalossa. Saatuaan edellisvuonna kirjailijalta Kaivos-romaanin tekijänkappaleen presidentti Kekkonen lähetti Paroselle lyhyen kannustuskirjeen:

”Olen lukenut kirjanne Kaivos ja pidin sen realistisesta ihmiskuvauksesta. Uskon että uusi kirjanne on yhtä mielenkiintoinen.”

Presidentti lähetti Paroselle myös kutsun Linnan itsenäisyysjuhliin 1972 ja mainitsi uudelleen Parosen uudenvuodenpuheessaan 1973. Presidentinlinnaan Paronen ei lähtenyt influenssan vuoksi, mutta tuumasi, että mukava kumminkin kun kutsutaan, niin tuntuu että on vielä kelkassa mukana jotenkin.

KU:n VAIKENEMINEN
HARMITTI

Kansan Uutisiin on nyt ison jutun Parosesta tehnyt toimittaja-kirjailija Juha Drufva. Hän kuvailee Parosta eräänlaiseksi uusvasemmistolaiseksi. Paroselle tuli Kansan Uutiset, mutta taistolaisiin hän piti etäisyyttä. Kirjeessään Kalevi Seiloselle 1971 Paronen harmitteli Kansan Uutisia, jossa ei tunnuta uskovan, että työläinen osaisi kirjoittaa mitään mainittavaa:

”Ei ollut KU:ssa Huone 8:stakaan sanaakaan, ja se oli kirjoitettu työläisille jos mikä, eikä olisi kai ilman sinua ollut Kaivoksestakaan. Sen sijaan kaikenlainen harmiton kansioitu ajanvietejutustelu näkyy olevan maininnan arvoista, että olisiko näkemykset ääriporvarin kanssa jotenkin samat: ei mitään yhteiskunnallista piikittelyä.”

Samuli Paronen oli yksinomaan köyhien, syrjäytyneiden asialla, niiden, jotka olivat joutuneet hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle: ”Suomessa elättää hyvin ahkera kansa hyvin laiskaa rahaa.”

Parosen kuvaamat ihmiset löytyvät tämän päivän yhteiskunnassa työttömyystilastoista, sosiaalitoimistojen kortistoista, leipäjonoista, poliisien tilastoista ja lehtien henkilökohtaista -palstoilta, koska ”huonoimmissa talousohjelmissa otetaan huomioon vain taloudelliset näkökohdat”.

kari.naskinen@gmail.com

Handmaiden, yliarvostettu kiiltokuva

Kun elokuvasta on kirjoitettu Helsingin Sanomissa, että sen ”hiuksia nostattava juoni vetää vertoja Hitchcock-klassikoille”, joutuu elokuvan nähtyään vain pettymään. Eteläkorealaisen Chan-wook Parkin ohjaama The Handmaiden on kiiltokuva, joka jauhaa tyhjää. On hieman jännitystä, vähän enemmän seksiä ja juonenkulussa yllättäviä mutkia, mutta kaikki laahaa kuitenkin junnaavasti. Kun lähes 2,5 tuntia kestävästä elokuvasta on mennyt 1,5 tuntia, se voisi loppua missä kohtaa vain, eikä katsoja mitenkään ajattelisi, että juttu jäi kesken.

Elokuva on yliarvostettu. Johtuu varmaan siitä, että Park on aiemmin voittanut Cannesissa ja että elokuva-arvostelijat ovat nostaneet hänet ”kulttiohjaajien” joukkoon. The Handmaiden ei täytä vuoden parhaiden elokuvien kriteereitä muuten kuin lavastuksen ja kuvauksen osalta. Nämä visuaaliset elementit tekevät elokuvasta sellaisen, että sen viitsii katsoa loppuun asti.

Elokuvan pohjana on Sarah Watersin luokkayhteiskuntaromaani Silmänkääntäjä (Tammi, 2009), jonka tapahtumat on siirretty 1800-luvun englantilaisesta kartanomiljööstä 1930-luvun Japaniin. Huijarikreivi saa tutun taskuvarastytön ujutettua nuoren perijättären kamaripalvelijaksi. Tyttö pannaan kavaltamaan perijättären omaisuus, ja ajatuksena on, että perijätär passitetaan hullujenhuoneelle. Asiat eivät kuitenkaan suju näin. Yllätyksiä tapahtuu, mutta varsinaiseksi trilleriksi elokuva ei silti muutu. Yksikään juonenkäänne ei ole kovin hätkähdyttävä. Vertaus Hitchcockiin on vitsi.

