lauantai 29. syyskuuta 2012

Hyvinvointivaltio ei ole estänyt rikkaita rikastumasta



Kansainvälisissä tutkimuksissa on hyvinvointivaltioiksi luokiteltavat maat jaettu kuuteen erilaiseen malliin. Ruotsi, Suomi ja Tanska kuuluvat siihen malliin, jonka piirteitä ovat laaja sosiaalisen turvan järjestelmä, voimakas panostus työvoimapoliittisiin toimiin ja työttömyysturvaan sekä pitkät vanhempainlomat. Sosiologianlehtori Vesa Puuronen Itä-Suomen yliopistosta sanoo, että tämä pohjoismainen malli on paras tiedossa oleva tapa päästä niihin yhteiskuntapoliittisiin tavoitteisiin, joita ovat ihmisten tasa-arvo, suhteellisen korkea hyvinvointi ja sosiaalinen turvallisuus.

Puurosen yhteenveto Suomen Akatemian tutkimusohjelmasta, mikä koskee syrjäytymistä, eriarvoisuutta ja etnisiä suhteita, on otsikoltaan ”Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tienhaarassa”.
Palkansaajien tutkimuslaitoksen (PT) lehden pääkirjoitus on otsikoitu samalla tavalla: ”Hyvinvointivaltio tienhaarassa”. (Talous & yhteiskunta 3/2012)

PT:n erikoistutkija Heikki Taimio kirjoittaa, että tienhaarassa ollaan, mutta erkaantuminen uudelle tielle ei sittenkään ole tapahtunut niin rajusti kuin on luultu. On ollut vallalla käsitys, että suomalainen hyvinvointivaltio saavutti huippunsa juuri ennen suurta lamaa 1980-90-lukujen taitteessa. Sen jälkeen on tullut uudistuksia ja leikkauksia, mutta yleistaso ei ole juuri muuttunut.

”Monille taitaa tulla yllätyksenä tieto, että kuntien menojen osuus bkt:stä on vuoden 1990 jälkeen pysynyt suunnilleen samana, kuten myös julkisyhteisöjen kokonaisosuus. Heikoissa suhdannetilanteissa osuudet ovat luonnollisesti nousseet selvästi. Yllättävää lienee myös se, että tehtävittäin luokitellussa menokehityksessä ainoat merkittävät muutokset ovat olleet elinkeinoelämän edistämisen vähentyminen sekä toisaalta yleisen julkishallinnon ja terveydenhuollon osuuksien pieni nousu”, sanoo Taimio.

”Hyvinvointivaltion kansantuoteosuus ei siis ole juuri muuttunut, mutta kansa on huolissaan hyvinvoinnin eriarvoisuuden kasvusta. Hyvinvointivaltion ja erityisesti kuntien palvelujen tarkoitus on ollut edistää kansalaisten hyvinvointia. Onko siis käynyt niin, että näiden palvelujen tarve on kasvanut? Talous on avautunut kansainväliselle kilpailulle, työelämän vaatimukset ovat muuttuneet, ikäihmisten määrä kasvaa nopeasti jne. – on helppo luetella hyvinvointipalvelujen tarpeeseen vaikuttavia asioita, jotka ovat toisin kuin 20 vuotta sitten.”

Tienhaarassa joka tapauksessa ollaan. Yksi merkki siitä on, että hyväosaiset eivät enää haluaisi osallistua hyvinvointitalkoisiin samalla tavalla kuin aikaisemmin. Vaikka pohjoismainen malli ei ole estänyt rikkaita edelleen rikastumasta, he eivät enää halua kantaa muiden taakkaa.

Kautta aikojen on taloudellinen taantuma aina vahvistanut ennakkoluuloja
hyvinvointijärjestelmää kohtaan ja lietsonut moraalista paniikkia. Näin juuri nytkin. Taloudellinen lama aiheuttaa julkista ahdistusta kohdistuen myös hyvinvointipalveluihin.

TIEDOTUSVÄLINEET
VAIHTANEET PUOLTA


Tiedotusvälineillä on iso rooli ahdistuksen fokusoinnissa laman aikana. Satu Naskisen Jyväskylän yliopistossa tekemässä pro gradu -tutkielmassa Helsingin Sanomien kirjoittelusta todetaan, että medialla on valtaa osoittaa närkästyksenkohteita ja vahvistaa julkista paheksuntaa verovarojen tuhlailuun julkisiin palveluihin talouden tiukkoina aikoina:

”Hyvinvointivaltion kalleudesta ja tiensä päähän tulemisesta on julkisesti keskusteltu moneen otteeseen 1990-luvulta lähtien. Aikaisempina vuosikymmeninä media suorastaan harjoitti propagandaa pohjoismaisen hyvinvointisysteemin rakentamisen puolesta. Nykyään media kuvaa lähes ainoastaan systeemin ongelmia; vanhuksia joita ei hoideta, väärinkäytöksiä, asunnottomuutta, eläkeläisiä joille annettuja lupauksia ei ole lunastettu, maahanmuuttoon liittyviä ongelmia jne. Kritiikin kohteeksi ovat joutuneet hyvinvointivaltiota edustavat byrokraatit sekä
alkoholi- ja huumepolitiikka. Vahvaa julkista sektoria ei pidetä enää itsestäänselvyytenä.

Kuitenkin useat mielipidetiedustelut ovat jo pitkään osoittaneet, että noin 4/5 suomalaisista kannattaa hyvinvointivaltiota. Toisaalta yhtä monet ovat sitä mieltä, että hyvinvointi eriarvoistuu nopeasti eri syistä johtuen.

Taimio muistuttaakin, että kunnallisvaalien keskeisimpiä kysymyksiä tulisi olla se, miten vastataan hyvinvointivaltion nykyisiin haasteisiin. Nähdäänkö, että sen tarve on kasvanut ja että tämän tulee myös näkyä sen menoissa ja rahoituksessa? Vai valitaanko yksityinen tie, omavastuun ja itse ostettujen palvelujen osuuden lisääminen, asennekampanjat ja vapaaehtoistyö?

[Tämä kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Hämeen Kaiku -verkkolehdessä www.hameenkaiku.fi]

kari.naskinen@gmail.com

torstai 27. syyskuuta 2012

Peter Falk Naskinen



Kun Otienon perheeseen Keniassa vuonna 1977 syntyi poika, antoi äiti pojalle nimeksi Telley Savalas. Yksi e-kirjain liikaa, mutta Kojak-näyttelijää Telly Savalasta äiti tarkoitti. Samalla äiti toivoi, että pojasta tulisi yhtä hyvä näyttelijä kuin on hänen suosikkifilmitähtensä. Nyt poika sitten esittää mustaa Mannerheimia.

Vuotta ennen Telley Savalasia meidän perheeseemme syntyivät kaksoset. Tyttöjä tuli, mutta kyllä minäkin niin innokas tv-sarjojen seuraaja olin, että jos poikia olisivat olleet, niin kenialaista tapaa noudattaen heidän nimensä voisivat nyt olla vaikkapa
Peter Falk Naskinen ja Roger Moore Naskinen.

Samalla linjoilla rouva Otienon kanssa joka tapauksessa olin, ja tämä on tosi: niin pitkälle nimiasia oli minullakin ennalta suunniteltu, että kun tiedossa oli kaksosten tuleminen, niin jos ne olisivat olleet poika ja tyttö, nimiksi olisi annettu Niki ja Laura. Näin siksi, että edellisvuonna 1975 oli F1-maailmanmestaruuden voittanut
Niki Lauda.

