Ihmisen lyhyt historia – ja lyhyeksi jää

Me ihmiset, Homo sapiens -lajin otukset kehityimme Afrikassa runsaat 200 000 vuotta sitten, ja vasta 70 000 vuotta sitten he alkoivat muodostaa monimutkaisempia rakennelmia, joita kutsutaan kulttuureiksi. Mitättömän pieni aika maapallon historiassa, mikä on 4500 000 000 vuotta. Näillä mittapuilla ihmisen aika tulee jäämäänkin varsin lyhyeksi, koska Homo sapienseja ei nykyformaatissaan ole enää tuhannen vuoden päästä.

Tämän ennusteen tekijä on Oxfordissa historian tohtoriksi väitellyt Yuval Noah Harari, joka toimii Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Häneltä on ilmestynyt kirja Sapiens. Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2016), jossa käydään läpi varsinkin sitä, miten oma ihmislajimme onnistui päihittämään muut lajit, ja millaiseksi maailma on muuttumassa.

Voi tosin olla, että Harrisin ennustus ei osu oikeaan, jos Homo sapiensin tilalle kehittyy Homo kyborg. Jos ihmisestä siis tehdään modernin teknologian avulla kyborgi, jossa on sekä orgaanisia että epäorgaanisia osia. Suuntahan on jo olemassa: kuulolaitteita, hammasimplantteja, tekoniveliä ja -raajoja, sydämentahdistimia ym.

Kaikille näitä uusimpia ratkaisuja ei tietenkään voi tarjota. Juha Rehulan sote-sairaaloissa ei kyborgeja tehdä, mutta Mehiläinen ja Terveystalo kyllä hoitavat homman, kun isolla rahalla maksaa.

Hararin kirjan yksi väliotsikko on ”Ylikuormittunut muisti”. Aivojen kapasiteetti on rajallinen, mutta tätä ongelmaa on jo helpotettu tietokoneilla ja älypuhelimilla, jotka pitävät tallessa osaa siitä tiedosta, mikä ennen oli muistettava. Enää ei puhelinnumeroitakaan tarvitse muistaa, koska osa muistamisesta on ulkoistettu Applelle ja Samsungille. Eikä ylioppilaskirjoituksissakaan kai kohta tarvitse kaikkea muistaa, koska joidenkin ehdotusten mukaan yo-kokeissa pitäisi sallia tietokoneiden käyttäminen.

Tieteiskirjallisuudessa ja -elokuvissa kyborgeja on ollut pitkään: Frankensteinin hirviö, Tähtien sodan Darth Vader ja kenraali Grievous, Terminator-elokuvien T-800 jne.

Äärimmäinen ”mahdollisuus” on korvata ihmiset roboteilla muuallakin kuin vanhusten palvelutaloissa.

Nopea tekninen kehitys voikin johtaa pian siihen, että ”Homo sapiensin syrjäyttävät kokonaan toisenlaiset olennot, jotka ovat erilaisia paitsi fyysiseltä olemukseltaan myös kognitiivisilta ja emotionaalisilta ominaisuuksiltaan”, kirjoittaa Harari.

Sitten tulee eteen se tilanne, että Homo kyborg muuttuu kuolemattomaksi. Hararin mukaan jotkut ovat sitä mieltä, että kuolemattomia ”ihmisiä” on jo vuonna 2050.

Kun Homo sapiens nykymuodossaan häviää, häviää paljon muutakin. – ”Jos seuraajamme todellakin toimivat aivan toisella tietoisuuden tasolla, ei tunnu todennäköiseltä, että he olisivat kiinnostuneita kristinuskosta tai islamista, että heidän yhteiskuntajärjestyksensä olisi kapitalistinen tai kommunistinen tai että he olisivat sosiaaliselta sukupuoleltaan miehiä tai naisia.”

Kirjan lopussa Harari tekee tärkeitä kysymyksiä: ”Onko hyväksyttävää tehdä geneettisiä kokeita elävillä ihmisillä? Abortoiduilla sikiöillä? Kantasoluilla? Onko eettistä kloonata lampaita? Tai simpansseja? Entä ihmisiä? - - - On kuitenkin naiivia kuvitella, että voisimme vain iskeä jarrut pohjaan ja lopettaa tieteelliset projektit, joiden avulla pyritään parantelemaan Homo sapiens toisenlaiseksi olennoksi. - - - Emme voi tehdä muuta kuin yrittää vaikuttaa siihen, mihin suuntaan ollaan menossa.”

Hararin kirja on niin moniulotteinen, että siihen joudun palaamaan uudestaankin.

kari.naskinen@gmail.com

The Rocket – Maurice Richard

Kanadan jääkiekon yksi suuruuksista on ollut Montreal Canadiensin laitahyökkääjä Maurice Richard, (1921 - 2000), joka oli voittamassa joukkueelleen kahdeksaa Stanley Cupia vuosina 1944-60 ja oli viitenä kautena NHL:n paras maalintekijä. Hänestä tehty elokuva The Rocket (2005) antaa hyvän kuvan siitä, mitä hän lisäksi oli: Richard taisteli kaukalossa ilmennyttä väkivaltaa vastaan ja sai aikaan senkin, että Canadiensin sisällä alettiin hyväksyä tasa-arvoisina ihmisinä myös ranskaa puhuvat pelaajat. Kanadanranskalaisena Richard puhui englantia huonosti, mistä häntä pilkattiin avuttomien radiohaastattelujensa takia.