Rakkautta, intohimoa, petosta, kostoa, seksiä, väkivaltaa. Resepti on tuttu nykyajan kaikkein kaupallisimmista elokuvista. Koska pääosissa ovat nuorehkot naiset, on otollista tietenkin ottaa mukaan lesboilua, kuten alkuperäisromaanissakin.

Sarah Waters on itsekin lesbo, joka tohtorinväitöskirjassaan käsitteli homoseksuaalikuvauksia historiallisissa romaaneissa 1870-luvulta alkaen. Mukana oli aineistoa 1800-luvun pornografiasta, ja tämä näkyy myös Parkin elokuvassa. Japsien suorasukaisuus näissä asioissa tulee hyvin esille. Lapsillekin opetetaan termistö kyrvästä pilluun jne.

Mielenkiintoista on seurata sitäkin, kun jonkin vapaamuurareilta vaikuttavan järjestön pornojaosto pitää kokousta: fyysistä pornoa ei ole, vaan geisha lukee mustiin pukeutuneille miehille pornokirjaa, ja äijät ovat kuumissaan.

Yksi ennennäkemätön asia elokuvassa on: kun elokuvassa puhutaan sekä japania että koreaa, on suomenkielisessä tekstityksessä japani-vuorosanat keltaisella ja korea-vuorosanat valkoisella.

Milloinkahan muuten näen uuden elokuvan, joka ei kestäisi puoltatoista tuntia pitempään? Hitchcock osasi: 39 askelta (1:25), Vaarallisia valheita (1:35), Köysi (1:20), Muukalaisia junassa (1:40), Psyko (1:48).

kari.naskinen@gmail.com

Parkkimaksut ovat nykyisin kaupunkien budjetintäyttömaksuja

Parkkimaksut on keksitty osaksi liikennepoliittisia ratkaisuja. Enää ei näin ole, vaan parkkimaksuilla täytetään kaupunkien budjetteja. Tämän takia maksullisen kadunvarsipysäköinnin aikarajoja venytetään, esimerkiksi Helsingissä klo 21:een ja maaseutukaupungeissa klo 20:een.

Parkkimaksut on alun perin otettu käyttöön siksi, että katujen varsia ei käytettäisi pitkäaikaiseen pysäköintiin. Nyt tilanne on toinen, Lahdessakin kaupungin liikennesuunnittelupäällikkö Jukka Lindfors ja pysäköintiyhtiön toimitusjohtaja Sari Alén myöntävät, että pysäköintiajan venyttämisellä vain tavoitellaan 300 000 euron lisätuloja.

Kysymys ei siis ole liikenne-, vaan budjettipolitiikasta, mistä ohjeistuksen on antanut vanha kaupunginvaltuusto.

Kaikki tietävät, että kahdeksan aikaan illalla ei kadunvarsipaikoille ole tunkua. Koska ne ovat kuitenkin nyt tähänkin aikaan maksullisia, ajetaanpa ostoksille Launeelle tai Holmaan. Sitten kaupungin herrat valittavat, että voi voi, kun keskusta kuihtuu.

Yksi ratkaisu tosin on keksitty: häädetään henkilöautot pois kaupungin pääkadulta ja tehdään kadulle ravintoloita vilkastuttamaan elämää. Tästä taas on seurauksena, että kohta kaupungin keskustassa ei ole muita kuin kännissä hilluvia nuoria.

Autoilija ei voi ymmärtää, että jos kadun reunassa on illalla 200 metriä tyhjää tilaa, niin joutuu maksamaan, jos siihen pysäköi.

Parkkiaikojen ja -maksujen korotuksilla tavoitellaan sitäkin, että autoilijat alkaisivat käyttää torin alle 25 miljoonalla eurolla tehtyä parkkihallia. Eivät ala, kuten lahtelainen autoilija sanoo Etelä-Suomen Sanomien jutussa tänään.

Samasta vihreästä autovihamielisestä politiikasta on kysymys siinä, kun muitakin sakotuskäytäntöjä kiristetään. Nyt on ruvettu antamaan sakkoja jopa 1 km:n ylinopeuksista. Tässäkään ei ajatella liikennettä, vaan valtion budjettia ja lisäksi sitä vihreää ideologiaa, minkä mukaan kaikkien pitäisi palata tuohivirsuihin ja ruveta käyttämään teknisistä liikennevälineistä potkulautaa.