Kaksostytöt säästyivät kuitenkin tällaisilta nimiltä, koska yhdessäkään tv-sarjassa ei minulla ollut suosikkinaisnäyttelijöitä.


kari.naskinen@gmail.com

tiistai 25. syyskuuta 2012

Feministeiltä puuttuu huumorintaju


Olen tavannut Günter Grassin kaksi kertaa, Jyväskylän Talvi -kulttuuritapahtumassa talvella 1981 ja Lahden kirjailijakokouksessa seuraavana kesänä. Kuitenkin vasta nyt sain aikaan ”pyhiinvaellusmatkan” Grassin syntymäkaupunkiin Danzigiin, jossa pari päivää sitten söin tietenkin myös kampelaa. Kampela (1977) on myös se kirja, mistä Grass-innostukseni alkoi.

Jyväskylässä Grass sanoi, että
Kampela sai feministeiltä voimakasta arvostelua – koska feministit eivät ymmärrä huumoria.

”Kirjoitin
Kampelan nimenomaan naisten puolesta, vaikka siinä jotakin kritiikkiä onkin tiettyihin feministisen liikkeen piirteisiin. Feministit eivät tajunneet edes sitä, että Kampelahan kääntyy lopussa naisten puolelle, kun miehet menettävät valtansa”, sanoi Grass.

Häneltä kysyttiin, aikooko hän kirjoittaa
Kampelalle jatko-osan, mihin hän vastasi, että sen voisi kirjoittaa vain nainen.

”Naiset voisivat tehdä kaiken miehiä paremmin, mutta vallassa ollessaan naisetkin ovat aina käyttäneet valtaa yhtä huonosti kuin miehet”, sanoi Grass ja viittasi
Katariina Suureen ja Indira Gandhiin.

Omissa haastattelumuistiinpanoissani – joko Jyväskylästä tai Lahdesta – näyttää olevan Grassin tunnustuksena naisille, että ”nainen tulenkin haki – ei petoksella, vaan viekkaudella”.


Kampelasta ruokana Grass sanoi, että jo
Otto von Bismarckin mukaan hinta määrää kalan maun, ja että kampela ja lohi ovat oikeaan aikaan ongittuina yhtä hyviä.

Ennen Lahteen tuloaan Grass sanoi, että Mukkulan kirjailijakokouksessa on kuulemma aikaa jalkapallolle, saunomiselle ja uimiselle – ”mutta kai siellä jää aikaa muullekin”. Myöhemmin kokouksen jälkeen hän sitten joutui toteamaan, että ihmisiä kiinnosti siellä kaikki muu paitsi kirjallisuus.

Mutta nyt siis kampelaa Danzigissa. Käytän nykyisestä Gdanskista vanhaa saksalaista nimeä, koska Grassin aikana se oli Danzig. Kävin katsomassa Grassin kotitalonkin Langfuhrin kaupunginosassa, jonka nykyinen nimi on vaikea puolalainen sana Wrzeszcz. Grassin perhe asui Labesweg 13:ssa, nyt Lelewela 13. (Kuva kotikadulta.) Läheisessä puistossa soittaa rumpuaan pronssinen Oskar Mazerath.

Danzig on vanha kaupunki, ensimmäiset merkinnät siitä ovat jo ensimmäiseltä vuosituhannelta. Saksalaisen ritarikunnan haltuun se joutui 1300-luvulla ja Puolan osa siitä tuli 1400-luvulla. Monien vaiheiden jälkeen Danzig julistettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Kansainliiton suojeluksessa saksalais-puolalaiseksi vapaakaupungiksi, kunnes Adolf Hitler katsoi, että nyt saa riittää ja osittain Danzigia tekosyynään käyttäen natsi-Saksan joukot marssivat 1.9.1939 Puolaan.

Grassin Danzig-trilogian muodostavat
Peltirumpu (1959), Kissa ja hiiri (1961) sekä Koiranvuosia (1963).

On Grass joskus käynyt myös nykymuotoisessa Gdanskissa. Tämän voi päätellä ainakin yhdestä runosta kirjassa
Löytötavaraa lukuhaluttomille (1997):

”Vanha mies, jäänne entisestä,
lahjoitti minulle hauraan lipun,
joka vapaavaltiossa
lepatti minun lapsuuteni laitureilla,
kunnes salkoihin nostettiin voittajien lippu
ja kaikki särkyi.
Katsokaa: Puolan kruunu
saksanritarien ristien päällä.
Keräilykappale
koiden armoilla.”

[Gdanskin vaakunassa on kahden punaisen ritariristin yläpuolella kultainen kruunu.]

Viime keväänä Günter Grassille (85) eivät suuttuneet feministit, vaan israelilaiset. Grass kirjoitti
Züddeutsche Zeitungiin
runon ”Se mikä sanottava on”. Siinä hän esitti voimakasta kritiikkiä Israelin Iranin-politiikkaa kohtaan ja kysyi, miksi asiasta on vaiettu. Grass ihmetteli mm. sitä, että Saksa toimittaa Israeliin sotatarvikkeita, joiden erikoisominaisuuksiin kuuluu kyky ohjata tuhoatuottavia  taistelukärkiä sinne (Iraniin), missä ei ole varmaa tietoa ydinpommista.

Israel määräsi Grassin maahantulokieltoon ja pääministeri
Benjamin Netanjahu vaati, että kaikkien rehellisten ihmisten pitää tuomita Grass. Sisäministeri Eli Jishai kuitenkin liennytteli ja ehdotti Grassin kanssa tapaamista puolueettomalla maaperällä. Pitäisikö Grass kutsua kolmannen kerran Suomeen? Voisi Grass tarkistaa, onko tilanne täällä samanlainen kuin 1981, jolloin hän sanoi, ettei ole missään muualla nähnyt yhtä paljon attaseasalkkuja.

Kampela muuten oli hyvä, parempaa kuin lohi. Taas tänäänkin katson keittiömme seinällä olevaa Grassin piirrosta ”Mies kampelassa” (1978) ja keskiviikkona 3.10. käyn Lahden kuukausimarkkinoilla kysymässä kalakauppiailta, löytyykö kampelaa.

(Tämä kirjoitus on julkaista aikaisemmin Hämeen Kaiku -verkkolehdessä,
www.hameenkaiku.fi)

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 24. syyskuuta 2012

Kaikuja Hämeestä ja Euroopasta



Sosialidemokraattien piirilehden Viikko-Hämeen tilalle on nyt perustettu verkkolehti Hämeen Kaiku (www.hameenkaiku.fi). Perustajat ovat Hämeen sosialidemokraatit ry, Hämeenlinnan sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö ry, Hämeenlinnan työväenyhdistys, Forssan työväenyhdistys ja Parolan työväenyhdistys. Ihmetystä herättää, että Lahden demariyhdistykset eivät ole tämän verkkolehtiyhtiön osakkaina. Yhtiön on tarkoitus tehdä toimeksiantojen perusteella vaalien alla myös painettua lehteä. Verkkolehden päätoimittaja on Pekko Oksanen, ja yhtiön hallituksen muodostavat Matti Hämäläinen (pj.), Eino Järvinen, Leena Tiesmaa ja Raimo Turunen.