Maurice ”Rocket” Richard rohkeni mennä niin pitkälle, että uhmasi tutun urheilutoimittajan kolumnipalstan kautta NHL:n komissaarin Clarence Campbellia, joka oli määrännyt Richardin epäoikeudenmukaisesti pitkään pelikielto vuonna 1955. Pelikielto oli jo aiheuttanut isoja katumellakoita Montrealissa, sillä Richard oli joukkueen paras pelaaja, ja kaikki tiesivät, että pitkä pelikielto oli perusteeton. Mikään ei tässä auttanut, mutta mellakat loppuivat, kun Richard ilmoitti radiossa, että hän peruu lopettamispäätöksensä ja palaa pelaamaan seuraavalla kaudella.

Richardin puolella oli myös valmentaja Dick Irvin, mutta NHL:ssä ei sopinut pullikoida isompia herroja vastaan, joten Richard sai hoitaa protestointinsa yksin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, kun Richardin lankomies ainakin elokuvan mukaan vaikutti ratkaisevasti siihen, että Montrealin Forum-jäähallista poistettiin verkkoaita rikkaiden kausikorttilaisten ja köyhemmän katsojajoukon väliltä 1953.

Charles Binamén ohjaama elokuva alkaa vuodesta 1937, jolloin Richard aloitti pelaamisen 17-vuotiaana Saint-Georges Norchet -joukkueessa Quebecin juniorisarjassa. Kun pistesaalis 46 ottelussa oli 90 + 46 = 136, niin tottahan tuollainen huomattiin. Vuonna 1940 hän pääsi Canadiensin eli ”Habsien” liigajoukkueeseen, mutta alku ei ollut helppoa loukkaantumisten takia. Richardista alettiin käyttää nimitystä ”sitruuna”, jonka voi helposti puristaa rikki. Irvin kuitenkin piti pintansa ja sai pysytetty Richardin joukkueen palkkalistoilla.(Lempinimi Habs tulee sanoista Les Habitants, asukkaat, kansalaiset).

Palkat eivät olleet kummoisia, minkä voi päätellä siitä, että ainakin vielä 1945 Richard jatkoi myös päivätöissä metallituotetehtaan koneenkäyttäjänä. Hänen nimeään kantava Maurice Richard Trophy annetaan vuosittain NHL:n parhaalle maalintekijälle.

NHL:n ankarasta arjesta kerrotaan elokuvassa, kun kuvataan ennen kauden alkua pidettäviä harjoitusleirejä. Se on raakaa touhua, koska pelaajat tietävät, että aika monta jää ulos alkavan kauden joukkueesta. Harjoituksissa pitää painaa niin lujaa, että heikommat saavat väistyä. Näin se on edelleenkin.

The Rocket on hyvä elokuva aiheesta. Todenmukaisuutta lisäävät vanhat dokumenttipätkät Montrealista. Sekin tulee taas esille, miten vielä 1950-luvulla ei edes maalivahdeilla ollut minkäänlaisia päänsuojuksia.

Yksi asia jää elokuvasta puuttumaan: ei kerrota, miksi Richard halusi vaihtaa alkuvuosiensa pelinumeron 15 uuteen numeroon 9:ään. "Sitruunasta" ja "Ranskiksesta" "The Rocketicksi" muuttunut Maurice Richard pelasi koko NHL-uransa Montrealissa, jossa teki 978 ottelussa 544 maalia antoi 421 maaliin johtanutta syöttöä

kari.naskineng@mail.com

Entisen asiakkaan seikkailut entisessä palveluyhteiskunnassa

Ennen sairaaloissa oli potilaita, nyt maksavia asiakkaita. Kaupoissa puolestaan ei enää ole asiakkaita, vaan asiakaspintaa, mikä on jakautunut eri segmentteihin, kuten joku markkinointijohtaja taannoin sanoi radiossa.

Minä huomasin tällä viikolla kuuluvani sellaiseen segmenttiin, jota ei toivottaisi olevankaan. Olisin tarvinnut palvelua, mutta sitä ei enää saa. Näin se meni:

1. Ostin Power-nimisestä kaupasta Topfield-digiboksin. Sain muuten toimimaan, mutta maksukanavia se ei näyttänyt.

2. Ensin kaksi soittoa DNA:n numeroihin, sitten soitto Topfieldin maahantuontiin. Sieltä sanottiin, että voi voi, kun tätä mallia ei ole vielä linkitetty johonkin sellaiseen tietokantaan, jossa maksukorttikanavat ovat.

3. Vein laitteen takaisin ja kerroin myyjille, että tällainen tapaus. Sain tilalle toisen mallin, mutta sitä en kotona saanut auki, edes menu-nappula ei tuonut kuvaruutuun valikkoa. Palautin tämänkin ja sain rahani takaisin.

4. Menin Giganttiin, mutta kun siellä ei myyjiä ollut mailla halmeilla, lähdin pois.

5. Sitten kävin kahdessa Prismassa, mutta kun siellä yksinäni etsiskellessäni en löytänyt muita kuin Topfieldejä, se merkki ei tietenkään käynyt.

6. Tavaratalo Kärkkäiseltä löytyi Thunder-niminen digiboksi, ostin ja palasin taas kotiin asentamaan. Ohjekirjan neuvoja tarkasti seuraten tulos kuitenkin taas nolla: ei lähtenyt rullaamaan. Palautin ja sain rahat takaisin.

