Evakkoviipurilaisten ja -karjalaisten muisteluissa heidän mennyt maailmansa oli iloa ja auringonpaistetta. Myös ja Anna Kortelainen ja Nina ovat tämän havainneet: ”Oli kuin ennen sotaa Kannaksen taivaalta ei olisi koskaan vihmonut räntää, rospuutto ei olisi raiskannut, takatalvi masentanut.”
Näin se on tässäkin romaanissa, Luikan vanhat muistot ovat mukavan leppeitä, mutta Nina elää tätä päivää arkisessa Viipurissa, jossa koiratkin voivat purra.
Kirja lähtee mukavasti liikkeelle, mutta Luikan tarina muuttuu aika nopeasti kummalliseksi. Luikka on kiinnostunut kasveista, ja lopulta kirjassa käsitellään hänen kasvienkeräilyään ja -tutkimistaan niin perinpohjaisesti, että tulin harpponeeksi kymmeniä sivuja vain kursoorisesti lukien.
Mielenkiintoisempaa on Viipurin kuvaaminen. Yhdessä kohtauksessa Luikka istuskelee kasvireissullaan vakuutusyhtiö Karjalan rakenteilla olevan pääkonttorin rappusilla. Talvisota keskeytti talon rakentamisen, mutta jatkosodan aikana 1943 se valmistui. Kerroksia tuli yksitoista, ja rakennus oli siinä vaiheessa Suomen korkein asuinrakennus. Tämän jutun kuvassa tornitalo on tänä vuonna kuvattuna.
Kun tornitalon luota lähdetään kävelemään pitkin Brahenkatua, tullaan jossakin vaiheessa Ninan alivuokralaisasunnolle, joka on Neuvostoliiton aikana rakennetussa kerrostalossa. Näitä taloja sanotaan hrushtshovska-taloiksi, sillä niitä alettiin rakentaa Nikita Hrushtshovin määräyksestä, kun viipurilaisten asumisoloja piti ruveta sotien jälkeen kohentamaan.
Yksi Brahenkadun poikkikaduista on Pellervonkatu, joka vie länteen Punaisenlähteentorille, ja kadun varrella olevassa baarissa Nina käy oluella joidenkin muiden kaupungissa asuvien suomalaisten kanssa.
Punaisenlähteentorin kulmasta lähtee itään Kannaksenkatu, ja Asser Luikan kotitalo oli ollut seuraavassa kadunkulmassa Repolankadulla. Kun tutkin lisää asioita, niin selvisi, että samassa talossa olivat toimineet J. Aution hautaustoimisto, O. Kohosen polkupyöräliike, Lyyli Lavosen kemikaalikauppa, V. Maksimovin paperi- ja postimerkkiliike, A. Paakkulaisen radioliike sekä Osuusliike Torkkelin (SOK) kolme myymälää.
Vastapäätä Kannaksenkadulla on Viipurin E-osuuskaupan iso talo, jossa toimi myös Felix Krohnin johtama Viipurin musiikkiopisto. Minunkin siemeniä siellä on jotenkin, sillä isäni asui tuossa talossa Kannaksenkatu 1:ssä. Ulla-vaimoni äiti taas asui Karjaportin- ja Vesiportinkatujen kulmauksessa; taloa ei enää ole, mutta pihassa kasvaneesta tammesta otettu tammenterho, siemen sekin, odottaa kukkaruukussa ylösnousemista.
Jatkosodan aikana Luikka asui Domuksen talossa Linnankatu 11-13:ssa, jossa ennen talvisotaa toimivat mm. Siemen- ja kahvikauppa, Olga Gaddin hieromalaitos, J. Kaipaisen parturinliike, P. Teikarin yksityisetsivätoimisto, TB:n konttori, Valion myymälä ja Viipurin huonekalutehtaan konttori.
Anna Kortelaisen edellinen Viipuri-kirja, isoisästään kertova Huonon matkailijan päiväkirja (Tammi, 2015) on parempi kuin Siemen. Ei Anna Kortelaista kuitenkaan voi sijoittaa samalle viivalle vanhojen Viipurin kuvaajien kanssa: Helmi Jääskeläinen, Iris Kähäri, siskokset Kersti Bergroth ja Eva Hirn.
YLIOPISTO PUUTTUI
Majuri Luikan ollessa Helsingissä joku väheksyy hänelle Viipuria: ”Mikä se sellainen kaupunki on, jossa ei ole yliopistoa eikä Stockmannia.”
Ei ollut ei, ”viipurilaisille riitti, että porvarisvesat kirjoittivat ylioppilaiksi oman kaupungin maineikkaista lyseoista”, kuten Anna Kortelainen kirjoittaa. ”Lakimiehiksi ja papeiksi mielivät nuorukaiset saivat käydä hakemassa oppinsa Helsingistä ja tulla takaisin isiensä yhtiöihin ja seurakuntiin.”
Toisen suomenkielisen yliopiston perustamista oli alettu kaavailla 1910-luvulla, jolloin sijoituspaikkoina olivat keskusteluissa useimmin Turku, Jyväskylä ja Lahti. Päädyttiin Turkuun 1920. Viipuri oli tuohon aikaan Suomen neljänneksi suurin kaupunki, sittemmin toiseksi suurin.
Viipurissa alettiin 1919 hankkeeseen, jolla perustettaisiin kaupunkiin kauppakorkeakoulu. Asialla oli Viipurin taloudellinen korkeakouluseura, mutta kun asia pitkittyi, tuli sota ja hanke jäi siihen. Kaakkois-Suomeen saatiin tällaista toimintaa 1969, kun pääsi alkuun Lappeenrannan teknillinen korkeakoulu.
kari.naskinen@gmail.com