Yleisurheilu on suomenruotsalaisten laji

Suomen väestöstä on ruotsinkielisiä 5,5 prosenttia. Kalevan kisoissa nähtiin taas, että heidän osuutensa yleisurheilun parhaimmistosta on huomattavasti suurempi. Vaasassa jaetuista mestaruuksista suomenruotsalaisten seurojen edustajille meni 23 prosenttia ja mitaleista 15 prosenttia.

Tämä on ollut jo pitkään vallitseva tilanne. Ruotsinsuomalaisten mitaliseurojen nimilyhenteet ovat tulleet tutuiksi, vaikka kaikkien kotipaikasta ei ole muuta hajua kuin että sieltä ne ovat jostakin ruotsinkieliseltä rannikolta: Esbo IF, Hango IK, HIFK, IF Femman, IF Kraft, IF Raseborg, IK Falken, IF Nykn, IF Vom, Vasa IS.

Kalevan kisoissa olisi suomenruotsalaisten menestys voinut olla parempikin, jos käsiohjelman kansikuvajuoksija, IK Falkenin Karin Storbacka olisi ollut mukana. En tiedä syytä poissaoloon, mutta katsomossa oli sellaista tietoa, että hän juoksisi Ruotsi-ottelussa.

Suomenruotsalaisten ylivoimaisen vahvasta asemasta sai todisteen myös, kun Kaarlenkentän etusuoralla palkittiin parhaita Kunniakierros-piirejä ja -seuroja. Kunniakierros on Suomen Urheiluliiton vanha kampanja, jolla kerätään rahaa nuorisourheiluun. Viime vuoden parhaat kerääjät olivat ruotsinkielinen Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa ja ruotsinkielinen Uusimaa. Kolme eniten rahaa kerännyttä seuraa olivat IK Falken, Seinäjoen Seudun urheilijat ja IF Åland.

Olisi tutkijoille selvittämistä, mistä suomenruotsalaisten yleisurheilumenestys johtuu. Onko yksi syy esimerkiksi se, että siellä ei nuoria viedä ensimmäiseksi joukkuepeleihin, vaan yleisurheilukentille?

Ruotsinkielisten lisäksi kovaa yleisurheilutyötä tehdään Etelä-Pohjanmaalla. Kunniakierros-palkitsemisissa tämä näkyi mm. siinä, että kerrottiin kaikkien aikojen parhaan henkilökohtaisen keräystalkoolaisen olevan Seinäjoen Seudun Urheilijoiden Matti Mäki-Reinikka, joka on kerännyt 32 vuoden aikana yhteensä 362 000 euroa. Tero Pitkämäki on saman seuran miehiä.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Onnellinen lentokatastrofielokuva

Matkalaukkuperävaunua ajava traktorikuski Penelope Cruz sanoo Matkarakastajat-elokuvan alkukohtauksessa Antonio Banderasille, että hän on toisella kuulla raskaana. Maanantaina 22.7. vauva syntyi, joskin isä on oikeassa elämässä Javier Bardem.

Pedro Almodovarin elokuva on hauska poikkeama ohjaajan uralla, hulvaton komedia lentokoneen ohjaamosta ja matkustamosta, kun heti nousun jälkeen selviää, että lentokoneen toinen laskuteline on jumissa. Tämä on vasta toinen lentoelokuva, joka ei ole saanut voimakasta lentopelkoani esiin. Ensimmäinen oli Emmanuelle (1974), jota tietenkään ei voi varsinaisesti luonnehtia lentokone-elokuvaksi, mutta kun sillä sattuu olemaan tiettyjä yhtymäkohtia Matkarakastajiin.

Eikä Matkarakastajatkaan ole katastrofielokuva, koska kaikki on niin hauskaa ainakin katsojien kannalta, ja loppukin on onnellinen.

Almodovarin viime vuosikymmenien elokuvien joukossa tämä on mukava poikkeama. Ei jää elokuvan historiaankaan muutoin kuin kuriositeettina. Meininki on joka tapauksessa sujuvaa. Tapansa mukaan Almodovar on itse tehnyt käsikirjoituksen, ja dialogi on tässäkin lajissa nautittavaa, lähes koko ajan vuoropuhelua seuraa hymy huulilla.

Keskeisessä osassa on seksi. Erityistä painoarvoa saa lentäjien ja muun mieshenkilöstön suuntautuminen – riittää joka lähtöön, ja kaikkea irvaillaan hyväntuulisesti ja hyväksyvästi. Koska edessä vielä on mahdollisesti katastrofi laskeuduttaessa rikkinäisellä koneella, pitää viimeisistä päivistä ottaa ilo irti, vaikkapa ottamalla suihin ja myös normaaleilla tavoilla. Pornoelokuva tämä ei kuitenkaan ole, sillä paljasta pintaa ei näy lainkaan.