7. Sitten ratkaisu: naapurikunnassa Hollolassa on Expert-liike Salpakankaalla, ja sieltä lähetettiin ammattimies asentamaan digiboksi, ja nyt näkyy.

Näin ovat asiat nykyisin. Ennen meillä oli Lahden keskustassa Salmisen Villen Viihdetaso Oy, josta viime vuosikymmenien aikana sain aina jonkun kaverin meille kotiin panemaan vehkeet toimintakuntoon. Äskettäin Viihdetaso kuitenkin loppui, ja nyt palvelua ei Lahden kaupoista saa, ei edes rahalla.

Yhdelle myyjälle sanoin, että tällaiseksi on paljon puhuttu palveluyhteiskunta mennyt. Hän vastasi lakonisesti, että tämä on markkinataloutta. Osa meistä entisistä asiakkaista on tässä systeemissä ulkona niistä segmenteistä, joita markkinatalous tarvitsee.

kari.naskinen@gmail.com

Lapualaisooppera, osa 2: Lapualaismorsian

Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 50 vuotta sitten oli kova sisäpoliittinen kannanotto äärioikeistolaista Lapuanliikettä vastaan. Ajoitus osui nappiin: kun kantaesitys 21.3.1966 Helsingin vanhalla ylioppilastalolla oli ohi, heti perään samana iltana tulivat tulokset eduskuntavaaleista, joissa vasemmisto oli saanut yli puolet paikoista ja Lapualaisoopperan kirjoittajasta Arvo Salosta (SDP) oli tullut kansanedustaja.

Televisiosta tulee tänään torstaina Mikko Niskasen ohjaama elokuva Lapualaismorsian, jonka ensi-ilta oli 1.12.1967. Se kertoo Lapualaisoopperan tekemisestä, ja mukana elokuvassa on suurin osa sen näyttelijöistä. Niskasen lähestymistapa on kuitenkin laajempi, nykyisin sanotaan globaali. Elokuva on pasifistinen julistus aikana, jolloin omanlaisiaan ”lapuanliikkeitä” oli Vietnamissa, Kongossa, Etelä-Amerikassa ja Lähi-idässä.

Suomessa rauhanaktivistit olivat noihin aikoihin näkyvästi esillä. Elokuvan pääkäsikirjoittaja Marja-Leena Mikkola sanoo Niskasen elokuvia käsittelevässä Sakari Toiviaisen kirjassa, että ”siihen aikaan kaikki olivat pasifisteja, nykyään taas näytetään olevan enemmän kiinnostuneita militarismista ja sotimisesta”. (Tuska ja hurmio, SKS 1999)

Sanonta on entistä ajankohtaisempi juuri nyt. Lapualaismorsiamessa on toisin. Siinä on myös dokumenttipätkiä, ja yhdessä niistä on kuvaa Runeberginpatsaalta, jonka luona 1967 polttivat sotilaspassinsa kirjailijat Markku Lahtela ja Kalevi Seilonen sekä musiikkitoimittajat Ilpo Saunio ja Tauno Tuomivaara. Puhujana tilaisuudessa oli Ilkka-Christian Björklund.

Elokuva sai valtionpalkinnon, Niskanen kirkon elokuvapalkinnon ja Jussi-patsaan parhaasta ohjauksesta sekä Kristiina Halkola näyttelijä-Jussin. Elokuva-arvostelijoiden suhtautuminen oli kuitenkin hyvin kaksijakoinen, joidenkin mielestä Niskasen siihen asti paras elokuva, jotkut pitivät sitä Niskasen nallipyssylaukauksena.

Peter von Bagh kirjoitti, että Niskanen ”näki herkästi ja laajasti yli ja ohi retoriikan” ja teki ”kauniin ystävänpalveluksen sille vasemmistolaiselle sukupolvelle, joka sittemmin on ollut jälkiviisaan pilkan kohteena”. (Suomalaisen elokuvan kultainen kirja, Otava 1992)

Kun elokuvaa nyt katsoo, se näyttäytyy osin huvittavana, nostalgisesti naiivina, mutta kuvaten varsin todentuntuisesti juuri sitä aikaa, mitä kuuskytlukulainen, aktiivinen nuoriso silloin eli. Yhteiskunnallinen maailmanparantaminen oli tärkeää, mutta niin myös viina ja seksi, siis perusasiat. Jokin näistä teki elokuvasta alle 16-vuotiailta kielletyn. Tänä iltana raja on enää K 12.

Näin tarkastellen elokuva on myös hienosti dokumentaarinen sisältäen passienpolttamisen ohella mm. vappujuhlintaa, laivan vesillelaskua telakalla, piilokamerakohtauksen ja varsinkin kohtauksia Lapualaisoopperan harjoituksista. Mukana kuvissa vilahtelevat myös Urho ja Sylvi Kekkonen, Jörn Donner, Erkki Raatikainen, Tarleena Sammalkorpi ym. tuttuja.