Olen sen verran mukana toiminnassa, että kirjoitan verkkolehteen kolumneja. Muita kolumnisteja ovat mm.
Tapio Bergholm, Tarja Filatov, Tapani Hellsten, Ulpu Iivari, Liisa Jaakonsaari, Mika Kari, Johannes Koskinen, Miikka Lönnqvist, Mitro Repo, Antti Rinne, Ann Selin, Jouko Skinnari, Markus Sovala, Esa Suominen ja Eero Vainio.

Omat juttuni julkaisen myös tässä blogissani, joten tässä ensimmäinen:


EI LIITYTÄ EUROOPPAAN,
VAAN VENÄJÄÄN


Mäkihyppääjä
Harri Ollin hauska sanonta kesämäkihypyn SM-kisoissa Lahdessa oli, että koska Suomi on paska valtio, niin liitytään Venäjään. Lähempänä toteutumista kuitenkin on, että Suomi liittyy lopullisesti Eurooppaan. Aika lähellä ollaan jo nyt, kuten Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen sanoi Helsingin Sanomissa: ”EU:ssa on yhteinen alue, vapaa liikkuvuus, maatalouspolitiikka ja ulkorajapolitiikka. Lisäksi tavoitellaan yhteistä ulkopolitiikkaa. Aika puhdas liittovaltio.” (HS 9.9.2012)

Myös EU:n oikeusjärjestelmä ohittaa kansalliset järjestelmät ja kauppapolitiikkakin alkaa olla yhteistä. Suurimmassa osassa unionia on myös yhteinen valuutta.


Historiallisesti ottaen ollaan samoilla jäljillä ja ainakin tavoitteet ovat samansuuntaisia kuin jo tuhansia vuosia sitten. Kreikkalaisessa mytologiassa merenjumala Okeanos ja hänen puolisonsa, merenneito Thetis saivat tyttären, jolle annettiin nimeksi Europa, joka puolestaan synnytti kolme poikaa ylijumala Zeukselle. Maanosamme sai nimen Europalta.
Spiegelin kannessa Europa ratsasti vuonna 2000 tällaisena kuin tuossa otsikkoni yläpuolella on. Myöhemmin sitten Rooman keisarina 300-luvulla pitkään olleen Konstantinus Suuren unelmana oli muodostaa Euroopasta kristillinen tasavalta.

Unelma yhtenäisestä Euroopasta eli vielä keskiajallakin, tuhat vuotta sitten. Unelma kuitenkin mureni, kun uskonpudistukset romuttivat katolisen yhtenäiskirkon.


Enää ei ole kysymys uskonnoista, vaan rahasta. Tai siis puhutaan rahasta, vaikka enemmän pitäisi puhua rauhasta. Pitäisi muistaa, miksi Eurooppaa on alun perin lähdetty nivomaan yhtenäisemmäksi. Vaikka sotien jälkeen 1945 perustettiin kaupalliselta hankkeelta kuulostava Euroopan hiiliyhteisö, niin perusajatuksena oli joka tapauksessa rauhan turvaaminen Euroopassa.


Vaikka EU siis on jo lähellä liitovaltiota, niin kehitystä voisi edelleen jatkaa samaan suuntaan. EU:n soisi olevan niin vahva ja yhtenäinen, ettei sen alueella enää tarvitsisi kokea Jugoslavian hajoamissotien kaltaisia murhenäytelmiä. Noiden tapahtumien suhteen EU oli kädetön.


Harri Ollia mukaillen: EU on toistaiseksi niin paska systeemi, että tehdään siitä kunnollinen liittovaltio.


Tämä vaatisi, että unionissa alettaisiin noudattaa yhteistä talouspolitiikkaa ja puolustuspolitiikkaa. Talouspolitiikka EU:ssa olisi sen jälkeen sellaista, että EU toimisi verottajana koko alueella. Liittokansleri
Angela Merkelin ehdotuksen mukaisesti EU:n komission puheenjohtaja valittaisiin kansanvaalilla, ja puheenjohtaja muodostaisi oman hallituksensa. Näin oltaisiin lähellä Yhdysvaltain järjestelmää.

Tärkeintä on joka tapauksessa rauha. Sitä ei saavuteta esimerkiksi Kreikkaa lisää ahdistelemalla.


Toisaalta joutuu tunnustamaan, että vaikka rajoja poistetaan, on aina olemassa sisällissotien mahdollisuus. Tämä on tuttua historiaa meillekin, ja harmittaa vain, ettei Clas Ohlson vielä perustamisvuonnaan 1918 heti tullut Suomeenkin, sillä tämän ruotsalaisfirman tunnuslause on: ”Jo vuodesta 1918 tehtävämme on ollut keksiä ratkaisuja arjen käytännön ongelmiin.”


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Metsolta valtiolle saatavat osingot eivät tule valtion kassaan



Metso Oyj maksoi viime vuoden voittotuloksestaan osinkoja 232 miljoonaa euroa ja nyt se on ilmoittanut maksavansa lisää 75 miljoonaa. Tämä onnistuu, kun annetaan potkut 630 työntekijälle ja lomautetaan 3500.

Metson suurin yksittäinen omistaja on Suomen valtio. Ei kuitenkaan suoraan, vaan muutama vuosi sitten perustetun Solidium Oy:n kautta.
Solidium on valtion kokonaan omistama sijoitusyhtiö, joka on merkittävä omistaja 12 pörssiyhtiössä. Metson osakkeista se omistaa yksitoista prosenttia.

Valtion ensi vuoden talousarvio kertoo, että ajat ovat ankeat. Lisää velkaa pitää tehdä. Metsolta saatavat osingot eivät kuitenkaan helpota valtion rahatilannetta, koska osingot eivät tule valtion kassaan, vaan Solidiumille.

Solidium tarvitsee rahaa, koska sen tehtävänä on vahvistaa kotimaista omistusta kansallisesti tärkeissä yrityksissä ja kasvattaa omistustensa taloudellista arvoa. Solidium pyrkii myös käyttämään osaomistamissaan yrityksissä omistajuuteen perustuvaa määräysvaltaa.

Metson tapaus osoittaa, että valtion omistajaohjaus ei toimi. Valtion osittain omistamat yhtiöt ovat Solidium-järjestelyn takia siirtyneet kauemmas demokraattisesta valvonnasta. Ostoja ja myyntejä ei enää tuoda eduskunnan käsittelyyn. Solidium on todellisuudessa vain pörssipeluri muiden kaltaistensa sijoitusyhtiöiden kanssa.

Solidiumin toimitusjohtaja on Mandatumin entinen toimitusjohtaja Kari A.J. Järvinen. Hallituksen muodostavat Pekka Ala-Pietilä (pj.), Eija Ailasmaa, Antti Herlin, Markku Hyvärinen, Marketta Kokkonen, Anni Vepsäläinen ja Jarmo Väisänen.

Omistajaohjausministeri on Heidi Hautala (vihreä).

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 17. syyskuuta 2012

Duunareita ulkoistetaan yrittäjiksi



UPM antoi potkut 65 metsurilleen. Jos irtisanottu haluaa takaisin oman työnsä, hänen on perustettava oma yhden miehen yritys. Jos ei perusta, työn saa joku toinen, jolla tällainen oma yritys on.