Penelope Cruz ja Antonio Banderas eivät elokuvassa esiinny tuon alkukohtauksen jälkeen.

kari.naskinen@gmail.com

Tosi-tv, lavastettua todellisuutta

Liikenne- ja viestintäministeriön tilaaman tutkimuksen tulos yllätti: valtakunnallisten tv-kanavien tarjonnasta vuonna 2012 oli ns. tosi-tv-ohjelmia peräti 21 prosenttia. Big Brother (kuva) oli Suomessa ensimmäinen tosi-tv-ohjelma, joka 2005 nousi suureen julkisuuteen. Kysymyksessä on alun perin Alankomaissa keksitty ohjelmaformaatti (1999), joka on toteutettu paikallisina versioina yli sadassa maassa. Nyt tämän lajin ohjelmia on vaikka millä mitalla, joskin ministeriön lajittelussa rajalinjat ovat kummallisia, kun esimerkiksi Tanssii tähtien kanssa on luokiteltu tosi-tv:ksi, vaikka aika tavalliselta viihdeohjelmalta se vaikuttaa.

”Todeksi” viihdeohjelman tekee näköjään se, kun siinä ovat mukana Pirkko Arstila, Maria Jungner, Antti Kaikkonen, Jani Sievinen, Jorma Uotinen ym. esittäen itseään. Sitten eivät kuitenkaan suorat lähetykset vaikkapa kohta alkavista Kalevan kisoista ole tosi-tv:tä. Myöskään eduskunnan kyselytunti ei ole tosi-tv:tä.

Entä mihin vedetään raja tosi-tv:n ja dokumenttiohjelman välille? Sub-kanavalla tänään tiistaina esitettävää Iholla-sarjaa on mainostettu, että ”tämä ei ole tosi-tv:tä, tämä on totta”. Yht. tri Heidi Keinonen Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta sanoo, että todellisuustelevision myötä ovat asian ja viihteen rajat televisiossa hämärtyneet (Lähikuva 1/2013). Lisää sekavuutta on aiheuttanut, kun on alettua käyttää termiä reality-dokumentti, siis dokumentti, joka on totta, esimerkiksi TV 2:n Paluumuuttajat.

Ministeriön tutkimuksessa on monta sellaista ohjelmasarjaa, joita katsoja ei varsinaisesti miellä tosi-tv-ohjelmiksi. Mielikuvat niiden osalta vievät enemmänkin dokumentin suuntaan. Tosi-tv ei kuitenkaan ole dokumenttia, vaan eräänlaista lavastettua todellisuutta.

Televisioyhtiöille tosi-tv on otollinen tapa tehdä ohjelmia kaikkein halvimmalla. Kaikissa niissä ei tarvitse edes lavasteita eikä mitään muutakaan esivalmistelua. Iholla on tästä paras esimerkki, kuten Heidi Keinonen kirjoittaa: ”Kuudelle suomalaisnaiselle annetaan videokamerat, joilla he kuvaavat omaa elämäänsä kuuden kuukauden ajan. Sarjan jaksot koostetaan lähes yksinomaan naisten itse kuvaamasta materiaalista. Sarjassa ei ole kertojaa, toimittajaa tai juontajaa, vaan naiset kertovat itse omista tuntemuksistaan suoraan kameralle.”

Tässä joka tapauksessa ollaan, ja kun lähdin kelaamaan listaa tosi-tv-ohjelmista, niin havaitsin, ettei tuo 21 prosentin ohjelma-aikaosuus mikään yllätys olekaan. Seuraavassa vain osa runsaasta tosi-tv-tarjonnasta jo mainittujen lisäksi:

Amazing Race
Diili
Huippumalli haussa
Hurja muodonmuutos
Hurja remontti
Ilme nuoremmaksi
Kakola
Kalajoen hiekat
Kaunotar ja nörtti
Luksusmammat
Maajussille morsian
Miljonäärille morsian
Miljonääri-Jussi
Muodin huipulla
Nykäsen Matti
Pelkokerroin
Poliisit
Pomo piilossa
Selviytyjät
Suurin pudottaja
Tuuri
Unelmakämppä
Unelmien poikamies

Mutta mihinkäs lajityyppiin pitää sijoittaa puolitosi-tv-sarja Hyvät herrat, jossa kauppaneuvos Paukku ja Tollo aikoinaan saunoivat kerran viikossa oikeiden poliitikkojen kanssa?

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Urheilu-Lahti voisi ottaa oppia Porista ja Seinäjoesta

Porissa järjestettävä Suomi-areena ja jazz-festivaali nostavat Porin kerran vuodessa Suomen huipulle. Sama Seinäjoella: Tangomarkkinat on massatapahtuma, jota ”koko Suomi” seuraa. Savonlinnakin nousee ainakin eliitin keskuudessa keskiöön oopperajuhlien ansiosta. Näin lahtelaisena tulee mieleen, että meillä ei vastaaviin imagosaavutuksiin päästä.

Lahden ”sauma” olisi urheilussa. Salpausselän kisojen yhteyteen pitäisi vuosittain järjestää korkean tason oheistapahtumien sarja, tietenkin urheiluun liittyen. Tällaista ei Suomessa ole. Paikalle olisi kutsuttava kansainvälisten ja kansallisten urheilujärjestöjen napamiehiä seminaariin, missä käytäisiin läpi urheilumaailman moninaisia ajankohtaisia asioita. Hanketta kehittämään olisi houkuteltava esimerkiksi Harry Harkimo ja Jukka Härkönen.

Tämäntapaiset tapahtumat ovat järjestäjäkaupungeille kullanarvoisia niin paikallisen liiketoiminnan kuin maineenhallinnankin kannalta. Pori on hyvä esimerkki – mitähän meille ulkopuolisille se olisi ilman Suomi-areenaa ja jazzeja, lisäksi tänä vuonna ylimääräisenä plussana Suomen kansallisurheilun ykkösasema Ässien ansiosta.