Asiaan tietenkin kuuluu, että elokuvassa on paljon Kaj Chydeniuksen musiikkia. Tänä vuonna on myös tullut kuluneeksi 50 vuotta Chydeniuksen musiikin tunnetuksi tehneen Love Records -yhtiön perustamisesta.

kari.naskinen@gmail.com

Vertigo toimii näyttämölläkin

Lahden kaupunginteatterin Vertigo on erinomainen esitys. Hyvin ohjattu, lavastettu ja näytelty. Vaikka olisi nähnyt Alfred Hitchcockin elokuvan (1958) monta kertaa, se ei mitenkään haittaa, koska Tommi Kainulaisen sovitus ranskalaisesta alkuperäisromaanista D´entre les morts (1958) on tehnyt tästä teatteriversiosta erilaisen, itsenäisen teoksen. Loppuratkaisukaan ei ole samanlainen kuin elokuvassa, mutta se ei kuitenkaan muuta muuksi Vertigon perusrakennelmaa.

Vertigo on psykologinen jännäri, joka hakee symboliikkaa myös antiikin Kreikan mytologiasta. Näytelmän yhdessä kohtaa joku mainitsee Eurydiken, joka meni naimisiin Orfeuksen kanssa. Eurydike kuoli käärmeenpuremaan, mutta Orfeus lähti hakemaan häntä takaisin tuonpuoleisesta. Melkein Orfeus onnistuikin, mutta lopulta kävi kuitenkin huonosti.

Vertigossakin päähenkilö menettää rakastamansa naisen kahdesti. Kainulaiselle tämä vertauskuvallisuus on tietoinen valinta, koskapa Orfeus ja Eurydike otetaan esille myös käsiohjelmassa. Lisäksi kahteen otteeseen kuullaan musiikkia Christoph Willibald Gluckin oopperasta Orfeus ja Eurydike (1762). Kansallisoopperassa tämä ooppera nähtiin viimeksi 1972.

Kun edellisessä blogissani käsittelen arkkitehtuuria, niin otan aiheen esille tässäkin, koska löysin sitä koskevan Eric Rohmerin tekstin Peter von Baghin kirjasta Uuteen elokuvaan (WSOY, 1967). Rohmer oli ennen ohjaajanuraansa Cahiers du Cinéman kriitikko, ja Vertigosta hän kirjoitti, että se on elokuva myös arkkitehtuurista:

”Vertigossa ensimmäinen puolituntinen on eräänlaista dokumenttikuvausta San Franciscon urbaanista taustasta. - - - Tämän miljöön välittömänä ja käytännöllisenä tehtävänä on luoda vierauden tuntua aikaulottuvuudessa. Se symboloi sitä menneisyyttä, johon etsivä suuntaa katseensa samalla tavoin kuin hulluudesta epäilty nainen.”

Toinen arkkitehtoninen paikka on pieni sivukylä, jossa on vanha luostari torneineen; kirkontorni liittää Vertigon kertomuksen pääteemaan korkeanpaikankammoon.

Lahden Vertigossa ei kuitenkaan olla San Franciscossa, vaan sodan ajan Pariisissa. Lavastaja Pekka Korpiniitty on luonut tumman näyttämökuvan hienosti, osin viitteellisesti, koska realistisia ympäristöjä olisi vaikea tehdä, kun erilaisia tapahtumapaikkoja on monta. Tunnelma on kuin vanhoissa mustavalkoisissa film noir -elokuvissa. Pieni Eero-näyttämö on kuitenkin sen verran matala, että kirkontornia sille ei ole voitu rakentaa, joten katsoja käyttäköön mielikuvitustaan, kun kirkontorniin lähdetään kiipeämään rautatikapuita pitkin.

Kun ollaan Ranskassa, ovat roolihenkilöiden nimet elokuvasta poiketen ranskalaisia. Madeleine kuitenkin käy molempiin kieliin, ja tätä roolia esittää taitavasti Maiju Saarinen. Kuten asiaan kuuluu, ei Madeleinesta oikein ota selvää, onko hän hullu vai huijari. Näitä molempia vaihtoehtoja Maiju Saarinen vetää niin hyvin, että häneen rakastuva Flavièreskin menee sekaisin.

Teemu Palosaari Flavièresinä (kuvassa) on koko ajan näyttämöllä, eikä häviä yhtään James Stewartille. Hänen epäilyksensä ja epätoivonsa tulevat niin voimakkaasti esille, että pahaa tekee.

Tommi Kainulainen on myös ohjannut näytelmän. Kun tapahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa, tällainen on elokuvassa tietenkin helpompi toteuttaa, mutta Kainulainen on selvinnyt tästä loistavasti. Pienin lavasteyksityiskohdin ja näyttelijöiden sisääntulojen avulla ei hetkeksikään jää epäselväksi, kummassa ajassa ollaan. Tässä vaihtelussa on tärkeä osa myös Tapani Kalliomäen esittämällä poliisietsivällä, joka meidän katsojien tavoin yrittää päästä perille jutun juonesta. Etsivä on kuin sivustakatsoja, joka pyrkii pääsemään Flavieresin pään sisälle ja koittaa tämän kertomusten avulla saada jotain tolkkua myös Madeleinen tarkoitusperistä.