Pahinta on Helsingissä. Siellä vihreät poliitikot ja virkamiehet tyhjentävät keskustan autoista, minkä takia pitää rakentaa miljardi euroa maksava tunneli kaupungin alle. Jyväskylää uhkaa samanlainen kehitys.

kari.naskinen@gmail.com

Pienillä äänimäärillä arvopaikoille

Vaikka kuntavaalit eivät ole henkilövaalit, on henkilökohtaisilla äänimäärillä merkitystä, kun puolueet jakavat vaaleissa mukana olleille luottamustehtäviä. Läheskään aina ei kuitenkaan valintoja tehdä äänimäärien perusteella niin, että tärkeimmät paikat täytettäisiin eniten ääniä saaneilla.

Varsinkin suurissa puolueissa käydään kovaa kilpailua luottamushenkilöpaikoista, koska valtuutettuja on paljon. Pienilläkin äänimäärillä voi päästä pitkälle.

Esimerkiksi Lahdessa SDP:n 19 valtuutetusta seitsemän sai alle 300 ääntä, mutta arvopaikkoja näilläkin tuloksilla tuli:

Pekka Komu kaupunginhallituksen puheenjohtajaksi (293 ääntä).
Jarkko Nieminen kaupunginvaltuuston puheenjohtajistoon (257).
Sanna Mäkinen teknisen ja ympäristölautakunnan varapuheenjohtajaksi (241).
Reijo Savurinne rakennus- ja ympäristölupalautakunnan puheenjohtajaksi (231).
Erkki Nieminen tarkastuslautakunnan puheenjohtajaksi (231).

Kokoomuksen 14 valtuutusta vain kaksi jäi alle 300 äänen, ja viimeisenä läpi menneestä Anssi Hälisestä (254) tulee rakennus- ja ympäristölupalautakunnan varapuheenjohtaja.

Kansanedustajat ovat erikoistapauksia. Tähän asti on luultu, että heillä ei ole eduskuntakiireittensä takia mahdollisuutta olla jäseninä esim. kaupunginhallituksessa, vaan heille on aina varattu helpompia tehtäviä. Demarit tosin tekivät tässä poikkeuksen silloin, kun Jouko Skinnari oli kansanedustajana: koska hän ei ollut Lahden suurimman työväenyhdistyksen jäsen, hänelle ei myöskään annettu valtuuston puheenjohtajuutta.

Mika Kari sen sijaan oli valtuuston puheenjohtajana, koska on Lahden työväenyhdistyksen jäsen. Seuraavien neljän vuoden aikana puheenjohtajana toimii kuitenkin Kokoomuksen Milla Bruneau, koska puolueidenvälisissä neuvotteluissa sovittiin vanhaa tapaa noudattaen, että hallituksen ja valtuuston puheenjohtajuudet eivät mene samalle puolueelle.

Poikkeuksen näihin vakiokuvioihin tekee nyt persujen kansanedustaja Rami Lehto, jolla onkin aikaa olla myös kaupunginhallituksen jäsenenä.

kari.naskinen@gmail.com

Tanssija pyörii lakanoiden kanssa

Amerikkalainen tanssijatar Loie Fuller kuuluu merkittävällä tavalla elokuvan historian aivan alkuaikoihin. Lumieren veljekset kuvasivat ensimmäiset elokuvat patentoimallaan kinematografilla vuonna 1895, ja seuraavana vuonna Louis Lumiere teki Loie Fullerin tanssiesityksestä minuutin pituisen elokuvan. Nyt tuosta tanssijasta on tehty elämäkertaelokuva The Dancer.

En tiennyt tanssijasta mitään entuudestaan, mutta nyt tiedän, että ei hän varsinaisesti mikään tanssija ollut. Kunhan vain pyöri paikallaan valkoisiin lakanoihin käärittynä näyttämöllä, jossa lakanoihin heijastettiin värejä kirkkailla lampuilla. Käsiensä jatkeina hän piti puolentoista metrin pituisia keppejä, joiden avulla lakanoita pystyi kieputtamaan näyttävästi.

Loie Fuller esiintyi Folies Bergère -varieteeteatterissa Pariisin Richer-kadulla. Se oli kuuluisa paikka, ja on edelleen. Sen esiintyjälistalla ovat olleet mm. W.C. Fields, Charles Chaplin, Maurice Chevalier, Edith Piaf ja Ella Fitzgerald. Loie Fuller saavutti lakanavaloesityksellään suosiota ja innostui niin, että sai itselleen esiintymistilaisuuden jopa Pariisin oopperaan, jossa se kuitenkin epäonnistui tanssijan sairastelun takia.

