Digikuvaus on viime vuosina yleistynyt, koska se on tuotantoteknisesti nopeampaa ja myös edullisempaa. Kuvan laatu ei kuitenkaan ole tyydyttänyt kaikkia. Digitaalinen kuva on koettu ikään kuin epäluonnollisen terävänä, ja sen kanssa ei ole pystytty pelaamaan valoilla ja varjoilla yhtä moniasteisesti kuin filmillä. Viimeistän Cafe Society todistaa, että myös digikuvauksella päästään erinomaisiin tuloksiin; turhaan ei heti alun Hollywood-kohtauksessa mainita Technicolor-värejä.
Vittorio Storaro (kuvassa) on elokuvauksen suurimpia mestareita, jonka töitä ovat mm. Bernardo Bertoluccin melkein kaikki elokuvat. Myös Francis Ford Coppola on turvautunut Storaroon. Hän kuuluu ehdottomasti siihen suurten joukkoon, jonka muita ovat mm. Raoul Coutard, Emmanuel Lubezki, Sven Nykvist, Haskell Wexler ja Vilmos Zsigismond.
”Et voi pysäyttää kehitystä”, kuuluu Storaro sanoneen Allenille. Vaikka pidän Storaroa Cafe Societyn ”päähenkilönä”, laskee hän itsensä kuitenkin vain välikappaleeksi sille, mitä ohjaaja haluaa: ”Aina on mentävä tarina edellä, ja aina on löydettävä tasapano taiteen ja tekniikan välille.”
Mielenkiintoista on odottaa, mitä seuraavaksi tulee, kun Storaron kuvausohjelmassa ovat Cafe Societyn jälkeen olleet ja tällä hetkellä ovat Jeesus, Pablo Picasson Guernica ja Johann Sebastian Bach.
GLAMOURIA JA JAZZIA
Cafe Society on tuttua Allenia. Mukava elokuva, oikein mukava, mutta ei tavoite niitä tekijänsä filosofisimpia elokuvia, joissa ihmismieli komedian keinoin käännetään nurin oikein kunnolla. Tosin tässäkin elokuvassa todetaan, että ”elämä on kuin sadistin kirjoittama komedia”.
Woody Allenin rakkaus New Yorkiin tulee nytkin näyttävästi esille. Ensin ollaan nuoren Bobbyn (Jesse Eisenberg) kanssa 1930-luvun Hollywoodissa, käydään legendaarisessa Vista Theatressa (1923) Sunset Bulevardin ja Sunset Driven kulmauksessa, ollaan hienoilla kutsuilla uima-allaspihoilla ja haistellaan glamourin täyttämää atmosfääriä, mutta Bobbyn pettymysten jälkeen (”elokuva-ala on tylsä ja armoton”) palataan New Yorkiin.
Pettymyksen perimmäinen syy on kuitenkin epäonnistuminen rakkaudessa. Paluu kotikaupunkiin New Yorkiin joka tapauksessa onnistuu, ja taas uppoudutaan nostalgiaan, kun Bobby pääsee töihin veljensä pitämään High Society -ravintolaan Greenwich Villagessa. Tuttu paikka tuon alan historiasta: N.Y.:n johtavia luksuspaikkoja, jossa ajan henki tuli esille nimekkäiden jazz-esiintyjien toistuvien vierailujen ansiosta (Count Basie, Miles Davis, Ella Fitzgerald, Billie Holiday, Nat King Cole ym.).
Eikä Woody Allen unohda komediallista otettaan myöskään Nykin gangsterimaailmaa lyhyesti käsitellessään. Pienessä roolissa vilahtaa Sopranosistakin tuttu Paulie (Tony Sirico).
Haikean kaunis elokuva nuoruudesta, sen unelmista ja pettymyksistä, tietenkin Allenin omakohtaisiakin muistoja peilaten – ja taustalla monista hänen aiemmista elokuvistaan tutut melodiat.
kari.naskinen@gmail.com