Kaikkinensa hyvin toimiva, harvinainen näytelmä. Tällaisia dekkarinäytelmiä ei paljon ole, en tähän hätään muista kuin Agatha Christien Hiirenloukun (1952), mutta Vertigo on parempi, koska sen ”syvyyssuunnassa” on muutakin kuin rikoksen selvittämistä loogisin päättelyin.

kari.naskinen@gmail.com

Alvar Aallon henki elää Jyväskylässä

Helsingin Sanomissa on juttu arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon myöntämisestä Rovaniemen urheilukeskuksen monitoimirakennukselle. Palkinnosta päättänyt Paavo Lipponen kehuu Rovaniemen arkkitehtuuria muutenkin ja sanoo, että Rovaniemi on noussut ”ylpeäksi Aalto-kaupungiksi, joka kilpailee Jyväskylän kanssa Suomen Aalto-pääkaupungin asemasta”. (HS 14.10.2016)

Rovaniemellä onkin paljon Alvar Aallon (1898 – 1976) suunnittelemia rakennuksia, mutta Jyväskylän ohi se ei tietenkään mene. Jyväskylässä Aallon henki elää edelleen voimakkaana, sen näkee Jyväskylän arkkitehtuurissa, johon kiinnitän huomiota aina siellä käydessäni. Jyväskylässä suunnitellaan uusia taloja jotenkin luovemmin kuin yleensä. Standardiratkaisuja vältetään.

Esimerkiksi tavallisten kerrostalojenkin ulkoasuun kiinnitetään huomiota sillä tavalla, etteivät rakennukset näytä pelkiltä betonielementtilaatikoilta. Viimeksi keskustasta kohti Laajavuorta ajaessani huomasin, että yhden talon yksi seinä oli maalattu punaiseksi (kuvassa). Selitys on historiallinen: samalla paikalla oli aikoinaan Jyväskylän paloasema, ja kun se siirtyi väljemmille vesille, jäi vanha paikka kerrostalojen rakentamista varten.

Tämä alue on siinä kohtaa, missä Voionmaankatu muuttuu Vesangantieksi. Suunnittelijat puhuvat rakennusten massoittelusta, ja Palokunnanmäellä tässä on onnistuttu erinomaisesti. Talot ovat sopusuhtaisia, niitä ei ole sijoiteltu tylsästi vain vierekkäin, ja julkisivujen materiaaleilla on täydennetty kokonaiskuva harmonisen kauniiksi.  

Vaikka Jyväskylässä ei nykyisin tehdä aaltomaisia funkkistaloja, niin ilmeisesti siellä kuitenkin ajatellaan, että suuren mestarin elämäntyötä Jyväskylässä pitää vaalia hyvällä arkkitehtuurilla. Lieneekö suoranaista Aallon perintöä joka tapauksessa sekin, että taloihin tehdään monin paikoin pyöreitä kulmia?

Alvar Aallon asunto ja toimisto olivat Nikolainkulman kellarissa 1923-24, toimisto oli nimeltään komeasti ”Arkkitehtuuri-ja monumentaalitaiteen toimisto Alvar Aalto”. Talon oli rakennuttanut ravintoloitsija Nikolai Wahlgren 1899, ja Keskisuomalaisen lukijaäänestyksessä se valittiin Jyväskylän kauneimmaksi rakennukseksi. Se sijaitsee Jyväskylän hienon kävelykadun ja matkakeskuksen puolivälissä Asemakadun ja Vapaudenkadun kulmassa. Sen suunnittelijaa ei varmuudella tiedetä, mutta luultavimmin se on ollut Hjalmar Åberg tai Yrjö Blomstedt.

ALVAR AALTO JYVÄSKYLÄSSÄ

Villa Karpio (1923)
Nuoran talon korotusosa (1925)
Työväentalo (19265)
Rautatieläisten asuintalo (1926)
Rauhanyhdistyksen talo (1926) purettu
Ollilan tilan päärakennus (1926)
Kaupunginlihantarkastamo (1927) purettu
Hjalmar Laurenin talo (1928)
Valtiontalo (1929)
Merry Go Round -huvila (1932)
Väinölän konepaja (1945) tuhoutui tulipalossa
Säynätsalon kunnantalo (1952)
Muuratsalon koetalo (1954)
Yliopiston päärakennus ym. (1951-70)
Uimahalli (1955)
Keski-Suomen museo (1961)
Viitatorni (1962)
Alvar Aalto -museo (1973)
Kaupungin virastotalo (1978)
Jyväskylän rakennusvirasto (1979)
Poliisitalo (1980)
Jyväskylän kaupunginteatteri (1982)

Muitakin on ollut, mm. bensa-asemia, kioskeja ja Kankaan paperitehtaan konttori.

ALVAR AALTO ROVANIEMELLÄ

Korkalovaaran asuntoalue (1956-60)
Ahon asuin- ja liikerakennukset (1959-63)
Lappia-talo (1961, 1975)
Maison Aho (1965)
Kaupunginkirjasto (1968)
Kaupungintalo (1988)

kari.naskinen@gmail.com

Vittorio Storaro käänsi Woody Allenin pään

Kolmen kuvaus-Oscarin voittaja Vittorio Storaro (s. 1940) sai Woody Allenin (s. 1935) tekemään High Societyn digitaalitekniikalla. Storaro oli perehtynyt Sonyn kameraan ensimmäisen kerran jo 1983 ja nykyisin hän on hyväksynyt täysin digitaalisen kuvauksen jäljen. Allenin 47. elokuva Cafe Society todistaa Storaron olevan oikeassa. Elokuvan alusta alkaen tilanne on sellainen, että Sony Cine-Alta F 65 -kameralla kuvatut kohtaukset rusehtavalla suotimella ”pehmennettyinä” ja värjättyinä eivät mitenkään eroa filmikuvasta.