Yhtenä henkilönä elokuvassa käy sen loppupuolella Isadora Duncan, joka onkin tunnetumpi amerikkalainen modernin tanssin lanseeraaja. Isadora Duncanista teki Karel Reisz elämäkertaelokuvan Isadora (1968), jossa nimihenkilöä esittää Vanessa Redgrave. Se oli elokuvana paljon mielenkiintoisempi, sillä Isadora Duncan oli oikea tanssija. Stéphanie Di Giuston esikoiselokuva The Dancer on oikeastaan melko tylsä, ja jälleen kerran nykyelokuvista puhuttaessa: liian pitkä, melkein kaksi tuntia yhtä ja samaa jahnaamista tanssin ja siihen liittyvien vaikeuksien kanssa.

Loie Fulleria esittää ranskalainen Stéphanie Sokolinski. Hän on lesbo, ja tähänkin elokuvaan on ujutettu hieman lespotouhua. Ulkonäöltään hän on sellainen, että voisi kuvitella Pirkko Saision olleen samanlainen nuorena.

Isadora Duncania esittää kauniimpi Lily-Rose Depp, jonka äiti on ranskalainen laulaja-näyttelijä Vanessa Paradis ja isä amerikkalainen filmitähti Johnny Depp.

kari.naskineng@mail.com

Kärhämä Ylen ympärillä koskee vain pientä osaa

On väärin, että Yleisradion uutis- ja ajankohtaistoimitusta on Atte Jääskeläinen (Kesk) johtanut ajoittain yhdessä pääministeri Juha Sipilän (Kesk) kanssa. Julkinen keskustelu Ylestä on kuitenkin vääristynyt, kun tämä asia on nyt pantu leimaamaan koko yhtiötä. Äärimmäiset mielipiteet ovat tällä hetkellä sellaisia, että koko Yle pitäisi lakkauttaa ja antaa sen toiminnat kaupallisten markkinoiden hoidettaviksi.

Uutis- ja ajankohtaisohjelmat ovat yksi pieni osa Ylen laajasta toiminnasta. Kun siinä nyt ilmenneiden väärinkäytösten takia syytetään Yleisradiota huonosta journalismista, tulee mieleen kaksi oikein vanhaa sanontaa: ”ei nähdä metsää puilta” ja ”heitetään lapsi pesuveden mukana”.

Seuraan Ylen kanavista käytännöllisesti katsoen vain Yle Teemaa ja Yle Radio 1:tä, päivittäin 2-5 tuntia (lisäksi muutamia urheilulajeja maksukanavilta). Näiden osalta ei minkäänlaista valittamista ole. Ylen pääjohtajaksi Mikael Jungnerin (SDP) jälkeen 2010 tullut Lauri Kivinen (Kok) ei ole huonontanut katselu- eikä kuuntelukokemuksiani.

Yle on siis uutis- ja ajankohtaistoiminnan lisäksi paljon paljon muuta. Siitä muusta on valtaosa nimenomaan sitä ohjelmatoimintaa, mihin kaupallisin perustein pyörivät yhtiöt eivät pystyisi.

Yleveroa maksan 143 euroa vuodessa. Se on todella vähän siitä laajasta tarjonnasta, mitä Yleltä saan.

kari.naskinen@gmail.com

Kipeitä muistoja nuoruudesta

Pohjoisranskalainen ohjaaja-käsikirjoittaja Arnaud Desplechin (s. 1960) on tehnyt toistakymmentä elokuvaa, mutta Suomessa niistä tunnetaan varsinaisesti vain Eräs joulutarina (2008), joka sekin tuotiin Suomeen luultavasti vain siksi, että pääosassa on Catherine Deneuve. Nyt ohjelmistoon on tullut parin vuoden takainen Kolme muistoa nuoruudestani, joka on juuri sitä, mistä nimi kertoo.

Päähenkilö Paul on työnsä takia paljon maailmaa kiertänyt antropologi, ihmistutkija, joka nyt tutkii myös itseään. Siihen tarvitaan omien piirteidensä kartoittamista muistojen kautta. Kipeimmät muistot koskevat ensirakkautta, siis sitä yleensä suurinta rakkautta. Sen kanssa on ollut vaikeaa, kun rakkauden kohde ei ole kaikkein tyypillisin yhden pojan tyttö. Sekavaa on, ja irtiottoja tulee puoleen jos toiseenkin.

Jos Paul olisi alle kaksikymppinen Jean-Pierre Léaud ja Paulin rakastettu Esther yhtä nuori Jeanne Moreau, voisi tätä elokuvaa verrata Francois Truffautin niihin elokuviin, joissa tällaisia haikean kipeitä tarinoita käydään läpi. Tai ehkä liioittelen, sillä Desplechinin elokuvassa ei ole sitä keveyttä ja ilmavan iloista optimistisuutta, minkä Truffaut hallitsi. Lisäksi kaksi tuntia on tälle elokuvalle on liikaa - ainakin vartin lyhennys terävöittäisi.