Tämä on jo pitkään ollut pelin henki elinkeinoelämässä. Alku tälle kehitykselle oli, kun Esko Ahon (Kesk) hallitus 20 vuotta sitten päätti hyväksyä sellaisen verotustulkinnan, että henkilöyrittäjän on mahdollista tehdä sopimus ja työskennellä kokopäiväisesti vain yhdelle toimeksiantajalle. On siis toimeksiantaja, ei työnantaja.

Näin on synnytetty näennäisyrittäjyyttä. Tällä järjestelmällä kierretään yritysten yhteiskuntavelvoitteita. Kaikki velvollisuudet ovat tässä systeemissä työntekijöillä, joita nyt sanotaan yrittäjiksi.

Puuliiton metsurien pohjoisen alueen luottamusmies Lasse Vertanen sanoo, että ”työsuhteen naamioiminen yrittäjyydeksi johtaa työntekijän kannalta surkeaan tulotasoon ja turvattomuuteen, ja myöhemmin lähes poikkeuksetta myös olemattomaan eläketasoon”. (Demokraatti 31.7.2012)

Isoille työnantajayrityksille tämä tietenkin passaa, sillä näin ne säästävät. Kärsijöinä ovat yksiselitteisesti pienet näennäisyrittäjät, joiden palkkataso ja eläkekertymä jäävät pienemmiksi kuin oikeasta työsuhteesta. Samoin häviää yhteiskunta, jonka saamat tuotot tällaisesta keinotekoisesta sopimussuhteesta ovat pienemmät kuin työsuhteesta.

Tilastokeskuksen selvityksen mukaan tällaisten yksinäisyrittäjien tilanne on huono: noin 20 prosenttia yksinäisyrittäjistä jää tuloissa köyhyysrajalle tai sen alapuolelle.

Mikä avuksi tällaisessa tilanteessa? Mars mars toimeentuloluukulle. Tästäkään ei ole kunnolliseksi ratkaisuksi. Esimerkiksi Helsingissä annetaan tällaiselle yrittäjälle kolmen kuukauden toimeentulotuki, minkä jälkeen tuki katsotaan yritystoiminnan edistämiseksi, joten tuen maksaminen lopetetaan.

Köyhyysraja
lla tarkoitetaan hyvinvointiyhteiskunnassa tulotasoa, minkä alapuolella ihmisen katsotaan olevan köyhä. Euroopan komission käyttämä köyhyysraja on 60 prosenttia mediaanitulosta eli ihmistä pidetään köyhänä, jos hänen nettotulonsa ovat alle 60 prosenttia keskimmäisen tulonsaajan nettotuloista. Suomessa köyhyysraja lienee tällä hetkellä noin 1100 euroa kuukaudessa. Köyhyysrajan alapuolella elävien määrä on kaksinkertaistunut viimeisten kymmenen vuoden aikana ja on nyt noin 800 000 henkeä.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 14. syyskuuta 2012

Kokoomuksessakin aletaan jo ymmärtää, että sosiaali- ja terveyspalveluissa on piuhat pidettävä kuntien käsissä



Viime päivinä on puhuttu paljon yksityisen terveydenhuollon bisneksistä ja niitä pyörittävien yritysten miljardivoittojen piilottamisesta kaukaisiin veroparatiiseihin. Sosiaali- ja terveydenhuollon yksityistämisen voimakas puolestapuhuja on Kokoomus, jonka ideologia on, että kaikki mahdollinen on yksityistettävä. Nyt ollaan sielläkin kuitenkin heräämässä todellisuuteen. Kuntalehden uusimmassa numerossa (13.9.2012) nimittäin sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (Kok) sanoo, että ”sosiaali- ja terveyspalvelut on kuntien tehtävä, ja kunnilla pitää olla sote-piuhat käsissään.” – ”Jos näin ei ole, kunnat joutuvat toimimaan pakkoraossa, kuten nykyisin jo tapahtuu, ja tilanne käy hallitsemattomaksi.”

Toivottavasti tämä ei ole vain Kokoomuksen kunnallisvaalitaktiikkaa. Tällaiseen taktikointiin ainakin olisi syytä, sillä
76 prosenttia suomalaisesta katsoo, ettei julkisia palveluja pidä yksityistää merkittävästi. Tätä mieltä ollaan kaikissa väestöryhmissä riippumatta sukupuolesta, asuinpaikasta, puoluekannatuksesta, iästä tai ammattiasemasta. Tämä kävi ilmi Julkisten ja hyvinvointialojen liiton (JHL) TNS-Gallupilla teettämästä kyselystä tänä vuonna.

Eniten suopeasti yksityistämisen lisäämiseen suhtautuvia on tietenkin Kokoomuksen hyvätuloisissa äänestäjissä
.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 13. syyskuuta 2012

Puhdistus saa vaivautuneeksi


Pelkäsin pahinta, ja pahin toteutui. Puhdistus-elokuvan voi luokitella väkivaltaviihteeksi – tai jos kuitenkin ottaa huomioon vakavan aiheen, niin hienommin sanottuna väkivaltadraamaksi. Sofi Oksasen näytelmä (2007) on hyvä ja sen jälkeen ilmestynyt romaani (2008) vielä parempi, mutta Antti J. Jokisen ohjaamassa elokuvassa kahlataan voimakkaimmin läpi kaikki se väkivalta, mikä elokuvassa on tietenkin helpompi tuoda esille kuin näytelmässä. Kuulaa kalloon, raakaa raiskausseksiä, tavallista seksiä ja tietenkin alastomia naisvartaloita.

Nuori Aliide Truu sanoo elokuvassa, ettei viitsi lähteä katsomaan Stalingradin taistelusta kertovaa elokuvaa, koska elokuvat saavat hänet aina vaivautuneeksi.
Puhdistuskin saa vaivautuneeksi, ei perussisältönsä, vaan toteuttamistapansa takia. Se on puhtaasti kaupallisesta näkökulmasta tehty jännityselokuva, joka jättää tapahtumien laajemmat taustat selvittämättä. Ei Viron lähihistoria sentään pelkkää väkivaltaa ole, vaikka kuinka kuvataan kommunismi ja kommunistit paholaismaisiksi. Pelin henki on nyt kuitenkin se, että hyvä on hyvä ja paha on paha, eikä vaihtoehtoja ole, turvat tukkoon.

Elokuva tehtiin 2,4 miljoonalla eurolla, päärahoittajana MTV3. Suomen elokuvasäätiö antoi 630 000 euroa ja hyvin on tullut tuotantotukea myös yrityssponsoreilta, joiden liikemerkit esitellään komeasti ennen elokuvan alkutekstejä. Jäin odottamaan mainoskatkojakin, mutta niitä ei sentään vielä ole elokuvissa hyödynnetty.


Elokuvasäätiön toimitusjohtaja
Irina Krohn kuuluu jossakin elokuvan ensiesittelyssä sanoneen kutsuvieraille, että ”tekstin aika on nyt ohi, kuva on in”. Ei vain pidä paikkaansa. Tässäkään tapauksessa, kun halutaan kertoa Viron historiasta ja nykypäivästäkin, eivät kuvat kerro alkuunkaan niin hyvin kuin tuhat sanaa.