Digikuvaus on viime vuosina yleistynyt, koska se on tuotantoteknisesti nopeampaa ja myös edullisempaa. Kuvan laatu ei kuitenkaan ole tyydyttänyt kaikkia. Digitaalinen kuva on koettu ikään kuin epäluonnollisen terävänä, ja sen kanssa ei ole pystytty pelaamaan valoilla ja varjoilla yhtä moniasteisesti kuin filmillä. Viimeistän Cafe Society todistaa, että myös digikuvauksella päästään erinomaisiin tuloksiin; turhaan ei heti alun Hollywood-kohtauksessa mainita Technicolor-värejä.

Vittorio Storaro (kuvassa) on elokuvauksen suurimpia mestareita, jonka töitä ovat mm. Bernardo Bertoluccin melkein kaikki elokuvat. Myös Francis Ford Coppola on turvautunut Storaroon. Hän kuuluu ehdottomasti siihen suurten joukkoon, jonka muita ovat mm. Raoul Coutard, Emmanuel Lubezki, Sven Nykvist, Haskell Wexler ja Vilmos Zsigismond.

”Et voi pysäyttää kehitystä”, kuuluu Storaro sanoneen Allenille. Vaikka pidän Storaroa Cafe Societyn ”päähenkilönä”, laskee hän itsensä kuitenkin vain välikappaleeksi sille, mitä ohjaaja haluaa: ”Aina on mentävä tarina edellä, ja aina on löydettävä tasapano taiteen ja tekniikan välille.”

Mielenkiintoista on odottaa, mitä seuraavaksi tulee, kun Storaron kuvausohjelmassa ovat Cafe Societyn jälkeen olleet ja tällä hetkellä ovat Jeesus, Pablo Picasson Guernica ja Johann Sebastian Bach.

GLAMOURIA JA JAZZIA

Cafe Society on tuttua Allenia. Mukava elokuva, oikein mukava, mutta ei tavoite niitä tekijänsä filosofisimpia elokuvia, joissa ihmismieli komedian keinoin käännetään nurin oikein kunnolla. Tosin tässäkin elokuvassa todetaan, että ”elämä on kuin sadistin kirjoittama komedia”.

Woody Allenin rakkaus New Yorkiin tulee nytkin näyttävästi esille. Ensin ollaan nuoren Bobbyn (Jesse Eisenberg) kanssa 1930-luvun Hollywoodissa, käydään legendaarisessa Vista Theatressa (1923) Sunset Bulevardin ja Sunset Driven kulmauksessa, ollaan hienoilla kutsuilla uima-allaspihoilla ja haistellaan glamourin täyttämää atmosfääriä, mutta Bobbyn pettymysten jälkeen (”elokuva-ala on tylsä ja armoton”) palataan New Yorkiin.

Pettymyksen perimmäinen syy on kuitenkin epäonnistuminen rakkaudessa. Paluu kotikaupunkiin New Yorkiin joka tapauksessa onnistuu, ja taas uppoudutaan nostalgiaan, kun Bobby pääsee töihin veljensä pitämään High Society -ravintolaan Greenwich Villagessa. Tuttu paikka tuon alan historiasta: N.Y.:n johtavia luksuspaikkoja, jossa ajan henki tuli esille nimekkäiden jazz-esiintyjien toistuvien vierailujen ansiosta (Count Basie, Miles Davis, Ella Fitzgerald, Billie Holiday, Nat King Cole ym.).

Eikä Woody Allen unohda komediallista otettaan myöskään Nykin gangsterimaailmaa lyhyesti käsitellessään. Pienessä roolissa vilahtaa Sopranosistakin tuttu Paulie (Tony Sirico).

Haikean kaunis elokuva nuoruudesta, sen unelmista ja pettymyksistä, tietenkin Allenin omakohtaisiakin muistoja peilaten – ja taustalla monista hänen aiemmista elokuvistaan tutut melodiat.

kari.naskinen@gmail.com

Veriset listat

Venäjän verinen lista viime ajoilta: Tsetsenia, Dagestan, Georgia, Ukraina, Syyria. Ei hyvältä näytä. Vielä pahemmalta näyttää toinen lista toisen maailmansodan jälkeen:

Kiina 1945-46
Syyria 1949
Kiina 1950-53
Iran 1953
Guatemala 1954
Tiibet 1955-75
Indonesia 1958
Kuuba 1959
Kongon demokr. tasavalta 1960-65
Irak 1960-63
Dominikaaninen tasavalta 1961
Vietnam 1961-73
Brasilia 1964
Belgian Kongo 1964
Guatemala 1964
Laos 1964-73
Dominikaaninen tasavalta 1965-66
Peru 1965
Kreikka 1967
Guatemala 1967-69
Kambodza 1969-70
Chile 1970-73
Argentiina 1976
Turkki 1980
El Salvador 1980-81
Nicaragua 1981-90
Kambodza 1980-95
Angola 1980
Libanon 1982-84
Grenada 1983-84
Filippiinit 1986
Libya 1986
Iran 1987-88
Panama 1989-90
Irak 1991
Kuwait 1991
Somalia 1992-94
Irak 1992-96
Bosnia 1995
Iran 1998
Sudan 1998
Afghanistan 1998
Jugoslavia - Serbia 1999
Afghanistan 2001
Irak 2002-03
Somalia 2006-07
Iran 2005
Libya 2011
Syyria 2014 -
Jemen 2015 -

kari.naskinen@gmail.com

Siemeniä vanhasta ja nykyisestä Viipurista

Taidekeskus Salmelalla on vanhassa Lallukan graniittitalossa Viipurin Repolankadulla taiteilijaresidenssi, jossa kirjailija Anna Kortelainenkin on asunut. Nyt häneltä on ilmestynyt kolmas Viipuri-aiheinen kirja Siemen (Tammi, 2016). Siinä eletään Viipurissa kahden toisiaan risteävän tarinan kautta. Majuri Luikka toimii jatkosodan aikana Kannaksella taistelevien joukkojen muonahuollossa, ja nykyajassa ollaan sukututkimuksia tekevän Ninan mukana. Vanhempaakin perspektiiviä saadaan, kun Luikka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan Viipurissa.