Urheilu on Lahden ykkösasia. Siihen pitää edelleen satsata. Hiihdon MM-kisat 2017 järjestetään taas Lahdessa – mikään muu kaupunki Suomessa ei pysty vastaavanlaiseen toistuvaan huipputapahtumaan.

Panin tähän juttuun konserttikuvan Kirjurinluodosta. Lahdessakin järjestetään vuosittain pari isoa musiikkitapahtumaa, mutta ne eivät ole ns. ison yleisön juttuja. Urheilu on yhä tältä kantilta katsoen iso asia. Tämä on Lahden päättäjien ja johtavien virkamiesten älyttävä.

Entä mikä olisi Harkimon ja Härkösen rooli? He houkuttelisivat Lahteen esimerkiksi yleisurheilu-, jalkapallo- ja jääkiekkomaailman huippuvaikuttajia. Risto Nieminenkin pitäisi ottaa mukaan, jotta paikalle saataisiin myös kansainvälisen olympialiikkeen kärkihenkilöitä.

Viimeksi tämän tason huippuja on Lahdessa käynyt World Gamesin aikana 1997. Kun silloin yhtenä päivänä olin lounaalla Memphisissä, Juan Antonia Samaranch söi viereisessä pöydässä kanahampurilaisen.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Jyväskyläkin turvautuu Lahden musiikkiteatterikoulutukseen

Lahden ammattikorkeakoulun lakkautettavaksi määräämä musiikkiteatterikoulutus on tuottanut ison määrän alan ammattilaisia. Lahdessa tämä on tietenkin tuttua, mutta paljon apua ovat saaneet muutkin teatterit. Kun pari päivää sitten kävin Jyväskylässä katsomassa Teatteri Eurooppa Neljän ”duunarimusikaalin” Isältä pojalle, niin taashan näyttämöllä oli kolme Lahdesta valmistunutta musiikkiteatterin osaajaa: Tiina Iisala, Harri Helin ja Anssi Valikainen.

Laulullisesti, soitannollisesti ja liikunnallisesti tämäkin kolmikko on niin hyvää laatuluokkaa, että olisi ihme, ellei musiikkiteatterikoulutus tulisi Lahden jälkeen jatkumaan jollakin muulla paikkakunnalla. Näytöt ovat vahvoja, mutta ne eivät riittäneet asioista tietämättömälle Lahden amk:n johdolle.

Eurooppa Neljän kesäteatteriesitys on juuri sitä lajia, missä tällaisia musikaalisesti monipuolisia tekijöitä tarvitaan. On heitä tarvittu myös isojen teattereiden musikaaleissa, ja varsinkin Lahden kaupunginteatterille nämä lahjakkaat nuoret ovat viime vuosina olleet tärkeitä apuja.

Väliajalla tapasin pari tuttua näyttelijää, jotka ihmettelivät Lahdessa tehtyä ratkaisua. – ”Kun kuultiin, niin tuntui kuin olisi halolla päähän lyöty. Aivan käsittämätöntä”, sanoi Lahden kaupunginteatterin entinen näyttelijä Paavo Honkimäki.

Duunarimusikaalin erikoisuus on, että se esitetään Kankaan paperitehtaan alueella. Paperitehtaan lopetettua toimintansa muutama vuosi sitten osti Jyväskylän kaupunki koko 26 hehtaarin alueen rakennuksineen. Eiköhän sinne kaavoiteta uutta asuntoaluetta, ja joitakin historiallisia tehdasrakennuksia varmaan jätetään pystyyn.

Tehdas oli aloittanut toimintansa 1873, ja suurimman osan historiastaan se kuului metsäperkele Serlachiuksen omistukseen. Meikäläiselle Jyväskylässä syntyneelle käynti alueella nyt oli mielenkiintoinen, koska tehtaan aitojen sisäpuolelle ei silloin aikoinaan ollut asiaa meillä ulkopuolisilla. Tehtaan tuotteistakaan en paljon tiedä – hienoja papereita kuitenkin teki, ainakin vesileimalla varustettuja Linen Bank -papereita, joista silloin sanottiin, että Linen Bank A4 on ”virallinen kirjepaperi”.

Tähän nostalgiseen ympäristöön Eurooppa Neljän esitys istuu hienosti. Tiiliseinäinen tehdas taustana ja siihen eteen rakennettu paperikoneen ohjaushuoneen laitteita tai jotakin sellaista. Katettuun katsomoon mahtuu 500 ihmistä. Sitten vain täysi meno päälle. Välillä vierailulla käy neuvostoliittolainen delegaatio ja päähenkilö Aku (Honkimäki) piipahtaa Tukholmassakin etsimässä äitiään Slussenilta – tapaakin hänet, ja myös kaksi Peppi Pitkätossua. Taava Hakalan käsikirjoitus antaa näyttelijöille rennosti vapauksia ilmentää paperiduunareiden työtä ja vapaa-aikaa, mutta oleellista kuitenkin on, että suurin rakkaus on Anna, paperikone PK 2. Mahtoikohan Paperiliiton puheenjohtaja Jouko Ahonenkin olla yksi Annan rakastajista?

kari.naskinen@gmail.com

Paavo Jännes nai kaksi viikkoa takaperin

Ulosottomies tuli perimään elokuvaohjaaja Teuvo Tuliolta verosaatavia, mutta kun rahaa ei löytynyt, ilmoitti ulosottomies lyövänsä takavarikkoleiman Tulion henkilökohtaisiin työvälineisiin. Tulio nousi ja ryhtyi avaamaan housunnappejaan. Ulosottomies pani hatun päähänsä ja häipyi.