Nuoret päähenkilöt ovat joka tapauksessa oikein hyviä ja luontevia. Sekä Quentin Dolmaire (kuvassa vas.) ja Lou Roy-Lecollinet ovat elokuvassa ensikertalaisia. Heidän elämänsä liikkuu Pariisissa, Lillessä ja Desplechinin kotikaupungissa Roubaixissa. Lisäksi yksi muisto liittyy Paulin luokkaretken tekemiseen Minskiin, jossa tapahtuukin järkyttäviä.

Pääosa muistoista ajoittuu 1980-90-lukujen vaihteeseen. Esther tietää mitä tekee, mutta Paul on koko ajan hukassa. Paulin Estherille osoittamat rakkaudentunnustukset ovat vakuuttavia. Niistä koskettavin tapahtuu taidemuseossa klassisten maalausten äärellä - suurin kauneus on pakahduttavaa.

Paul ei aina tiennyt kuka hän on, “paitsi se ihminen, joka rakasti Estheriä”. Mutta kun Esther on niin vetävä mimmi, että häntä haluavat kaikki muutkin, on Paul tuosta vaikeasta rakkaussuhteesta traumatisoitunut vielä 30 vuotta myöhemminkin.

Rakastelukohtaukset ranskalaiset osaavat kuvata. Irina Lubtchanskyn kamera tallentaa Paulin ja Estherin nämä arat hetket taitavan herkästi. Tämä on melko harvinaista nykyisin, jolloin rakastelukohtaukset ovat varsin usein ikään kuin elokuvien markkinoinnin kannalta ”näyttävän kovia”.

kari.naskinen@gmail.com

Kirjoittaessaan ihminen on olemassaolonsa ytimessä

Otsikon sanonta on kahden äidinkielenopettajan kirjoituksesta Helsingin Sanomien yleisönosastossa 25.4.2017. Vielä täsmällisemmin: ”pitkää tekstiä kirjoittaessaan”. Nyt opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmä ehdottaa, että äidinkielen ylioppilaskoe typistettäisiin yhteen päivään ja neljään tuntiin.

Hesariin kirjoittaneet Helena Ruuska ja Tuula Uusi-Halila muistuttivat, että ainekirjoitus on kuulunut yo-tutkintoon sen alusta lähtien, yli 160 vuotta. Nuoren ihmisen identiteettiä kehittää juuri ainekirjoitus, josta nykyisin käytetään fiinimpää nimeä essee. Siinä hän voi pohtia näkemyksiään lukemansa tiedon ja omien kokemustensa pohjalta. Esseiden kirjoittaminen lu­kiossa on ajattelutaitojen harjoittelua.

Kirjoittamisella voidaan mitata myös nuoren kypsyyttä. Ainekirjoitus on 12-vuotisen koulunkäynnin kypsyysnäyte, koska kirjoittaminen on älyllisesti vaativampaa kuin suullinen esittäminen.

Sekin vielä, että mihin tärkeämpään on tarkoitus käyttää ne kaksi tuntia, kun halutaan lyhentää ainekirjoitusaika 6 tunnista 4:ään?

Tämän päivän lehdessä kulttuuritoimittaja Suvi Ahola jatkoi aiheen käsittelyä. Kysymys ei ole vain äidinkielenkokeesta: ”Historian, psykologian ja uskonnon opiskelu ja opetus tähtäävät laajojen asiakokonaisuuksien hallitsemiseen, eikä se onnistu ilman lukemista tai pitkien tekstien kirjoittamista. Siksi on outoa, että ainekirjoitusta ollaan nyt hylkäämässä, etenkin kun lukion opetussuunnitelmassa edellytetään ajattelutaitojen opettamista.”

Tänä vuonna yo-tutkinnon ainekirjoituksessa oli yhtenä otsikkovalintana: ”Kirjoitan – siis olen”. Laudaturia ei varmaankaan saanut, jos vakuutti olevansa olemassa, koska lähettelee tekstiviestejä tai niitä muita internetviestejä, joita en tunne.