Evakkoviipurilaisten ja -karjalaisten muisteluissa heidän mennyt maailmansa oli iloa ja auringonpaistetta. Myös ja Anna Kortelainen ja Nina ovat tämän havainneet: ”Oli kuin ennen sotaa Kannaksen taivaalta ei olisi koskaan vihmonut räntää, rospuutto ei olisi raiskannut, takatalvi masentanut.”

Näin se on tässäkin romaanissa, Luikan vanhat muistot ovat mukavan leppeitä, mutta Nina elää tätä päivää arkisessa Viipurissa, jossa koiratkin voivat purra.

Kirja lähtee mukavasti liikkeelle, mutta Luikan tarina muuttuu aika nopeasti kummalliseksi. Luikka on kiinnostunut kasveista, ja lopulta kirjassa käsitellään hänen kasvienkeräilyään ja -tutkimistaan niin perinpohjaisesti, että tulin harpponeeksi kymmeniä sivuja vain kursoorisesti lukien.

Mielenkiintoisempaa on Viipurin kuvaaminen. Yhdessä kohtauksessa Luikka istuskelee kasvireissullaan vakuutusyhtiö Karjalan rakenteilla olevan pääkonttorin rappusilla. Talvisota keskeytti talon rakentamisen, mutta jatkosodan aikana 1943 se valmistui. Kerroksia tuli yksitoista, ja rakennus oli siinä vaiheessa Suomen korkein asuinrakennus. Tämän jutun kuvassa tornitalo on tänä vuonna kuvattuna.

Kun tornitalon luota lähdetään kävelemään pitkin Brahenkatua, tullaan jossakin vaiheessa Ninan alivuokralaisasunnolle, joka on Neuvostoliiton aikana rakennetussa kerrostalossa. Näitä taloja sanotaan hrushtshovska-taloiksi, sillä niitä alettiin rakentaa Nikita Hrushtshovin määräyksestä, kun viipurilaisten asumisoloja piti ruveta sotien jälkeen kohentamaan.

Yksi Brahenkadun poikkikaduista on Pellervonkatu, joka vie länteen Punaisenlähteentorille, ja kadun varrella olevassa baarissa Nina käy oluella joidenkin muiden kaupungissa asuvien suomalaisten kanssa.

Punaisenlähteentorin kulmasta lähtee itään Kannaksenkatu, ja Asser Luikan kotitalo oli ollut seuraavassa kadunkulmassa Repolankadulla. Kun tutkin lisää asioita, niin selvisi, että samassa talossa olivat toimineet J. Aution hautaustoimisto, O. Kohosen polkupyöräliike, Lyyli Lavosen kemikaalikauppa, V. Maksimovin paperi- ja postimerkkiliike, A. Paakkulaisen radioliike sekä Osuusliike Torkkelin (SOK) kolme myymälää.

Vastapäätä Kannaksenkadulla on Viipurin E-osuuskaupan iso talo, jossa toimi myös Felix Krohnin johtama Viipurin musiikkiopisto. Minunkin siemeniä siellä on jotenkin, sillä isäni asui tuossa talossa Kannaksenkatu 1:ssä. Ulla-vaimoni äiti taas asui Karjaportin- ja Vesiportinkatujen kulmauksessa; taloa ei enää ole, mutta pihassa kasvaneesta tammesta otettu tammenterho, siemen sekin, odottaa kukkaruukussa ylösnousemista.

Jatkosodan aikana Luikka asui Domuksen talossa Linnankatu 11-13:ssa, jossa ennen talvisotaa toimivat mm. Siemen- ja kahvikauppa, Olga Gaddin hieromalaitos, J. Kaipaisen parturinliike, P. Teikarin yksityisetsivätoimisto, TB:n konttori, Valion myymälä ja Viipurin huonekalutehtaan konttori.

Anna Kortelaisen edellinen Viipuri-kirja, isoisästään kertova Huonon matkailijan päiväkirja (Tammi, 2015) on parempi kuin Siemen. Ei Anna Kortelaista kuitenkaan voi sijoittaa samalle viivalle vanhojen Viipurin kuvaajien kanssa: Helmi Jääskeläinen, Iris Kähäri, siskokset Kersti Bergroth ja Eva Hirn.

YLIOPISTO PUUTTUI

Majuri Luikan ollessa Helsingissä joku väheksyy hänelle Viipuria: ”Mikä se sellainen kaupunki on, jossa ei ole yliopistoa eikä Stockmannia.”

Ei ollut ei, ”viipurilaisille riitti, että porvarisvesat kirjoittivat ylioppilaiksi oman kaupungin maineikkaista lyseoista”, kuten Anna Kortelainen kirjoittaa. ”Lakimiehiksi ja papeiksi mielivät nuorukaiset saivat käydä hakemassa oppinsa Helsingistä ja tulla takaisin isiensä yhtiöihin ja seurakuntiin.”