Tarina on elokuvaneuvos Kari Uusitalon kirjasta Haiseeko täällä valkokangas? (Like, 2005). Uusitalo on suomalaisen elokuvan suurin historioitsija, ja täyttää 80 vuotta 14.7.2013. Hän työskenteli Suomen elokuvasäätiössä 1970-98. Elokuvan historiaa käsitteleviä kirjoja hän on tehnyt noin 20. Näiden lisäksi varsinainen suurtyö on ollut 12-osaisen Suomen kansallisfilmografian toimituskunnan puheenjohtajana ja päätoimittajana toimiminen sarjan kahdeksan ensimmäisen osan ajan ennen siirtymistään eläkkeelle. Uusitalo on myös käsikirjoittanut elokuvia ja tv-sarjoja sekä ohjannut muutamia dokumenttielokuvia.

Palataan kuitenkin ”valkokankaan hajuihin” eli kirjaan, jonka alaotsikko on ”Tarinoita suomifilmin hilpeästä historiasta”:

Paavo Jännes solmi 1935 uuden avioliiton Viipurissa maisteri Marjatta Rekolan kanssa. Kauppatorilla asiaa kommentoitiin vilkkaasti.
- Oot sie kuullu jotta Paavo Jännes nai taas, kaks viikkoo takaperin?
- Elä ihmeessä. Kaks viikkoo – ja takaperi!

Joensuussa muuan kiertuemies Parviainen esitti elokuvia alkeellisella projektorilla. Kerran oli ohjelmassa Jeesuksen elämää kuvaava filmi. Kesken kaiken koneeseen tuli vika ja esitys keskeytyi. Parviainen kiirehti vakuuttelemaan yleisölle: ”Kyllä Jeesus pääsee taivaaseen heti kohta, kun remmi saadaan päälle”.

Siiri Angerkoski osasi nauraa myös itselleen. Kerran nähdessään itsensä peilistä hän totesi: ”Minähän sopisin mainiosti Sokeainlehden kansikuvatytöksi”.

Rukajärven suunnalla viihdytyskiertueen näyttelijöitä varten lämmitettiin sauna niin tehokkaasti, että Siiri Angerkoski ähkäisi: ”Saunassa olen aikaisemmin käynyt, mutta en helvetissä”.

Turkulaisen Kinola-teatterin omisti J.E. Rannikko. Teatterilla oli sopimus siitä, että se saa ajaa Turussa kaikki Columbia Filmsin elokuvat. Yhtä Columbian elokuvaa Kinola ei kuitenkaan koskaan ottanut ohjelmistoonsa, Rosvorannikkoa.

Armand Lohikoski ruoti kesällä 1956 naisten uimapukumuodin kehitystä: ”Ensin oli yksiosainen monokini, sitten tuli kaksiosainen bikini, seuraava vaihe on varmaankin rakokiinni – eikä siihen tarvita kuin pyykkipoika.

Sasu Haapasen nuorempi veli Yrjö Haapanen oli kova ottamaan olutta. Selityskin hänellä oli valmiina: ”Juon sen takia, että olen luvannut tehdä lapsilleni korkkiliivit”.

Valiolla oli takavuosina mainoslause ”Kerman kanssa siitä saa kaksin verroin parempaa”. Suomi-Filmin trikkikuvaajalla Hemmo Hännisellä oli siitä oma muunnelmansa: ”Sperman kanssa siitä saa kaksin verroin liukkaampaa”.

Suomi-Filmin taannoinen toimitusjohtaja Eero Tähtinen meni Stockmannille ostamaan vaimolleen joululahjoja. Poimi käteensä seitsemät pikkuhousut ja meni kassalle. Pokka meinasi petää, kun myyjä kysyi: ”Pannaanko kaikki eri paketteihin?”

Kun Jörn Donner kuvasi Suomen kauneimpia missejä, yksi heistä sanoi tarinan mukaan Jörkalle: ”Kuulkaa ohjaaja Donner, voisitteko te kuvata minua vain vasemmalta puolelta, koska se on minun parempi puoleni?” Donner vastasi: ”Emme voi kuvata sinua vain paremmalta puoleltasi, koska satut istumaan sen päällä”.

Jean-Luc Godard oli kriitikon ominaisuudessa Berliinin elokuvajuhlilla 1958. Työnantajalleen hän lähetti sähkeen: ”indonesian ja meksikon elokuvista ulos 10 minuutissa stop samoin iranin ja argentiinan mutta suomen jo 5 minuutin kuluttua stop. Suomen edustuselokuvana oli William Markuksen ohjaama Miriam.

Neuvostoliittolainen Kosmos-Filmi Oy sai 1982 uuden johtajan, Stanislav Voitelevin. Suomen elokuva-arkiston toimistopäällikkö Seppo Huhtala totesi mietteliäästi: ”Hänen vaimonsa täytyy sitten olla Voiteleva”.