Mutta kunnossa eivät ole opettajienkaan asiat. Kasvatustieteiden tohtoriksi väitellyt Kaisu Rättyä huomasi luokanopettajiksi opiskelevia testatessaan, että lauseen subjektin heistä tunnisti vain 21 prosenttia ja objekti oli hepreaa melkein kaikille! Osa ei tiennyt edes sitä, mitä eroa on suomen kielen sanaluokilla ja lauseenjäsenillä.

kari.naskinen@gmail.com

Viina on presidenttien ja muiden viisasten juoma

Puolustusvoimain entinen komentaja Juhani Kaskeala kertoi Helsingin Sanomissa yhden muiston presidentti Mauno Koivistosta. He olivat Neuvostoliitossa vierailulla 1988, Mihail Gorbatshov oli vallassa ja voimassa oli jonkinlainen kieltolaki, joten viinaa ei reissussa tarjoiltu. Moskovasta lähdettiin neuvottelujen ja illallisen jälkeen Kirgisiaan risteilylle Issyk Kulin vuoristojärvelle.

”Maisemat olivat upeat. Oli kuitenkin kylmä, kuulas syysilma, ja presidentti oli viluinen.”

Kaskealan mukaan Koivisto kääntyi Neuvostoliiton ulkoministeriön protokollapäällikön puoleen ja totesi, että ennen vanhaan tässä tilanteessa olisi saatu jotain lämmittävää.

Tämä hienosti harmaantunut vanhan koulun diplomaatti otti asiakirjasalkkunsa esiin. Se osoittautui asiapullosalkuksi. Hän napsautti lukot auki ja kysyi: "Herra presidentti, mitä saisi olla, tätä hetkeä olemme odottaneet.”

”Koivisto tiedusteli tähän, mitäköhän protokolla sanoo. Ja virkamies vastasi: protokolla olette te, herra presidentti. Näin saimme siinä ryypyt lämmikkeeksi, venäläiset varmaan yhtä halukkaasti. Olimme riittävän kaukana Moskovasta”, muisteli Kaskeala.

Kaskeala ei paljastanut, mutta eiköhän se vodkaa ollut. Urho Kekkosen mielijuoma joka tapauksessa oli Dry Vodka (helpommin suomalaisittain Tyry Votka). Sitä ei kuitenkaan ollut mukana, kun Kekkonen oli Elisabethin ja Philipin kanssa metsätyömaalla jossakin Jyväskylän lähellä 1976. Ulkoilmalounaalla Kekkonen tarjoilikin vierailleen Koskenkorvaa ja sanoi: ”This is vodka”.

Tämä ei ollut totta, sillä tavallinen Kossu (38 %) hyväksyttiin vodkaksi vasta EU-direktiivillä 2009. Sen mukaan jos maustamaton viina on tehty maatalouden raaka-aineesta ja sen alkoholipitoisuus on yli 37,5 % ja jos etiketissä on sana ”vodka”, niin silloin se on vodkaa.

TURHAA PIMPLAAMISTA

Vakiolukemisiini kuuluu Helsingin yliopiston entisen Venäjän-tutkimuksen professorin Timo Vihavaisen blogi, jossa hän vastikään kirjoitti vodkasta ja ihmetteli hienon aineen väärinkäyttöä:

”Vodkaa on tarjolla kaikissa Euroopan maissa ja vähän muuallakin. Joskus olen miettinyt, mitä ne sillä oikein tekevät ja vastaus näyttää olevan, että sitä sotketaan muihin juomiin. Näin menetetään sekä maku, joka hyvässä vodkassa saattaa olla aivan mainio, että se ns. äjäys, jonka pieni terävä potkaisu antaa lattean viininlipityksen sijasta. Venäjälläkin väki yhä useammin jättää vodkan pöytään ja särpii sen sijaan viiniä. Moinen harrastus, jota ruotsissa sanotaan pimplaamiseksi, jätettiin ennen naisille. En usko, että Venäjällä on enää edessään merkittävää tulevaisuutta.

Näin se juuri on. En ymmärrä, että jotkut juovat viinaa vain päihtyäkseen. Kyllä viinoilla on omat makunsa, joita on lapsellista hävittää sekoittamalla 4 cl:n annos limsaan tai mehuun.

Kun viimeksi tapasin Vihavaisen Allegro-junassa, hän ei ottanut vodkaa ruokaryypyksi. Minä otin, lounaaksi iso pullo Baltika-olutta ja ruokaryypyksi 4 cl Russkij Standartia, joka tällä hetkellä on hinta/laatusuhteeltaan paras Suomessakin myytävä vodka (0,7 litraa, 25,90 euroa).

Viime vuosina olen kuitenkin ostanut vodkani Viipurin ruokakaupoista, joissa valikoima on hyvin runsas ja hinnat kohdallaan, litran pullo alle kympin. Parhaan hinta/laatusuhteen olen löytänyt Tsarskaja-vodkasta.