Toisen suomenkielisen yliopiston perustamista oli alettu kaavailla 1910-luvulla, jolloin sijoituspaikkoina olivat keskusteluissa useimmin Turku, Jyväskylä ja Lahti. Päädyttiin Turkuun 1920. Viipuri oli tuohon aikaan Suomen neljänneksi suurin kaupunki, sittemmin toiseksi suurin.

Viipurissa alettiin 1919 hankkeeseen, jolla perustettaisiin kaupunkiin kauppakorkeakoulu. Asialla oli Viipurin taloudellinen korkeakouluseura, mutta kun asia pitkittyi, tuli sota ja hanke jäi siihen. Kaakkois-Suomeen saatiin tällaista toimintaa 1969, kun pääsi alkuun Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu.

kari.naskinen@gmail.com

Globalisaatio palautettava demokraattisen hallintaan

Pääministeri Juha Sipilä (kesk) on sanonut, että ”hallituksen tärkein tehtävä on hakea keinoja kasvun, kilpailukyvyn ja työllisyyden parantamiseksi - - - Suomen on keskitettävä voimavaransa niille alueille, joilla voimme menestyä kansainvälisesti.”

Kuulostaa oikealta. Mutta missä on se politiikka, minkä perusteella ihmiset vaaleissa äänestävät?

Nykyisin seurataan tarkasti erilaisia kilpailukykytilastoja, joissa valtiot on pantu paremmuusjärjestykseen. Yhtä tärkeinä pidetään kansainvälisten luokituslaitosten tuomioita siitä, ollaanko AAA- vai BBB-luokassa.

Uusimmassa Ulkopolitiikka-lehdessä (3/2016) todetaankin, että poliittinen kenttä on sumentunut ja puolueet menettäneet uskottavuutensa. Tutkijoiden mukaan länsimaiset demokratiat ovat ajautuneet tilanteeseen, missä päätösvalta on siirtynyt mm. kansainvälisille lainoittajille, suuryrityksille ja EU:n eri tasoille. Puoluetoiminnassa olevien ihmisten määrä on merkittävästi vähentynyt, ja äänestäjät seuraavat ikään kuin katsomosta kuinka kansanedustajat esittävät tekevänsä suvereeneja päätöksiä.

UP-lehti: ”Kun globalisaatiosta on tullut päämäärä sinänsä, on politiikan toimivuutta alettu mitata sillä, kuinka hyvin hallituksen päätökset edistävät valtion menestymistä globaalissa kilpailuissa. Pääasia on pitää korot tasaisina ja kansainvälinen rahoitus vakaana sekä houkutella ulkomaisia investointeja.”

Ei ihme, että oikeusministeriön tutkimuksen mukaan vain kolmasosa suomalaisista katsoo ymmärtävänsä politiikkaa hyvin. Eivätkä puolueet tunnu enää tietävän, keitä niiden pitäisi edustaa. Pahiten hakoteillä on perussuomalaisten puolue, joka on täysin kadottanut otteensa sitä viime vaaleissa äänestäneestä kansanjoukosta.

Tämä on yllättävää, koska juuri nyt populistipuolueella olisi elämänsä tilaisuus panna vanhat puolueet ahtaalle. Puheenjohtaja Timo Soini kuitenkin hoitaa tilannetta henkilökohtaiselta kannaltaan ja käyttää hyväkseen elämänsä tilaisuuden olla neljä vuotta peräti ulkoministerinä.

Vanhempi tutkija Giorgios Katsambekis Aristoteleen yliopistosta Thessalonikista kirjoittaa UP-lehdessä, että populistipuolueilla on täytettävänään ”edustuksellinen aukko”, mutta Soinin puolue ei tätä aukkoa enää pyrikään tilkitsemään.

Tästä on osoituksena se, että persujen kannatus on nopeaa vauhtia pudonnut alle kymmenen prosentin. Tätä korkeammat gallupkannatukset on tällä hetkellä 18 populistipuolueella Euroopassa.

Vaikka Suomessa tilanne onkin tällainen, populismi jyllää monessa maassa todella vahvasti. Vanhojen puolueiden pitäisi ottaa vakavasti huomioon populistien esille tuomat epäkohdat, jotka poliittinen eliitti on laiminlyönyt. Ennen kaikkea puolueiden pitäisi palauttaa globalisaatio demokraattiseen hallintaan. Muuten olemme tulevaisuudessa sellaisessa tilanteessa, että UP-lehden otsikko pitää entistä paremmin paikkansa: ”Edustuksen iluusio”.

Eikä populismia politiikassa kannata demonisoida, kuten Katsambekis kirjoittaa: ”Jos populistit sivuutetaan yleisenä pahana, mitätöidään myös liikekannalla olevat ihmiset, jotka etsivät ilmaisukanavaa kaikelle, mikä heitä huolestuttaa, turhauttaa ja suututtaa.”

Tällä hetkellä suurin suututtava asia on pakolaispolitiikka, jota populistipuolueet haluaisivat justeerata uuteen uskoon. Se ei kuitenkaan ole ainoa tällainen asia. Yksi iso asia on EU:n epädemokraattisena pidettävä päätöksenteko, mikä ohjaa valtaa pois kansallisvaltioiden kansoilta.

kari.naskinen@gmail.com