Ilmo Mäkelä myi 1982 osuutensa Kinosto-yhtymästä ja vetäytyi liiketoiminnasta syrjään. Jukka Mäkelä totesi: ”Isäni mielilukemista on nykyisin pankkikirja”.

Matti Ijäksen aforismi elokuvaohjaajan ammatista: ”Se on kuin pellehyppääjällä. Kun suorituksen jälkeen nousee pintaan, ovat aplodit jo ohitse”.

Elokuvateatterin vahtimestari kuiskasi salin sisääntulo-ovelta: ”Ssst! Täällä on eräs vihainen rouva, joka hakee miestään”. – Seitsemän paria poistui nopeasti alaoven kautta.

Kari Uusitalolla on muutama heitto itsestäänkin. Kun Suomi-Filmin kirjeenvaihtaja, neiti Tuomi meni naimisiin, hänestä tuli rouva Häggblom. Uusitalon kommentti oli: ”Nyt rupesi tuomi kukkimaan”.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Myllysaaren Justiina ei tarvitse kaulinta

Kun morsiankokelas isänsä kanssa on tulossa ensivierailulle sulhasen perheen kesähuvilalle, panee sulhasen äiti ulkohuussiin kymmenen Wunderbaumia, jotta tuoksu on sielläkin yhtä hienostunut kuin suomenruotsalaisessa huushollissa muutenkin. Morsiamen isä on ihmeissään: ”Siellähän haisi kuin svetogorskilaisessa bordellissa”.

Tämä kohtaus kesäteatterinäytelmästä Myllysaaren kaunis Justiina kuvaa mainiosti sitä nokkelaa käsikirjoitusta, minkä kokenut musiikkiteatterin tekstinikkari Ilkka Talasranta on tehnyt tähän sujuvaan laulunäytelmään. Lahden Myllysaaressa torstaina ensi-iltansa saanut näytelmä on hakenut lähtökohtansa vanhoista Suomi-filmeistä, ja herranjestas, miten se toimii. Lahden uusi kesäteatteri -koostumus on saanut aikaan esityksen, joka yllättää osaamisellaan kaikin puolin. Yllätys kuitenkin selittyy, kun jälkeenpäin lukee käsiohjelmasta, että näyttelijät ovat Lahden korkeatasoisesta musiikkiteatterikoulutuksesta valmistuneita esiintyjiä.

Tämän koulutuslinjan on Lahden ammattikorkeakoulu kuitenkin päättänyt lopettaa, ja nyt onkin mielenkiintoista odottaa, missä kaupungissa huomataan ottaa vastaava koulutus hoitoon – Helsinki, Tampere, Turku, Jyväskylä?

Myllysaaren kaunis Justiina on siis ammattilaisten tuotantoa. Se nousee omalle tasolleen siinä moninaisessa kesäteatteriruljanssissa, jota enimmiltään pyöritetään harrastelijavoimin. Tämä on oikeata teatteria.

Tarina on kevyttä hönppää, mutta kun kevyen esittää hyvin, lopputulos on mukava. Kevyellä fiilingillä kesäistä näytelmää katsomaan tulevaa yleisöä ei tarvitse nuoleskella alatyylisillä kaksimielisyyksillä, vaan juoni etenee kivasti ilmankin. Komediallisia piirteitä toki tarvitaan ja niistä pitää huolen varsinkin vastaavana tuottajana toimiva Juha Pihanen, joka myös näyttelee morsiamen isää.

Kun yleisö palaa väliajalta Myllysaaren venevajaan, johon esitys on tehty, se näkee morsiamen isän laiturin päässä viinapullon kanssa. Isälle on paljastunut, että on ehkä tullut mutkia matkaan. Esitys jatkuu ja isä tulee näyttämölle. On aamu, pullo on tyhjä. Isä sanoo sulhasen äidille: ”Aurinko nousi, minä laskin”. Vanhojen suomifilmien perinnettä noudattaen Pihanen näyttelee kännikohtauksensa erinomaisesti.

Tällaisia herkullisia kohtia näytelmässä on paljon. Tilanteeseen sopiva Niskavuori-muunnelmakin on kohdallaan: ”Älä sitten juo enää koskaan – tai juo sentään”. Suomi-filmeistä on muitakin lainoja, morsiamen ja hänen isänsä sukunimikin on Vaimoke, otettu Valentin Vaalan elokuvasta.

Näytelmän nimi on osuva, sillä Justiinaa esittävä Sanna Parviainen on todella kaunis. Ei meinaa saada silmiään irti – katsoako kasvoja, sääriä, nilkkoja? Tämä Justiina tekee vaikutuksen ilman kaulintakin.

Sulhasen äitiä esittävä Annamaria Karhulahti taas karrikoi niin räiskyvästi paremman väen edustajaa, että ei voi hymyilemättä katsoa. Naisia pitää kuitenkin ymmärtää, sillä kuten Talasrannan tekstissä todetaan, ei naisissa ole vikoja, ne ovat ominaisuuksia.

Sulhanen on Mikael Haavisto, joka luultavasti laulaa paremmin kuin yksikään Lahden öiden esiintyjistä. Koko näyttelijänelikko on koulutettuja laulajia, mikä tekee esityksestä nautittavan. Kappalevalinnatkin menevät nappiin ja myötäilevät juonta: Seitsemän tuntia onnehen, Nuoruustango, Sulle salaisuuden kertoa mä voisin, Lemmentunneliin jne.