Nykytrendin mukaan elokuvaa on kuvattu suureksi osaksi heiluvalla käsivarakameralla. Jokaiselle nuorelle elokuvantekijälle pitäisi nyt antaa käyttöön Lumia 920, jossa on kuulemma sellainen kamera, että vaikka kuvanottajan käsi vähän tärisisi, niin kuva pysyy vakaana. Kun lisäksi leikkaus on tiheää, on elokuvan kokonaisilme hätäinen. Ylisuuria lähikuvia puhuvista kasvoista on paljon. Luonnotonta. Jos minä katson kahta keskustelevaa ihmistä, niin minähän näen heidät molemmat, eikä näköhavaintoni ole sellainen kuin nykyelokuvissa: toisen iso naama, sitten puhuja vaihtuu ja toisen iso naama, josta ei ehkä näy muuta kuin silmät, nenä ja suu. Ei olisi
Sight & Soundin äänestyksessä valittu Alfred Hitchcockin Vertigoa (1958) kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi, jos James Stewartin ja Kim Novakin kohtaukset olisi tehty tällä nykytyylillä.

On
Puhdistuksessa jotain hyvääkin, näyttelijät. Varsinaisen huippuroolin, uransa toistaiseksi ainoan sellaisen tekee nuorta Aliidea esittävä Laura Birn. Myös vanhaa Aliidea esittävä Liisi Tandefelt on erinomainen. Sen sijaan nuoren kaartin kärkijoukkoihin viime vuosina noussut Krista Kosonen Aliiden siskona jää valjuksi.

Nyt on joka tapauksessa nähty musiikkivideoita aikaisemmin tehneet Jokisen tyyli, eikä se aseta suuria toiveita mahdollista seuraavaa elokuvaa kohtaan.


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

JYP ja Pelicans viime kaudella 15 parhaan joukossa Euroopassa


Helsingin Sanomien uskontohenkinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen ilmoitti, että Hesari ei enää toimi Jokereiden sponsorina. Rikollinen peli HIFK:ta vastaan viime viikolla oli liikaa. Jokereiden taloutta tuo päätös ei paljon hetkauta, mutta on se joka tapauksessa vaarallinen signaali jääkiekkoyhtiöille ja koko lajille, joka viime vuodet on kulkenut Suomessa kultatuolissa.

Kokonaisuudessaan SM-liigan 13 yhtiötä ja yhdistysmuotoinen HPK ovat suuresti riippuvaisia sponsorituloista. Eikä hyvin ole mennyt. Viimeisten kymmenen vuoden aikana liigaseurat ovat tehneet taloudellista tappiota yli 40 miljoonaa euroa.


Taloudellisella mittarilla mitaten on pisimmässä voittoputkessa ollut Lahden Pelicans Oy, joka on tehnyt voitollisen tuloksen nyt seitsemänä vuotena peräkkäin. Neljä voitollista talousvuotta on takanaan HC Ässät Pori Oy:llä sekä kolme voitollista vuotta Oy HIFK-Hockey Ab:llä ja JYP Jyväskylä Oy:llä. Syvimmissä tappiokierteissä ovat viime vuosina olleet Blues Hockey Oy, Ilves-Hockey Oy, Jokerit HC Oy ja Rauman Lukko Oy, jonka tappioita kuitenkin tasataan miljoonabisnestä pyörittävän siivousalan RTK-Palvelut Oy:n voitoilla.


Torstaina 13.9. SM-liiga taas alkaa. Joukkueet ovat viime keväästä muuttuneet niin paljon, että voimasuhteet ovat toistaiseksi arvoitus. Kun tehdään ”sarjataulukko” loppukesän harjoitusotteluista, näyttää tilanne seuraavalta (pisteet ja suluissa pelattujen otteluiden määrä):


20 (9) Tappara

18 (8) Jokerit
16 (7) Ässät
15 (9) Ilves
15 (11) Pelicans
14 (9) HPK
14 (10) TPS
14 (11) Lukko
11 (9) Blues
10 (8) KalPa
  9 (10) JYP
  8 (7) SaiPa
  6 (10) Kärpät
  5 (8) HIFK

Passionhockey-nettisivusto panee vuosittain eurooppalaiset joukkueet paremmuusjärjestykseen. Ainoat suomalaiset 20 parhaan joukossa olivat viime kaudella JYP ja Pelicans:


  1. Dynamo Moskova

  2. Traktor Tsheljabinsk
  3. SKA Pietari
  4. Avantgard Omsk
  5. Brynäs
  6. Skellefteå AIK
  7. JYP
  8. Ak Baers Kazan
  9. Metallurg Magnitogorsk
10. Torpedo Nizhni Novgorod
11. Pardubice
12. Pelicans
13. Luleå HF
14. Bern
15. Atlant Mytishcki
16. Salavat Yalev Ufa

17. Zug
18. Sparta Praha
19. Eisbären Berliini
20. Plzen

SUIKKANEN NOUSI
LAHDEN YKKÖSEKSI

JYP ja Pelicans ovat viime kaudesta heikentyneet. Niillä on täysi tekeminen selvitä mitalipeleihin. Molempien joukkueiden päävalmentajat ovat entiset. Varsinkin
Kai Suikkanen teki viime kaudella hyvää työtä Lahdessa, jossa hänestä tuli tilastollisesti kaikkien aikojen paras valmentaja. Suikkasen voittoprosentti oli 58,4. Toisena tässä tilastossa on Upon Palloa 1960-luvulla valmentanut Seppo Liitsola, 54,8 %. Voittoprosentti on laskettu siten, että voitto = 1 ja tasapeli = ½ (nykyisiä jatkoaikavoittoja ja -häviöitä ei ole noteerattu, vaan kaikenlaiset varsinaisen peliajan tasapelit = ½).

Alkavaan kauteen lähtee myös uusia ykkösvalmentajia. Jotkut ovat epäilleet KalPan
Jari Laukkasen, Jokereiden Tomi Lämsän ja IFK:n Pasi Sormusen taitoja. Mutta niin epäiltiin vuosi sitten myös KalPan Tuomas Tuokkolaa ja JYPin Jyrki Ahoa – toinen voitti runkosarjan, toinen mestaruuden.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 11. syyskuuta 2012

Uusi kenttäpiispa: ”Markkinataloudesta puuttuu rakkaus”

Uusi kenttäpiispa Pekka Särkiö sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa 9.9.2012 olevansa sellainen kenttäpiispa, joka ei puhuisi aseiden siunaamisesta. ”Puhuisi” – tarkoitti kai tilannetta, jos aseidenkäytölle toisia ihmisiä vastaan tulisi tarve. Toisin on ollut ennen. Papit siunasivat valkoisten suojeluskuntien aseita 1918, vaikka aseita käytettiin toisia suomalaisia vastaan.

Mikä mies se tällainen piispa on? Omasta arkistostani otin esille teologian tohtori Särkiön luennon Lahden aikuiskoulutuskeskuksessa, jossa hän 23.10.1996 puhui markkinavoimien arvomaailmasta. Särkiö sanoi tuolloin, että markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassa ei toteudu yksittäisten ihmisten hyvä:

”Yritykset minimoivat tuotantokustannuksiaan, mikä johtaa kehitysmaiden riistoon, luonnon tuhoutumiseen ja työttömyyden lisääntymiseen. Markkinataloudesta puuttuu toisen ihmisen ja luonnon hyvän toteutumisen ajatus eli rakkaus. Niin kauan kuin markkinavoimat saavat vaikuttaa vapaasti, ei ole toivoa työttömyyden oleellisesta vähenemisestä. Tilanne on kestämätön näiden syrjään sysättyjen ihmisten ja siten koko yhteiskunnan kannalta. Olen sitä mieltä, että markkinavoimien edellyttämä hinta toiminnastaan on inhimillisten arvojen näkökulmasta liian kallis kantaa. Markkinavoimien arvomaailma johtaa elämän tuhoutumiseen.”