Kaksi vuotta sitten kävin Syväri-joen varrella olevassa Mandrogin vodkamuseossa. Esillä oli 2800 vodkamerkkiä. Yksi uusimmista oli Putinka, jonka tuotanto alkoi 2003.

Vodkan historia on pitkä. Tekeminen alkoi ehkä 1300-luvulla, ja sellainen tarkka vuosiluku on, että 1533 avattiin Moskovassa ensimmäinen kabak, joka oli lähinnä vodkaravintola. Meni melkein 200 vuotta ja perustettiin ensimmäiset traktir-ravintolat, joista sai myös ruoka-annoksia.

Merkittävä vuosiluku on 1894, jolloin maailmankuulu pietarilainen kemisti Dmitri Mendelejev keksi vodkan optimaalisen sekoitussuhteen. Kun pantiin 6 litraan vettä 4 litraa etanolia, tämän seoksen tilavuus laajeni kaikkein parhaiten. Näin syntyi vodkan alkoholiprosenttiluku 40.

Mendelejev oli se, jonka kaikki kemiaa koulussa lukeneet tuntevat. Mendelejev loi alkuaineiden jaksollisen järjestelmän, ja tuo iso taulukko oli koulussa osattava.

мужская тарелька

Fil. tri Timo Vihavainen toimi ennen yliopistouraansa mm. Lontoossa ja Pietarissa:

”Muistan, miten muuan kollega Suomen Lontoon-instituutissa sai 1990-luvulla paikalliset piirit ihastumaan tarjoilemalla snapseja sillin kera. Kun itse toimin Pietarissa, ei minun kannattanut yrittää sinne tätä ideaa kopioida, ne osasivat sen paremmin itse.”

”Jos luemme kuvauksia vanhan ajan työn ja taistelun hetkistä, huomaamme vodkan aina olleen keskeisessä roolissa, samppanjan ohella. Viiniä toki juotiin hyvän ruuan kanssa, kuten pitääkin, mutta esimerkiksi sienet vaativat kyllä vodkaa ja sama koskee valkosipulikurkkuja ja muuta vastaavaa, jota saa pöytään, kun Venäjällä tilaa ns. miesten lautasen (мужская тарелька).”

”Viinaa oli menneinä vuosisatoina muutaman tuhannen tai kymmenen tuhannen miehen sotajoukolle varattava aika monta kuutiota, jos jokainen sai päivittäin vaikkapa sarkan (tšarka, 1,2 dl). Jos vihollinen onnistui kaappaamaan viinatynnyrit, oli sotajoukon moraali vaarassa ja lopullinen tappio vain ajan kysymys, ellei hurjistunut joukko onnistunut kaappaamaan saalista takaisin.”

Näin kun olen tässä aiheessa ja valmistaudun katsomaan Suomen leijonien kiekko-ottelua, niin sen aikana nautin 4 x 4 cl Russkij Standartia. Tämä on juuri oikea määrä, sillä seuraavana aamuna ei ole tippaakaan huono olo. Vertailukokemustakin on: jos juon saman verran esim. konjakkia tai viskiä, olo on vähän kankkumainen.

kari.naskinen@gmail.com

Ei noussut kirkkaana aamun kulta, vaan taivas loimusi tulta

Häme oli 1200-luvulla kahden vastakkaisen puolen välissä, idän ja lännen, Novgorodin ja Ruotsin, ortodoksisen ja katolisen kirkkokunnan välissä. Tuosta ajasta kertovan kansanoopperan – vai onkohan oikea termi kantaatti – ovat tehneet säveltäjä Heikki Sarmanto ja sanoittaja Vexi Salmi. Tämän 20 vuotta piilossa olleen teoksen Tuomas ja Kaarina kantaesitys oli perjantaina 12.5. Lahden konserttitalossa, jossa sen esittivät Lahden Bach-kuoro ja Heikki Sarmannon trio.

Olipa yllätys. Tuomas ja Kaarina kestää reilun tunnin, ja solisteja on neljä. Musiikki muistuttaa läheisesti sitä tuttua 60-70-lukulaista laululiikettä, jonka tunnetuimpia edustajia ovat Kaj Chydenius, Toni Edelmann ja Eero Ojanen. Sarmannon tuotannosta Tuomas ja Kaarina tuo mieleen läheisimmin hänen laulusarjansa Lauri Viidan Betonimylläristä (1987).