Näytelmän ohjannut Laura Viippola sanoo käsiohjelmassa, että tämäntyyppisessä kesäteatteriesityksessä henkilöiden täytyy olla viihdyttäviä, tosia ja tutuntuntuisia, toisaalta leikkisiä ja äärimmäisen monipuolisia. Tässä ohjaaja on onnistunut. On kuitenkin yksi vika: katsomoon mahtuu vain 160 katsojaa. Kun Pihanen ja kumppanit ensi kesäksi kehittävät seuraavan esityksensä tämän uuden iloisen kesäteatterin (UIKT) puitteissa, ei näin pieni katsomo riitä.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hamenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

Maailmanennätysjuoksija Seppo Tuominen 70 vuotta

Kuva on valmentajavelho Rolf Haikkolan kirjasta Lasse Virénin menestyksen portaat (Ajatus, 2003). Kuvassa Haikkola on lenkkipolulla yhdessä Lasse Virénin, Seppo Tuomisen ja Tapio Kantasen kanssa. Kuva on varmaan 1970-luvun alusta, jolloin suomalainen kestävyysjuoksu oli maailman kovinta. Eikä harjoittelukaan ollut pehmeää. Tällaisia poseerauskuviakin otettiin, mutta normaalitilanne oli, että Haikkola ajoi autolla vieressä ja huusi ohjeita juoksijoille, jotka vetivät maantielenkkiä tosissaan, esimerkiksi Myrskylän kirkolta kohti Orimattilaa Pakaan suoralla olevan ison männyn luo.

Lasse Virénin paras  harjoittelukaveri Seppo Tuominen täyttää 70 vuotta tiistaina 9.7. Tuominen oli aloittanut juoksuharrastuksensa varsinaisesti vasta 24-vuotiaana, minkä takia hänestä ei olympiamitalistia enää ehtinyt tulla. Maailmanennätysmies silti: 1974 hän juoksi Vierumäen hallissa 10 000 metrin sisähalliennätyksen ja siinä ohessa 6 mailin ennätyksen. Kaksi SE-tulosta on vielä jopa voimassa Tuomisen jäljiltä: Pariisissa 1971 hän juoksi 20 000 metrin ratajuoksussa ajan 59.05,8 ja kun jatkoi vielä vähän matkaa, syntyi tunnin juoksun SE-tulos 20 296 metriä.

Virénin kyvyt Tuominen tunsi hyvin. Kun Haikkola oli Münchenissä 1972 Virénin kanssa, sai Haikkola Tuomiselta muutama päivä ennen kympin juoksua sähkeen: ”Kun Lasse lähtee, muut juoksijat tippuvat kyydistä kuin syyslehdet puista”. Niin tippuivat.

Haikkola sanoo kirjassaan, että Tuominen oli tärkeässä asemassa sekä harjoituksissa että kilpailuissa: ”Aina kun Seppo oli mukana, mentiin lujaa. Olen vakaasti sitä mieltä, että Sepon ansiosta suomalainen kestävyysjuoksu nousi sille tasolle, mille se nousi. Seppo piti vauhtia ja toisten oli seurattava, mikäli halusivat voittaa.”

Sekä harjoittelu- että kilpailumäärät olivat kovia, mutta ”Lasse ja Seppo eivät itkeneet, he nauttivat kovista harjoituksista”, kirjoittaa Haikkola.

Tuomisen ennätyksiksi vitosella ja kympillä ovat 13.34,8 (1971) ja 28.11,8 (1975). Kymppitonnin SE-aikaa hän paransi kahdesti, ja varsinkin ensimmäinen kerta 1970 oli hurja, kun Tuominen pudotti Jouko Kuhan ennätyksestä Varsovassa peräti 15 sekuntia ja alitti ensimmäisenä suomalaisena 29 minuutin rajan.

Tuomisen parhaaksi arvokisajuoksuksi jäi Helsingin EM-kisojen kymppi 1971, kahdeksas. Ne olivat niitä aikoja, jolloin kestävyysjuoksijoiden valinnat arvokisoihin olivat yhtä hankalia kuin nykyisin keihäänheittäjien. Ennen EM-kisoja Tuominen oli huippukunnossa, mutta aina sattuu ja tapahtuu, ja Tuominen lipsahti Kalevan kisojen 5000 metrillä vasta neljänneksi, eikä päässyt vitosen EM-kilpailuun. Vähän kuin lohdutukseksi tälle Tuominen pantiin maratonille, jonka taas Juha Väätäinen olisi halunnut juosta. Tuomisella ei ollut edes maratontossuja, joten Väätäinen lainasi omansa. Tuominen starttasi, mutta keskeytti puolimatkassa. Väätäinen olisi hyvinkin voinut voittaa Helsingissä myös maratonin.

Seppo Tuominen voitti viisi SM-kultaa. Jos Tuominen olisi 40 vuoden takaisilla ajoillaan mukana vuoden 2013 Kalevan kisoissa Vaasassa, olisi tämän vuoden mestari tulossa vasta moukarihäkin takana, kun Tuominen olisi jo maalissa.