Särkiön mukaan valtioiden hallitukset ovat markkinavoimien edessä voimattomia. Tätähän tässä ollaan tänä päivänäkin todistamassa. Markkinajumalasta on tullut kaikkivaltias, kuten Särkiö sanoi jo 1996.

”Suurimman ongelmansa edessä markkinavoimien mukaan toimiva talouspolitiikka on tavoitellessaan jatkuvaa kasvua”, sanoi Särkiö. ”Se on tullut välttämättömäksi edellytykseksi yritysten ja yleisesti koko yhteiskuntamme toimintakyvylle. Tuotannon ja kansantuotteen on kasvettava vuosittain ainakin sen verran, että investoijille voidaan maksaa korkoa heidän sijoituksistaan. Sijoitusrahalla on hintansa. Sijoittajat seuraavat tarkasti yritysten kasvuodotuksia ja panevat rahansa niihin yrityksiin, joissa sijoitus poikii todennäköisesti suurimmat voitot osakkeiden nousun muodossa.”

Särkiö sanoi, että jatkuvan kasvun ajatukseen on sisällytetty myös jumalallinen ominaisuus, ”ikuisesti jatkuva”.

Loppuyhteenvetona luennossaan Särkiö sanoi, että tarvittaisiin rakkaudellisen, ihmisen ja luonnon itseisarvoa sekä elämän pyhyyttä kunnioittava yhteiskunta. Tämä on perusta hyvälle elämälle ja ylipäänsä elämän jatkumiselle. Näitä edellytyksiä ei markkinavoimilla ole.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 8. syyskuuta 2012

Seurantaan: Antti Nylén


Melkein kaikki me tiedämme Pentti Linkolan, mutta Antti Nylén (kuva) on vielä tuntemattomampi. Helsingin juhlaviikoille olivat Kristian Smeds ja Janne Reinikainen tehneet Linkolan ja Nylénin teksteistä monologinäytelmän, joka osittain toimii vuoropuhelunakin. Juhlaviikkojen jälkeen näin tämän esityksen Nylén & Linkola vielä pienessä Universum-teatterissa Perämiehenkadulla, ja nyt on Nylén otettava seurantaan.

Linkola tunnetaan jopa äärimmäisyyksiin viedyistä mielipiteistään maailman nykymenosta. Samaa lajia on Nylén, jota näytelmässä esittää Teatterikoulusta keväällä valmistunut
Olavi Uusivirta. Nylén-Uusivirta ei oikeastaan halua elää tässä maailmassa, jota ihminen on tuhoamassa – on saanut jo reiän taivaaseenkin, puhumattakaan sademetsien ja eläinlajien tuhoamisesta.

Olavi Uusivirran esitys on raju. Välillä sähkökitaran kanssa laulaen Uusivirta-Nylén todistaa eri kanteilta, että asiat ovat pahasti pielessä. Joku kriitikko sanoi Nylénin
Vihan ja katkeruuden esseistä (Savukeidas, 2007), että kirjoittaja on väkivaltainen. Nylen myöntää tämän:

”Kirjoitan, koska olen epäonnistunut aktivisti. Mulla ei ole fyysistä kanttia. Multa puuttuvat ne hyveet, joita vaaditaan suoran toiminnan ihmisiltä. Pidän aktivistien toimintaa suunnattoman tärkeänä. Tekisin mieluummin laittomuuksia kuin kirjoja, mutta mun on pakko suostua tähän. En osaa tehdä tuhopolttoja. Haluan inspiroida ihmisiä ajattelemaan ja toimimaan. Haluaisin, että lukijat menisivät kirjan luettuaan mellakoimaan ja tekisivät sen, mitä mä en osaa, eli heittäisivät tiiliskiviä turkisliikkeen ikkunasta sisään.” (Ylioppilaslehti 3.10.2010)


Näytelmässä on kohta, jossa Nylén sanoo kirjojen häviävän, koska ne sulautuvat tulevaisuudessa tietokonepeleihin. Uusimmassa blogikirjoituksessan 6.9.2012 hän ilmaisee surunsa sähköiseen muotoon jätettävästä kirjoituksesta:


”Pelkästään netissä julkaistuilla kirjoituksilla on taipumuksena jähmettyä, muumioitua, pilaantua. Toisin kuin kirjoilla, on bloggauksilla ja muilla nettiteksteillä tapahtumaluonne, ne kestävät hetken ja alkavat sitten lakastua, eikä niihin enää kohta tee mieli koskea. En usko hokemaan, että se, minkä panee nettiin, ei koskaan katoa. Luulen, että se voi kadota aika piankin. Tästä blogista tuskin on jäljellä mitään kymmenen vuoden päästä, ellen printtaa näitä tekstejä ja arkistoi jonnekin.”


Itse hän ei kuitenkaan luovuta. Niinpä hän ilmoittaa lopettavansa bloginsa toistaiseksi. Nylénin toinen kirja on
Halun ja epätoivon esseet (Savukeidas, 2010) ja nyt jäädään odottamaan kolmatta.

LINKOLA JA TAAJAMANAISET

Linkolaa näytelmässä esittää
Timo Tuominen. Siinä missä Nylén puhuu maailman tuhoutumisesta, on Linkolan aiheena tässä esityksessä maaseudun autioituminen. Kun sinne ei jää naisia, loppuu elämä.

Linkola-Tuominen ihmettelee niitä taajamanaisia, jotka kuuluvat Eino Leino -seuraan, käyvät valokuvanäyttelyissä sekä keskustelevat valon ja värien suhteista
Marjatta Tapiolan maalauksissa, mutta eivät ole pätkääkään kiinnostuneita luonnosta. Miina Äkkijyrkän peltilehmistäkin taajamanaiset ovat erittäin kiinnostuneita, mutta eivät maaseudun miesten navetoissa olevista oikeista lehmistä.

Taajamanaisilla on aina nuhakuumetta ja aina niitä väsyttää. Perkele – jos aamulla herää 7-8 tunnin yöunien jälkeen, niin ei voi normaali ihminen olla väsynyt.


Tuominen-Linkola on surullinen. Rakkauskirjettäkin yrittää kirjoittaa, mutta ei siitä enää mitään tule. Panee kuitenkin nimensä alle ja pyytää Uusivirta-Nyléninkin panemaan, antaa sitten kolmesenttisen kynänpätkänsä Nylénille – ota, ota, sinä kun olet terävä kirjoittaja.

Universumista lähtiessäni ostin Olavi Uusivirran levyn, ja tässäkö on puolestaan uusi Juice Leskinen. Heti ensimmäinen Uusivirran tekemä laulu alkaa:

"Hukkui lapsi auringon jo mereen viisauden
etsinnät jo tuloksettomiksi kauan sitten todettiin
ei laulut enää lauluja oo vuosiin ollutkaan.