Tuomas ja Kaarina sijoittuu Hämeeseen 1200-luvun ristiretkiaikaan. Aiheina ovat sota ja rakkaus. Tuomas on periksi antamaton hämäläinen heimopäällikkö, joka ei suostu kumartelemaan sen paremmin läntisiä kuin itäisiäkään herroja. Kaarina on puhdassydäminen piikatyttö, joka rakastuu sydänjuuriaan myöten Tuomakseen. Yksi roolihenkilö on myös Birger-jaarli, joka joukkoineen tuli Hämeeseen 1200-luvun puolivälissä.

Birger hallitsi Ruotsin valtakuntaa vahvoin ottein. Hän oli Tukholman kaupungin perustaja ja häntä seuranneen hallitsijasuvun kantaisä. Birger-jaarlin ristiretkeä ei Hämeessä hyvällä katsottu, kuten Vexi Salmen tekstistä käy ilmi kuoron laulaessa:

On miekat ja jouset, rautahaarniskat kiiltävät.
On usko outo ja usko outo on jokaisen.
Birger Jaarlin joukkojen kärjessä näin
ja ne joukot kulkevat tännepäin.
Ei noussut kirkkaana aamun kulta,
vaan taivas loimusi tulta.
Sousi aaltoja uupunut luotsi:
on Hämeen rannoilla Ruotsi.

Birgerin valloitusretken jälkeen Hämeestäkin tuli osa Ruotsia:

Sai kasteen Hämeen kansa miekka niskallansa.
Toi Ruotsin pakkovalta uskon maailmalta.

Museoneuvos Jouko Heinosen tohtorinväitöskirjassa (1999) todetaan, että Birgerin retken päätarkoitukseksi näyttää muodostuneen pysyvän tukikohdan rakentaminen ja varustaminen Janakkalan Hakoisiin vanhan muinaislinnan paikalle sekä seurakuntaorganisaation luominen koko Hämeen alueelle. Samalla pyrittiin ehkäisemään Hämeen joutuminen Novgorodin vallan alle.

Ruotsalaiset ryhtyivät välittömästi retken jälkeen vakiinnuttamaan otettaan koko Hämeestä. Kansannostatukseen perustuva sotalaitosjärjestelmä alistettiin Hämeen linnaan sijoitetun voudin alaisuuteen, mistä on tieto vuodelta 1301. Puolustuksen runkona pidettiin aluksi vanhoja muinaislinnoja kuten tiedot mm. Sysmästä osoittavat. Hollolan Kapatuosian linnamäen käytöstä 1200-luvulla on arkeologistakin todistusaineistoa.

EIVÄT YHDY KARJALA
EIKÄ HÄME

Birger-jaarlin retken jälkeen ajat jatkuivat levottomina. Kun Birger lähti sotimaan Novgorodiin, piti hämäläisten miesten lähteä mukaan. Novgorod puolestaan hyökkäsi Suomen puolelle 1200-luvun lopussa. Nämä kärhämät päättyivät vasta Pähkinäsaaren rauhaan 1323.

Vexi Salmen tekstissä ote on selvä:

Eivät yhdy Karjala eikä Häme.
Sen jo estää järvet ja synkeä räme,
toinen luonne ja toinen usko.
Ennen sammuu aamurusko.

Vexi Salmi ei puhu novgorodilaisista, vaan karjalaisista, jotka ovat vallan kummaa väkeä:

Ovat toiset metsästysmaat ja polut,
meillä harjut, heillä vain kalliokolut,
heillä kanteleen outo sointi, rietas ilkamointi
Me seisomme miekka miekkaa vastaan,
ei Häme luovuta Karjalaan lastaan.
Täällä liuhuparrat vieraan maan
ensin piestään, sitten tapetaan.

Ainakin yhdessä asiassa Vexi Salmi on kuitenkin väärässä: kuoro laulaa Hämeen maata ylistäen, että ”ei käkikään kauniimmin muualla kuku”, mutta sehän kyllä tiedetään, että nimenomaan Karjalassa käet kukkuivat ainakin vielä 1930-luvulla kaikkein kauneimmin.

Sarmannon - Salmen teos on upea. Mielenkiintoista, että kantaesitys oli Lahdessa, vaikka tapahtumat sijoittuvat Kanta-Hämeeseen (Aulanko, Janakkala, Katumajärvi, Sääksmäki). Lahden Bach-kuoro sai hankkeeseensa tukea Päijät-Hämeen kulttuurirahastolta – löytyyköhän Kanta-Hämeen puolelta kulttuurirahoitusta vaikkapa Bach-kuoron vierailuesitykseen Hämeenlinnassa?

Suuri on Hämeen maa
ja mahtava myös sen valta.
Miehet täynnä vain vihaa ja tarmoa.
On iskumme raaka ja tyly,
meitä suojelee ukkosen jyly.

kari.naskinen@gmail.com