Vuoden 2013 Kalevan kisoissa Lahdessa lähti 10 000 metrille noin 20 juoksijaa. Heistä yli puolet ei ollut sinä kesänä juossut aiemmin yhtään kymppiä. Miten voi tulla juoksijaksi, jos ei juokse? Suomalaiset harjoittelivat ja myös kilpailivat paljon 1970-luvulla. Tuloksia syntyi. Tuosta kuvastakin tulee muistuma vuoteen 1974, jolloin Haikkolan kolmikko osallistui puolimaratonille Puerto Ricossa, maaliintulojärjestys: 1) Lasse Virén, 2) Seppo Tuominen, 3) Tapio Kantanen.

Seppo Tuomisen seurat ovat olleet Heinolan Isku, Lahden Urheilijat, Lahden Sampo ja Myrskylän Myrsky. Myrskyn seuraennätykset kestävyysmatkoilla ovat tietenkin Virénin nimissä, paitsi tietenkin se tunnin juoksun ennätys. Lisäksi Tuominen oli mukana Myrskyn 4 x 1500 metrin viestijoukkueessa, jonka muut juoksijat olivat Lasse Kokko, Mikko Ala-Leppilampi ja Lasse Viren. Se juoksi seuraennätykseksi 15.37,8. Vuoden 2013 SM-kullan voitti HKV ajalla 15.38,6.

kari.naskinen@gmail.com

Tv-sarjoissa päästään syvemmälle kuin elokuvissa

Kaikkien aikojen parhaan tv-sarjan Twin Peaksin (1990-91) tehnyt David Lynch on sanonut, että normaalimittaiseen elokuvaan verrattuna tv-sarjassa pääsee tehokkaammin käsittelemään tiettyjä avainelementtejä. Henkilökuvat syvenevät, ja henkilöiden psyykessä tapahtuvat muutokset pystyy paremmin kuvaamaan, kun on aikaa.

Tv-sarjoissa on nykyisin runsaasti korkealaatuista tuotantoa. Eivätkä nimekkäätkään elokuvatuottajat, -ohjaajat ja -käsikirjoittajat vieroksu niiden tekemistä. Pikaisenkin tarkastelun perusteella löysin pitkän nimilistan kovan luokan elokuvantekijöitä, jotka ovat tehneet tai tekevät myös tv-sarjoja; Lynchin lisäksi, esimerkiksi:

J.J. Abrams
Jerry Bruckheimer
Frank Darabont
David Fincher
Gary Fleder
Alfred Hitchcock
Agnieszka Holland
Ron Howard
Neil Jordan
Michael Mann
Martin Scorsese
Aaron Sorkin
Steven Spielberg
Tom Stoppard
Gus Van Sant

Tämän päivän Helsingin Sanomissa on kolmen sivun juttu sunnuntaina 7.7.2013 alkavasta tv-sarjasta Silta. Tämä on vain yksi osoitus siitä, miten hyvät tv-sarjat ovat nykyisin vakavasti otettavaa elokuvatuotantoa.

Tv-sarjoissa juonenkuljetus ja henkilöhahmojen monimuotoisuus ja monimutkaisuus ovat rikkaus. Ei tarvitse kahden tunnin elokuvan tavoin hyökätä nopeasti lopullisiin ratkaisuihin eikä jäädä jumiin tiettyihin luonnekuviin. Esimerkiksi hyvän ja pahan vastakkainasettelu voi pitkässä sarjassa saada uudenlaisia muotoja, kun hyvässäkin saattaa ilmetä huonojakin puolia ja päinvastoin. Pitkässä sarjassa ei tarvitse tyytyä yksinkertaisiin ratkaisuihin, koska elävässä elämässäkin ratkaisut eivät läheskään aina perustu yksinkertaisuuteen.

David Fincher on puhunut tästä samasta: Hänestä nykyelokuva on keskittynyt liikaa toiminnallisiin ratkaisuihin hahmojen sijaan. (HS 1.2.2013)

Tv-sarjojen yksi juju on siinä, että ne nimenomaan katsotaan pätkittäin, yleensä viikon välein. Kun äskettäin katsoin dvd:ltä lähes yhteen pötköön hienon 23-osaisen sarjan Harkittu murha (1995-96), se ei toiminut samalla tavalla kuin aikoinaan televisiosta nähtynä. Nyt jäi puuttumaan se odottava jännitys, minkä viikoittainen katsomiskokemus antaa.

Hieman tähän liittyen David Lynch on sanonut, että tv-sarjan esityspäivälläkin on merkityksensä:

”Twin Peaks tuli aluksi torstaisin [USA:ssa], joka oli täydellinen ilta. Koska se tuli arkena, ihmiset puhuivat siitä seuraavana päivänä työpaikalla. Ohjelma siirrettiin lauantai-illaksi, ja maanantaihin mennessä katsojat olivat jo unohtaneet sen. Ilmiö ei ollut entisensä.” (Chris Rodley: Lynch on Lynch, Like 1998)

Yhdysvaltain käsikirjoittajien kilta julkaisi taannoin listan kaikkien aikojen parhaista tv-sarjoista:

1. Sopranos
2. Seinfeld
3. Hämärän rajamailla
4. Perhe on pahin
5. M*A*S*H

Eilen löysin tunnetun englantilaisen elokuva- ja teatterimiehen Ricky Gervaisin tuoreen listauksen:

1. The Wire
2. Simpsonit
3. Seinfeld
4. Mary Tyler Moore Show
5. Sopranos

kari.naskinen@gmail.com

SDP avainasemassa kommunisminvastaisessa taistelussa sotien jälkeen

Sotien jälkeen Suomessa oli voimakas kommunismin ja antikommunismin välinen vastakkainasettelu. Asiasta tohtorinväitöskirjansa tehnyt Jarkko Vesikansa puhuu ”salaisesta sisällissodasta”. Historiaseminaarissa Lahdessa esitelmöinyt Vesikansa sanoi, että johtavan roolin kommunisminvastaisessa taistelussa otti SDP. Vuoden 1948 eduskuntavaaleissa demarit kampanjoivat voimakkaasti kommunismia vastaan, ja saivat rahoitusta myös porvaripuolelta. Yhtenä rahoittajana oli CIA.

Oikeistolla oli tässä taistelussa käytössään suorastaan ”monikärkiohjus”, sillä kotikommunismia vastaan teki työtä yli kymmenen järjestöä: Akateeminen Karjala-seura, Heimosoturien liitto, IKL, Itsenäisyyden liitto, Kansalaistietotoimisto, Lapuan liike, Suomalaisen yhteiskunnan tuki -säätiö, Suomen suojelusliitto, Vapauden akateeminen liitto, Vapaussodan rintamamiesten liitto, Vapaus, Isänmaa, Aseveljeys -järjestö sekä lakkojen murtamiseksi perustettu Vientirauha. Lisäksi oli Suomen aseveljien työjärjestö, joka oli demarien ja porvareiden Aseveliliiton salainen haara.

Porvarit ja demarit pitivät tilannetta vaarallisena, sillä vuoden 1945 eduskuntavaaleissa kolmen suurimman puolueen paikkajako oli muodostunut tasaiseksi: SDP 50, SKDL 49, Maalaisliitto 49. Antikommunistinen kampanjointi tuottikin sitten tulosta vuoden 1948 vaaleissa: Maalaisliitto 56, SDP 54, SKDL 38.

”Vuonna 1949 myös ´virallinen Suomi´ kytkeytyi osaksi antikommunistista toimintaa, kun Suojelupoliisi (Supo) perustettiin. Se kyyläsi erityisesti SKP:n jäseniä”, sanoi Vesikansa. 

Yhdeksi tärkeimmistä tiedustelumiehistä Vesikansa mainitsi Veikko Puskalan, joka loi SDP:lle tiedusteluorganisaation kommunistien toiminnan vakoiluun ja myös raportoi Supolle. Vuodet 1946-55 hän toimi SDP:n järjestösihteerinä. Puskalalla oli Vesikansan mukaan 5-10 tiedottajaa SKP:n ja SKDL:n sisällä. 1960-luvun alussa Puskala oli hankkimassa rahoitusta Jarno Pennasen toimittamalle Tilanne-lehdelle, millä pyrittiin hajottamaan SKP:tä.

Suomen historian professori Vesa Vares Tampereen yliopistosta on aikaisemmin kirjoittanut Vesikansan väitöskirjasta, että sen mukaan kommunismia ei vastustettu vain sen vuoksi, että haluttiin vastustaa ylipäätään jotakin tai että ei nähty maailmassa mitään muuta kuin kommunismi, ja se vaarana. Sen sijaan haluttiin puolustaa jotain itselle merkittävää ja arvokasta, jota kommunismi uhkasi. Erittäin hyvänä Vares pitää Vesikansan huomiota siitä, kuinka 1970-luvun äärioikeistoksi nimitellyt ”eivät yleensä täyttäneet äärioikeistolaisuuden tunnusmerkkejä, mutta kylläkin neuvostopropagandassa äärioikeistolaisille tarkoitetun paikan”. Samoin Suomen kotikommunistit täyttivät oman paikkansa.

Antikommunistisen toiminnan loppu alkoi olla käsillä, kun Honka-liitto kaatui. Kysymyksessä oli toiminta, jossa demari-kokoomusakseli pyrki kaatamaan Urho Kekkosen vuoden 1962 presidentinvaaleissa. Tilalle oltiin nostamassa oikeuskansleri Olavi Honka. Sitten syntyi kuitenkin noottikriisi, eivätkä SDP ja Kokoomus enää lyöneet päätään honkaan, vaan luovuttivat.

Tietyllä tavalla antikommunistinen toiminta päättyi Vesikansan mukaan viimeistään Kekkosen pitämään puheeseen 1967 Ostrobotnialla, joka on Helsingin yliopiston pohjalaisten osakuntien hallinnoima rakennus. Tässä kuuluisaksi tulleessa Ostrobotnian puheessaan Kekkonen sanoi pitävänsä tärkeänä, että myös kansan­demo­kraateilla oli oltava peri­aatteellinen oikeus olla mukana maan hallituksessa vaikuttamassa valta­kunnan asioiden kulkuun.

SKDL oli osallistunut hallituksiin heti jatkosodan jälkeen 1944-48), mutta sitten se joutui sivuraiteelle, kunnes pääsi takaisin hallitusvastuuseen 1966, kun SDP, Keskusta ja SKDL muodostivat ns. kansanrintamahallituksen.

Seminaarin järjestivät kesäkuussa Lahden kansanopisto ja Historian ystäväin liitto.

(Tämä juttu on aiemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä, www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com