Ja nuo tiedemiehet kammioissaan
aikaa koittaa tavoittaa
ja nuo kaupamiehet markkinoillaan

sieluun hintaa korottaa indeksin mukaan."

Seurantaan myös Uusivirta.


kari.naskinen@gmail.com

perjantai 7. syyskuuta 2012

Ahdistava Cosmopolis


Nuori pörssimiljardööri Eric Packer istuu valkoisessa limusiinissaan New Yorkissa. Manhattan on tukossa, kun Yhdysvaltain presidentti on vierailulla kaupungissa. Packerin turvallisuuspäällikkö on huolissaan. Hän sanoo Packerille, että on olemassa vaarallinen tilanne, presidentin henkeä on uhattu. Packer ihmettelee: olisihan niitä tärkeämpiäkin uhattavia.

Packer itse olisi ”parempi” kohde. Wall Street -elokuva Cosmopolis kertoo pörssikeinottelijan eristyneestä elämästä, johon ei varsinaisesti kuulu muuta kuin raha. Kaupunki hänen ja hänen autonsa ympärillä on vain kulissi, jonka ääniäkään Packer ei halua kuulla, ja on siksi eristänyt autonsa vahvasti kaikilta ulkopuolisilta ääniltä. Packer elää umpiossa, josta kuitenkin käy harrastamassa seksiä. Siinäkin hommassa Packer on kuin kiveä, naintikohtauksissa Packer makaa selällään ilmeenkään värähtämättä ja nainen päällä tekee tehtävänsä.

Elokuva perustuu Don DeLillon samannimiseen romaaniin (2003). Ohjaaja David Cronenberg sanoi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että Packer on kuin ne nuoret bisnesnerot ja sijoituspankkiirit, jotka aiheuttivat pankkikriisin 2008: ”Näillä tyypeillä ei ole kosketusta ihmisten elämään. He liikuttavat järjettömän suuria summia ja luulevat luovansa jotain suurta, antavansa jotain maailmalle. Ei. He eivät luo mitään.”

Robert Pattinson (kuvassa) vetää Packerin roolin jäätävästi. Tunnelma tunteettoman Packerin Lincolnissa on niin ahdistava, että elokuva on oikeastaan epämiellyttävää katsottavaa. Packer on kuin valkoisessa ruumisarkussa, oikeaa elämää hänellä ei ole, eikä myöskään ulospääsyä arkustaan.

”Jos Packer tekee ratkaisun, jonka vuoksi kymmenettuhannet menettävät työnsä ja monen elämä tuhoutuu, hän ei ymmärrä näitä seurauksia”, sanoi Cronenberg. Eikä Packer näytä ymmärtävän sitäkään, että kapitalismin tuhovoima on miljoona kertaa suurempi kuin Manhattanilla riehuvien anarkistimellakoiden.

Yksi pelko Packerilla silti on, kuolema. Siksi hänen henkilääkärinsä käy joka päivä limusiinissa tekemässä Packerille terveystarkastuksen. Entä jos minä kuolen?

Cosmopolis ei ole mikään suuri elokuva, mutta se on erinomainen katsaus omaan aikaamme. Yhtä ahdistava kuin tämä aika.

Cronenbergin haastattelu on Suomen Kuvalehdessä (24.8.2012), jonka saman numeron kansikuvassa on presidenttiehdokas Mitt Romney. Hänen omaisuutensa arvo on 250 miljoonaa dollaria.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 6. syyskuuta 2012

Hair, entisten nuorten musikaali


Radiossa menee lauantai-iltapäivisin Entisten nuorten sävelradio. Lahden kaupunginteatterin Hair on vastaavalla tavalla entisten nuorten musikaali. Mielenkiintoista on jäädä seuraamaan, toimiiko vanha hippimusikaali myös nykynuorison mielestä.

Tampereen Popteatterin
Hair oli 1968 hurja juttu. Vaikka West Side Story oli jo nähty, niin vasta Hair toi varsinaisesti rokkimeiningin teatteriin. Ainakin minulle Hair oli myös ensimmäinen teatteriesitys, jossa musiikki vahvistettiin sähköisesti.

Meille entisille nuorille
Hair oli kapinaa ja raakaa julistusta. Se tuki meitä kuuskytlukulaisia esimerkiksi siinä idealistisessa sodanvastaisuudessa, joka tuolloin näyttäytyi sotilaspassien polttamisena ja muuna rettelöitsemisenä. Päällä olivat Vietnamin sota ja traumaattiset Tshekkoslovakian tapahtumat. Heikki ”Hector” Harma sanoi Suosikki-lehdessä Popteatterin ensi-illan jälkeen:

”Hair
on dokumentti tämän päivän nuorison luonnollisesta tarpeesta olla vapaa elämään omaa elämäänsä ilman yhteiskunnan nykyiseen ja tulevaan maailmaan soveltumattomia pakotteita ja epäinhimillisyyttä ylläpitäviä normeja.”

Hector itse esiintyi Svenska Teaternin Hairissa seuraavana vuonna yhdessä Cay Karlssonin, Sakari Lehtisen ja Anki Lindqvistin kanssa, ja 1970 he perustivat Cumulus-yhtyeen.

Nyt Hector on mukana Lahden
Hairissa. Hector on hyvä, suorastaan vakuuttava. Esitys kokonaisuudessaan jää kuitenkin vähän laimeaksi. Sille kun ei mitään voi, että aika on ajanut ohi, eikä pelkkä nostalgia kanna tarpeeksi. Laulunumeroissa oli ainakin ensi-illassa heiveröisyyttä ja epäpuhtautta. Orkesteri soitti hyvin, mutta volyymia olisi saanut olla enemmän, jotta sisällön iskevyys olisi saanut siltä tukea.

Mutta kuten sanottu, pitää nyt odotella nuorten katsojien kommentteja. Teema joka tapauksessa on sama kuin aikaisemminkin: rakkauden puolesta, sotaa vastaan. Hyvä, että ohjaaja
Maarit Pyökäri ei ole modernisoinut sisältöä, vaikka tällaiseenkin mahdollisuudet olisivat olleet. Afganistanissa on käyty imperialistista sotaa jo pitempään kuin käytiin Vietnamissa.

Vai niinkö on, että nuoriso ei enää haluakaan vallankumousta, ei edes kulttuurivallankumousta.
Hair haistatti aikoinaan pitkän pierun länsimaiselle, raajarikkoiselle elämäntavalle. Nyt Lahdessa sentään hoetaan muutaman kerran vittua, mutta tehot puuttuvat. Vaikka tällaista tasapaksuahan meno nykyisin on. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen tekemisissäkin kiinnostaa vain se, käykö hän enemmän oopperassa vain jalkapallopeleissä. Radikaaleja avauksia ei tule sen paremmin ministeriltä kuin muiltakaan.

Hairilla
oli 60-70-luvuilla poliittinen ohjelma. Enää 2000-luvulla se ei toimi. Rock rauha rakkaus on väljähtynyt, vaikka tärkeintä onkin. Nyt ajankohtaisempi teema olisi ahneutta ja itsekkyyttä vastaan taisteleminen.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Lahden seudun elinkeinokehitys junnaa paikallaan


Lahden seudun elinkeinoelämän kehittämisen kanssa tekemisissä olevia Lahden alueen kehittämisyhtiötä (Lakes) sekä Lahden tiede- ja yrityspuistoa (TYP) ollaan organisoimassa uudelleen. Ilmeisesti tehdään joitakin siirtoja toiselta toiselle, ja organisaatioita ja toimintoja ollaan jotenkin yhdistämässä. Kysymys kuuluu, mikä on se oleellinen muutos, mikä tulee tapahtumaan elinkeinokehityksessä, jos ja kun yksiköt vaihtavat paikkoja toistensa sisällä?

Yksi iso asiakokonaisuus yritystoiminnan kehittämisessä on kansainvälisyyteen satsaaminen. Tässä työssä on autettu lähinnä isoja lahtelaisia yrityksiä, mutta panokset ovat jääneet vähiin pk-sektorilla, vaikka siellä nimenomaan apua tarvittaisiin. Kyllä Iskulla, Kempillä, Makronilla, Oilonilla ja Rautella on tarpeeksi osaamista omastakin takaa, joten Lakesin puuhailu niiden kanssa on lähinnä vain oman kilven kiillottamista. Tietenkin nämä osaajayritykset ottavat vastaan jokaisen euron kehitysyhtiöltä, mutta viisaampaa olisi ohjata nämä rahat pk-yritysten kansainvälistymispyrkimyksiin.


Mitä Lakes sitten on saanut aikaan? Esitin kysymykseen yhdelle Lakesia lähellä olevalle tuttavalleni, joka alkoi muotoilla vastausta näin:


”On tästä asiasta ollut paljon puhetta elinkeinoelämän piireissä. Ei Lakes kuitenkaan mitään isoja asioita ole saanut aikaan, eipä ei, ei tule mieleen. Paneekin miettimään, että mihin näitä kuntien verorahoja on käytetty. No jaa, Teivaan hotellihanke on jotenkin mennyt eteenpäin, ja sama taitaa koskea tiedepuistoa. Parhaiten Lakes ja TYP kuitenkin osaavat viestinnän, mutta varsinaiset toiminnan tulokset ovat vähäisiä.”


”Onko yrityshautomotoimintakaan todellisuudella sellaisella tasolla kuin annetaan ymmärtää? Ei se vielä riitä hautomisen tulokseksi, että pieni yritys toimii vuokralaisena TYP:n tiloissa.”


”Muutama vuosi sitten piti pellettitehtaan tulla Hollolaan, ei tullut, mutta onneksi sinne rakentuu nyt edes betonitehdas. Tuulivoimalapajaakin hehkutettiin kovasti, mutta se on nyt konkurssissa. Entä missä ovat merkittävät cleantech-toimijat, joiden saamiseen on panostettu merkittäviä summia? Määrällisesti annetaan ymmärtää, että näitä toimintoja on, mutta missä ne näkyvät?


Sitäkin tuttavani pohti, montako hyvää yritysaihiota on kaatunut siihen, kun yrityksen hallitukseen on pantu mukaan ihminen, jonka päätavoite on ollut saada itselleen mainetta. Tällaisen henkilön pitäisi pystyä antamaan yritykselle osaamista hallitustyöskentelyn kautta (HHJ-tutkinto suoritettu).


Verorahaa joka tapauksessa on palanut. On sellainen tunne, että rahaa ”poltetaan” vuoden lopulla niin, että on näytettävä jotakin tehtävän ja väkisin keksitään rahanmenoa, etteivät kuntarahoittajat pääsisi rahankäyttöä ihmettelemään. Vaikka ovathan ne ihmetelleetkin, ja julkisuudessa on tiedossa, että Heinola ja Asikkala jäävätkin ensi vuonna pois Lakesista. Mikä sitten on lopullinen päätös, jää nähtäväksi, kun uutta elinkeinotoimintaa rakennetaan neljän ydinkunnan ympärille (Lahti, Orimattila, Hollola, Nastola).

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 3. syyskuuta 2012

Woody Allen tulisi halvemmaksi kuin Guggenheim


Lontoo, Barcelona, Pariisi ja nyt on Woody Allenin Euroopan-kiertueella vuorossa Rooma. Altare della Patria, Colosseum, Espanjalaiset portaat, Fontana di Trevi, Trastevere sekä italialaista iskelmä- ja oopperamusiikkia. Allenin konsepti toimii. Myös To Rome with Love on viihdyttävä elokuva, mutta ei yllä samalle tasolle kuin edeltäjänsä.

Parissa suomalaistoimittajien haastattelussa Allenilta on kysytty, voisiko Helsinki tulla kysymykseen vastaavanlaisen elokuvan näyttämönä. Molemmilla kerroilla Allen sanoi jotain kaunista Helsingistä, mutta jatkoi kuitenkin, että Tukholma kiinnostaisi.
(Vai tarvitaanko Allenia, johan Anthony Bourdain kävi täällä?)

Allenin Eurooppa-leffat ovat olleet kohdekaupungeilleen arvokkaita. Barcelona-elokuvan jälkeen minäkin varasin seuraavan lomamatkani kohteeksi Barcelonan. Miten siis olisi Helsinki – millaisella kynnysrahalla Allen tulisi tekemään matkailumainoksen Helsingistä? Ei varmaan tarvitsisi maksaa yhtä paljon kuin mitä Guggenheim-säätiö pyyti nimensä käyttämisestä. Rooma-elokuvan rahoittajana on
Silvio Berlusconin mediakonserniin kuuluva Medusa.

Rooma-elokuva on niin puhdasta viihdettä kuin olla voi. Neljän eri tarinan henkilöt sukkuloivat hauskasti kukin tahoillaan ilman tämäntyyppisistä elokuvista tuttua ristiinmenemistä. Ainoa todella allenmainen irvailu on se, missä tavallisesta kadunmiehestä tulee yllättäen ja yhtäkkiä iso julkkis. Allen pilkkaa sitä hömppämediamaailmaa, joka on tuttua meilläkin. Vaikkapa yksi tekstiviesti voi tehdä täydellisestä mitättömyydestä julkkiksen, joka sitten suurimman kuohunnan mentyä ohi huomaa olevansa taas tavallinen talliainen, mutta ei osaa enää palata omaan tavalliseen elämäänsä. Elokuvassa tämän roolin tekee erinomaisesti
Roberto Benigni.

Woody Allen itse esittää eläkkeelle jäänyttä musiikkialan ammattilaista, on mm. ohjannut italialaisia oopperoita New Yorkissa. Roomaan hän tulee tapaamaan tyttärensä appivanhempia, kun tytär on rakastunut johonkin köyhään italialaiseen maailmanparantajaan. Allen hauskoine asenteellisine repliikkeineen on taas vedossa.


Seksiäkin Allenin elokuvissa pitää olla, ja herkkuroolin tekee roomalaista ilotyttöä esittävä
Penelope Cruz.

Rooma itse jää kuitenkin vähemmälle huomiolle kuin kohdekaupunkien tutut maamerkit aikaisemmissa elokuvissa. Ennakkoon odotin elokuvalta jotain fellinimäistä riehakkuutta, mutta sitä ei ole. Tämä elokuva ei houkuttele ostamaan matkalippua Roomaan. Ehkä Allenin Eurooppa-ideat on nyt käytetty, ja tiettävästi hänen seuraavan elokuvansa kuvaukset ovatkin alkaneet San Franciscossa.


kari.naskinen@gmail.com